lauantai 24. marraskuuta 2012

Syystanssiaiset / P.D. James

P.D. Jamesin Syystanssiaiset oli jäädä minulta lukematta ennen kuin huomasin Helmetin hakusanoissa sanat Elizabet ja Fitzwilliam Darcy - kyseessä olikin siis jonkinlainen rikostarina Austenin hengessä, tuikkivasilmäisen Elizabethin ja hänen jylhän Darcynsä kera. Ihanaa! Kirja lähti varaukseen ja saapui juuri sopivasti Tukholman reissuani varten, mieluisampaa matkalukemista saa hakea.

Kirjan tapahtumien alkaessa on kulunut kuusi vuotta Ylpeyden ja Ennakkoluulon tapahtumista. Kirjan nuoret parit, Darcyt, Bingleyt ja Wickhamit, ovat vakiintuneet, kukin omalla tavallaan. Elizabethin ja Darcyn koti, tuo Pemberleyn komea kartano, on harmoninen ja onnellinen paikka jossa valmistellaan vuotuisia syystanssiaisia, kun iltahämärissä paikalle saapuu kieseillä hysteerinen Lydia. Lydia kertoo miehensä, kieron herra Wickhamin ja kapteeni Dennyn riitaantuneen ja juosseen Pemberleyn metsiin. Laukauksiakin oli kuultu... Kun Darcy miehineen lähtee asiaa tutkimaan, he löytävät metsästä kuolleen kapteeni Dennyn ja verisen Wickhamin, joka tokaisee: "Hän oli ainoa ystäväni. Olen tappanut hänet."

Näistä tapahtumista lähtee liikkeelle dekkarikuningatar P.D. Jamesin fanfiction, jossa siis selvitellään kapteeni Dennyn murhaa. Jamesin teksti tuntuu melko uskolliselta Austenille ja tuttuja henkilöitä käsitellään ilokseni lempeästi ja lämmöllä. Varsinainen rikosjuttu jää kuitenkin oikeastaan henkilöhahmojen ja heidän elämänsä varjoon mutta tässä kirjassa se ei oikeastaan häiritse, sillä Elizabethistä ja Darcystä minä juuri haluankin lukea! Paras osa Syystanssiaisia on minusta ehdottomasti Austenin henki ja vanhojen tuttujen hahmojen pariin pääseminen. Kirja keskittyy, kenties murhamysteerin luonteensa takia, Darcyyn ja Elizabet onkin tässä kirjassa varsin vaisu, ehkä kartanon rouvan elämä on vaatinut veronsa?

Sävyiltään kirja on Ylpeyttä ja ennakkoluuloa synkempi, mikä toki on ymmärrettävää - onhan kyse kuitenkin murhasta. Ratkaisu tuntuu sopivan myös aikakauden henkeen, ainakin itse hämmästyisin jos Pemberleyn elegantin illanvieton kesken päätyisinkin lukemaan verisistä haavoista, murhaajan raivosta ja muista kauheuksista. Siksi oikeastaan pidänkin enemmän suomennoksen nimestä, joka ohjaa lukijaa alkuperäistä nimeä Death comes to Pemberley paremmin oikeaan tunnelmaan. Hieman taitaa P.D. James kuitenkin virnistää lukijoilleen laittaessaan seurueen herrat pohtimaan mikä oikein on naiselle soveliasta tekemistä, selviääpä keskustelussa että naisilla olisi nykyisin ihan sielutkin...

Kirja oli mukava, vaikkei kuitenkaan tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Varsinaista moitittavaa en kirjasta löydä, ainoastaan loppuratkaisun kertaaminen hiukan latisti iloisia lukutunnelmia. En ole lukenut muita P.D. Jamesin kirjoja vaikka Adam Dalgliesh onkin minulle televisiosta tuttu, joten en siis tiedää millainen Syystanssiaiset on kirjailijan muihin teoksiin verrattuna. Huolimatta dekkarin pehmoisesta hengestä, heräsi uteliaisuuteni kuitenkin ja luulenpa että saatan hyvinkin tutustua Jamesin muuhunkin kirjalliseen tuotantoon. Antakaapa hyviä vinkkejä, mistä kannattaisi aloittaa?
"Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."
Otava, 2012
Sivuja: 348
Alkuteos: Death comes to Pemberley
Kirjasta lisää: Kirjasfääri, Amman lukuhetki, Lumiomena, Booking it some more

6 kommenttia:

  1. Mä oon lukenut yhtä suomentamatonta vaille kaikki Dalgliesh-dekkarit ja rakastan niitä! Niissä ei mässäillä väkivallalla, mutta ainakin minun mielestäni ne ovat aika hyytäviä. Dalgliesh-dekkareissa on yhteiskunnallinen ote ja (jonkun mielestä ehkä pitkäpiimäisiä, mutta minusta ihania) kuvauksia siitä, kuinka Adam tai Kate jauhaa kahvipapuja tai kaataa itselleen lasin viiniä, laittaa klassista musiikkia soimaan ja alkaa vatuloida murhaajan mielenliikkeitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksihän en ole Dalglieshejä lukenut, telkkarissa ne ovat kuitenkin olleet mukavaa katsottavaa. Pitää ehkä korjata tämä puute!

      Poista
  2. Ihan samaa mieltä tästä kirjasta. Jotenkin austenlainen henki on läsnä, vaikka PD James olisi voinut saada hienoista hahmoista enemmänkin irti. Rentouttavaa lukemista, täydellistä tähän vuodenaikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan ihmettelen sitä, kuinka Austen onkin niin hienot hahmot onnistunutkin luomaan, palaaminen Elizan ja Darcyn pariin oli kuin vanhojen ystävien tapaaminen. <3

      Poista
  3. Minäkin tykkäsin aika lailla Syystanssiaisista. Tosiaan hyvin austenilaisessa hengessä kirjoitettu ja - kuten Katja edellä totesi - sopii täydellisesti tähän vuodenaikaan. Pidän myös Dalgliesh-dekkareista, vaikken olekaan ihan kaikkia niistä (vielä) lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy tutustua noihin Dalgliesheihin!

      Poista