tiistai 31. toukokuuta 2011

Kesä keikkuen tulevi...

Hohoo, se olisi jo kesäkuu ovella. Viime kuukausi on menty kovaa korkealta, aikaa vietetty mm. niinkin runollisissa paikoissa kuin Bauhausissa. Kesäkuussa meno onneksi rauhoittuu kun remontti saadaan valmiiksi ja päästään nauttimaan uudesta kodista ja kesästä! Lupaan myös vastata Jennin lukunurkka-haasteeseen, jahka lukunurkka on ensin kuoriutunut muuttolaatikoiden alta...

Toukokuun lukemisissani ei näin jälkeenpäin näytä olevan minkäänlaista punaista lankaa. Olen kaiketi lukenut kaikkea mitä nyt eteen sattui osumaan, kuten tavallista. Kirjoja tuli luettua yhteensä 15 kpl, näistä kolme oli sotaisampia seikkailukirjoja ja kolme elämäkertoja. Niin ikään kolme kirjoista oli englannin kielisiä. Kuukauden parhaat lukuelämykset muodostivat (jälleen kolmikko!): Jussi Siirilän Historia on minut vapauttava, Andre Agassi ja Kathryn Stockettin Piiat. Lukupettymyksiä ei ilokseni tullut vastaan lainkaan.

Kesäkuun alkua silmällä pitäen olen käynyt jo hamstraamassa kirjastossa, tuorein saalis näkyy ensimmäisessa kuvassa. Luvassa siis ainakin gangsterin tyttöystävä, eettisiä pulmia sekä maailmanloppu. Omaankin hyllyyn on tullut uusia tulokkaita (kiitokset Kirjavan kammarin Karoliinalle ja omalle isälleni!), joihin olisi tarkoitus jollakin aikavälillä tarttua. Sillä saralla olisi tarkoitus matkata ainakin Saudi-Arabiaan ja Kiinaan.

Muuton yhteydessä myös ikonini uusiutui vähän niinkuin vahingossa. Aikaisemmin käyttämäni pinkki kukkanen kun jäi entisen nettiyhteyden tarjoajan palvelimelle, enkä sitä huomannut sieltä ajoissa ottaa mukaani. Kesä on siis siltäkin osin uudistumisen aikaa, yritän kovasti totutella uuteen olkihattu-kuvaani vaikkei se vielä omalta tunnukaan. Hatun kuva on muuten Porvoon vanhasta kaupungista, siitä yhdestä ihanasta pikkukahvilasta, jonka nimeä en koskaan muista...

Haasteiden tilanne:
- Totally British 8/29, Modern Thrillers-kategorian sainkin jo täyteen!
- Kirjallinen maailmanvalloitus on tilanteessa 22/ 223. Aika monta maata on siis jäljellä...

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kunnian kentät / Conn Iggulden

Kuva lainattu
Tässä kävi taas(kin) niin että luen kirjasarjaa väärässä järjestyksessä ja sekös ärsyttää!  Jotenkin minulta jäi huomaamatta että Valloittaja-sarjasta oli ilmestynyt sekä kolmos- että nelososa ja satuin nappaamaan epäonnekseni sen nelososan (Hopeinen valtakunta) kirjastosta mukaani. Hämmennys oli suuri kun yht'äkkiä kaani olikin kuollut ja pojatkin jo aikuisia... Onneksi sain kuitenkin Kunnian kentät nopeasti luettavaksi ja aukon paikatuksi.

Aluksi lähdin lukemaan tätä hiukan innottomasti, tuntui että Hopeisen valtakunnan perusteella voisin arvata suurimman osan Kunnian kenttien juonesta. Mutta joskus sitä vain yllättyy iloisesti. Toki tietyt asiat, kuten suurkaanin kuolema ja veljesten vallankamppailu, olivat arvattavissa, mutta silti kirjassa oli paljon muutakin ja noissa edellämainituissa tapauksissakin oli käänteitä riittävästi jotta lukeminen ei muuttunut tylsäksi. Kunnian kentät jatkaa siis Tsingis-kaanin tarinaa. Valtakuntaa laajennetaan nyt arabimaiden suntaan ja kaanin pojatkin alkavat lähestyä aikuisikää. Esikoisenpojan, Dzötsin, asema askarruttaa kaania, Dzötsin isyys ei nimittäin ole aivan selvä. Nuorempi veli, Tsagatai, pyrkii parhaansa mukaan lyömään kiilaa isänsä ja veljensä väliin. Asetelma oli mielenkiintoinen vaikkakin ikivanha - kaksi poikaa kilpailemassa isänsä suosiosta ja tämän perinnöstä. Kaanin valinnat ovat rankkoja, nykyajan näkökulmasta ehkä vähän vaikeitakin ymmärtää. Mutta tuolloin ajat olivat ankarammat ja valtakunnan turvasi vain vahva hallitsija.

Juoni on taattua Igguldenia, mongolisoturit ratsastavat ja taistelevat, testosteroinia on ilmassa. Sotakuvaukset eivät kiinnostaneet minua kovasti, sen sijaan psykologia ja Tsingisin perheen dynamiikka sitäkin enemmän. Sotakuvauksissa pidin mielenkiintoisena sitä, kuinka Iggulden kuvaa taisteluita ikäänkuin kahdesta näkökulmasta, myös vastustajan sotilas saa nimen ja äänen ja häntä seuraamme niin kauan kunnes Tsingisin armeijan voima käy kohtalokkaaksi. Se loi vaikutelman siitä, että taistelussa voisi käydä miten tahansa ja teki lukemisesta jännittävämpää. Shaahin poika kasvaa oikeastaan aika mielenkiintoiseksi sivuhenkilöksi, hemmotellusta prinssistä tulee pakon edessä vaikuttava soturi ja varteenotettava vastustaja mongoleille.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen viime aikoina lukenut useammankin sotaisan ja miehisen kirjan, mutta kovasti olin löytävinäni tästäkin kirjasta tasoja ja syvyyttäkin. Keskeisin teema oli ehkä legendaarisen kaanin vanheneminen ja oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Osaako vanheneva soturi alistua rauhalliseen elämään ilman taisteluita vai jatkuuko valloittaminen loppuun saakka.
(Arslan ja Tsingis keskustelevat kuolemasta ja muistamisesta kuoleman jälkeen.)
"Arslanin äänen kuuleminen sai Tsingisin tuntemaan itsensä melkein taas nuoreksi; silloin maailma oli ollut yksinkertaisempi.
 - Sillä on merkitystä, jos miestä pelottaa eikä hän saa mitään aikaan, Arslan jatkoi. - Miestä kalvaa, jos hän ajattelee olevansa pelkuri. Merkitystä on myös sillä, miten kasvattaa poikansa ja tyttärensä. Vaimolla on väliä. Ilolla, jonka saa siitä, että on elossa, väkijuomien, toisten seuran ja tarinoiden suomalla ilolla - kaikella niillä on merkitystä. Mutta kun mies muuttuu tomuksi, toiset miehet jatkavat elämäänsä ilman häntä. Päästä irti kaikesta, Tsingis, ja etsi sisimpääsi rauha.
Tsingis hymyili Arslanin tiukalle sävylle.
- Tuosta päätellen, sinä, vanha ystäväni, et välitä ryhtyä Samarkandin hallitsijaksi.
Arslan pudisti päätään.
- Kyllä minä sinun tarjouksesi vastaan otan, mutta en siksi, että minut muistettaisiin. Minä otan sen vastaan, koska nämä vanhat luut ovat väsyneet nukkumaan kovalla maalla. Eukkoni viihtyy täällä ja haluan hänenkin olevan onnellinen. Ne ovat hyviä syitä, Tsingis. Miehen tulisi aina pitää vaimonsa onnellisuus mielessään."
 Pieni iloinen yllätys oli sekin että tämäkin kirja edisti kirjallista maailmanvalloitustani, sillä tapahtumat sijoittuvatkin muualle kuin Mongoliaan, googlettelu paljasti tärkeimpien tapahtumapaikkojen sijaitsevan mm. Kazakhstanissa ja Uzbekistanissa. Näistä siis Kazakhstan päätyi osaksi maailmanvalloitustani.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Andre Agassi / Andre Agassi

Andre Agassin elämäkerta oli niitä kirjoja, joihin en luultavasti olisi tarttunut ilman kirjablogeja. Luin siitä Chiclingin blogista, ja päätin laittaa kirjan tilaukseen. Odotus oli aika pitkä, melkein kuusi kuukautta, ilmeisesti joku muukin halusi lukea Andre Agassista. En kehuista huolimatta oikein uskonut kirjan vetovoimaan, sehän kertoo tenniksestä enkä tiedä siitä mitään. Tiedän toki Agassin olevan kuuluisa pelaaja, uskon että tenniksen huippupelaajilla on epäilemättä todella tiukat harjoitusrutiinit, arvaan että julkisuus tuo omat vaikeutensa - mutta olisiko tästä silti suosikkikirjaksi?
"(Andren tyttöystävä jättää ja valmentaja lopettaa.)
No niin, minä sanon. Taitaa olla välit poikki Andren kanssa -aika. Ensin Wendi ja nyt Nick.
Seurueeni harvenee nopeammin kuin tukkani."
No olisihan tästä suosikiksi. Jo ensimmäinen kappale, jossa Agassi valmistautuu ja pelaa mahdollisesti viimeisen ottelunsa tempaisee mukaansa todella vahvasti. Kukapa ei olisi kiinnostunut miehestä, joka kertoo itkevänsä suihkussa? Agassi kirjoittaa preesensissä ja se toimii, tuntuu siltä kuin kaikki tapahtuisi tässä ja nyt. Etenkin lukuisia tenniskohtauksia ihmettelen, Agassi on pelannut varmasti satoja ellei tuhansia otteluita, silti hän kuvaa hyvin uskottavan oloisesti monia niistä, niinkuin näkisi pelin vieläkin sielunsa silmin edessään. Vähitellen huomasin että aloin säästelemään Andren kirjaa, niinkuin erikoisen hyvää suklaata säästellään. Nautitaan pala silloin tällöin, jotta herkkua kestäisi mahdollisimman pitkään. En halunnut lukea väsyneinä päivinä bussissa, halusin kirkkaan mielen ja hyvän lukuvireen.
"(Andre lähtee tyttöystävänsä Brooke Shieldsin kanssa lomalle kärsittyään yhden uransa katkerimmista tappioista.)
Juuri niin kuin pelkäsin, heti saapumisestamme lähtien paratiisi tuntuu erityisvankilalta. Koko saarella on vain yksi talo, eikä se ole tarpeeksi iso meille kolmelle - Brookelle, minulle ja pahalle tuulelleni.
Brooke makaa auringossa ja odottaa että puhuisin. Hiljaisuuteni ei pelota häntä, mutta hän ei myöskään ymmärrä sitä. Hänen maailmassaan kaikki teeskentelevät, mutta minun maailmassani joitakin asioita ei voi teeskennellä tiehensä.
Kahden päivän hiljaisuuden jälkeen kiitän häntä kärsivällisyydestä ja kerron tulleeni takaisin."
Kirja on minusta aika... rehellisen oloinen. Agassi tuntuu esittelevän itsensä juuri sellaisena kuin on, ehkä hiukan ylianalysoivana ja turhamaisena, ajoittain vaikeanakin tyyppinä jonka maailman keskipiste on tennis, jota hän samanaikaisesti vihaa. Ero rakkauden ja vihan välillä on kai joskus häviävän pieni! En kuitenkaan usko kenenkään voivan olla noin hyvä jossakin asiassa, jota vihaa. Pidin kovasti kirjan kuvaamasta Andresta, haavoittuvasta ja vähän sekaisin olevasta tyypistä jolla on taistelijan luonne. Siltikin kuvittelisin ettei Agassi ole mikään helppo persoona, voimakas ja vaativa ihminen kylläkin. Ehkä maailmantähteyteen nouseminen vaatiikin ihmiseltä tietynlaista vahvuutta ja vaativuutta, pehmeä ei ehkä pärjää?
"Olen nuori mies, suhteellisesti sanottuna. Kolmekymmentäkuusi. Mutta herätessäni olen kuin yhdeksänkymmentäkuusivuotias. Kaksi vuosikymmentä pikapyrähdyksiä, äkkipysäyksiä, hyppäämisiä korkealle ja raskaita putoamisia: ruumiini ei tunnu enää omalta ruumiilta, erityisesti aamuisin. Ja tästä seuraa, että mieleni ei tunnu enää omalta mieleltäni. Avatessani silmäni olen muukalainen itselleni, ja vaikka sekään ei ole mitään uutta, aamuisin se tuntuu selvemmin. Käyn nopeasti läpi perustiedot. Nimeni on Andre Agassi. Vaimoni nimi on Stefanie Graf. Meillä on kaksi lasta, poika ja tytär, viisi- ja kolmevuotiaat."
Etukäteen ajattelin jostain syystä että tuntisin sääliä Andrea kohtaan, vaativa isä, tennikselle uhrattu lapsuus jne... Mutta siihen en oikein kykene.Takaraivossani kolkuttaa silti tieto siitä, että Andrelle on suotu poikkeuksellisia lahjoja sekä mahdollisuuksia hyödyntää niitä, kokemuksia, joista moni meistä voi vain haaveilla. Hän on matkustanut ympäri maailmaa, tavannut Nelson Mandelan ja monta muutakin kiinnostavaa henkilöä, perustanut oman koulun ja eläköitynyt aika mukavien tulojen kanssa nelikymppisenä. En siis suostu säälimään häntä.
"Haluaisin voittaa turnauksen vaimoni ja kuusikuukautisen poikani vuoksi, mutta en kuitenkaan huolehdi häviämisesä, en välitä häviämisestä, juuri heidän vuokseen. Joka ilta, muutama minuutti sen jälkeen kun olen tullut kotiin kentiltä, kun keinutan Jadenia ja syleilen Stefanieta, muistan tuskin voitinko vai hävisinkö. Tennis haipuu yhtä nopeasti kuin päivänvalo."
Sen sijaan iloitsin Andren kanssa kun hän löysi rakkauden Stefaniesta, jotenkin he tuntuivat sopivilta toisilleen. Ehkä vain toinen tennistähti voi ymmärtää toisen paineet? Andre kirjoittaa kovin kauniisti vaimostaan ja lapsistaan, mutta silti he ovat vain pienessä sivuosassa kirjassa. Pääosassa ovat mies ja tennis.

Kirjasta on aikaisemmin kirjoitettu ainakin täällä: Oota mä luen eka tän loppuun.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Kevään kalpeudessa / Mari Jungstedt

Ahmittuani Ken Follettin historiallisen järkäleen, tuntui kivalta ottaa käteen kirja, joka oli kevyempi sekä sisällöllisesti että ihan fyysisesti. Mari Jungstedtin dekkarit ovat olleet mielestäni sellaista kivaa, helppoa  ja nopeaa luettavaa, eivät ehkä erikoisen mieleenpainuvia, mutta mukavaa viihdettä kuitenkin.

Kevään kalpeudessa tavataan edellisistä kirjoista tutut henkilöt, Emman, Karinin, Johanin ja komisario Knutaksen, jotka jälleen kerran sekaantuvat murhaan Gotlannissa. Kaikki alkaa siitä kun uuden kongressihallin avajaisten isäntä löytyy myrkytettynä... Miehen liikeyrityksistä löytyy myös nuorille suunnattu yökerho, jossa on hiljattain tapahtunut raaka nuoren pojan pahoinpitely, joka kuohutti yhteisöä. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa?

Kevään kalpeudessa oli tosiaan aika perinteinen Jungstedt-dekkari, ei mitään erikoisen uutta ja ihmeellistä, mutta sinänsä sujuvaa kerrontaa ja juonen kehittelyä. Kannen kuva oli kaunis, se sai minut miettimään olisiko hauskaa joskus matkustaa Gotlantiin. Murhista huolimatta se vaikuttaa mielenkiintoiselta paikalta.

Minusta kiinnostavinta tässä Jungstedtin kirjassa on Johanin ja Emman rakkaustarina. Heidän suhteensa on ollut kuin vuoristorata, silti tuntuu siltä että tosirakkaus voittaa aina, ah!
"Pitkäksi venähtävien ravintolailtojen sijaan Johan katsoi televisiota ja nukahti kymmeneltä Emma kainalossaan ja joskus lapsi tai pari sylissään. Työ ei enää imaissut häntä mukaansa yhtä kokonaisvaltaisesti kuin ennen. Kesken editoimisen hän saattoi alkaa miettiä, mitä Elin teki päiväkodissa, ja myöhäiseen ajankohtaan sovittu haastattelu stressasi häntä, koska lapset piti viedä uimaan tai jalkapalloharjoituksiin tai koska koulussa oli vanhempainkokous. Ennen Johan oli viipyillyt työpaikalla, mutta nykyään hänellä oli aina kiire kotiin. Häntä odotettiin, häntä tarvittiin. Hänestä se oli mahtavaa."

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Fall of Giants / Ken Follett

Olen nautiskellut Ken Follettin kirjoista jo pitkään, ensimmäiset kai löytyivät ukkini hyllyistä ja siitä se sitten lähti. Viimeisimmät Follettini, Taivaan Pilarit ja Maailma vailla loppua, ovat olleet mukanani pitkillä lennoilla. Ovathan ne toki tiiliskiviä, mutta ainakin lentomatkat taittuvat hyvien tarinoiden kanssa mukavasti eikä lukeminen ainakin lopu kesken! The Fall of Giantsin sain isältäni joululahjaksi, mutta jostakin syystä en ole löytänyt hetkeä jolloin tarttua tähän jättiläiseen. Ennenkuin nyt. Purin muuttolaatikoita ja tämä oli ensimmäinen kirja joka käteeni sattui. Jotenkin muuton aiheuttaman väsymyksen ja kaaoksen keskellä tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin.

Fall of the Giants on Follettin The Century -trilogian ensimmäinen osa, samaa herkkua on siis tiedossa lisääkin. Tarina alkaa vuodesta 1911 ja ensi alkuun on vaikea hahmottaa mitä yhteistä kirjan ensilehdillä esitellyillä henkilöillä voisi toistensa kanssa olla. Kirjassa kun seikkailevat walesiläiset kaivostyöläiset, köyhät ja orvot venäläispojat, lordit ja prinsessat, saksalainen vakooja ja y ksi Yhdysvaltain presidentille työskentelevät amerikkalaismieskin... Mutta parin sadan sivun jälkeen kuvio alkaa jo hahmottua...

Jos jotain negatiivista pitäisi keksiä, niin sodan taistelukuviot eivät kiinnostaneet ihan niin paljon kuin kotijoukkojen toimet. Minusta kiinnostavimpia hahmoja olivat nokkela ja reipas työläistyttö Ethel, jonka lupaavan urakehityksen romanssi lordin kanssa katkaisee ja lordin sisar, räväkkä naisasianainen lady Maud, joka epäonnekseen rakastuu vihollisvaltion edustajaan, Waltheriin. Naisten oikeuksien kehittyminen oli yksi tuon ajan merkittävistä muutoksista, siksi olisi ehkä ollut kiinnostavaa kuulla siitä enemmänkin, sodan ja politiikan sijaan.

Toinen ominaisuus, joka minua on hiukan häirinnyt osassa Follettin kirjoja, ja myös tässä, on henkilöhahmojen ... mustavalkoisuus. Follettin sankarit ovat niin rohkeita, nokkelia, uhrautuvaisia ja hyviä, ja ne muut taas heikkoja, ehkä pelkureita, typeriä, hysteerisiä... Fall of Giantsissa tämä näkyy ehkä selvimmin Grigorin ja Levin - venäläisten orpojen veljesten kohdalla. Grigori (ns.hyvä veli), jonka unelmana on muutto Amerikkaan, antaa työllä ja vaivalla hankkimansa matkalipun veljelleen pelastaakseen tämä pulasta. Hän jää kituuttamaan Venäjälle, huolehtimaan veljensä raskaana olevasta tyttöystävästä, jonka hengen Grigori pelasti heidän ensitapaamisellaan... Samaan aikaan Lev (se huonompi veli) on jo unohtanut tyttöystävän, veljen ja tulevan vauvan, kun hyvä elämä aukeaa Amerikassa. Lev todella saa kokea amerikkalaisen unelman, mutta tuhoaa pian omat mahdollisuutensa.

Kirjailijan www-sivujen mukaan trilogian toinen osa tulee seuraamaan Fall of Giantsista tuttujen henkilöiden lapsia, tällä kertaa toisen maailmansodan pyörteissä ja viimeinen osa käsittelee kylmää sotaa. Täytyy myöntää että asetelmat on jätetty melko mielenkiintoisiksi jatko-osia ajatellen, ainakin minä pystyn keksimään seuraavaa osaa varten jo jonkimmoista käännettä.

Fall of Giantsin monista paikoista nappaan itselleni Kirjallista maailmanvalloitusta varten Venäjän, joka tekeekin kartalleni paljon väriä! Lisäksi tämä kirja istuu myös Totally British -haasteeseen, jolla saan kategorian Modern Thrillers-täyteen. Listoja rakastava suorittaja minussa iloitsee!
(Katerina ja Grigori tapaavat ensi kertaa.)
She said: ' So you cook for your brother, and you have gentle hands, and yet can knock a policeman to the ground with one punch.'
He did not know what to say.
'You told me how your father died', she went on. 'But your mother died, too, when you were young - didn't she?'
'How did you know?'
Katerina shrugged. 'Because you had to become a mother.'

maanantai 23. toukokuuta 2011

Noidan rippi / Susan Fletcher

Olin ensin vähän kahden vaiheilla olisiko Noidan rippi minua varten. Se vaikutti hiukan raskaalta ja noituuskaan ei oikein kiinnostanut. Mutta luin kuitenkin, ihan jo Totally British -haasteenikin takia. Ensin Corragin, noidan, kieli ja maailma tuntui vaikealta ja synkältä, pidin enemmän toisen kertojan, Charles Leslien, järkiperäisemmästä tyylistä. Mutta lukemisen aikana jokin muuttui, aloin pitää Corraghista ja runollisesta tavasta, jolla hän kuvaili elämäänsä. Samoin kirjan Charles, minäkin lämpenin noidalle.
"Muistelen pohjoisen harjun päätä. Tuulessa hulmuavia hiuksiani. Laaksoa, kun se kirkastui ja pimeni pilvien liikkeestä, tai sitä kun hän seisoi vieressäni ja sanoi olet muuttanut minut. Kun seisoin harjun päässä, ajattelin tämä se on. Ajattelin tämä on minun paikkani - minun, se paikka, johon minut on tarkoitettu.
Se oli odottanut minua, ja lopulta minä sen löysin."
Noidan rippi sijoittuu 1690-luvun Englantiin ja Skotlantiin. Tarinan päähenkilö on nuori tyttö, Corrag, joka on vangittu noituudesta syytettynä. Corrag odottaa sellissään lumen sulamista jotta kuoleman tuomio, roviolla, voitaisiin panna täytäntöön. Odottaessaan Corrag kertoo tarinaansa Charles Leslielle, miehelle, joka hakee tietoja auttaakseen maanpaossa olevaa kuningas Jaakkoa. Corrag kun on yksi niitä harvoja, jotka ovat selviytyneet pahamaineisesta Glencoen verilöylystä, jonka on vireille laittanut vallananastaja Vilhelm, kostoksi itsepäisille klaanilaisille.
"Vähitellen tuli muutakin.
Pieniä sattumuksia. Syntyi vasikka, jolla oli valkoinen tähti päässään - selvästi piirtyvä tähti. Oikein kaunis. Mutta omituinen, niinpä vasikasta alettiin puhua - merkitty vasikka... sanoivat miehet. Tavatonta. Sitten herra Dobbs, jonka laitumella vasikka oli, alkoi aivastella päivät ja yöt läpeensä. Cora sanoi sen johtuvan kukista, joita ilma oli sakeanaan - mutta kukaan muu ei uskonut siihen. Sitten pöllö kiljaisi kirkontornista keskiyöllä, ja kirsikkapuu teki kirpeämpi kirsikoita kuin muina vuosina. Kaarisillalla nähtiin rotta. Ja loppukesästä, kun ilma oli kuuma ja painostava eikä tuullut lainkaan ja taivaalla leimusi myrsky, herra Vetch alkoi osoittaa kiintymystä vaimonsa sijaan uhkealle, vaaleatukkaiselle tytölle, joka möi koristenauhoja Hexhamissa. Rouva Vetch meni suunniltaan. Mies on menettänyt järkensä, hän valitti. Kadulla, väännellen pulskia käsiään hän valitti: Hänet on noiduttu! Hän on tullut hulluksi! Aivan varmasti...Me katselimme vierestä. Cora ja minä.
Tuo sana... Cora kuiskasi. Ja katsahti vellovalle taivaalle.
Meni päivä tai pari. Mutta noidan aika tuli."
Poliittiinen juoni verilöylyineen tarjoaa toki rangan tarinalle, mutta minulle se oli vain sivujuonne, kiinnostavampaa oli Corragin tarina. Koko elämänsä Corrag, samoin kuin hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat saaneet kuulla olevansa noitia. Ennakkoluuloja, vihaa, pahoja sanoja ja tekoja on syydetty näiden naisten niskaan syyttä, vain siksi että he eivät sovi muottiin, vaan ovat ... omanlaisiaan. Kuten Cora, Corragin äiti sanoo, ihmisillä pitää aina olla joku vihollinen. Corragin elämä on yksinäistä ja kurjaa kunnes koti löytyy Skotlannista. Hurjan MacDonaldin klaanin jäsenistä muodostuu jonkinlainen perhekin. Ensimmäistä kertaa Corrag on hyväksytty yhteisön jäsen, sellainen, jota katsotaan silmiin, tervehditään, jolle hymyillään. Tulee rakkauttakin. Mutta politiikka sotkee pienten ihmisten onnen ja MacDonaldit kohtaavat pahan eräänä talviyönä...
"Ja jollei muuta, herra Leslie, niin tämä totuus on ainakin varma - että ihmisen elämästä jää aina merkkejä. Lapsia, tarinoita, lausahduksia. Paikkoja joille hän antoi nimen. Jälkiä jotka hän jätti maahan, tai kaarnaan. Ihmisiä joita hän rakasti ja joille rakkautensa myös tunnusti."
Tämä kirja on kaunis, vahva ja runollinen ja tempaisee vahvasti mukaansa - noituuttako? Lisäksi Noidan rippi perustuu ainakin osittain tositarinaan, tästä tuli suuri plussa minulta. Se perustuu kolme kuukautta verilöylyn jälkeen julkaistuun pamflettiin nimeltä "A Letter From a Gentleman in Scotland", jonka kirjoittajaksi epäillään Charles Leslietä. Corragin tarina taas pohjautuu saman nimisen noidan legendaan.

Noidan ripistä on kirjoitettu ainakin Lumisessa omenassa, Leena Lumen blogissa ja Järjellä ja tunteella-blogissa.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Loukussa / Harlan Coben

Luin viime vuonna kaksi Harlan Cobenin kirjaa ja tämän kolmannen myötä havahduin siihen, kuinka ne kaikki eräällä tavalla käsittelevät samoja teemoja, perheitä ja lapsiin/nuoriin kohdistuvaa pahaa. Tämä, kuten aikaisemmatkin Coben-tuttavuuteni, oli tehokas ja nopea liikkeinen jännäri, mutta silti tuntui että se ajattelemaan asioita myös hiukan syvemminkin, mikä on minulle harvinaista dekkarin ollessa kyseessä.

Loukussa alkaa siitä kun Danin elämä menee pilalle. Hän joutuu mukaan tositv-sarjaan, jossa toimittaja yrittää paljastaa pedofiilejä, jotka väijyvät uhrejaan netissä. Jakson esittämisen myötä Danin elämä muuttuu, ikävällä tavalla. Pitkän matkaa kirjassa ainakin minä olin ymmälläni siitä, oliko Dan pedofiili vai sittenkin viaton mies, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Mietin oliko tämä ehkä Cobeninkin tarkoitus, muistuttaa, että joskus syytetty voi olla myös syytön. Yhteiskunnassamme vain syytös mielletään helposti tuomioksi, totuudeksi ja aiheuttaa peruuttamattomia asioita.

Cobenin kirjoissa henkilöt ovat usein rikkinäisiä, tai ainakin heistä tulee sellaisia kirjan aikana. Usein, niinkuin tässäkin tarinassa, hän myös näyttää kuinka helposti idylli voi särkyä. Onnellisen lähiöperheen onni hajoaa kun esikoistytär ei palannutkaan juhlista. Tytön katoaminen sivuaa Danin tapausta ja vauhti kiihtyy. Onko Dan tehnyt pahempaakin kuin ahdistellut nuoria tyttöjä, onko Haley enää elossa?

Tarinan keskiössä on kaunis tv-toimittaja Wendy, itsekin rikkinäinen ihminen, jonka ihana elämä muuttui rattijuopon myötä. Nyt Wendy jahtaa pedofiilejä ja sotkeutuu siten myös Danin tapaukseen, joka ensin näyttää selvältä ja sitten ei. Wendyä alkaa painaa pelko siitä, että hän onkin tuhonnut syyttömän miehen elämän.

Loukussa lähti hiukan hitaasti liikkeelle, mutta loppua kohden vauhti vain kiihtyi ja muutama tiukka käännöskin tuli vastaan. Ilahduttavaa kyllä, tämä oli dekkari, jossa oli oikeasti hankala arvata loppuratkaisua, siitäkin huolimatta että juonessa oli kyllä selkeä logiikka ja uskottavuus. Mainiota!
"Pyykkikorissa ei ollut vaatteita.
Rinnan möykky kasvoi, kun Marcia tarkasti Haleyn hammasharjan ja sitten pesualtaan ja suihkun.
Kaikki aivan kuivia.
Möykky kasvoi, kun hän huusi Tedin paikalle yrittäen estää paniikkia kuulumasta äänessään. Se kasvoi, kun he ajoivat kapteenin harjoituksiin ja joutuivat toteamaan, ettei Haley ollut tullut paikalle. Se kasvoi, kun hän soitti Haleyn ystävät läpi Tedin lähettäessä kokonaisen tulvan sähköpostia - eikä kukaan tiennyt, missä Haley oli. Se kasvoi, kun he soittivat paikalliselle poliisille, joka Marcian ja Tedin vastaväitteistä huolimatta arveli Haleyn karanneen kotoa, purkavan jossain ylimääräisiä paineita. Se kasvoi, kun FBI kahden vuorokauden kuluttua kutsuttiin mukaan. Se kasvoi, kun Haleystä ei vielä viikonkaan kuluttua ollut kuulunut mitään.
Tuntui kuin maa olisi nielaissut tytön.
Kului kuukausi. Ei mitään. Kaksi kuukautta. Ei vieläkään tietoa. Ja sitten lopulta, kun kolmas kuukausi oli meneillään, tieto tuli - ja Marcian rinnassa kasvanut möykky, joka esti häntä hengittämästä ja piti hänet hereillä öisin, lakkasi kasvamasta."

torstai 19. toukokuuta 2011

The Saturday Big Tent Wedding Party / Alexander McCall Smith

Olen ollut jo pitkään McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nr 1-sarjan ystävä. Ystävyys alkoi vähän satunnaisesti, törmäsin kirjastossa pieneen, kevyen oloiseen keltaiseen kirjaan ja sattumalta lukukassissa oli juuri pienen, nopealukuisen tapauksen mentävä aukko. Nimikin uteloitti. Siitä se sitten lähti, ihan odottamatta rakastuin Mma Ramotsween, Botswanaan, Mma Makutsiin, J.L.B Matekoniin...

Tässä sarjassa minua miellyttää sen arkisuus. Vaikka etsivämme toki ovat kokeneet oman osansa ikävistä asioista, pohjalla säilyy aina tietty positiivisuus. Elämä voittaa. Tutkittavissa jutuissa on pieniä ja suuria, mutta väkivaltaa ei silti varsinaisesti esiinny kirjoissa muutoin kuin sivulauseissa. Skandaaleja ei pahemmin ole, enemminkin pienten ihmisten isoja asioita. Kadonneiden omaisten löytämistä, sulhaskandidaattien laadun selvittelyä, tai niinkuin tässä kirjassa, karjan vahingoittajan selvittelyä. Mukavaa, kun saa joskus lukea positiivista ja kiireetöntä kirjaa, se luo hyvää vastapainoa.

Pidän kovasti kirjan henkilöistä, rauhallisesta ja harkitesevaisesta, perinteisen ruumiinrakenteen omaavasta Mma Ramotswesta ja kunnianhimoisesta Mma Makutsista, joka on saanut sihteerikoulun loppukokeesta 97 % vastauksista oikein. The Saturday Big Tent Wedding Party asettuukin aikaan, jolloin Phuti ja Mma Makutsi järjestelevät häitään, Mma Makutsi miettii elämänsä muuttumista avioitumisen jälkeen ja etsii hääkenkiä. Päänvaivaa aiheuttaa myös autokorjaamon apupoika, Charlie, joka on hylännyt raskaana olevan tyttöystävänsä. Mma Ramotswe taas kaipaa kovasti pientä, valkoista autoaan, joka vaikuttaisi kummittelevan...

 (J.L.B Matekoni mietiskelee naisia ja autoja.) 
"Women knew many things, he felt, and there was little, if anything, that he could tell Mma Ramotswe about the world; except when it came to machines. Then, in his view, women seemed less interested; they wanted machines to work, but they fif not necessarily want to understand why they worked or, more importantly, why they went wrong. Love was usually quite enough to stop people going wrong, but would not always work with machinery.One of his clients had just demonstrated that. She has brought in her car, which was behaving erratically. - I love it, she said. - I am kind to it. And now it has decided to turn against me. What have I done, MR. J.L.B Matekoni,  to deserve this?
- It is not love, he had said. - It is oil."

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Muutto ja Totally British

Huh, onpa ollut kiirettä. Viime viikkoina illat ovat kuluneet remontoidessa ja tavaroita pakatessa, päivät töissä. Nyt ollaan jo onnellisesti uudessa kodissa, enää pitäisi saada kaikki tavarat paikoilleen. Tai kenties kasa muuttolaatikkoja olohuoneen nurkassa voisi toimia sisustuselementtinä?

Kirjavan kammarin Karoliina heitti ilmoille mainion Totally British -haasteen, johon tottakai haluan osallistua. Ensin aloin ahneeksi, jokainen kategoria kun vaikutti mielenkiintoiselta, mutta lopulta päätin tyytyä seuraaviin kategorioihin: British Chick Lit, Children Britain, Detective Novels, Modern Thrillers, Royal Fiction, Stiff Upper Lip, Éirinn go Brách!, Maybe british, never english ja Commonwealth. Onhan sitä jo noissakin lukemista. Alkupisteitä nappasin jo aikaisemmin lukemistani kirjoista 5 kpl, ansaittava kokonaispistemäärä on 29. Tein haasteelle oman välilehden josta tilannetta ja luettuja kirjoja voi seurata.

Nyt kun sitä vain jaksaisi taistella noiden laatikoiden kanssa, verta, hikeä ja kyyneliä, todellakin!

tiistai 17. toukokuuta 2011

Piiat / Kathryn Stockett

Olin vähän kahden vaiheilla Piikojen lukemisen kanssa. Olin kuullut paljon hyvää ja kaunista tästä kirjasta, joten toisaalta odotukset olivat korkealla, mutta samalla pelotti se, olivatko ne jo liiankin korkealla. Pettyisinkö? Ei tarvinnut kauaa pelätä, sillä parin sivun jälkeen Abilene vei Mae Mobleyn kanssa sydämeni. Vähitellen tutustuin kaikkiin henkilöihin ja he veivät sydämeni...
"Jackson Mississippi on päiväkaudet kuin kiehuva vesikattila. Miss Leefoltin telkkarissa mister Eversin hautajaisten jälkeisenä päivänä High Streetiä pitkin marssii laumoittain värillisiä. 300 pidätetään. Värillisten uutislehti kertoo että muistopalvelukseen tuli tuhansia värillisiä mutta valkoiset pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Poliisi tietää kuka sen teki, mutta ne eivät kerro nimeä kenellekään."
Niille, jotka eivät ole Piikoihin vielä tutustuneet, kerrottakoon että tarina vie meidät 1960-luvun Yhdysvaltoihin, syvään etelään. Jacksonissa valkoiset rouvat keräävät säilykkeitä nälkää näkeville afrikkalaislapsille samaan aikaan kun omat apulaiset kamppailevat pienillä palkoilla vaikeissa oloissa. He lounastavat ja suunnittelevat hyväntekeväisyystapahtumiaan samalla kun piiat huolehtivat heidän lapsistaan niin että pikkuisten päissä menee jo sekaisin se, kuka se äiti oikeasti onkaan...
"- Miten me rakastetaan niiden penskoja kun ne on pieniä... Aibileen sanoo, ja näen kuinka sen huulet vapisevat. - Ja sitten niistä tulee ihan samanlaisia kuin äitinsä.
Näen kuinka Aibileen puristaa mustaa käsilaukkuaan kuin se olisi kaikki mitä sillä on jäljellä tässä maailmassa. Aibileen vaihtaa aina työpaikkaa kun lapset kasvaa liian isoiksi ja lakkaa olemasta värisokeita. Siitä me ei puhuta koskaan."
Jacksonissa velloo rotujen välinen viha ja näin nykyajan näkökulmasta ihan hurjia ennakkoluuloja. Sen kaiken keskellä elävät Abilene ja Minny, piiat. Abilene hoitaa pientä, suloista Mae Mobleyta ja yrittää toipua poikansa kuolemasta. Minny taas elää väkivaltaisessa parisuhteessa ja on temperamenttinsa ansioista onnistunut hankkimaan vihollisen itsestään Miss Hillystä, bridgekerhojen ja naistoimikuntien kruunaamattomasta kuningattaresta. Miss Hilly yrittää pitää huolen siitä, ettei Minny työskentele enää, mutta oveluudella Minny ja Abilene onnistuvat järjestämään työpaikan kaupunkiin juuri tulleen Miss Celian luona. Miss Skeeter - nuori, valkoinen nainen, ei kykene hyväksymään näkemäänsä syrjintää tai muutenkaan alistumaan muottiin, jossa tytön urahaaveena on avioliitto, oma talo ja liuta vauvoja. Miss Skeeter haluaa luoda uraa kirjailijana ja päätyy lopulta haastattelemaan kotiapulaisia kirjaansa varten.
"Olisin nauttinut kovasti, jos olisin saanut komennella vaikka vain tunninkin ajan ketä tahansa rouvaa jolla olen ollut aiemmin töissä, vain nähdäkseni mitä ne siitä tykkäävät. Mutta kun Miss Celia tuijottaa minua noilla isoilla silmillään niinkuin olisin paras keksintö hiuslakka-aerosolin jälkeen, minä melkein toivon että se komentelisi minua niinkuin asiaan kuuluu."
Kyllä, pidin tästä kirjasta, oikein paljon. Se oli juuri niin hyvä kuin sitä ylistävät ihmiset sanoivat. Kirjan kieli oli virkistävää ja aidon oloista ja huolimatta raskaasta aihepiiristä, syrjintä ja väkivalta, siinä on myös paljon lämpöä ja huumoriakin. Se on loppujen lopuksi toiveikas tarina, kaikesta kurjasta huolimatta se on myös täynnä toivoa ja ystävyyttä.
"Haluaisin kiljua niin kovaa että Typykkä kuulee, että likainen ei ole väri, tauti ei ole neekerien asuinalue. Haluaisin estää sen hetken tulon - ja se hetki tulee jokaisen valkoisen lapsen elämässä - jolloin se alkaa ajatella että värilliset ovat huonompia kuin valkoiset.
Käännymme Farishille ja nousen seisomaan, koska minun pysäkkini on seuraavana. Rukoilen ettei vielä ollut Mae Mobleyn hetki. Rukoilen että minulla on vielä aikaa."

maanantai 16. toukokuuta 2011

Growing up bin Laden / Jean Sasson

Tämän kirjan nappasin kirjastosta mukaani niihin aikoihin kun uutinen Osama bin Ladenin kuolemasta julkaistiin. Tuntui että voisi olla mielenkiintoista lukea jotain tavallaan niinkin ajankohtaista. Kirjan on kirjoittanut Prinsessa-kirjankin laatinut Jean Sasson, mutta sen kertojina toimivat Osaman ensimmäinen vaimo ja serkku Najwa ja hänen poikansa Omar, Osaman neljäs poika. Jo pelkästään siitä, että kirja on ilmestynyt, päättelin että Najwa ja Omar eivät ole enää tekemisissä Osaman kanssa. Kirjan kieli häiritsi minua paikoin, se tuntui jollakin tapaa oudon muodolliselta, kenties ongelmana on ollut käännös? Silti, oli mielenkiintoista kurkistaa maailman etsityimmän miehen ja hänen perheensä elämään - tämä ei todellakaan ollut mikään tavallinen tarina!
"My father was not always a man who hated. My father was not always a man hated by others. There was a time when many people spoke of my father with the highest accolades. History shows that he was once loved by many people."
Jo ennen aloittamista, mielessäni oli paljon kysymyksiä joihin tahdoin vastauksia. Miksi Osamasta tuli terroristi, mistä tulee kaikki se viha? Millaista on elämä kun isä on maailman kenties tunnetuin terroristi? Ihminen jonka kuolemaa tuhannet juhlivat? Huomasin jo alussa oikein etsiväni merkkejä tulevasta ja oudoksuvani toisen kulttuurin tapoja. Konservatiivisen Osaman häissä ei ollut musiikkia, laulua tai tanssia. Vaimon ei ollut sallittua poistua kotoaan yksin ilman saattajaa tai edes istua miesten muodostamassa seurueessa omassa kodissaan, ei vaikka miesseurue olisikin koostunut vain hänen aviomiehistään ja omista pojistaan. Harmistuin, sitten päätin pitää mielessä sen että kullakin kulttuurilla on omat tapansa. Jos Najwa ei moisesta pistänyt pahakseen, niin miksi sitten minä, hänen tarinansa lukija?
"Life changes. Things alter. Such matters were out of my hands. But I was at peace, for as a believer, I leave all things to God."
Yritin siis kovasti lukea kirjaa puolueettomasti, mutta silti hetkittäin tunnen suurta ärtymystä lukiessani asioista, jotka minun maailmankuvani mukaan eivät ole... reiluja. En jaksa ymmärtää Osamaa joka naittaa 12-vuotiaan tyttärensä lähes 30-vuotiaalle henkivartijalleen. En halua ymmärtää tätä raakuutta eläimiä kohtaan, jota kirjassa vilahtelee. Osaman maailma on maailma, jossa nainen on vanki omassa kodissaan, kumppani jolla ei juurikaan ole päätäntävaltaa perheen asioihin, jonka tehtävä on täyttää maa islaminuskoisilla lapsilla. En oikein ymmärrä Najwaa, joka tuntuu tyynesti alistuvan kaikkeen mitä puoliso hänen tielleen tuo, mutta luullakseni hänen kulttuurinsa ja kokemuksensa ovat koulineet hänet sellaiseksi.
"In my eyes, my mother was a perfect mother.
My father was different story. Although I cannot simply order my heart to stop loving my father, I do not agree with his behaviour. There are times that I feel my heart swell with anger at his actions, which have harmed many people, people he did not know, as well as members of his own family."
Kertojina toimivat vuoronperään Omar ja Najwa, Jean Sasson kertoo lyhyesti, ikäänkuin ulkopuolisena kommentaattorina siitä, mitä Osaman elämässä tapahtui poliittisesti kuhunkin aikaan, rakentaen maailmanpoliittista aikajanaa vastineeksi Omarin ja Najwan muistoille. Tämä onkin hyvä ratkaisu, koska Najwa ei raskauksiensa ja asemansa takia luultavasti ole pystynyt seuraamaan kovinkaan hyvin poliittisia tilanteita ja Omar taas on ollut vain pieni lapsi.Oli mielenkiintoista seurata kertojien tekstin sävyeroja - Najwa puhuu miehestään hyvinkin kunnioittavasti ja rakastavasti, ei juurikaan arvostele tätä lainkaan ja tuntuu hyväksyneen miehen uskonnon takia tekemät valinnat. Omar taas kyllä myöntää rakastavansa isäänsä, "koska hän on isäni", mutta silti myös kritisoi tämän tekoja ja kertoo, ettei hänen isänsä ollut hyvä isä.
"I could not believe that our lives had come to this. My father was a member of one of the wealthiest families of Saudi-Arabia. My cousins were relaxing in fine homes and attending the best schools. Here I was, a son of a wealthy bin Laden, living in a lawless land, wheezing for air in a small Toyota truck, surrounded by Afghan warriors carrying powerful weapons, on my way to help my father to claim a mountain hut for our family home."
Jo alkuaikojen Osamasta pistän merkille sen, kuinka konservatiivinen ja jyrkkä hän on uskossaan, kuinka tiukka vanhempana. Kuinka perheen rikkaudesta huolimatta lapsilla ei ollut leluja, komeissa taloissa ei juurikaan huonekaluja. Tarina muuttuu koko ajan synkemmäksi, perheen lopulta muuttaessa Afganistaniin,Tora Boran vuorille. Perhe, joka lopulta kasvoi 11-lapsiseksi asui viimeiset vuodet Osaman sotilaiden keskellä vuoristossa, hyvin alkeellisissa oloissa. Kuten Omar itse kirjassa kertookin, oli maailmassa vain yksi asia, jota isä rakasti yhtä paljon kuin islamia - sota. Omarista itsestään kasvaa oikeudenmukainen nuori mies, joka kaipaa rauhaa. Isä kaavailee hänestä organisaationsa kakkosmiestä, mutta Omar kieltäytyy kunniasta ja lähtee kulkemaan omia polkujaan, vieden sitä ennen äitinsä turvaan hiukan ennen kohtalokkaita iskuja vuonna 2001. Tunsin pientä pettymystä tajutessani, että tarina päättyy vuoteen 2001. Mielestäni olisi ollut kiinnostavaa kuulla millaista Najwan ja Omarin elämä tämän jälkeen oli ja etenkin millaisia ajatuksia isku herätti Najwassa, joka oli hyvinkin kuuuliainen vaimo miehelleen. Kenties se aihe oli heille liian vaikea ja vaarallinen kerrottavaksi?

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Villimpi Pohjola / JP Ahonen

Olen parissakin blogissa pongaillut kivoja sarjakuvavinkkejä ja siispä suunnistin itsekin kirjaston sarjishyllylle. Juuri noita suositeltuja en löytänyt, mutta sen sijaan silmiin osui Villimpi Pohjola-sarja (Northern Overexporsure). Kuvan jälki vaikutti niin kivalta että nappasin mukaani kerralla sarjan osat 1-3.

Villimmän Pohjolan päähenkilöinä ovat nuoret, opiskelevat aikuiset. Ja vaikka omat opiskeluajat ovatkin jo takanapäin, kyllä tämä nauruja kirvoitti ja muistoja myöskin. Kirjassa seikkailevat mm. Minna, joka on teini-ikäinen nörttipoika naisen ruumiiseen kahlittuna, Rontti, porukan naistenmies sekä Muusa ja Ukko, jotka elävät parisuhde-elämää. Oli oikeastaan kiva lukea kaikki teokset kerralla ja huomata henkilöissä kasvun ja kehityksen kaarta, jopa Ronttikin alkoi kypsyä. Ehkä.

Aihepiireinä taitaa olla nuorten aikuisten elämä yleensä, opiskelu, gradun tekopaineet, parisuhteet tai niiden puute ja kavereiden kanssa oleilu. Vähän niinkuin piirretyt ja realistisemmat Frendit.Pidin kovasti piirrosjäljestä ja varsinkin kahden ensimmäisen kirjan kannet ovat mukavaa katseltavaa, ne ovat versioita tunnetuista teoksista, mutta tietysti Villimpi Pohjola-twistillä.

Villimpi Pohjola - kotisivut.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Hopeinen valtakunta / Conn Iggulden

Hopeinen valtakunta (kaunis nimi!) on kuusiosaiseksi muodostuvan Valloittaja-sarjan neljäs osa. Sarja kertoo Tsingis-kaanista ja hänen jälkeläisistään, jälleen kerran aihe, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään.  Mielestäni Igguldenin kirjat vaikuttaisivat enemmän miehille suunnatuilta, mutta koska isäni pitää hänen kirjoistaan kovasti, on sarja tullut käytyä läpi kolmasosaa lukuunottamatta. Olen lukenut kaksi aiempaa osaa, mutta onnistunut näemmä ohittamaan täysin sarjan kolmososan. Valloittaja-sarjaa pystyy kyllä lukemaan vaikkei kaikkia aiempia teoksia olekaan lukenut, silti ainakin itse kuvittelisin että tarinaan ja henkilöihin voi olla vaikeampaa päästä kiinni näin.

Hopeinen valtakunta on kovin miehinen kirja, mutta niin taisi noihin aikoihin olla maailmakin miesten. Kirja on täynnä taisteluita, ratsastamista ja strategioita, mutta niinkuin laulussakin sanotaan: "It's a mans world but it wouldn't be nothing without a woman.." Kirjassa onkin muutamia kiinnostavia ja vahvoja naishahmoja, vaikuttavin lienee Sorkhokhtani, kaanin veljen Toluin vaimo.

Sen verran utelias olin Sorkhokhtanin suhteen, että halusin tutkia häntä pikkuisen netistä. Kävikin ilmi että Sorkhokhtani on yksi maailman historian vaikutusvaltaisimmista naisista, pätevä ja pystyvä nainen, joka jo 1200-luvun Mongoliassa, johti valtakuntaa ja komensi sotureja. Hän kasvatti poikansa johtajiksi ja kerrotaan suurkaanin konsultoineen häntä ja  pitäneen hänen mielipidettään suuresti arvosta. Melkoinen nainen siis!

Kirja siis alkaa tilanteesta, jossa Tsingis-kaani on kuollut ja odotetaan hänen poikansa Ögedein kaaniksi julistautumista. Ögedei on hidastellut virallista valtaanastumista, koska hänen sydämensä on heikko. Kuolema kuitenkin tietäisi isän yhdistämän valtakunnan suistumista kaaokseen sukulaisten tavoitellessa valtaa.
"Ögedei katsoi veljeään ja toivoi viimeisen kerran että olisi tiennyt, kuinka paljon hänellä oli elinaikaa jäljellä. Kaikki oli siitä kiinni. Hänen pojallaan ei ollut sellaista armotonta tahdonvoimaa, jota vallanperimys edellytti. Jos Ögedei kuolisi sinä samana päivänä, Güjük ei nousisi isänsä seuraajaksi, Tsingisin vallanperijäksi suoraan alenevassa polvessa. Valta siirtyisi miehelle, joka nyt seisoi Ögedein edessä. Ögedei tavoitteli mielenmalttia, vaikka sydän hakkasi rinnassa levittäen lakkaamatonta kipua, kunnes se oli kuin puukonterä kylkiluiden välissä."

tiistai 10. toukokuuta 2011

Perintö vai perintä / Osku Pajamäki

Lukemiseni on aina ollut sillisalaattia, melkein kaikki käy kunhan olotila vain on oikea. Tällä kertaa piti tehdä syrjähyppy "asialliseen" kirjallisuuteen ihanien romaanien ja dekkareiden jälkeen. Käteen tarttui Osku Pajamäen Perintö vai perintä. Näin jälkikäteen ajatellen, tämä olisi pitänyt lukea ennen eduskuntavaaleja, koska teos antoi ajateltavaa. Kysymykset ovat suuria, huomioonotettavia näkökulmia monia, ratkaisut vaikeita.

Pajamäki puolustaa kirjassaan nuoria ikäluokkia, joilla on kovat ajat. Pätkätöitä, ilmastonmuutosta, pidennettyjä työvuosia... Pajamäki maalaa melko lohduttoman kuvan tulevaisuudesta, jossa maksetaan suurten ikäluokkien eläkkeitä, jossa hoivapommi räjähtää ja työuupumus uhkaa. Optimisti (tai kenties pelkuri?) haluaisi uskoa että kaikki kyllä järjestyy, että Osku vain provosoi. Silti kirjan faktat ovat melko vakuuttavan oloisia. Saammeko vanhemmiltamme perinnön vai perinnän, siinä vasta pulma.

Varsinainen punainen lanka kirjassa on se, että jo pidempään maailmassa on siirretty hankalien päätösten tekemistä tulevaisuuteen sen sijaan että alettaisiin ennakoimaan tilanteita jo nyt. Ongelmia siirretään eteenpäin sukupolvelta toiselle ja toivotaan että nuoret kehittäisivät uuden teknologian tai muun ratkaisun pulmaan. Mutta entä jos näin ei käy, kaikkia ongelmia emme ehkä pysty pakoilemaan ikuisesti? 

Pajamäki kirjoittaa asiantuntevasti ja ehkä hiukan kiihkoillen asiastaan. Kirja on koottu kolumni-tyylisistä osasista, joissa haastatellaan mm. Sauli Niinistöä ja Vappu Taipaletta. Varsinkin Taipaleen osuutta oli mukava lukea, hienoa että kirjaan oli tuotu myös eläkeläisten näkökulmia aiheeseen. Pajamäki viljelee paikoin sanontoja ja puhekieltä, ehkä lisätäkseen haastattelun tunnelmaa, mutta minua tämä lähinnä häiritsi.
"  -Sitten täytyy kirjoittaa vaihtoehtoinen tarina, Vappu Taipale aloittaa vakuuttavasti. - Minä luulen, että ihmiset haluavat hypätä pois tästä oravanpyörästä. Tämä järkyttävä kuluttaminen ja törsääminen on saavuttanut aivan järjettömät mittasuhteet. Tiedättekö, että pohjoismainen leikkikaluinstituutti tutki, 1900-luvun alussa lapsilla oli viisi eri lajia leikkikaluja ja 1990-luvun lopussa 534 lajia! Ymmärrätkö?! Lajeja! Siis legot ovat yksi laji! 
Kyllähän ihmiset tosiaan haluavat mieluummin vapaa-aikaa kuin kulutusta. Suomalaiset ovat valmiita siihen että heillä on vähän ahtaammat autot ja pienemmät pesukoneet kuin Yhdysvalloissa, jos he saavat vastineeksi enemmän aikaa kotona. Luulisin, että valmiutta olisi vieläkin pienempiin pesukoneisiin, jos työaikaa voisi entisestään lyhentää. Työelämä vain on aika kovaa tänä päivänä. " 

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Midnight Fugue / Reginald Hill

Etsivät Dalziel ja Pascoe ovat minulle enimmäkseen tv:stä tuttuja, brittiläisten poliisisarjojen ystävä kun olen. Viime vuonna tutustuin näihin herrojen myös kirjan muodossa luettuani Beulahin kukkulalla-jännärin, joka piti otteessaan ihan viime metreille saakka. Siispä odotukset olivat korkealla kun löysin kirjastosta Midnight Fuguen. Jo pelkkä teoksen nimi oli lupaava, jotenkin synkkä ja kiehtova...

Silloin kun odotukset ovat korkealla, onkin juuri helppo pettyä, Midnight Fugue osoittautui nimittäin hiukan työlääksi luettavaksi. Yksi syy saattoi olla kieli, herrat kun taitavat hetkittäin puhua Yorkshiren murretta kirjassa ja sen ymmärtäminen vaati jokusen kerran rivien uudelleen lukemista. Toinen syy taitaa olla sitten se, että tämä on yksinkertaisesti väärä kirja minulle juuri nyt. Tällä hetkellä elämäni on aika kiireistä ja lukeminen on rentoutusta. Paha kyllä Midnight Fugue on hyvinkin hektinen kirja, itseasiassa se on kirjoitettu 24-sarjan hengessä. Kirja nimittäin kattaa vain yhden kokonaisen päivän henkilöiden elämässä ja sen lukujen otsikkokin kertoo missä kellon lyömässä nyt mennään. Tarina tuntuu varsinkin aluksi melko poukkoilevalta, koska sitä kerrotaan monen eri henkilön toimesta - kertojina toimivat vuoron perään Dalziel ja Pascoe tiimeineen, pahat pojat apureinen, tarinan kohtalokas nainen, mies, joka on rakastunut kohtalokkaaseen naiseen..

Midnight Fugue alkaa kun Dalziel saa tehtäväkseen hiukan epämääräisen jutun - Gina arvelee että hänen usean vuoden ajan kuolleeksi epäilty saattaisi löytyä Dalzielin kotikulmilta. Andy lupaa tutkia hieman asiaa, eikä arvaa että yllättävänkin moni seuraa hänen askeliaan, pahoja poikia kun myöskin kiinnostaa tietää onko Ginan mies sittenkin elossa. Pian tutkimusten tahti kiihtyykin hurjasti...

(Gina ja Dalziel tapaavat ensi kertaa, Gina kertoo ongelmastaan.)
"He said, 'Sorry,luv, I'm not getting this. Seven years on you're trying to get your husband declared dead, then you get his picture through the post, and the first thing you do is ring his old boss? Why not your best friend, if it's bit of emotional support you want? Or your solicitor, if it's professional advice. Why dig right back into the past and come up with your man's old boss?'
She  said, 'Sorry Mr Dalziel, I keep forgetting you didn't actually speak to Mick, I should have told you right away. There's another reason I need to get presumption of death. Mick and I are going to be married."

perjantai 6. toukokuuta 2011

Historia on minut vapauttava / Jussi Siirilä

Luin muutama viikko sitten Siirilän Juoksijan ja päätin sen jälkeen tilata kirjastosta Historia on minut vapauttava -teoksen. Olen lukijana välillä vähän tylsä sillä tavalla, innostun jostakin aiheesta tai kirjailijasta ja kas, seuraavaksi on pakko yrittää ahmia mahdollisimman monta kirjaa samalta tekijältä tai samasta aiheesta. Tänä vuonna olen törmännyt samaan jo Joyce Carol Oates, Kjell Westön ja arabialaisia maita sekä islamia käsittelevien kirjojen kanssa. Aika sekalainen sakki, mitähän keksin seuraavaksi?!
"Olin niin masentunut, että aloin kirjoittaa nuortenkirjoja. Niin alas en ollut uskonut vajoavani ikinä. Olin sanonut Heidille jo vuosia aikaisemmin - katsellessamme Yksi yli käenpesän -elokuvaa - että minut saisi tukehduttaa tyynyllä, mikäli koskaan menisin mainostoimistoon töihin, pukisin päälleni vaaleanpunaisen kauluspaidan tai kirjoittaisin nuortenkirjan. Kun lopulta uskalsin kertoa hänelle työn alla olevasta projektista, hän ei tarttunut tyynyyn vaan sanoi, että minulle teki hyvää päästä käsiksi töihin ja että nuortenkirja oli luultavasti hyvä idea ja piristävän huoleton välipala. Mieluummin olisin ottanut tyynyn naamalleni."
Tarinan päähenkilönä on kirjailija nimeltä Jussi Siirilä, joka muistuttaa erehdyttävästi kirjan kirjoittajaa. Jussi on moraalisatiristi, joka on kirjoittanut joitakin kirjoja, mutta se suuri menestys ja maine antavat odottaa itseään. Jussi haluaisi Arno Kotroksi Arno Kotron paikalle. Sitä varten pitää tehdä jotakin suurta, saada media kiinnostumaan. Pian Jussi ja filosofi Pekka Himanen päättävät parantaa Suomen, lisävahvistukseksi saadaan liehuvatukkainen Esa Saarinen ja ... Arno Kotro. Muitakin tunnettuja nimiä vilahtelee kirjassa, ainakin itse pidin tästä ratkaisusta, se tuntui elävöittävän kirjaa.
"Filosofien rouvat olivat jossain muualla, ehkä kampaajalla tai manikyyrissä tai elokuvissa. Naiset eivät kiinnostaneet minua sillä hetkellä tippaakaan, sillä pöydän toisella puolella istui Esa Saarinen. Hänessä oli karismaa, se säteili hänestä kuin laadukkaalta led-näytöltä. Hänen puheensa olivat teräviä kuin, no, blu-ray-kuva. Ja hän oli ruskea kuin papu."
Mietin kovasti kenet kirjan päähenkilö tuo mieleeni ja tulin siihen tulokseen että kyseesä on jonkinlainen risteytys Himoshoppaaja-sarjan Becky Blomwoodia ja television Huonosti käyttäytyviä miehiä. Kaiun Huonosti käyttäytyvistä miehistä tuo myös vaimo kirjailijan kumppani Heidi, joka mielessäni muistuttaa kovin Garyn tyttöystävää Dorothyä. Kumpikin vaikuttaisi olevan vahvaluontoinen nainen, jonka elämäntehtäväksi on osunut moisen miehenrotjakkeen ruodussa pitäminen... Heidin ja Jussin dialogi olikin minusta yksi kirjan hauskimpia asioita. Miehet!
"- Aina kun kävelen ohi, olet jo Googlessa tai kirjaston sivuilla katsomassa, onko kukaan lainannut sun kirjoja. Ja sitten tulet naama nutturalla keittiöön ja valitat, että on työvire kateissa. Ei mikään ihme ole.
- Minua näköjään vakoillaan omassa kodissani.
Heidi sivuutti valituksen ja arveli yhteenvetona, että olin nyt tyytymättömämäpi elämääni kuin koskaan ennen."
Luvassa on suuria luuloja, tuhoontuomittuja hankkeita, sikailua, kiukkuisia tyttöystäviä, lisää suuria luuloja, kolhuja itsetunnolle, vauhdikkaita käänteitä...

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Muistelmat / Farah Diba Pahlavi

Luin jokunen viikko sitten kirjan nimeltä Talo moskeijan vieressä, joka kertoi Iranin vallankumousvuosista. Kun lukee, alkaa ymmärtämään kuinka vähän sitä oikeastaan tietääkään mistään mitään. Jokainen kirja toki vastaa kysymyksiin, mutta herättää myös uusia. Talo moskeijan vieressä herätti uteliaisuuden Iranin tapahtumia kohtaan ja siksi nappasin luettavaksi viimeisen shaahittaren, Farah Diba Pahlavin, elämäkerran.

Farahin tarina on hiukan raskasta luettavaa, ehkä eniten siksi, että lukija tietää ettei kertomus pääty onnellisesti. Silti hämmästelin Farahin voimaa ja isänmaan rakkautta vaikeissa oloissa, en tiedä miten itse selviäisin moisesta, jaksaisinko itse auttaa reippaasti muita kärsittyäni noin suuria tappioita. Hienoa että edes joku pystyy.

Farah Diba oli nuori iranilaisnainen, jonka jo kahdesti eronnut shaahi Reza valitsee puolisokseen. Vaikka pariskunnalla olikin ikäeroa 20 vuotta, Farahista välittyy suuri rakkaus ja ihailu miestään kohtaan. Farahin tarina painottuukin yllättävänkin paljon 80-luvun alkuvuosiin, synkkiin aikoihin, jolloin Farah miehineen oli joutunut maanpakoon ja shaahin sairaus paheni. Lukiessani näitä sivuja mietin kaiken tuntuvan melkeinpä painajaismaiselta - olette pakolaisia, miehesi tarvitsee kovasti lääkärihoitoa, maailman hallitukset, joissa vielä hetki sitten oli ystäviä, ilmoittavat että ette ole tervetulleita sinne, kotimaasi uusi hallitus tarjoaa suuria summia sille, joka surmaa miehesi...

Aloittelin kirjan lukemista samoihin aikoihin kun Britanniassa vietettiin prinssi Williamin häitä, enkä siis voinut olla miettimättä millaista kuninkaallinen elämä oikeastaan on. Farahin lähtökohdathan ovat pitkälti samat kuin Katellakin, nuori, tavallista elämää elänyt tyttö nousee kuningattaren osaan. Media seuraa, hovissa on omat kiemuransa, kansa jäljittelee uutta idoliaan hiustyyliä myöten, entinen elämä ja urahaaveet jäävät, tilalla on suuri rakkaus mieheen jolla on vaikea työ. Ei taida olla helppoa olla prinsessa.

(Farah on saapunut Pariisiin ostamaan hääpuvustoa ja törmää ensi kertaa paparazzeihin.)
"Olin pyörällä päästäni mutta silti minua hymyilytti. Minulle ei kuitenkaan jäänyt aikaa vetää henkeä, sillä tuskin autonovet olivat paukahtaneet kiinni, kun jouduimme ansaan. Salamavalot valaisivat auton sisätilan, ja koska väkijoukko esti meitä pääsemästä eteenpäin, tunsin olevani kuin takaa ajettu eläin, jota metsästetään yöllä, jotta se voitaisiin häikäistä paremmin. Kun kuljettaja viimein tuli päästämään meidät pälkähästä, alkoi rodeo, jossa olin menettää järkeni. Koska lehtikuvaajat ajoivat meitä takaa moottoripyörien selässä ja melkein heittäytyivät hurjaa vauhtia automme eteen, kiljuin kauhusta ja pelkäsin koko ajan, että joku heistä saisi surmansa. Tuloksena oli kokonainen sarja valokuvia, joissa olin suu auki, kasvot pelon vääristäminä. Näitä kuvia käytettiin myöhemmin hyväksi, kun haluttiin väittää että olin onneton..."

maanantai 2. toukokuuta 2011

Ei menny niinku Strömsössä / Taina Kinnari

On ihanaa löytää kirjaston hyllystä tämän tyyppisiä hassuja pikku kirjoja! Ei menny niinku Strömsössä -kirjan idea oli ennestään tuttu Facebookin ryhmän kautta, olen joskus käynyt siellä naureskelemassa kuville ja niiden kommenteille. Kun on tällainen kotitalousihme kuin allekirjoittanut, on ihanaa löytää ryhmä, jossa on muitakin jotka eivät a) lue ohjeita, b) ovat laiskoja, c) jotka sähläävät tai d) joilla menee muuten vain pieleen. Voisin kertoa vaikkapa tarinan juustokakusta, joka lopulta tarjoiltiin rahkana tai munkeista jotka olivat sisältä raakoja ja hiilenmustia päältä...

Käsittääkseni kuvat ja tekstit ovat Facebook-ryhmän sivuilta poimittuja, joten uikeita kirjallisia lukuelämyksiä on turha odottaa, mutta hauskaa tämän kirjan kanssa kyllä oli. Tavallaan kirja ja ryhmä ovat eräänlainen vastaisku täydellisille leipomuksille, kodeille ja koristuksille. Ihanaa että ihmiset ovat tulleet reilusti ja huumorilla esiin epäonnistumisiensa kanssa!