tiistai 17. toukokuuta 2011

Piiat / Kathryn Stockett

Olin vähän kahden vaiheilla Piikojen lukemisen kanssa. Olin kuullut paljon hyvää ja kaunista tästä kirjasta, joten toisaalta odotukset olivat korkealla, mutta samalla pelotti se, olivatko ne jo liiankin korkealla. Pettyisinkö? Ei tarvinnut kauaa pelätä, sillä parin sivun jälkeen Abilene vei Mae Mobleyn kanssa sydämeni. Vähitellen tutustuin kaikkiin henkilöihin ja he veivät sydämeni...
"Jackson Mississippi on päiväkaudet kuin kiehuva vesikattila. Miss Leefoltin telkkarissa mister Eversin hautajaisten jälkeisenä päivänä High Streetiä pitkin marssii laumoittain värillisiä. 300 pidätetään. Värillisten uutislehti kertoo että muistopalvelukseen tuli tuhansia värillisiä mutta valkoiset pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Poliisi tietää kuka sen teki, mutta ne eivät kerro nimeä kenellekään."
Niille, jotka eivät ole Piikoihin vielä tutustuneet, kerrottakoon että tarina vie meidät 1960-luvun Yhdysvaltoihin, syvään etelään. Jacksonissa valkoiset rouvat keräävät säilykkeitä nälkää näkeville afrikkalaislapsille samaan aikaan kun omat apulaiset kamppailevat pienillä palkoilla vaikeissa oloissa. He lounastavat ja suunnittelevat hyväntekeväisyystapahtumiaan samalla kun piiat huolehtivat heidän lapsistaan niin että pikkuisten päissä menee jo sekaisin se, kuka se äiti oikeasti onkaan...
"- Miten me rakastetaan niiden penskoja kun ne on pieniä... Aibileen sanoo, ja näen kuinka sen huulet vapisevat. - Ja sitten niistä tulee ihan samanlaisia kuin äitinsä.
Näen kuinka Aibileen puristaa mustaa käsilaukkuaan kuin se olisi kaikki mitä sillä on jäljellä tässä maailmassa. Aibileen vaihtaa aina työpaikkaa kun lapset kasvaa liian isoiksi ja lakkaa olemasta värisokeita. Siitä me ei puhuta koskaan."
Jacksonissa velloo rotujen välinen viha ja näin nykyajan näkökulmasta ihan hurjia ennakkoluuloja. Sen kaiken keskellä elävät Abilene ja Minny, piiat. Abilene hoitaa pientä, suloista Mae Mobleyta ja yrittää toipua poikansa kuolemasta. Minny taas elää väkivaltaisessa parisuhteessa ja on temperamenttinsa ansioista onnistunut hankkimaan vihollisen itsestään Miss Hillystä, bridgekerhojen ja naistoimikuntien kruunaamattomasta kuningattaresta. Miss Hilly yrittää pitää huolen siitä, ettei Minny työskentele enää, mutta oveluudella Minny ja Abilene onnistuvat järjestämään työpaikan kaupunkiin juuri tulleen Miss Celian luona. Miss Skeeter - nuori, valkoinen nainen, ei kykene hyväksymään näkemäänsä syrjintää tai muutenkaan alistumaan muottiin, jossa tytön urahaaveena on avioliitto, oma talo ja liuta vauvoja. Miss Skeeter haluaa luoda uraa kirjailijana ja päätyy lopulta haastattelemaan kotiapulaisia kirjaansa varten.
"Olisin nauttinut kovasti, jos olisin saanut komennella vaikka vain tunninkin ajan ketä tahansa rouvaa jolla olen ollut aiemmin töissä, vain nähdäkseni mitä ne siitä tykkäävät. Mutta kun Miss Celia tuijottaa minua noilla isoilla silmillään niinkuin olisin paras keksintö hiuslakka-aerosolin jälkeen, minä melkein toivon että se komentelisi minua niinkuin asiaan kuuluu."
Kyllä, pidin tästä kirjasta, oikein paljon. Se oli juuri niin hyvä kuin sitä ylistävät ihmiset sanoivat. Kirjan kieli oli virkistävää ja aidon oloista ja huolimatta raskaasta aihepiiristä, syrjintä ja väkivalta, siinä on myös paljon lämpöä ja huumoriakin. Se on loppujen lopuksi toiveikas tarina, kaikesta kurjasta huolimatta se on myös täynnä toivoa ja ystävyyttä.
"Haluaisin kiljua niin kovaa että Typykkä kuulee, että likainen ei ole väri, tauti ei ole neekerien asuinalue. Haluaisin estää sen hetken tulon - ja se hetki tulee jokaisen valkoisen lapsen elämässä - jolloin se alkaa ajatella että värilliset ovat huonompia kuin valkoiset.
Käännymme Farishille ja nousen seisomaan, koska minun pysäkkini on seuraavana. Rukoilen ettei vielä ollut Mae Mobleyn hetki. Rukoilen että minulla on vielä aikaa."

4 kommenttia:

  1. Ihanaa, että pidit tästä! Kun itse tartuin Piikoihin pääsiäisen aikaan, oli samanlaisin ristiriitaisin fiiliksin. Niin moni kehui, mutta silti jotkut moittivat viihteelliseksi. Piioissa parasta onkin se, että kirja viihdyttää ja pitää otteessaan olematta silti viihdekirja. Stockett onnistuu mielestäni erinomaisesti.

    VastaaPoista
  2. Joskus tällaista suosittua kirjaa on vähän hankala lähteä lukemaan, kun muiden mielipiteet kuitenkin kolkuttavat takaraivossa. Onneksi Piioista oli kuitenkin helppoa tykätä. :) Oikein yllätyin kuinka tehokkaasti se tempaisi mukaansa!

    VastaaPoista
  3. Minä ihastuin tähän kirjaan! Kirjablogien myötä siitä kiinnostuin ja ajattelin, että varmaan pidän, mutta kun aloin lukea, se oli menoa ;)

    VastaaPoista