Terveiset Kutturasta / Mikko-Pekka Heikkinen

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä halusin ehdottomasti blogata kotimaisesta kirjasta ja Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta on aivan oivallinen kirja juuri tälle päivälle! Olen hihitellyt kirjan kanssa bussissa ja pyöritellyt silmiäni etelän urpojen meiningille vaikka itsekin olen yksi heistä. (Hei, kenen pitää päivittää blogia kesken sotimisen?! Hei oikeesti jätkät!) Hauskan lisäksi kirjassa on myös ihan oikeasti tärkeää asiaa ja sellaisessa paketissa, jossa se saattaa mennä meille city-kaneillekin alas.

Terveisiä Kutturasta -kirjassa Suomi on sisällissodan partaalla. Pohjois-Suomi on kyllästynyt Helsingin vuosia jatkuneeseen sortoon, jossa Lappi hiljalleen yritetään kuristaa hengiltä, vieläpä aivan laillisin keinoin. Ja kun etelä-Suomi alkaa rajoittaa Kiinan malliin kaupunkiin muuttoa, on se viimeinen pisara. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi valtioksi ja eduskunta vannoo taltuttavansa pohjoisen jukuripäät ja liittävänsä Suomineidon pään takaisin paikalleen. Alkaa sota.

Kirjan päähenkilöinä ovat saamelaisten mystinen johtaja Oula, Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka sattuman kautta päätyy raportoimaan tapahtumien keskipisteeseen sekä Jesse, etelä-Suomen paljon sotaelokuvia nähnyt sankari. Tästä kolmikosta koin juuri Jessen läheisimmäksi itselleni, samaan tapaan ehkä minunkin elämäni traumaattisimpiiin koettelemuksiin kuuluu avotilan istumajärjestyksen muuttaminen. Joukoistaan poiketen Jesse on yksi harvoja, joilla, kiitos sotakirjojen - ja elokuvien, on jonkinlainen käsitys sodankäynnistä, mutta olepa siinä komentajana tositv:n kasvattamille city-jätkille, joille pohjoinen tulee antamaan kylmää kyytiä. Jotain samaa on myös pohjoisen pojassa Oulassa ja etelää puolustavassa Jessessä, miehiä yhdistää selkeästi kaipuu siihen vanhaan kunnon aikaan, kun miehet olivat rautaa ja laivat puutaa ja kukaan paikallinen ei ollut nigga from da hood.

Kirja on tällaisen pullamössö-helsinkiläisen mielestä hauska ja ajatuksia herättäväkin, en tiedä kuinka pohjoisempia seutuja paremmin tuntevat kirjan kokevat, onko Oula esimerkiksi uskottava saamelaisena. Minun korvaani ainakin särähtivät Oulan kasinosuunnitelmat, jotka toivat mieleeni samantapaisen asetelman kuin Amerikan intiaaneilla nyt on. En tiedä onko uskottavaa että mies joka toisaalta puolustaa niin Lapin elämäntapaa, uhraisi kansansa kasinoiden markkinameiningille.

Loppuaan kohden kirjan juoni tuntuu hiukan hajoavan, sodan suuri käänne tapahtuu sittenkin melkein huomaamatta ja loppukin jää avoimeksi. Olen myös kahden vaiheilla siitä, onko loppuratkaisu uskottava. Näistä pienistä puutteista huolimatta viihdyin kirjan parissa mainiosti - kirjoita lisää Mikko-Pekka Heikkinen!

Jessen joukkue väijyy vihollista poterossa.
Musiikkia. Mitä ihmettä?
Jesse tunnisti popkappaleen inhoamansa hittiradion voimasoitosta. Se säksätti naapuripoterosta, kunnes katkesi kuin seinään.
"Moimissoot. Ookoo. Aimismäoon? Novittuko tietäis. Jossain fucking maakuopas venaamas taistelunjälkeisii stressioireit. Mitä? No ei ne pöndet mitää hyökkää. Emmä oikeesti tajuu miks me tääl kykitään. Joo. Iha vitun kylmä, make no mistake. Vaik mullon sukkahousutki jalas. Hä? Lindexistä. Mä kerron joskus."
Sárenin nasaali.
Puhuu kännykkään etulinjassa. Päässä tuntuu sama kuin lapsuuden kauppareissulla, kun isä kieltäytyi jälleen hankkimasta videonauhuria.
Kristallinkirkas raivo.

Johnny Kniga, 2012
Sivut: 268
Kirjasta lisää: Taikakirjaimet, Iltaluvut