Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tähtenä on oikeastaan Blackwellin kaupunki. Tarina alkaa 1700-luvun loppupuolelta kun sinnikäs Hallie Brady ja kourallinen muita uudisraivaajia päättää perustaa uuden kotinsa pienelle maapalalle, joka sijaitsee vuoren juurella, lähellä jokea jossa kasvaa ankeriaita. Ensimmäinen talvi on ankara, mutta pieni siirtokunta selviytyy ja aloittaa rakennustyöt. Vuosien kuluessa kaupunki kasvaa ja muuttuu, Hallien jälkeläiset rakastavat ja pettyvät. Vaikka vuodet, jopa vuosisadat kuluvat, pohjimmiltaan ihmisten elämän ydin silti säilyy samana, vain ulkoiset puitteet muuttuvat.
En kirjaan tarttuessani tiennyt kyseessä olevan kertomuskokoelma ja siksi hiukan arastelinkin kirjaan tarttumista, sillä olen kehno lukemaan lyhyitä tarinoita. Halusin ottaa Punaisen puutarhan kanssa oman aikani ja lukea sen rauhallisesti. Se kannatti. Nautiskelin kirjan muutamia kertomuksia kerrallaan ja annoin niille aikaa pyöriä mielessäni. Vanha vikani, uteliaisuus, jäi tosin taaskin vaivaamaan, olisin halunnut kovasti tietää monesta Blackwellin asukkaasta enemmänkin kuin sen pienen murusen, jonka Hoffman tarjoili, niin kiinnostavia tapauksia on kirjailija onnistunut luomaan. Mitä esimerkiksi tapahtuikaan Hallielle, naiselle, joka on lähes yksinään vastuussa koko kaupungin perustamisesta tai tytölle, joka katosi Haamun yönä? Jossain vaiheessa rupesin jo harkitsemaan sukupuun piirtämistä kaupungin henkilöistä, vain saadakseni lisää selvyyttä siihen, miten kenenkin sukulinja jatkui.
Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä. Hoffmanin tyyliin on taianomaisuus on tietty taianomaisuus tarinoissa jatkuvasti läsnä, usein pieninä sattumuksina tai menneisyyden legendoina, jotka elävät pikkukaupungin perimätietona. Oma suosikkini kirjan tarinoista taitaakin olla Kesätön vuosi, jossa eräs surullinen legenda saa alkusa.
Lopuksi on aivan pakko kehua kirjan kaunista kantta, jota allekirjoittanut on ihaillut ja hivellyt useamman kuin kerran. Ihana!
"Billy on vakaa mies, sanoi Sara minulle, kuin kallio. Olin vasta lapsi, mutta mieleni teki sanoa, ettei ihminen ole mikään kivi tai kallio. Itse olisin asettanut etusijalle miehen, joka on kuin joki, ripeä ja vaihteleva, alati yllätyksellinen."Gummerus, 2012
Sivuja: 292
Alkuteos: The Red Garden
Kirjasta lisää: Lumiomena, Sonjan lukuhetket
Saatu arvostelukappaleena.
Bongasin kirjan kustantajan kuvastosta ja kiinnostuin, mutta nyt hieman emmin kun kyseessä onkin lyhyet tarinat... Saa nähdä tulenko tarttumaan tähän joskus :)
VastaaPoistaYmmärrän hyvin, minulla oli vähän sama juttu. Olen vähän huono lyhyiden kertomusten kanssa, haluan aika usein paneutua henkilöihin ja tapahtumiin enemmän. Niin kävi kyllä tämänkin kirjan kanssa, Hoffmanin henkilöt ovat hirmuisen kiinnostavia ja oli sääli että sain lukea heistä vain pikkuisen.
PoistaOih ja voih, sain tämän juuri kirjastosta itsekin enkä millään malttaisi odottaa, että saan edellisen kirjan kunnialla loppuun! Ja monta muutakin mustreadia olisi lukupinossa vuoroaan vaatimassa...oi tätä suloista tuskaa!
VastaaPoistaSanos muuta, joskus on kirjakasa kukkuroillaan niin ettei oikein tiedä mistä aloittaisi! Minä olen kyllä joskus lipsunut ja hypännyt lukemaan toista kirjaa kun se on niin poltellut!
PoistaMinunkin teki mieli piirtää sukupuu! Itse asiassa luultavasti sen piirränkin KUN luen tämän seuraavan kerran.
VastaaPoistaIhanaa etten ollut ainoa! Tuli vain sellainen olo että haluaisin tietää mitä kunkin henkilön sukulinjalle kävi.(Ja sukupuut ovat niin mielenkiintoisia...)
Poista