2 x Siri Kolu: PI - pelko ihmisessä ja IP - ihmisen puolella

Pilvillä on p-influenssa ja kun valtio alkaa eristää sairastuneita kansallisen terveyden suojelemiseksi, ei auta muu kuin pakata laukut. Perheelle, etenkin Petri-veljelle, Pilvin sairastuminen tulee yllätyksenä. Paljon pelkoa herättänyt virus tekee muuttaa sairastuneen eräänlaiseksi eläimen ja ihmisen välimuodoksi, hybridiksi joka on supersoturi. Ihmiset pelkäävät tartuntaa mutta myös pihmisiä, huhut ja ennakkoluulot jylläävät.

Olen ollut blogeista huomaavinani positiivista puhinaan Piip-kirjojen suhteen joten uteliaana tartuin kirjapariin, kunnon dystopiahan maittaa aina! Kirjaduon ensimmäinen osa, PI, käsittelee Pilvin aikaa luolassa muiden sairastuneiden kianssa ja tutustumista salaperäiseen Largoon. Toisessa osassa Pilvi etsii itseään ja uutta identiteettiään siinä missä ihmiset ja pihmiset etsivät tapaa elää rinnakkain.

Kirjailija avaa mainiosti taustoja pikkuhiljaa ja antaa lukijan täydentää aukot omalla mielikuvituksellaan, minulle mielenkiitoisimmaksi elementiksi nousivat terveiden ihmisten reaktiot - se, kuinka entinen kiva naapuri voi hetkessä muuttua pelottavaksi tai vihattavaksi sairautensa takia. Piip onnistui myös herättelemään ajatuksia ennakkoluuloista ja myötätunnosta.

Kirjojen muodostama kokonaisuus on toimiva ja varsinkin IP:ssä äänessä olevan P-ihmisiä vihaavan Mimosan ääni on vahva ja kiinnostava. Kolu kirjoittaa paljon lyhyin lausein, enkä oikein osaa päättää pidänkö siitä vai en. Parhaimmillaan hän on nokkela ja ymmärtävä ja menee suoraan asiaan ytimeen, mutta hetkittäin teksti tuntuu myös hengästyttävältä. joissa viitataan myös paljon West Side Storyyn ja Berliinin taivaan alla -elokuvaan joita en tunne niin hyvin että osaisin tulkita viitteitä joten kenties jotain olennaista jäi myös ymmärtämättä.

PI: Pelko ihmisessä
Otava, 2013
Sivuja: 285
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja nuorille tai nuorille aikuisille

IP: Ihmisen puolesta
Otava, 2014
Sivuja: 318

Kotiopettajattaren romaani / Charlotte Brontë

Brontën Kotiopettajattaren romaani on niitä klassikoita, joihin en aiemmin ole häpeäkseni tarttunut ja halusin ystävänpäivän kunniaksi korjata puutteen ja lukea kirjan joka minun mielikuvissani kuului romanttisten draamojen kermaan. Ja koska nyt ollaan rehellisiä niin kyllä hiukan huokaisin kun tajusin että kyseessähän on melkoisen paksu kirja, koskaanhan ei voi tietää kuinka pölyiseltä klassikkoteos tuntuu. Into kuitenkin nousi heti kirjan ensisivuilta lähtien sillä Charlotte Brontën tekstihän olikin nokkelaa ja pikkuinen Jane Eyre suorastaan mainio sankaritar. Kadun siis syvästi ennakkoluuloisia ajatuksiani - tätä klassikkoa kyllä kelpaa nautiskella!

Kirjan kotiopettajatar on siis Jane Eyre, huono-onninen orpotyttö joka elämää kirja seuraa pitkälle aikuisikään saakka. Pienen tytön suorasukaisuus vie tämän tiukkakuriseen sisäoppilaitokseen ja aikanaan kotiopettajattareksi salaperäisen herra Rochesterin kasvattityttärelle, Adelelle.

Tarina on oikeastaan ehkä eräänlainen versio Kaunottaresta ja hirviöstä ja suoraan sanottuna romanssin sijaan minua kiinnosti eniten Janen kasvutarina sekä taustalla piilevät jännityselementit - puitteethan olisivat myös oivalliset esimerkiksi kummitustarinalle. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä, kenties osittain myös Kaarina Rouhtulan käännöksen ansiosta.

Kuten sanottua,  olen Kotiopettajattaren romaanin suhteen näemmä toivottomasti ennakkoluulojeni armoilla. Odotin näet sellaista elämää suurempaa rakkaustarinaa mutta pidemmälle ehdin, sitä hämmentyneempi aloin odotusteni kanssa olla. Kyllähän kirjassa toki rakastetaan mutta - ja olen pahoillani tästä Charlotte - mutta kyynisenä nykyajan eläjänä en ihan mukisematta ole valmis tuota tarinaa nielemään, varsinkin Rochester tuntuu kovin rasittavalta sankarilta joka vuoroin jurottaa, vuoroin lepreltelee tai keksii mielenkiintoisia "tempauksia". Mutta tiedetään, kauneus on katsojan silmissä ja niin on rakkauskin...

Herra Rochesterin puolustukseksi sanon kuitenkin hänen kiinnostavuutensa lisääntyvän tarinan loppua kohden joka muuten on melodramaattisuudessaankin kuitenkin aika ihana. Olen muistaakseni nähnyt lapsena kirjasta tehdyn tv-sarjan joka palasi elävästi mieleeni tätä lukiessani. Pikku-Norkun mielestä se oli ihanan romanttinen enkä siksi aikuisenakaan voi nyrpistellä. Ah, tuota traagista rakkautta, mikä siitä tekeekin niin suloista?!

Karisto, 2008
Alkuteos: Jane Eyre
Sivuja: 542
Suomentanut Kaarina Rouhtula
Kirjan vuoden lukuhaaste: Klassinen rakkausromaani

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Maresi, Punaisen luostarin kronikoita / Maria Turtschaninoff

Luin taannoin Lauren Pennyn raivoisan kirjan, Unspeakable things, feminismistä ja Maresin tarinan edistyessä kirjan ajatukset nousivat uudelleen mieleeni sillä Maresin tarinassa naiseus ja naisten oikeudet on avainroolissa. Kirja sijoittuu pienelle saarelle, jonne miehillä ei ole lupaa astua. Saarella sijaitsee Punainen luostari, jossa Maresi, nuori köyhyyttä ja nälänhätää luostariin paennut tyttö palvelee. Punainen luostari on turvasatama niille jotka sitä tarvitsevat ja suojan lisäksi naiset saavat Tietoa, sillä se on voimaa. Kirjan tapahtumat alkavat kun saarelle saapuu uusi tulokas, nuori  Jai, joka pakenee isänsä raivoa.

Maresi onnistui koukuttamaan minut voimakkaammin kuin etukäteen uskoinkaan, tarina on toimiva kokonaisuus ja sen kuvaama maailma on rikas ja kiinnostava. Luostarin elämä henkilöineen kiehtoi minua, olisin mieluusti lukenut vaikka enemmänkin siitä ja luostarin historiaan liittyvistä taruista. Symboliikkaakin tarinasta löytyi mukavasti maisteltavaksi. Sopivaa kontrastia lämminhenkiseen ja sisarelliseen tunnelmaan tulee Jain, tai oikeammin hänen isänsä myötä joten draamaa ja jännitystäkin on kirjan kansien välien luotu varsin toimivassa suhteessa. Näiltä osin tapahtumat ovat melko rankkoja, mutta kirjailija on kuitenkin onnistunut kuvaamaan myös niitä kirjan henkeen sopivalla tavalla.

Maresi on ensimmäinen Maria Turtschaninoffilta lukemani kirja ja täytyy sanoa että se herätti kiinnostukseni kirjailijan aiempaa tuotantoa kohtaan, esimerkiksi Helsingin alla ja Anache kuulostavat oivalta luettavalta. Haluan myös kiitellä Laura Lyytisen kaunista kirjankantta joka kiinnittää huomion. Kirjan tapahtumiin on yllättävän helppo tempautua mukaan, ainoa pieni mutinani johtuu siitä että aikuiselle lukijalle kirja on hieman lyhyt, tästä tarinasta kun olisi mielellään nautiskellut pidempäänkin.

Tammi, 2014
Sivuja: 212
Alkuteos: Maresi, Kronikor från Röda klostret
Suomentanut Marja Kyrö
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja jonka nimessä on väri

All the light we cannot see (suom. Kaikki se valo jota emme näe) / Anthony Doerr

Vau. Sain juuri luettua Anthony Doerrin All the light we canoot see ja nyt olo hiukan tyhjä sillä tavoin kuin hyvän ja samaistuttavan lukukokemuksen jälkeen joskus on. Kaikki on sanottu ja kirjan rakkaiksi muuttuneet henkilöt ovat menneet ja jäljellä on ihan tavallinen arki. Olin lainannut Doerrin kirjan ääniversion Overdrivestä ja haluan nyt heti kättelyssä suositella sitä kirjasta kiinnostuneille: Zach Appelman nimittäin lukee tämän kirjan juuri oikealla tavalla ja luo kauniin rauhallisen tunnelman tekstin synkkien aihioiden ylle, juuri sellaisen oikeanlaisen.

All the light we cannot see kertoo kahdesta nuoresta, sokeasta ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä joka sisarensa Jutan kanssa asuu orpokodissa. On 1930-luvun loppu ja sota on juuri astumassa nuorten elämään. Marie-Laure isineen pakenee Pariisista kallisarvoisen salaisuuden kanssa St. Malon rannikkokaupunkiiin, Werner taas ajautuu SS-joukkoihin vastustajan radiolähetyksiä vakoilemaan. Voivatko radioaallot rakentaa sillan kahden ihmisen välille?

Tämän postauksen kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi sillä Anthony Doerrin teos upposi minuun täydellisesti enkä vähään aikaan saanut yrityksistäni huolimatta kirjoitettua muuta kuin ihastunutta pulputusta. Kirja on samaan aikaan kaunis, herkkä ja lempeä, silti se on kuvaus myös sodasta ja kiusaamisesta ja näiltä osin myös brutaali ja surullinen. Se ei ole rakkaustarina mutta ei suoranainen sotakirjakaan - ehkä minulle siitä voimakkaimmin jäi mieleen kasvutarina. Kuten eräs hurmaava ranskalaisrouva kirjassa sanoo: haluat kai elää ennenkuin kuolet? Siitä kai tässä kirjassa on kysymys: pelosta ja rohkeudesta elää.

Postaukseni taitaa olla tavanomaista sekavampi, mutta toivottavasti siitä välittyy se, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti. Olen palannut sen teemojen ja henkilöiden pariin ajatuksissani lukemisen jälkeenkin ja huomaan että varsinkin tuo edelliseen kappaleeseen kirjoittamani ajatus elämämisestä ennen kuolemaa resonoi minussa vahvasti. Jollain tapaa kirja tuo mieleeni Julie Orringerin hienon Näkymättömän sillan vaikka Doerrin kerronta onkin pehmeämpää ja sadunomaisempaa. Lukutoukkana en myöskään voi olla hymyilemättä mielikuvalle jossa nuori ranskalaistyttö lukee kapteeni Nemon seikkailuja radion ääressä ja jossain kaukana nuori saksalaispoika kuuntelee herkeämättä.

Mm. Helmetistä lainattava äänikirjaversio on kuuntelemisen arvoinen, mutta suomennoskin on saatavilla piakkoin: teos ilmestyy toukokuussa nimellä Kaikki se valo jota emme näe WSOYn suomentamana. Pistäkää siis kirja korvan taakse!

Simon & Schuster Audio, 2014
Kesto: 16h 3min
Lukija Zach Appelman
Kirjan vuoden lukuhaaste: Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirjan (Pulitzer 2015)

Paperilla ja valkokankaalla: Kaiken teoria ja Travelling to Infinity / Jane Hawking

Sanotaan, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen ja tämä vaikuttaa pitävän paikkaansa myös fyysikkonero Stephen Hawkingin kohdalla. Tartuin Jane Hawkingin omaelämäkerralliseen teokseen Travelling to Infinity osittain 6.2.2015 Suomen ensi-iltansa saavan elokuvan takia, mutta myös siksi että olin utelias Hawkingien perhe-elämän suhteen - millaista voi arki olla jos puolisolla on sekä mittava ura että vakava sairaus?

Jane tapaa Stepheninsä nuorena opiskelijana ja hääkellot soivat vaikka Stephen onkin saanut diagnoosinsa. Perhe kasvaa ja sekä Stephenin ura että sairaus etenevät. Miehen maineen kasvaessa myös Jane pohtimaan omia prioriteettejään ja sitä, kuinka paljon toisen ihmisen eteen voi uhrata.

Jane Hawkingin tarina on tuntuu kuvaukselta omaishoitajan ja assistentin elämästä, sillä hänen suhteensa Stepheniin jää jokseenkin taka-alalle tarinassa. Hän toki ajoittain mainitsee rakastavansa puolisoaan tai kehuu tämän karismaa, mutta minulle lukijana välittyi tunne siitä, kuinka Stephen olisi ikäänkuin irrallaan muusta perheesta, kenties hän niin olikin. Tarina on sinällään kiinnostava ja koskettavakin ja Hawkingin perhe-elämän haasteet tuntuvat hurjilta - Jane itse mainitsee kirjassa päiviensä koostuvan lähinnä kodinhoidosta, lastenhoidosta ja Stephenin hoidosta. 1960- ja 1970 -lukujen yhteiskuntakin vaikuttaa melko masentavalta vammaisille suunnattujen, lähinnä olemattomien, tukien ja apujen johdosta.

Aiheeltaan kirja oli siis kiinnostava mutta toteutus hiukan ontui, sillä Hawking muistelee paljon mm. myös taloja joissa he ovat asuneet, piknikkejä, vesirokkoja ja muuta sellaista joka ei ehkä lukijan kannalta ole hirmuisen kiinnostavaa. Osa lukemisesta tapahtuikin hiukan hammasta purren, kirja olisi ehkä sittenkin kaivannut pienoista karsimista.

Alma Books, 2013
Sivuja: 450
Kirjan vuoden lukuhaaste: elämäkerta

James Marshin ohjaamasta elokuvasta Kaiken teoria pääsin siippani kanssa nauttimaan #Kirjan kutsuvierasnäytännössä - kiitos mukavasta kokemuksesta. Kaiken teoria on tänä ehdolla viiteen Oscar-palkintoon, mm. paras mies- ja naispääosa sekä paras elokuva. Nähtyäni elokuvan ymmärrän oikein hyvin, kyseessä nimittäin hieno elokuva jossa välillä kostuu silmäkulma ja välillä tulee purskahdettua nauruun. Etenkin nimiroolia esittävä Eddie Redmayne tekee hurjan hienon roolityön Stephen Hawkingina - Eddie saisi kyllä minun Oscar-ääneni!

Elokuva on mielestäni riittävän uskollinen Jane Hawkingin kirjalle vaikka joitakin tapahtumia onkin järjestelty hieman toiseen muotoon. (Sanoisin että tämä lienee niitä harvinaisia kertoja jolloin elokuva on ehdottomasti kirjaa parempi.) Toisin kuin kirja, elokuva kuitenkin päästää katsojan lähemmäs Stepheniä. Minulle elokuva oli hetkittäin vähän vaikeaakin katsottavaa sillä olen seurannut saman taudin etenimistä tuttavapiirissäni. Elokuva ja kirja tuovat molemmat hyvin esiin myös vammaisten vaikeudet ja sen sisukkuuden jolla monet puskevat eteenpäin - tärkeä ja muistettava asia meille terveille! Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin ja aina kannattaa yrittää.

PS. Stephen Hawkingin omaelämäkerta on juuri ilmestynyt suomennettuna nimellä Minun lyhyt historiani (WSOY).

Ohjaaja James Marsh
Pääosissa: Eddie Redmayne ja Felicity Jones

Jään muisti (Edie Kiglatuk #1) / M.J. McGrath

Lukutoukkana tulen usein sortuneeksi kaikenmoisiin kirjahankintoihin milloin mistäkin syystä. Siinä missä Sophia Kinsellan Himoshoppaaja etsii ihania laukkuja, kenkiä ja huiveja, ostelen minä kirjoja jotta voisin olla se tyttö, joka lukee Nobel-voittajaa/Tove Janssonia/sarjakuvaromaania. Jään muistin poimin omakseni kesähelteillä alekorista, koska "tätä voi olla tosi kiva lukea talvella kun on kylmä." Ja tiedättekö, tultua eräänä pakkaspäivänä kinosten keskeltä muistin ostaneeni tämän kirjan ja ajattelin että nytpä haluan lukea tämän kirjan. Ja sitten tuli sellainen hyvä ja kaukaa viisas olo!

Jään muisti vie lukijansa Kanadan tundralle jossa Edie Kiglatuk, inuitti-opas, johtaa epäonnista metsästysseuruetta. Laukaus kajahtaa ja eräs seurueen miehistä kaatuu. Traagiset tapahtumat seuraavat toinen toistaan ja lopulta Edie alkaa inuittivanhimpien vastustuksesta huolimatta tutkia tapahtumia. Luvassa on kirjaimellisestikin kylmää kyytiä!

Inuittien maailma oli huikean kiinnostava ja ainakin allekirjoittaneen mielestä uskottavakin. Kirjailijan tekemä tutkimus kiinnosti ja siksi luettuani suunnistinkin McGrathin kotisivuille (linkki alla), joilta löytyykin oiva pakkaus mm. kuvia tundralta ja jopa Edien keittokirjakin, maistuisiko vaikka Akutaq, inuittien jäätelö (eläinrasvaa, marjoja ja lohta/karibun lihaa?

Viihdyin mainiosti inuittien matkassa ja ilokseni huomasin että Edien seikkailut ovat saaneet jatkoakin kahden osan verran, toivottavasti näistä saadaan myös suomennos! Itse tarinan sankaritar on mielenkiintoinen tapaus, sillä Edie on todellinen kovanaama meihin länsimaisiin verrattuna. Tässä on nainen joka taitaa vaivatta metsästyksen, kalatuksen ja epäilen ettei käsikranaattikaan pysäyttäisi tätä pientä nokkelaa naista. Täydellinen Edie ei ole, mm. alkoholiongelmaan viitataan kirjassa useasti ja huomaan pitäväni tästä yhdistelmästä todellista naisenergiaa, kovuutta ja haavoittuvuutta.

Risujakin täytyy kirjasta antaa, teoksen takakansiteksti nimittäin spoilaa anteeksiantamattoman paljon - käytännössä kaikki juonen olennaisimmat käänteet ovat luettavissa sieltä. Vilkaisin takakantta vasta ollessani kirjan puolivälissä joten kovin paljon lukukokemuksestani se ei pilannut mutta tämä toimikoon varoituksen sanana niille, joita kirja kiinnostaa. Kyllä en ymmärrä takakansia, jotka pilaavat lukijalta ahaa-elämysten ilon...

Like, 2012
Sivuja: 391
Alkuteos: White Heat
Suomentanut Anu Nyyssönen
Kirjailijan kotisivu
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja alkuperäiskansoista

Oryx ja Crake (MaddAddam #1) / Margaret Atwood

Oryx ja Crake ilmestyi lukukasaani Helmetissä esitellyn Kirjan vuoden -lukuhaasteen ansioista.
Aloitin viime vuonna uudelleentutustumiseni Margaret Atwoodin tuotantoon ja MaddAddam-trilogiankin lukeminen kävi tuolloin mielessä, - vain hautautuakseen kaikkien muiden lukuideoiden alle. Lukuhaasteessa kuitenkin saa pisteen(!!) luetusta trilogiasta ja siinä olikin sitten kannustetta jo kylliksi. Ja onpahan mainiota että kirjat putkahtivat mieleeni koska olen suoraan sanottuna aika vaikuttunut...

Oryx ja Crake on taidokas dystopia, jonka keskiössä on kenties viimeinen hengissäoleva ihmisrodun edustaja, Lumimies, jota aiemmin kutsuttiin myös Jimmyksi. Vanhan sivilisaation raunioista on noussut viattomien, kauniiden kloonien heimo, Craken lapset joille Lumimies, Oryx ja Crake ovat liki jumalisia hahmoja. Mutta kauan sitten, Jimmy ja Crake olivat ystäviä, pieniä poikia jotka pelasivat tietokonepelejä ja Oryx oli vain köyhä tyttö köyhässä maassa..

Margaret Atwood on hurja kirjailija, olen nytvuoden aikana lukenut kolme hänen teostaan ja ollut vaikuttunut niistä kaikista. Jokainen (Sokea surmaaja, Nimeltään Grace) on ollut teemaltaan erilainen, vahva ja tyylikäs kirja - näistä Oryx ja Crake kuitenkin tuntui helpoimmalta ja vetävimmältä luettavalta, Lumimies pohdinnat koukuttivat minut lähestulkoon heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Oryx ja Crake toimii. Nykyisyydessä tempoileva Lumimies palaa takaumissa menneeseen ja valoittaa näin Jimmyn, Craken ja Oryxin menneisyyttä sekä syitä siihen miksi maailma on nyt sellainen kun on. Näin kuvattuna Oryx ja Crake tietysti kuulostaa ihan tyypilliseltä genrensä edustajalta, mutta uskokaa kun sanon, kirja on herkullinen lukukokemus. Atwoodin visiot tulevaisuudesta ovat sekä ilahduttavan vinksahtaneita että pikkuisen pelottaviakin terävänäköisyydessään.  Geeniteknologia kieltämättä onkin varmasti antoisa runsaudensarvi kirjailijalle ja ihan odotan sitä että saan lukea sarjan seuraavan osan, Herran tarhurit ja nähdä mitä kirjailija seuraavaksi keksii!

Otava, 2003
Sivuja: 487
Alkuteos: Oryx and Crake
Suomentanut Kristiina Drews
Kirjan vuoden lukuhaaste: trilogia, osa 1/3