Ainakin äiti yritti / Jens Lapidus

Suhtautumiseni Jens Lapiduksen tuotantoon on ehkä hiukkasen sekavaa. Stockholm noir -sarja kiinnostaa
etäältä mietittynä mutta jostain syystä en saa poimittua kirjoja mukaani kirjastosta. Siellä ne ovat, tiedän koska viimeksi käynnilläni niitä taas silmäilin. Enkä ottanut mukaani. Ensikosketukseni Lapidukseen oli Jengisota 145 -sarjakuva, joka kyllä oli oivaa luettavaa. Nyt huomioni kiinnitti kirjailijan novellikokoelma Ainakin äiti yritti näppärällä nimellään. Melkein kuin yrittäisin valita kirjailijan sivumääräisesti keveimmät teokset - omituista! Ehkä uskallan jo Stockholm noirin kimppuun?

Ainakin äiti yritti on kokoelma erilaisia rikostarinoita, aiheita löytyy laidasta laitaan. On ihmiskauppaa ja rahanpesua, jengimeininkiä sekä jollain tapaa arkisempia rikoksia, kuten lapsen pahoinpitelyä tai kavalluksia. Näkökulmat vaihtelevat puolustusasianajasta konnaan, tosin yhtään tarinaa ei ole kirjoitettu uhrin näkökulmasta mutta kenties sellainen tarina ei oikein istuisikaan kokoelman henkeen. Itse pidin eniten juuri noita arkisia juttuja kiinnostavampina, luultavasti samaistuminen vaikkapa siihen kavallukseen oli helpompaa kuin jengipojan huumepokaan. Prosentuaalisesti suurin osa kirjan teksteistä kuitenkin käsittelee juuri jengien elämää, minun harmikseni...

Kertomusten rakenteet ja tunnelmat vaihtelevat mukavasti, minkä koin lukiessani virkistävänä. Tästä syystä ehkä parhaiten mieleeni jäi kirjan lyhyin tarina, Se olisin ollut minä, joka kattaa vain pienen hetken kertojan elämästä ja koostuu ainoastaan tämän omista mietteistä. Se on lyhyt ja ytimekäs kertomus, joka onnistui kahdella sivulla välittämään tunnelman ja tarkoituksensa. Tykkäsin.

En ole suuri novellien ystävä, minusta tuntuu että ne useimmiten loppuvat kesken mutta ainakin tämä Lapiduksen kirja oli minulle ihan positiivinen kokemus. Toki tunsin lievää ärtymystä joutuessani hylkäämään kiinnostavan tarinan seuraavan hyväksi mutta useimmiten Lapidus on kuitenkin rakentanut tekstinsä niin ettei enempää jäädä kaipaamaan. Elättelen myös toivoa siitä, että olisin kenties sittenkin kehittynyt lukijana, kenties kokeilen novelleja lisääkin!

"Minä mietin: toimisikohan se, jos ehdottaisi jonkinlaista kiertävää järjestystä? Niin kuin että pohjimmaisen paikalla vuoroteltaisiin. Joka vuosi saisi uuden aseman. Olisi jonkun muun vuoro tehdä pimeästi purkutöitä maanantaina, niin että saa rakennuspölyn takia keuhkoahtaumataudin ennen kuin täyttää neljäkymmentä, vetää leikattua kamaa täysillä perjantaina, nukkua kaverin luona lauantaina, koska avovaimo on taas heittänyt pihalle, ja toimia mafian rahankerääjänä sunnuntaina.
Jos olisi joku muu, joka saisi odottaa, ja minä saisin poimia fyrkat talteen."

Like, 2013
Sivuja: 240
Alkuteos: Mamma försökte
Suomentanut Petri Stenman

Kuolema Ehtoolehdossa / Minna Lindgren

Minna Lindgren on oivallinen kirjailija. Vinkeä Sivistyksen turha painolasti ihastutti kiemuraisella huumorillaan, tällä kertaa hyppysiini osui kirjaston Bestseller-hyllystä löytyi kirjailijan uusi teos, joka osoittautui mukavaksi herkkupalaksi.

Kuolema Ehtoolehdossa kertoo vanhusten palvelutalosta, jossa tapahtuu huolestuttavia asioita. Kokkipoika Tero tekee itsemurhan, asukkeja kippaillaan suljetulle kroonikko-osastolle ja sotaveteraanejakin ahdistellaan suihkussa. Tarinan päähenkilö on 94-vuotias Siiri, joka ryhtyy topakasti selvittämään tilannetta ystäviensä Irman ja Anna-Liisan kanssa, pyörtymisistä ja muistihäiriöistä huolimatta.

Kuolema Ehtoolehdossa muistutti minua etäisesti Leonie Swannin mainiosta lammasdekkarista Murha laitumella, jotain samalla tapaa herttaista ja jopa viatonta vanhusten murhatutkimuksissa on. Sopivaa kontrastia tarinaan tuovat arkielämän haasteet ja vanhuksen elämän ankeat realiteetit. Ystävät kuolevat tai dementoituvat, sukulaisia kiinnostaa vain perinnön jako ja hoitolaitoksissa potilaat pumpataan täyteen pillereitä jotteivät potilaat olisi vaivaksi. Vaippoja, teknologian hankalia kotkotuksia ja eläkkeestä pumpattavia maksuja... Toden totta, pahimmillaan vanhuuden vaihtoehdot ovat aika karmivia! Nostankin hattua Lindgrenille asian esiin nostamisesta, nämä ovat tärkeitä teemoja vaikka ne onkin verhottu dekkarimaisuuteen ja lempeään huumoriin.

Ehtoolehdossa parasta on ehdottomasti Siiri, kera muiden mummeleiden. Pidin Siirin innostuksesta raitiovaunuihin ja arkkitehtuuriin sekä niistä hetkistä kun kiltti ja hiljainen mummelikin sisuuntui. Tuli sellainen "Hyvä Siiri, näytä niille" -olo. Toisina hetkinä melkein jo häpesin oman sukupolveni kiireitä ja kiemuraisia sääntöviidakoita. Lindgrenin tarina ei toki ole pelkkää kurjuutta, päinvastoin huomasin ihailevani Siirin tarmokkuutta ja rohkeutta sekä vanhusten elämäniloa. On oma pieni asunto, ystäviä joiden kanssa pelata korttia, mahdollisuus ajella raitiovaunulla kahvittelemaan - se on elämää, ei sen enempää tai vähempää...

"Vanhuuteen kuului yksinäisyys, ei sille voinut mitään. Sellaisetkin vanhukset, joilla oli paljon tekemistä ja jotka tapasivat joka päivä ihmisiä, tunsivat itsensä yksinäisiksi. Kenenkään ei pitäisi istua puhelimen vieressä katkeroitumassa siitä, että se ei koskaan soinut. Lapsilla ja lapsenlapsilla oli omat elämänsä, ja niin sen kuuluikin olla. Jokaisen oli keskityttävä omaan elämääns, myös vanhusten ja varsinkin Siirin ja Irman, koska he osasivat vielä nauttia monista asioista."

Teos, 2013
Sivuja: 302

Kadonneet / Tove Alsterdal

Oi mahtavuutta - löysin itselleni uuden dekkaristin! Olen ollut hämärästi tietoinen Tove Alsterdalista mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi tutustua hänen kirjoihinsa ennen kuin Kadonneet löytyi kirjaston hyllystä ja nyt harmittelen omaa pikkuisen omaa saamattomuuttani.

Kirjan päähenkilö on New Yorkissa teatteriin lavasteita suunnitteleva Alena, jonka elämä kirjan alussa ihan mallillaan. Työ on ärsyttävää mutta mukavaa, Patrick-puoliso reissaa paljon mutta on rakas ja tulossa on vauvakin. Mutta huoli kaihertaa sillä ihmiskaupasta reportaasia kirjoittanut Patrick ei ole soittanut viikkoon ja Alena pelkää jonkin olevan pielessä. Lopulta hän ostaa matkalipun Pariisiin ja lähtee etsimään miestään. Vaikka seinät joka puolella nousevatkin vastaan, Alena etenee sinnikäästi kohti Patrickia ja totuutta.

Kirjan kantava teema on ihmiskauppa, jota Alsterdal ei suotta kaunistele. Bisnes on rumaa ja ihmisen hengellä ei ole juuri minkäänlaista arvoa ihmiskauppiaiden käsissä. Tehokkaan mutta kieltämättä aika ikävän tuntuisen säväyksen kirja sai kun muistin että Alsterdalin kuvaamassa maailmassa on todennäköisesti enemmän kuin hitunen totta. Ihmiskauppaa on ihan oikeasti auki joka päivä vaikken minä sitä näekään ja myyntiartikkeleita riittää. Aiheesta kiinnostuneille voisin myös suositella Ville Tietäväisen hienoa graafista romaania Näkymättömät kädet, joissa liikutaan samoilla tapahtumapaikoilla kuin kirjassa, tällä kertaa tosin laittoman maahanmuuttajan näkökulmassa.

Kirjaa leimaavat suru, huoli ja ahdistus rakkaan puolesta ja huomasin myötäeläväni Alenan toiveissa ja peloissa vahvasti mukana. Alsterdal on kirjoittanut taitavan kirjan, jossa jännitys ja tietynlainen surullinen haikeus ovat läsnä ihan loppuun saakka. Alena on sankarittarena mielenkiintoinen, hänessä on sellaista tavallisuutta, johon on helppo samaistua ja siltikin hän osoittautuu varsin poikkeukselliseksi - vahvaksi ja kekseliääksi naiseksi joka ei anna periksi eikä pelkää. Vau.

Kirja oli koukuttava ja varmaankin juuri siksi myös nopealukuinen, sillä sivut vain vilisivät kun me Alenan kanssa etsimme Patrickia. Pidin kirjasta niin paljon että oli pakko käydä varaamassa kirjastosta myös Alsterdalin tänä vuonna ilmestynyt teos, Hiljaisuudessa haudattu. Odottavan aika on tosin pitkä, sillä tätä kirjoittaessani jonossa edelläni oli 86 innokkaampaa lukijaa...

"Lyönti lyönniltä kaikki vajosi yhä syvemmälle pohjaan. Aika vei hänen muistonsa mennessään. Pian hän olisi unohtanut nimensä. Hän ajatteli, että se oli meressä, ehkä helmenä simpukassa, sormuksena merenjumalar Owun kädessä."

Gummerus, 2012
Sivuja: 354
Alkuteos Kvinnorna på stranden
Suomentanut Katriina Huttunen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Portugali

Marina / Carlos Ruiz Zafón

Carlos Ruiz Zafónin kirjat ovat lumonneet allekirjoittaneen aina Tuulen varjosta saakka. Kirjailijan Barcelona on aivan huikea, täynnä rappiota, synkkiä taruja, hautausmaita, traagisia rakkaustarinoita ja historian siipien havinaa - juuri sitä tunnelmaa, jonka kirjojen vanhoista valokuvista luodut kannet hienosti välittävät.

Marina on kertomus nuoruudenrakkaudesta. Kirjan päähenkilö on Òscar Drai, nuori sisäoppilaitoksessa opiskeleva poika, joka vapaa-ajallaan seikkailee Barcelonan kauniissa ja hylätyissä taloissa. Eräänä päivän Òscar uskaltautuu taloon, joka onkin asuttu Marinan ja hänen isänsä, Gérmanin, toimesta. Seikkailu on kauniin ystävyyden ja orastavan rakkaustarinan alku, mutta varjoissa liikkuu myös jotain synkkä, joka seuraa Òscaria ja Marinaa.

Marina on (minusta) lajityypiltään kummitus- tai kauhukertomus, joka ainakin tämmöiselle pelkurille oli aivan riittävän jännittävä. Tarina on runsas - sivujuonia, henkilöitä ja menneisyyden palasia on tarjolla lähes runsaudenpulaksi saakka. Tämä tuntuu jopa suorastaan pökerryttävältä ottaen huomioon kirjan lyhyynden, tuntuu siltä kuin kirjailija yrittäisi kertoa paljon vähillä sivuilla. Kokonaisuus kuitenkin toimii vaikka jättääkin lukijan pyörälle päästään. Tarina on hitusen ennalta-arvattava ja päähenkilö kenties sittenkin ikävuosiaan vanhemman oloinen mutta kaiken runsauden keskellä sitä ei edes huomaa.

Kauhutarinat ja muut yliluonnolliset seikkailut eivät ole ihan minun juttuni ja vähän myös vierastin tämän kirjan kohdalla näitä elementtejä, sen sijaan nautin suuresti haikeista rakkaustarinoista ja Ruiz Zafónin tekstin tunnelmasta, joka herätti rappeutuneiden puurtarhojen, vanhojen hautausmaiden ja kaiken moisten kuriositeettien maailman silmieni edessä eloon.

"En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava."

Otava, 2012
Sivuja: 282
Alkuteos: Marina
Suomentanut Antero Tiittula

Kirja lentomatkalle mukaan: tsekkaa Helsinki-Vantaan book swap

Kesäloman koitetettua suuntasimme Budapestiin Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta. Kirjatoukalla kävi hyvä tuuri, sillä lähtöporttimme oli aivan lentokentän book swap -pisteen läheisyydessä! Olin lukenut kirjanvaihtopisteestä mutta olin unohtanut koko jutun autuaasti - onneksi vaihtopiste oli selkeästi merkitty tarroilla. Piste sijaitsee portin 27 luona, toisessa kerroksessa ja siellä voi halutessaan istua tuokion rauhassa lukemassa.

Kirjanvaihtopisteeseen voi jättää luetut kirjansa odottamaan seuraavaa lukijaa, pisteestä pitäisi myös löytyä tarroja joilla merkitä paikka, jossa kirja on viimeksi seikkaillut. Kiva idea, haluan lisää tälläisia pisteitä muuallekin!

Vaihtopisteen valikoima oli mielestäni ilahduttavan laadukas, hyllyistä löytyi mm. Murakamia, Irvingiä, Mankellia ja Shriveriä. Arvannette että hihkuin innosta! Minun mukaani lähti Henning Mankellin The man from Beijing, johon ei oltu merkitty alkuperämaata, mutta hintalapun perusteella veikkaisin uuden kirjakaverini olevan Ruotsista.

Ensi kerralla aion itsekin viedä book swapiin kirjan ja ilahduttaa siten tuntematon lukutoukka-kollegaa. Laittakaapa portti 27 korvan taakse mikäli aiotte lennellä lähiaikoina...

The Adventures of Superhero girl / Faith Erin Hicks

Olen viime aikoina ollut kovasti sarjisnälkäinen ja siksi kirjaston hyllyjä on tullut tutkittua ahkerasti. Tällä kertaa hyppysiini osui The Adventures of Superhero Girl, joka lähti mukaani jo pelkästään vinkeän nimensä ja kivan piirrostyylin perusteella. Summanmutikassa kassiin kerätty kirja osoittautuikin oikein mainioksi luettavaksi joka hupailee raikkaasti supersankarimyytin kustannuksella.

Superhero girl on parikymppinen nuori nainen, joka omaa supersankareiden tapaan erityisiä voimia. Mutta toisin kuin kliseisemmät kollegansa, hänen menneisyydessään ei ole synkkää tapausta joka on ajanut hänet menneeseen eikä arkkivihollistakaan tahdo löytyä. (Vaikka eräs opiskelijapoika vaikuttaakin lupaavalta tapaukselta.) Samalla Superhero Girl taistelee samojen, noh, samantapaisten ongelmien kanssa kuin muut ikäisensä. Pahan kanssa taisteleminen ei kartuta kukkaroa, joten pitäisi hommata työpaikka. Ja ehkä jonkinlainen elämäkin niiden iltojen varalle joina superkonnat ottavat iisisti ja kämppis on treffeillä. Pitäisiköhän alkaa vaikka kutomaan?

Hicksin sarjakuva oli oikeasti ilahduttavaa luettavaa. Lähdin liikkeelle vähäisin odotuksin, mutta huomasin pian hykerteleväni Superhero Girlin angstaukselle. Konsepti tuntuu raikkaalta ja Superhero Girl on samaistuttava siitäkin huolimatta että minun ongelmiini harvemmin kuuluvat ninjat tai liian lässykät superkonnat. Sarjakuva on tunnelmaltaan mukavan positiivinen ja mukavan energinen ja viestinä on kenties se, että jokaisen tulee seurata omaa polkuaan muiden mielipiteistä huolimatta.  Melko jees!

Kiinnostuneille vinkiksi vielä Superhero Girlin blogi, josta myös voi käydä lukemassa kirjan strippejä.

Dark Horse Books, 2012
Sivuja: 106

Akhilleen laulu / Madeline Miller

Voi minkä hyvällä tavalla oudon kirjan Madeline Miller onkaan kirjoittanut! Tai, en tiedä onko itse kirja varsinaisesti outo mutta kumman vahvasti se silti otti otteeseensa, huomasin pitkään lukemisen jälkeenkin olevani kirjan tunnelmissa ja miettiväni sen sisältöä. Taisipa Troijan kaupungin edustalla oleva ranta tulla uniinikin...

Tarinan kertoja on hyljeksitty ja hylätty prinssi Patrokles, joka lapsuuden epäonnisen tapauksen myötä joutuu kuningas Peleuksen, Akhilleen isän, hoviin. Pojat ovat kuin yö ja päivä: Patrokles rumaksi mainittu, hintelä, hiljainen ja taistelutaidoton, Akhilles taas sanalla sanoen loistava, silti juuri heidän välillleen syntyy yhteys. Akhilleen kohtalona on valita joko pitkä ja rauhallinen, mutta unohdettu elämä tai lyhyt ja kunniakas, legendaksi muodostuva elämä. Jumalatar-äitinsä Thetiin kunnianhimo ajaa Akhilleusta kohti kunniaa mutta vaa'an toisessa kupissa painaa Patrokleen toive siitä, että Akhilleus eläisi. Mutta sitten Paris ryöstää Helenansa ja syttyy Troijan sota ja loppu onkin historiaa...

Paljastettaakoon kirjan juonesta vielä sen verran, että kyseessä on kaunis ja riipaiseva rakkaustarina, mutta ei ihan siinä tavallisessa muodossaan, sillä Millerin tarinan rakastavaiset ovat Patrokles ja Akhilles. Miesten - poikien - välinen epäsuhta onkin se, joka tekee suhteesta niin kiehtovan.  Patrokles on kuin kaltoin kohdeltu koira, jolle Akhilleen kaltaisen tähden huomio tuntuu liki huumaavalta. Hän tuntuu katselevan prinssiä kuin harvinaista mestariteosta, niin ihmeellistä ja kaunista ettei se tunnu todeltakaan. Mutta rivien väleistä paljastuu vähitellen myös Patrokleen todellinen arvo, hän on kuin Akhilleen omatunto ja ehkä yksi harvoista, jotka välittävät aidosti miehestä eivätkä myytistä.

Akhilleen laulu oli kaunista luettavaa ja nautin kovasti Laura Lahdensuun käännöksestä. Myös itse tarina herätti paljon ajatuksia, pohdin mm. sitä millainen nykyajan Akhilles olisi ja kunnianhimoa, joka ajaa ihmisen suuruuteen mutta polttaa myös loppuun. Pidin kovasti kirjan rakkauskohtauksista, jotka olivat kauniita ja sensuelleja, siitäkin huolimatta että pääpari koostui tällä kertaa vain miehistä. Kirjasta jäi hyvä ja pitkäkestoinen jälkimaku, vielä viikko lukemisen jälkeenkin huomaan sen kolkuttelevan takaraivossani ja herättelevän ajatuksiani. Madeline Miller on Orange-palkintonsa ansainnut!

"Hän oli itsekin liekin kaltainen. Hän hehkui ja veti katseita puoleensa. Hänessä oli loistokkuutta, jopa hänen aamulla herätessään, hiukset takussa ja unisin kasvoin. Läheltä katsottuna hänen jalkansa näyttivät melkein ylimaallisilta: varpaat olivat täydellisen muotoiset ja jänteet värisivät kuin lyyran kielet." 

Basam Books, 2013
Sivuja: 454
Alkuteos: The song of Achilles
Suomentanut Laura Lahdensuu