Ehtoolehdon tuho (Ehtoolehto #3) / Minna Lindgren

Minna Lindgrenin kirjat ovat ilahduttavaa luettavaa ja Ehtoolehto-trilogian viimeistä osaa olen odottanut suorastaan hartaasti sillä Siiristä ja Irmasta on ehtinyt kahden aiemman kirjan myötä tulla jo läheisiä - ihania mummoja mummottomalle lukijalle. Tässä sarjassa on ollut mahtavaa sekä vanhusten raikas kuvaus, lempeä huumori että yhteiskuntakriitiikki, joka sivaltaa tyylikkäästi ja osuvasti.

Ehtoolehdon remontti on saatu valmiiksi ja kaikki on niin "tätäpäivää". Uusi älyseinä herättelee mummot lempeästi raamatunlausein ja 3D-tulostimella lautaselle printaantuu oman valinnan mukaisia neliöitä tai kuutiota. Kaikki on kovin modernia ja kustannustehokasta, pian ei vanhusten hoitoon tarvita ihmisiä lainkaan. Mutta kuinkas käy kun sähkökatko iskee Ehtoolehtoon?

Ehtoolehdon tuho on pelottava kurkistus vanhustenhuollon tulevaisuuteen, jossa inhimillisyys  ja pehmeät arvot ovat saaneet tehdä tilaa rahalle. Lindgrenin maalaama kuva onkin ahdistava ja pelottava, enpä haluaisi itse viettää kultaisia vuosiani robottilelu ainoa muka-inhimillisenä kumppaninani! Se, mikä tässä kirjassa ja esimerkiksi Mielensäpahoittajissakin, vääntää sydäntä vanhusten yksinäisyys ja eräänlaisen alistumisen pakko. Surullista.

Kirjana en nauttinut Ehtoolehdon tuhosta yhtä paljon kuin sarjan aiemmista osista, ehkä johtuen siitä että kyseinen kirja lienee trilogian synkin. Siirissä ja Irmassa on toki edelleen puhtia ja vauhdikkaita operaatioitakin tarinasta löytyy mutta tunnelma kirjassa on aiempia lopullisempi ja surullisempi, jopa naisia naurattavasta Casanovastakin huolimatta. Mielenkiintoisen ja osuvankin lopun Lindgren on kuitenkin sankareilleen keksinyt, olen iloinen huomatessani että Ehtoolehdon leidit saivat arvoisensa lähdön.

Teos, 2015
Sivuja: 289