Viimeinen katse / Giorgio Faletti

Ensimmäiseksi terkut tuuliselta mereltä, eilen vietimme kaveriporukalla pikkujouluja Tallinnassa. Mukava reissu vaikka merenkäynti olikin melkoista! Tallinnan vanha kaupunki on kyllä ihana ja ne ravintolat ja kahvilat... Esimerkiksi eilen herkuteltiin ranskalaisessa suklaakahvilassa, nami!

Ja sitten itse asiaan... Giorgio Faletti on minulle aivan uusi tuttavuus. Kirjan kansi antoi minulle jostain syystä sellaisen halvan tusina-tavara -jännärin viban, joka onneksi katosi hyvin nopeasti ensimmäisen luvun jälkeen. Viimeinen katse ei ole ehkä paras koskaan lukemani dekkari, mutta sille täytyy antaa pisteitä erikoisuudesta. Kirja, jossa mellastaa sarjamurhaaja asettelemassa uhrejaan Charles M. Schulzin Tenavien malliin on aika kummallinen.

Lasten suosiman piirretyn ja raa´an murhan yhdistäminen vaatii aikamoista ajatushyppyä eivätkä kirjan henkilötkään ole ihan siitä tavallisimmasta päästä - kirjassa tutustutaan entiseen poliiisiin ja New Yorkin pormestarin pikkuveljeen Jordan Marsalikseen sekä italialaiseen Maureen Martiniin, joka traagisten tapahtumien johdosta alkaa saamaan varsin erikoisia näkemyksiä rikoksesta sekä mystisen, jumalaisen kauniin Lysan. Jos saan kitistä pikkuasioista, niin nimi Maureen Martini herättää minussa vahvan 1930-lukuisen film noir -henkisen good girl gone bad -tyyppisen mielikuvan, joka kyllä taitaa olla ristiriidassa Falettin Maureenin kanssa joka on poliisi. Yllättävän hankalia nämä tälläiset mielikuvasekoilut...

Minusta tämä kirja oli todella visuaalista luettavaa, Faletti maalasi varsin taitavasti hyvinkin abstrakteja ja outoja näkymiä eteeni todella elävän oloisesti. Varsinkin kirjan alku on räjähtävän lupaava, tunnelma kyllä loppua kohden latistuu tavallisemmaksi, mikä oli pieni pettymys. Silti dekkarituttavuudeksi tämä oli lupaava, voisin ehkä lukea Falettin muitakin teoksia. Bazarin sivujen mukaan häneltä onkin ilmestynyt uusi kirja aivan hiljattain - Minä olen jumala. Pollea nimi, mutta saattaisi pitää sisällään kiinnostavan dekkarin.

"Kitaran ääneen oli yhtäkkiä yhtynyt matala, kumea, elektroninen rummutus, joka tuntui siirtyvän maan uumenista suoraan kuulijoiden vatsaan.
Harmoniassa tapahtuneen muutoksen jälkeen Connor oli alkanut laulaa, asentoaan vaihtamatta, mutta kohottaen hitaasti kasvonsa. Hänen karhean äänensä harvinainen lumovoima siirsi samassa soitinten äänen taka-alalle. Oli kuin karhealle hiekkapaperille olisi levitetty hunajaa. Miehen herkkyys ja esityksestä välittyvä vahvuus saivat Maureenin tuntemaan, aivan järjettömästi, että tuo laulu oli omistettu yksin hänelle."

Sivuja: 476

Tiikeriäidin taistelulaulu / Amy Chua

Tiikeriäidin taistelulaulu oli hankalaa luettavaa. Vaikka Amy Chualla saattaakin olla pointti, minusta hän - suoraan sanottuna - vaikutti melko ärsyttävältä tiukkiselta. Harmikseni myös huomasin että kirja,  jota muuten jonotin lähes puoli vuotta, ei ollutkaan niin ihmeellinen elämys.

Ymmärrän, ja olen jossain määrin jopa samaa mieltä Chuan kanssa siitä että vanhemman tehtävä on valmistaa lapsensa maailmaa varten.  Pidän siitä, että hän kiinnittää paljon huomiota lapsensa kouluun ja harrastuksiin ja että hän viettää aikaansa lastensa kanssa sen sijaan että ajattelisi omia harrastuksiaan. Silti hänen toimintansa tuntuu joskus miltei pakkomielteen omaiselta, kuin hän eläisi lastensa menestyksen kautta.

Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.

Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.

"Ulkoa opettelu on toinen hyvä esimerkki. Sophia tuli kerran toiseksi kertolaskun nopeuskokeessa, joita hänen viidennen luokan opettajansa piti joka perjantai. Hän hävisi Yoon-seok-nimiselle korealaispojalle. Seuraavalla viikolla teetätin Sophialla joka ilta kaksikymmentä harjoituskoetta (joissa oli sata tehtävää kussakin) ja otin sekuntikellosta ajan. Sen jälkeen Sophia voitti joka kerta. Yoon-seokia minun kävi sääliksi. Hän palasi sittemmin perheensä kanssa Koreaan, vaikka kertolaskukoe ei varmaan ollut siihen syynä."

Sivuja: 245

Kirjasta lisää: Kirjakirppu, Kirjainten virrassa, Kirjava kammari

Huono karma / David Safier

David Safier Huono karma alkaa kiinnostavasti, Kim Lange on kolmekymppinen tv-tähti, jolle ura ja palkinnot haastatteluineen ajavat perheen edelle. Tämä on omiaan luomaan Kimille huonoa karmaa, joka kostautuu Kimin kuollessa varsin äkillisesti ja uudelleensyntyessä - muurahaisena.

En odottanut Huonolta karmalta paljoa ja yllätyinkin aika iloisesti kirjan suhteen. Ilmeisesti pimeään kyllästyneellä väsyneellä lukijalla oli tarvetta jollekin hauskalle, koska kirja tuli ahmaistua yhdessä illassa. Kuka niitä yöunia nyt talvella kaipaisikaan... Huono karma ei ole kaikkein korkealentoisinta kirjallisuutta enkä usko saaneeni siitä huikeita ahaa-elämyksiä itsetutkiskelua varten, mutta se viihdytti. Sen lukemisesta tuli hyvä mieli. Ja minusta se ei oikeastaan ole yhtään hullumpi juttu!

Pitkin kirjaa on ripoteltu alaviitteitä Casanovan muistelmista, en alkuun ollut ymmärtää mitä tekemistä Casanovalla oli koko jutussa?! Kunnes, vähän edempänä kirjassa, tajusin Casanovankin olevan yksi kirjan henkilöistä, Kimin apuri taistelussa huonoa karmaa vastaan. Täytyy kyllä nostaa hattua kirjailijan mielikuvitukselle ja taidoille, harvoin kai on samaan kirjaan saatu Buddhaa, saksalaista tv-toimittajaa ja Casanovaa ja vieläpä näin kivassa paketissa. Pieni lisäplussa tulee vielä hauskasta kannestakin. 

Kirjassa on toki filosofinenkin osuutensa, tosin sopivan kevyt sellainen. Se yrittää muistuttaa meitä siitä, että arvostaisimme sitä mitä meillä on, koska jonain päivänä voimme sen menettää. Ja sitten voi joutua elämään muurahaisena tai marsuna saadakseen sen takaisin.

"Mietin hetken, mitä Buddha oli mahtanut tarkoittaa onnenkeksimäisellä höpinällään, mutten millään keksinyt.
Sitten muistotilaisuus palasi mieleeni. Nina tahtoi Alexin. Ja Alex antaisi periksi. Ei tänään eikä vielä huomennakaan. Mutta varmasti jossain vaiheessa. Minä tiesin sen.
Sillä Nina tahtoi niin.
Ja Alex oli ollut jo kerran vähällä valita hänet.
Silloin minä olin ollut vielä elossa.
Mutta nyt olin kuollut.
Minä en siis ollut enää esteenä, ja ennen pitkää Alex ryhtyisi suhteeseen Ninan kanssa. Sitten Ninasta tulisi Lillyn uusi äiti.
Ajatus kouristi pientä muurahaisenvatsaani."

Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi, Järjellä ja tunteella, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun
Sivuja: 279

Missä kuljimme kerran / Kjell Westö

Joulukuun kunniaksi päätin hemmotella itseäni Westöllä. Ja itseasiassa Missä kuljimme kerran sopii hienosti itsenäisyyspäivään, kuvaahan se itsenäisen Suomen alkuvuosia. Tämä oli mainio aamujen bussikirja, ruuhkat eivät paljon haitanneet kun sai syventyä Eccun ja kumppaneiden elämään.

Kirja oli toisaalta tuttua Westötä, toisaalta se tuntui vähän vaikealta. Alkupuolen sotakuvaukset olivat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, kirjan nuorille oli elämä mahdollisuuksineen auki. Sitten alkoi vanheneminen saada otettaan... Kirjan kirjeistä koostuva luku oli työlästä luettavaa. Vaikka kirjeet olivatkin sinänsä hyvin kirjoitettuja oli lukijana vaikeaa aina ymmärtää kuka itse asiassa kirjoittikaan.Samaa työläyttä oli kirjassa muutenkin, henkilöjoukko on uskomattoman suuri ja välillä sivuhenkilöiden muistaminen aiheutti tuskaa. Ajattelin kuitenkin tämän henkilöjoukon kenties olevan tarkoituksellinen tässä tarinassa joka on - ainakin minusta - selkeästi rakkauslaulu Helsingille. Ikäänkuin Westö yrittäisi henkilöiden määrällä korostaa sitä, millainen määrä ihmiskohtaloita tässä kaupungissa asuukaan. Kaupunkihan on täynnä alluja, mandeja, lucieita, eccuja...

Westön kieli oli jälleen kerran kaunista, välillä löysin niin kauniita lauseita ja ajatuksia että niitä oli pakko pysähtyä hetkeksi makustelemaan. Hän oli myös veistänyt kokoon mielenkiintoiset henkilöt ja tarinan, joka ei ole ihan tavallinen vaikka se oikeastaan onkin juuri se tavallinen tarina. Se on tarina, joka olisi voinut tapahtua oikeasti, tässä elämässä.

Henkilöistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka suhtaudunkin lukijan rakkaudella heihin, en tästä joukosta löytänyt ketään kehen samaistua. On Eccu, jolle on annettu niin paljon ja joka silti kantaa mukanaan maailmantuskaa ja heittää kaiken menemään. On työläispoika Allu, joka on saanut niin vähän ja joka on nähnyt niin paljon. On Lucie, joka oivaltaa jo nuorena sen, että me kaikki olemme kuin ruohonkorsia, täällä yhtenä päivänä, poissa toisena. Joka haluaa elää. On Cedi, jonka maailma kovettaa.

Kirjan kuvaama ajanjakso, 1920-luvun kiihkeys ja 1930-luvun poliittiset ja taloudelliset kuohunnat, saivat minut miettimään sitä millaista aikaa nyt elämme. Jollain lailla tuon ajan kuvaus muistuttaa minua kovasti tästä hetkestä, talous on kriisissä, epävarmuus saa kaikenlaiset lieveilmiöt nousemaan, jotenkin tuntuu että Suomi elää taas jonkinlaista murroskautta. Toistammeko taas samoja virheitä jotka ovat toistuneet jo sukupolvien ajan vai olemmeko oppineet jotain?

Alla olevan lainauksen halusin liittää tähän, koska se oli kauneita mitä olen lukenut kotvaseen. Se kosketti ja tähän lauseeseen minä samaistuin. Ja luulen, että tästä, kaupungista täynnä muistoja ja tarinoita, tässä kirjassa oli kyse.

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Sivuja: 586
Kirjasta lisää: Jokken kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Kertomus jatkuu
Äänikirjan ystäville vinkiksi tämä: Kotilieden sivuilla saa ilmaiseksi kuunnella kirjan, klik!

Naapurit / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirja ihan hyppäsi tässä taannoin kirjaston hyllystä syliini ja pakkohan se oli kotiin viedä, niin söötti possukin kannessa. (Kaunokirjalliset kirjanvalintaperusteeni ovat joskus aika heppoisia... Kröhöm..) Patrakova aiempi kirja, Tulkki, oli entuudestaan tuttu - se oli jäänyt mieleeni helppona hömppänä. Siispä Naapurit vietiin kotiin välipalaksi. Välipalan nauttiminen taas alkoi pian Murakami-ähkyn jälkeen - tuntui että oli pakko saada jotain ihan erilaista luettavaa, jotain kevyttä, lyhyttä, suomenkielistä ja hauskaa... Patrakovan teos osoittautui siis oivaksi vastapainoksi 1Q84:lle. Se oli makoisa, siinä oli sopivasti erilaisia makuja eikä se ollut liian raskas. Vähän kuplivakin.

Kaikki alkaa siitä, kun suomalainen järkevä ja kierrättävä, vähän tylsäkin pariskunta saa uudet mökkinaapurit. Venäläisiä. Nyt on mökin rauha pilattu ja elämä pilalla, ranta sotkussa ja biojätteetkin miten lie. Ja kun mokomat eivät ymmärrä edes englantia niin millä ohjaat oikealle tielle!! Aidan toisella puolella asustavat Lena ja Kolja, varakas ja rempseä venäläinen pariskunta, jonka lapsen virkaa Boris-possu toimittaa. Hyvistä yrityksistään huolimatta pariskunta ei oikein löydä yhteyttä naapuriin, missä lie syy...

Patrakovan kirja osoittaa hyväntahtoisesti kuinka asiat ja ihmissuhteet voivatkaan mennä pieleen. Kun ei osata kommunikoida ja ymmärretään väärin, joskus ehkä tahallisestikin. Halutaan niin kovin puolustaa omia tapoja tehdä asioita, omaa tonttia että kohtuus saattaa kadota.

Kirjassa pelataan hauskasti stereotypioilla. Minun lähipiirissäni ei ole venäläisiä, joten en osaa sanoa Koljan ja Lenan osalta hahmojen realistisuudesta. Suomalaisista sen sijaan kyllä tunnistan kuvatut tyypit ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään löydän ehkä pienen ripauksen Leenaa joskus itsestänikin. Ehkä sitä nutturaa voi joskus löysätäkin...  Kovin syvällisiin asioihin ei kirjassa päästä, kansojen luonteiden vertailu vaan raapaisee pintaa, mutta tässä lajityypissä ei oikeastaan häiritse minua. Pieni miinus on annettava kirjan pituudesta, kyseessä on minusta vähän turhankin ohut kirja. Sopivia tilanteita olisi varmasti löytynyt muutaman lisäluvun verran.

Suosittelen hyväntuuliseksi välipalakirjaksi, mökkilukemiseksi ja ihan muuten vaan piristykseksi sellaisiin päiviin kun pinna on kireällä eikä mikään oikein suju.

"Loppujen lopuksi Leena ei koskaan kyennyt näkemään koko mittakaavassa katastrofia, joka venäläistä naista kohtaa, kun häneltä murtuu KYNSI.
Hän ei tiennyt, että se voi olla Venäjällä syynä liikeneuvottelujen, tapaamisen tai loman peruuttamiseen, ja kaiken lisäksi se voi askarruttaa kärsimään joutunutta vähintään yhtä paljon kuin jätesäiliö Leenaa, ja sitä jatkuu siihen asti, kunnes kynsi on kasvanut, viilattu, hiottu, lakattu, kiillotettu ja koristeltu runsaasti strasseilla."

Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Luettua, Oota, mä luen eka tän loppuun

1Q84 Book 3 / Haruki Murakami

Päätin Haruki Murakamin 1Q84 sarjan ensimmäisen niteen (kirjat 1-2) hämmentäviin tunnelmiin. Kirjan loppuratkaisu jäi auki, siksipä oli jatkettava kolmososaan. Kirjojen julkaisutavasta muuten kerrottakoon, että Japanissa 1Q84:n kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät yhdessä niteessä ja tämä kolmas osa erillisenä, vuotta myöhemmin. Lukemassani englanninkielisessä versiossa oli noudatettu samanlaista tapaa, siksi kolmososa tulee myös blogiini omana postauksenaan.

Kirjan kertojina ovat edellisestä kirjasta tutut Aomame ja Tengo, heidän lisäkseen kertojana toimii herra Ushikawa, kieron sorttinen yksityisetsivä, joka edellisessä kirjassa ahdisteli Tengoa. Nyt herra Ushikawalla on uusi toimeksianto, Sagigake haluaa hänen etsivän Aomamen joka ensimmäisten osien tapahtumien jälkeen on kadonnut. Tengokin etsii tahollaan Aomamea ja yrittää samalla selvitellä oman menneisyytensä mysteereitä. Ja jotta ympyrä sulkeutuisi, niin Aomame tietysti etsii Tengoa...

Nyt kun koko setti on luettu, on takki aika tyhjä. 1Q84 ei ollut ihan minun juttuni ja tämän kolmannen osan kohdalla aloin jo turtua ja vähän ärsyyntyä kaikenlaisiin kummallisuuksiin joille ei ollut minkäänlaista loogista syytä. En ole tosikko (ainakaan omasta mielestäni!) ja mielikuvituksen käytöstäkin kyllä pidän, mutta kaipaan silti sitä että asioilla annetaan selityksiä, että voin jollakin tavalla yrittää ymmärtää maailmaa, josta luen. Minun makuuni 1Q84:n jälkeen jäi liian paljon asioita auki, todennäköisesti kyseessä on kirjailijan oma tyylikeino, tapa kuvata tuon rinnakkaismaailman outoutta, mutta jotenkin se kaihertamaan.

Kokonaisuutena 1Q84 on aika raskas, varmaan monelle toki antoisakin kokemus. Kirjan pituus, kokonaisuudessaan n. 1000 sivua, on silti kyllä hurjan paljon. Varsinkin kolmannessa kirjassa oli minusta kappaleita jotka eivät sitten loppujen lopuksi kuitenkaan kuljettaneet tarinaa merkittävästi eteenpäin. Muutenkin kirjassa on paljon juonenosasia, joihin lukija kiinnittää huomionsa, mutta jotka sitten lopuksi eivät kuitenkaan kehity mihinkään. Minusta tämä oli turhauttavaa.

Huh. Nyt se on luettu.

"Like dark, soft water, sadness took over Aomame's heart, soundlessly, and with no warning. The best antidote at a time like this was just to shut off that stream of memories and think only of Tengo. Focus, and recall the touch of the ten-year-old boy's hand as she had held it for a fleeting moment. And then she called forth from memory the thirty-year-old Tengo sitting on top of the slide, she imagined what it would feel like to be held in those large, strong arms."

 Sivuja: 364

1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

Haruki Murakamin 1Q84 on aikamoinen järkele, se on rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni kirjasta. Kansi on kaunis ja kiehtovan oloinen, siitä ei vielä selviä mistä kirjassa on kyse, niinkuin ei nimestäkään. Kaunis mysteeri siis. Mutta iso. Tämä on minulle pieni logistinen ongelma, koska luen kaikkein eniten työmatkallani, mutta tämä järkäle ei ole ihan käsilaukkukokoa. Onneksi sentään on treenikassi...

Murakami on vähän raskasta luettavaa, muutenkin kuin kirjaimellisesti. Tarina on tiivis ja vaikka se onkin arkisen tuntuinen, tuntuu ettei yksikään sana saa livahtaa ohi, missä tahansa saattaa vinkki siitä mistä tässä.  Se lähtee melko hitaasti liikkeelle, ensimmäisen sadan sivun jälkeenkään en ymmärtänyt vielä mistä tässä kirjassa oikein oli kyse. Tämä oli kenties jossain määrin koukuttava asia minulle, huomasin miettiväni kirjaa silloinkin kun en sitä lukenut, kaupan jonossa, punttiksella... Mitä pidemmälle etenin, huomasin tuskastuvani, sillä kaipasin jo tositoimia.

Murakamin teksti on sujuvaa ja yksityiskohtaista, hän antaa myös paljon viitteitä musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Tapahtumat ovat arkisia, mutta samaan aikaan jollain tapaa surrealistisia. Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään koska siinä toimitaan paljon antamalla pieniä ja hienovaraisia vihjeitä tarinan todellisesta rakenteesta ja tarkoituksesta.

Kirjan päähenkilöinä ovat Aomame, jonkinlainen naispuolinen agentti, jonka tehtävänä on tuhota miehiä, jotka vihaavat naisia, sekä Tengo, miespuolinen matematiikan opettaja/kirjailija jolla on häiritseviä muistoja. Aomame ja Tengo vievät tarinaa eteenpäin vuorotellen, kumpikin omissa kappaleissaan. He vaikuttavat pitkään elävän täysin erillisiä elämiä, kunnes vähitellen pieniä kytköksiä näiden kahden välille alkaa löytyä. Tapahtumien keskipisteessä on Fuka-Eri -nimisen teinitytön käsikirjoitus, Air Chrysalis, jonka Tengo saa tehtäväkseen työstää kirjaksi saakka. Fuka-Eri vain ei ole ihan tavallinen tyttö...

Kirjassa on paljon seksiä, yllättävän paljon mielestäni. Toki tämä on ensimmäinen fiktiivinen Murakamini, joten en tiedä kuuluuko se kenties hänen tyyliinsä. Kirjassa seksi tuntuu melkeinpä korostavan päähenkilöiden arkista yksinäisyyttä, se on jotain vailla sen kummempia tunteita, tapa rentoutua rankan työpäivän jälkeen. Vähän yllätyinkin siitä kuinka mutkattoman arkisesti Tengo ja Aomame suhtautuvat seksiin ja puhuvat siitä, olen ollut sinä uskossa että japanilainen kulttuuri on hyvin pidättyväinen näiden asioiden suhteen. Kontrastina kaikelle tälle toimii kirjassa rakkaus, se pieni hetki, jonka ajan kaksi ihmistä pitivät toisiaan rohkeasti kädestä kiinni.

1Q84 on vaikea luokiteltava. Se voisi olla thrilleri tai rakkaustarina, siinä on aika lailla scifiäkin, lopullinen tulkinta riippuu kenties lukijasta itsestään. Scifi ei ole minun lajini, siksi tietyt elementit kirjassa, kuten Pikkuihmiset (Little People), Air Chrysalikset aiheuttivat ajoittain tuskastumista. Rakkaustarina taas olisi kenties jonkun muun kirjoittamana epäuskottava, kohtaavathan päähenkilöt 623 sivun aikana vain kerran, mutta siltikin rakkaus kantaa vuosien yli ja venyy uskomattomiin mittoihin. Murakami kuitenkin ansaitsee tässä kohdin hatunnoston, sillä jonkin taikatempun avulla nämä asiat eivät häirinneet lukukokemustani.

Uskon että kirja tulee jakamaan mielipiteitä, en totta puhuen itsekään tiedä ihan tarkkaan mitä mieltä siitä olen. Ihan minun kirjani tämä ei ollut jo scifi-puolensa takia. Lukisinko tämän uudestaan? Todennäköisesti en. Aionko lukea sarjan päätösosan? Kyllä. Haluan ehdottomasti saada Tengon ja Aomamen tarinan päätökseen. Pidinkö kirjasta? Hetkittäin en, toisina se kutitteli kovasti uteliaisuuttani. Luulenpa että taidan olla tyytyväinen siitä että luin tämän vaikkei se ollutkaan minulle tarkoitettu.

(Aomame huomaa taivaalla olevan kaksi kuuta.)
"There must be something wrong with my mind, Aomame thought. There has always been only one moon, and there should be only one now. If the number of moons had suddenly incresed to two, it should have caused some actual changes to life on earth. The tides, say, should have been altered and everyone would be talking about it. I couldn't possibly have failed to notice until now. This is different from just happening to miss some articles in the paper."

Sivuja: 623
1Q84, book 3