Blondi oli aika raskas luettava, mutta se oli oikeastaan jo ennalta-arvattavissa. Marilyn Monroen tarina ei ole siitä iloisimmasta päästä eivätkä lukemani Oatesin kirjat ole olleet kovin hilpeitä aiheiltaan. Mutta Blondi on hieno kirja vaikkei sen lukeminen olekaan helppoa. Tuntuu että Oates tavoittaa Marilynin/Norma Jeanen äänen ja tekee hänestä elävän. Sitä vaikeammalta tuntuukin seurata Marilynin noidankehää.
Blondi ei ole suoranainen elämäkerta vaan Marilynin tarina romaaniksi muunnettuna. Ymmärtääkseni Blondi noudattelee melko uskollisesti, vaikka tietysti osa tarinasta onkin kirjailijan päätelmiä, ovathan varsinkin Marilynin viimeiset ajat mysteeri. Marilyn muuten onkin mielenkiintoinen päähenkilö, tarina onkin melkein kuin elokuvista. Kaunis orpotyttönen raivaa tiensä tähtiin ja elokuvataivaan legenda on syntynyt. Taustalla on nuoren kaunottaren hyväksikäyttämistä, miljoonia joita muut tekevät Marilynillä, tämän tienatessa murusia. On vääriä valintoja, jotka johtavat entistä huonompiin valintoihin. Unelmia, jotka särkyvät.
Surullinen tarina. Oma suosikkivaiheeni kirjassa on Vaalean näyttelijättären avioliitto Kirjailijan kanssa, mieleni teki sanoa: "Jää tähän Marilyn, tämä on hyvä, älä jatka matkaa". Mutta valitettavasti tarina etenee.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Isän nimeen / Kjell Westö
Kjell Westö oli minulle uusi tuttavuus, Isän nimeen osui käteeni kirjastossa kun olin kovasti pokkarinkipeä. Takalieve vaikutti kuitenkin lupaavalta sanoessaan "Voiko kyky joutua vaikeuksiin periytyä?" Koska kannen kuva oli kivan retrohenkinen ja sukukronikat kiinnostavat aina, päätin tutustua Skrakeihin. (Kyllä vaan, joskus lukupäätös tulee tehtyä näinkin heppoisesti. Luojalle kiitos kirjastosta!)
Isän nimeen on siis Skrakejen sukutarina. Se kattaa useamman sukupolven, isoisä Brunon ja hänen veljensä Leon, Brunon pojan Wernerin ja lopulta tarinan kertojan, Wernerin pojan Wiktorin. Enpä olisi ihan uskonut että katastrofaalisten Skrakejen tarina olisi ihan näin mukaansatempaava, yllätyin todella iloisesti juonesta ja Westön kertojanäänestä, joka muuten mielestäni toi jollain tavalla mieleeni John Irvingin. Skrakeista eniten esiin nousevat Leo-setä, jonka kohtalona on yrittää etsiä hyvyyttä maailmasta ja Werner, optimisti, jonka maailma lopulta murtaa.
Westön henkilöhahmot ovat herkullisia ja yksityiskohtia on paljon. Westön kieli on kaunista, jäin välillä hetkeksi maistelemaan ja miettimään sen maalaamia kuvia. Monesti kappaleen lopusta löytyi jonkin erityinen herkkupala, kuin piste iin päälle. Tämä kappale miellytti aivan erityisesti, juoksuharrastukseni takia.
"Ja juoksin läpi syksyjen, syksyjen joita rakastin niin, juoksin viileässä sateessa ja kuulaiden päivien pehmeässä hämärässä, joka sai vastaantulijoiden kasvot hohtamaan punaisina, juoksin niin nopeasti kuin pystyin ja niin kauas kuin jaksoin, ja rajavaaralaisten kuiskaukset selkäni takana muuttuivat yhä heikommiksi, ne eivät tavoittaneet pakenevaa hahmoani, ja pian ne hiljenivät kokonaan ja minä Liidin eteenpäin eikä koko maailmassa ollut ainoaakaan toista ihmistä, olin vain minä ja tie jota juoksin ja askeleeni ja tasaisena ja kevyenä pysyvän hengitykseni ääni."
Kaunista, eikö vain?
Isän nimeen on siis Skrakejen sukutarina. Se kattaa useamman sukupolven, isoisä Brunon ja hänen veljensä Leon, Brunon pojan Wernerin ja lopulta tarinan kertojan, Wernerin pojan Wiktorin. Enpä olisi ihan uskonut että katastrofaalisten Skrakejen tarina olisi ihan näin mukaansatempaava, yllätyin todella iloisesti juonesta ja Westön kertojanäänestä, joka muuten mielestäni toi jollain tavalla mieleeni John Irvingin. Skrakeista eniten esiin nousevat Leo-setä, jonka kohtalona on yrittää etsiä hyvyyttä maailmasta ja Werner, optimisti, jonka maailma lopulta murtaa.
Westön henkilöhahmot ovat herkullisia ja yksityiskohtia on paljon. Westön kieli on kaunista, jäin välillä hetkeksi maistelemaan ja miettimään sen maalaamia kuvia. Monesti kappaleen lopusta löytyi jonkin erityinen herkkupala, kuin piste iin päälle. Tämä kappale miellytti aivan erityisesti, juoksuharrastukseni takia.
"Ja juoksin läpi syksyjen, syksyjen joita rakastin niin, juoksin viileässä sateessa ja kuulaiden päivien pehmeässä hämärässä, joka sai vastaantulijoiden kasvot hohtamaan punaisina, juoksin niin nopeasti kuin pystyin ja niin kauas kuin jaksoin, ja rajavaaralaisten kuiskaukset selkäni takana muuttuivat yhä heikommiksi, ne eivät tavoittaneet pakenevaa hahmoani, ja pian ne hiljenivät kokonaan ja minä Liidin eteenpäin eikä koko maailmassa ollut ainoaakaan toista ihmistä, olin vain minä ja tie jota juoksin ja askeleeni ja tasaisena ja kevyenä pysyvän hengitykseni ääni."
Kaunista, eikö vain?
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Tahitin tyttäret / Célestine Hitiura Vaite
Tämä oli ihana kirja! Nappasin sen alunperin matkalukemiseksi, mutta olipas mahtava valinta! Tahitin tyttäret vei allekirjoittaneen hetkeksi pois talvisesta Suomesta Tahitin lämpöön. Jollain lailla ihmisten mutkattomuus ja elämän kiireettömyys välittyvät tästä lämpimästä kirjasta ja tuli hyvä mieli.
Tahitin tyttäret muistuttaa tyylillisesti Mma Ramotswen seikkailuja, mikä on ehdotonta plussaa. Tarina kertoo tahitilaiset Materenan ja hänen tyttärensä Leilanin tarinan, aina kohdusta Leilanin aikuistumiseen saakka. Se on leppoisa tarina, johon mahtuu rakkautta ja huumoria. Se on naisten tarina, naisten jotka kantavat huolta ihmissuhteistaan, lapsistaan, urastaan. Jotka toivovat ja pelkäävät ja onnistuvat.
Tahitin tyttäret muistuttaa tyylillisesti Mma Ramotswen seikkailuja, mikä on ehdotonta plussaa. Tarina kertoo tahitilaiset Materenan ja hänen tyttärensä Leilanin tarinan, aina kohdusta Leilanin aikuistumiseen saakka. Se on leppoisa tarina, johon mahtuu rakkautta ja huumoria. Se on naisten tarina, naisten jotka kantavat huolta ihmissuhteistaan, lapsistaan, urastaan. Jotka toivovat ja pelkäävät ja onnistuvat.
Belsassarin tytär / Barbara Nadel
Belsassarin tytär oli minulle ns. täytekirja. Sellainen, vähän kiinnostava, joka napataan mukaan siksi että muutakaan luettavaa ei löydy. Joskus sellaisten kanssa onnistaa ja tekee uuden, hyvän kirjailijalöydön. En tiedä onko Barbara Nadel sellainen. Belsassarin tytär on hiukan sekava kirja, se alkaa tavallisena rikostarinana, mutta jossain vaiheessa kasvaa suuremmaksikin kokonaisuudeksi, melkeinpä historialliseksi arvoitukseksi. Ja vaikka yleensä olenkin suuri historiallisten seikkailujen ystävä ja Romanovien kohtalo on kiehtova, ei juuri tämä nimenomainen versio oikein viehätä. Ehkä se johtuu eteen maalatun maailman raakuudesta ja realismistä tai siitä että kirjan henkilöistä vain on niin vaikea pitää.
Pidän eri maalaisten dekkareiden lukemisesta, parhaimmillaan se melkein tuntuu samalta kuin matkustaisi. Tuntuu että näkee ehkä pienen kappaleen kyseisen maan arkea. Aleksandra Marininat ovat jotenkin hyvin venäläisiä, Mma Ramotswe edustaa Botswanaa, Annika Bengtzon Ruotsia, Maria Kallio kotoista Suomea, Brunetti Italiaa ja niin edelleen. Turkkilaista dekkaria en ole ennen lukenut ja se olikin yksi syy Belsassarin tyttäreen tarttumiseen. Tarina jopa tapahtuu Istanbulissa, jonne haaveilen joskus matkustavani... Mutta tämä tarina ei oikein toimi Istanbulin kaupungin matkailumainoksena, vaikka tietynlainen vanhan kaupungin kapeiden kujien jännittävä tunnelma siitä välittyykin.
Eniten Belsassarin tyttäressä vaivaa sekavuus ja juonen kasvaminen minusta hiukan epäuskottaviin mittakaavoihin. Loppuratkaisu sinällään on mielenkiintoinen, dramaattinenkin. Päähenkilöt, etsivät, jäivät hiukan vieraiksi minulle, jollain tavalla ehkä turhan ohuiksi. Silti, ehkä lukisin toisenkin sarjan kirjan (ymmärtääkseni kyseessä on dekkarisarja), koska haluan nähdä mihin suuntaan etsivät ja juonenkäänteet kehittyvät ja millaisia juonia Nadel on jatkossa punonut.
Pidän eri maalaisten dekkareiden lukemisesta, parhaimmillaan se melkein tuntuu samalta kuin matkustaisi. Tuntuu että näkee ehkä pienen kappaleen kyseisen maan arkea. Aleksandra Marininat ovat jotenkin hyvin venäläisiä, Mma Ramotswe edustaa Botswanaa, Annika Bengtzon Ruotsia, Maria Kallio kotoista Suomea, Brunetti Italiaa ja niin edelleen. Turkkilaista dekkaria en ole ennen lukenut ja se olikin yksi syy Belsassarin tyttäreen tarttumiseen. Tarina jopa tapahtuu Istanbulissa, jonne haaveilen joskus matkustavani... Mutta tämä tarina ei oikein toimi Istanbulin kaupungin matkailumainoksena, vaikka tietynlainen vanhan kaupungin kapeiden kujien jännittävä tunnelma siitä välittyykin.
Eniten Belsassarin tyttäressä vaivaa sekavuus ja juonen kasvaminen minusta hiukan epäuskottaviin mittakaavoihin. Loppuratkaisu sinällään on mielenkiintoinen, dramaattinenkin. Päähenkilöt, etsivät, jäivät hiukan vieraiksi minulle, jollain tavalla ehkä turhan ohuiksi. Silti, ehkä lukisin toisenkin sarjan kirjan (ymmärtääkseni kyseessä on dekkarisarja), koska haluan nähdä mihin suuntaan etsivät ja juonenkäänteet kehittyvät ja millaisia juonia Nadel on jatkossa punonut.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Meren katedraali / Ildefanso Falcones
Tutustuin Falconesiin joulun tienoilla kun kirjastossa osui vastaan Fatiman käsi. Se tempaisi mukaansa, joten teki mieli tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon ja laitoin Meren katedraalin tilaukseen. En tiedä miksi, mutta etukäteen ajattelin että kirja olisi jotenkin puiseva tarina kirkon rakentamisesta. No ei ollut. Meren katedraali pyyhkäisi mennessään tehokkaasti, taas kävi niin että huomasin odottavani iltaa jolloin saan käpertyä lukemaan. Se on hyvän kirjan merkki!
Meren katedraali on historiallinen romaani, suurimmaksi osaksi se tapahtuu Barcelonassa. Nimestä huolimatta tarinan pääpaino ei ole kirkossa, vaan enemmänkin kansan historiassa ja orjuudessa, isäntien väärinkäytöksissä, inkvisitiossa, juutalaisvainoissa, nälänhädässä, rutossa, sodissa. Siis näissä mitkä tuovat ihmisistä sen pahimman tai parhaimman esiin. Tarinan päähenkilö on Arnau, joka syntyy maaorjan pojaksi, epäonnisiin olosuhteisiin. Katedraali, johon Arnau törmää jo pikkupoikana, näyttelee tarinassa turvan ja suojan lähdettä, ikäänkuin äitiä, jota Arnaulla ei ole.
Henkilönä Arnau oli minusta kovin pidettävä tyyppi, inhimillisen oloinen sankari, joka ei ollut millään muotoa täydellinen. Muitakin kiinnostavia hahmoja oli kirjailija luonut, näistä ehkä mielenkiintoisin oli Arnaun ottoveli, Joan, joka on omien kokemustensa haavoittama. Falconesin "hyvät" eivät ole täydellisiä, jokaisella on omat virheensä ja paheensa, he ovat monesti selviytyjiä joiden on ollut pakko tehdä moraalisesti tiukkojakin ratkaisuja selvitäkseen. "Pahat" sen sijaan ovat vain pahoja...
Mietin jo aikaisemmankin kirjan aikana että Falconesin esittelemä maailma on brutaali, ihmisille tapahtuu kamalia asioita, joihin kuitenkin suhtaudutaan jotenkin ... arkisesti. Mennyt maailma onkin ollut aika ankara, kirjailija paljastaa päätössanoissaan ottaneensa tähänkin kirjaan erinäisiä oikeita lakeja, säädöksiä ja tapoja, joiden olemassaolo nykypäivänä kauhistuttaa. Onneksi jotain kehitystä ihmisissä ja ihmiskunnassa on tapahtunut.
Meren katedraali, Santa Maria del Mar, käsittääkseni seisoo ihan oikeastikin Barcelonassa ja rakennettu kirjassa kuvatuin menetelmin. Googlen perusteella kirkko on kaunis, melkeinpä matkakuume taas valtaa, olisi ihanaa mennä käymään tuollakin! Ja voi kauhistus tuon rakentamisen määrää!
Wikipedia, Santa Maria del Mar
Meren katedraali on historiallinen romaani, suurimmaksi osaksi se tapahtuu Barcelonassa. Nimestä huolimatta tarinan pääpaino ei ole kirkossa, vaan enemmänkin kansan historiassa ja orjuudessa, isäntien väärinkäytöksissä, inkvisitiossa, juutalaisvainoissa, nälänhädässä, rutossa, sodissa. Siis näissä mitkä tuovat ihmisistä sen pahimman tai parhaimman esiin. Tarinan päähenkilö on Arnau, joka syntyy maaorjan pojaksi, epäonnisiin olosuhteisiin. Katedraali, johon Arnau törmää jo pikkupoikana, näyttelee tarinassa turvan ja suojan lähdettä, ikäänkuin äitiä, jota Arnaulla ei ole.
Henkilönä Arnau oli minusta kovin pidettävä tyyppi, inhimillisen oloinen sankari, joka ei ollut millään muotoa täydellinen. Muitakin kiinnostavia hahmoja oli kirjailija luonut, näistä ehkä mielenkiintoisin oli Arnaun ottoveli, Joan, joka on omien kokemustensa haavoittama. Falconesin "hyvät" eivät ole täydellisiä, jokaisella on omat virheensä ja paheensa, he ovat monesti selviytyjiä joiden on ollut pakko tehdä moraalisesti tiukkojakin ratkaisuja selvitäkseen. "Pahat" sen sijaan ovat vain pahoja...
Mietin jo aikaisemmankin kirjan aikana että Falconesin esittelemä maailma on brutaali, ihmisille tapahtuu kamalia asioita, joihin kuitenkin suhtaudutaan jotenkin ... arkisesti. Mennyt maailma onkin ollut aika ankara, kirjailija paljastaa päätössanoissaan ottaneensa tähänkin kirjaan erinäisiä oikeita lakeja, säädöksiä ja tapoja, joiden olemassaolo nykypäivänä kauhistuttaa. Onneksi jotain kehitystä ihmisissä ja ihmiskunnassa on tapahtunut.
Meren katedraali, Santa Maria del Mar, käsittääkseni seisoo ihan oikeastikin Barcelonassa ja rakennettu kirjassa kuvatuin menetelmin. Googlen perusteella kirkko on kaunis, melkeinpä matkakuume taas valtaa, olisi ihanaa mennä käymään tuollakin! Ja voi kauhistus tuon rakentamisen määrää!
Wikipedia, Santa Maria del Mar
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Aitoa ruokaa / Mats-Eric Nilsson
Tästä kirjastahan nousi melkoinen haloo ainakin Suomen mediassa, erinäisissä lehdissä on luetteloitu ruokateollisuuden petoksia - mansikanmakuista kääretorttua missä ei ole lainkaan mansikkaa jne... Ja minusta on ihan hyväkin että haloo nousi, leviääpähän laajemmalle tieto ruoan terveellisyydestä. Aitoa ruokaa on tavallaan jatko-osa edelliselle Nilsson teokselle, Petos lautasella.
Aitoa ruokaa vain pureutuu enemmän yksityiskohtiin, se onkin ehkä enemmän hakuteos eri ruoka-aineille. Kirjan laajin osio nimittäin on aakkosellinen ruoka-ainehakemisto, jossa kunkin aineen terveellisyydestä ja valmistuksesta kerrotaan, lähes jokaiseen kohtaan on liitetty esimerkkejä kaupan hyllyiltä löytyvistä tuotteista ja niiden terveellisyydestä, luomutuotteiden saantimahdollisuuksista sekä ainesta koskevia vinkkejä. Mikään kaiken kattava opas se ei ole, mutta kattanee ainakin osan tavallisimmista aineksista ja antaa kuvan siitä, kuinka pyrkiä välttelemään lisäaineita. Monessa kohdassa toki onkin vinkkinä se, että ruoka valmistetaan itse kaupan eineksien sijaan.
Mielestäni tämä on tärkeä aihe, hienoa, että Nilsson on kirjoittanut aiheesta kirjan. Aitoa ruokaa on myös mukautettu Suomen oloihin, eli mukana on tuotemerkkejä, jotka löytyvät kotimaisista kaupoista jolloin kirjan anti on helpommin hyödynnettävissä. Asiaan perehtymättömän kannattaa ehkä lukea ensin Petos lautasella, se toimii oivana johdantona lisäaineiden maailmaan. Suosittelen Aitoa ruokaa, paitsi aiheen tärkeyden takia, mutta myös kirjana se on mielestäni sujuvasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen silmien avaaja.
Itselleni oli melkoinen shokki huomata se, kuinka yllättävän moni ruoka-aine sisälsikin aitojen raaka-aineiden sijaan pelkkää E-koodillista tavaraa. Jossain määrin myös elintarviketeollisuuden mainonta on harhaanjohtavaa, esimerkiksi vaniljajäätelöissä harvoin on aitoa vaniljaa vaikka vaniljatangon kuva jäätelöpaketissa olisikin. Lisäaineisiin perehtyminen on vähän surullistakin puuhaa. On kurja huomata että suosikkimehu sisältää vain prosentin verran sitä aitoa aineista ja loppu onkin vettä ja muita aineita joita et tunnista, monesta muusta tuotteesta puhumattakaan. Tieto lisää siis tuskaa... Positiivista kuitenkin on se, että Aidossa ruoassa Nilsson kertoo myös tapauksista, joissa hänen edellisessä kirjassaan mainitut yritykset pyrkivät parantamaan toimintatapojaan, terveellisemmiksi tai ainakin rehellisemmiksi.
Aitoa ruokaa vain pureutuu enemmän yksityiskohtiin, se onkin ehkä enemmän hakuteos eri ruoka-aineille. Kirjan laajin osio nimittäin on aakkosellinen ruoka-ainehakemisto, jossa kunkin aineen terveellisyydestä ja valmistuksesta kerrotaan, lähes jokaiseen kohtaan on liitetty esimerkkejä kaupan hyllyiltä löytyvistä tuotteista ja niiden terveellisyydestä, luomutuotteiden saantimahdollisuuksista sekä ainesta koskevia vinkkejä. Mikään kaiken kattava opas se ei ole, mutta kattanee ainakin osan tavallisimmista aineksista ja antaa kuvan siitä, kuinka pyrkiä välttelemään lisäaineita. Monessa kohdassa toki onkin vinkkinä se, että ruoka valmistetaan itse kaupan eineksien sijaan.
Mielestäni tämä on tärkeä aihe, hienoa, että Nilsson on kirjoittanut aiheesta kirjan. Aitoa ruokaa on myös mukautettu Suomen oloihin, eli mukana on tuotemerkkejä, jotka löytyvät kotimaisista kaupoista jolloin kirjan anti on helpommin hyödynnettävissä. Asiaan perehtymättömän kannattaa ehkä lukea ensin Petos lautasella, se toimii oivana johdantona lisäaineiden maailmaan. Suosittelen Aitoa ruokaa, paitsi aiheen tärkeyden takia, mutta myös kirjana se on mielestäni sujuvasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen silmien avaaja.
Itselleni oli melkoinen shokki huomata se, kuinka yllättävän moni ruoka-aine sisälsikin aitojen raaka-aineiden sijaan pelkkää E-koodillista tavaraa. Jossain määrin myös elintarviketeollisuuden mainonta on harhaanjohtavaa, esimerkiksi vaniljajäätelöissä harvoin on aitoa vaniljaa vaikka vaniljatangon kuva jäätelöpaketissa olisikin. Lisäaineisiin perehtyminen on vähän surullistakin puuhaa. On kurja huomata että suosikkimehu sisältää vain prosentin verran sitä aitoa aineista ja loppu onkin vettä ja muita aineita joita et tunnista, monesta muusta tuotteesta puhumattakaan. Tieto lisää siis tuskaa... Positiivista kuitenkin on se, että Aidossa ruoassa Nilsson kertoo myös tapauksista, joissa hänen edellisessä kirjassaan mainitut yritykset pyrkivät parantamaan toimintatapojaan, terveellisemmiksi tai ainakin rehellisemmiksi.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Mitfordin tytöt / Mary S. Lovell
En odottanut että pitäisin Mitfordin tytöistä ihan näin paljon. Viimeisen viikon ajan se on ollut iltalukemiseni ja huomaan, että olen alkanut oikein odottaa sänkyyn käpertymistä Nancyn, Pamin, Dianan, Unityn, Deccan ja Debon kanssa.
Olipa kerran siis aatelistoon kuuluva perhe Englannissa, johon kuului kuusi kaunista ja omapäistä tytärtä. Kuulostaa melkein joltakin tyttökirjalta tai kenties Ylpeyden ja Ennakkoluulon Bennettien perheeltä. Joitakin yhtäläisyyksiä toki on, mutta Mitfordin tytöt menee pidemmälle. Perheen kaunotar, Diana, innostui fasismista ja pikkusisko Unity ystävystyi Hitlerin kanssa. Decca-sisko puolestaan siirtyi toiselle puolen poliittista aitaa, kommunismiin. Debosta taas tuli herttuatar. Mitfordin tytöt onkin kuvaus paitsi poikkeuksellisesta perheestä, mutta myös mielenkiintoisesta ajasta Euroopan historiassa, ajasta jolloin uudet aatteet innostivat ja kuohuttivat ihmisiä ja jakoivat kansoja.
Mitfordin tytöt alkoivat kirjan myötä tuntua todellisilta ihmisiltä, inhimillisiltä ja osa ehkä vähän traagisiakin. Itselleni kehittyi suosikki Nancystä, kirjailijattaresta, joka sai kaiken urallaan, muttei yksityiselämässä. Mielenkiintoista oli myös huomata kuinka samanlaisista lähtökohdista peräisin olevien naisten elämät kehkeytyivät niin erilaisiksi, kukaan siskoista ei kulkenut samanlaista polkua. Mitfordit olivat poikkeuksillisia naisia, älykkäitä ja rohkeita, sekä järkkymättömiä niiden asioiden puolustamisessa, joihin he uskoivat.
Olipa kerran siis aatelistoon kuuluva perhe Englannissa, johon kuului kuusi kaunista ja omapäistä tytärtä. Kuulostaa melkein joltakin tyttökirjalta tai kenties Ylpeyden ja Ennakkoluulon Bennettien perheeltä. Joitakin yhtäläisyyksiä toki on, mutta Mitfordin tytöt menee pidemmälle. Perheen kaunotar, Diana, innostui fasismista ja pikkusisko Unity ystävystyi Hitlerin kanssa. Decca-sisko puolestaan siirtyi toiselle puolen poliittista aitaa, kommunismiin. Debosta taas tuli herttuatar. Mitfordin tytöt onkin kuvaus paitsi poikkeuksellisesta perheestä, mutta myös mielenkiintoisesta ajasta Euroopan historiassa, ajasta jolloin uudet aatteet innostivat ja kuohuttivat ihmisiä ja jakoivat kansoja.
Mitfordin tytöt alkoivat kirjan myötä tuntua todellisilta ihmisiltä, inhimillisiltä ja osa ehkä vähän traagisiakin. Itselleni kehittyi suosikki Nancystä, kirjailijattaresta, joka sai kaiken urallaan, muttei yksityiselämässä. Mielenkiintoista oli myös huomata kuinka samanlaisista lähtökohdista peräisin olevien naisten elämät kehkeytyivät niin erilaisiksi, kukaan siskoista ei kulkenut samanlaista polkua. Mitfordit olivat poikkeuksillisia naisia, älykkäitä ja rohkeita, sekä järkkymättömiä niiden asioiden puolustamisessa, joihin he uskoivat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)