Kaikella on hintansa / Lotte ja Søren Hammer

Joskus lukuhaasteet vievät lukijan ihan uusiin paikkoihin ja tarjoavat yllättäviäkin löytöjä. Niin kävi tällä kertaa. Tuskailin jo paksun kirjastokasani kanssa kun silmiini osui vielä Lotte  Søren Hammerin kirjoittama jännäri Kaikella on hintansa. Normaalisti olisi jättänyt kirjan ehkä hyllyyn, koska muutakin luettavaa oli jo enemmän kuin tarpeeksi mutta viittaus Grönlantiin sai minut kääntämään pääni, sillä tuolle saarelle en ole vielä ehtinyt Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen lippua pystyttämään. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla tämän kansikuvan perusteella valitun kirjan suhteen, mutta joskus sitä vain yllättyy iloisesti. Kansien välistä löytyi nimittäin tehokas ja ihan vetäväkin juonipainotteinen jännäri!

Kun Tanskan ympäristöministeri, Saksan kansleri ja joukko toimittajia ja tiedemiehiä lentää helikopterilla Grönlannin jäätikköjen yllä ihmettelemässä ympäristön lämpenemisen aiheuttamia tuhoja, kun he törmäävät järkyttävään näkyyn. Jäätiköltä, keskeltä ei mitään, löytyy naisen ruumis. Rikosylikomisario Konrad Simonsen saa pian kutsun tälle epätavalliselle rikospaikalle ja tiimi alkaa selvittää kaksikymmentä vuotta vanhaa murhaa. Arkistojen kätköistä alkaa löytyä tapauksia, joissa yhdistävänä tekijänä on mm. uhrien ulkonäkö - kuka tappaa kauniita tummahiuksisia naisia?

Luin kirjan loppuhuipennusta yksin kotona, myrskyisenä iltana (erittäin sopiva hetki dekkarille!) ja tempauduin jännitykseen mukaan niin, että taisin hypätä sohvalta ylös puhelimen yllättäen soidessa. Joskus on lohdullista blondi... Kirja on toimiva jännäri ja vaikka sen juoni onkin melko perinteistä sarjamurhaajahuttua, se toimii oikein mukavasti. Kaikella on hintansa on kirjasarjan toinen osa ja tämä mielestäni näkyi hiukan häiritsevästi myös tekstissä, sillä välillä tuntui siltä kuin kirjailijat olisivat olettaneet Simonsenin tiimin ja heidän henkilöhistoriansa olevan jo lukijalle tuttuja.

Kaikella on hintansa oli kaikin puolin kelpo dekkari ja uteliaisuuteni heräsi myös aikaisempien kirjojen suhteen, joten laitoinkin jo Saastoista tilauksen kirjastoon. Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina iloinen asia ja kun saa vainun hyvästä kirjasarjasta, sitä kannattaa seurata kuin vihikoira konsanaan! Vaikka kirjailijat ovatkin tanskalaisia, on Grönlanti yksi kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista ja siksi annankin itselleni luvan napata uuden maan Kirjallisessa maailmanvalloituksessa. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa hyödynnänkin kuitenkin kierosti kirjailijoiden tanskalaisuutta ja kirjaan itselleni pisteen sieltäkin.

Suomalaisetkin ovat edustettuina tässä dekkarissa!
"Mies mietti epäluuloisen näköisenä.Viimein hän sanoi: -Hän oli suomalainen ja hän matkusti edestakaisin Tanskan ja Ruotsin väliä. Hän ei ollut tärkeimpiä alaisiani.
- Kuriiriko?
Mies nyökkäsi.
- Miksi hän sitten kävi sinun luonasi?
Mies vastasi maireasti:
- Hän oli kaunis. Mikä hänen oikea nimensä oli?
- En muista. Suomalaisilla ei ole nimiä, vain kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä."

Bazar, 2012
Sivuja: 475
Alkuteos: Alting har sin pris
Kirjasta lisää: Kirjainten virrassa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

Terveiset Kutturasta / Mikko-Pekka Heikkinen

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä halusin ehdottomasti blogata kotimaisesta kirjasta ja Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta on aivan oivallinen kirja juuri tälle päivälle! Olen hihitellyt kirjan kanssa bussissa ja pyöritellyt silmiäni etelän urpojen meiningille vaikka itsekin olen yksi heistä. (Hei, kenen pitää päivittää blogia kesken sotimisen?! Hei oikeesti jätkät!) Hauskan lisäksi kirjassa on myös ihan oikeasti tärkeää asiaa ja sellaisessa paketissa, jossa se saattaa mennä meille city-kaneillekin alas.

Terveisiä Kutturasta -kirjassa Suomi on sisällissodan partaalla. Pohjois-Suomi on kyllästynyt Helsingin vuosia jatkuneeseen sortoon, jossa Lappi hiljalleen yritetään kuristaa hengiltä, vieläpä aivan laillisin keinoin. Ja kun etelä-Suomi alkaa rajoittaa Kiinan malliin kaupunkiin muuttoa, on se viimeinen pisara. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi valtioksi ja eduskunta vannoo taltuttavansa pohjoisen jukuripäät ja liittävänsä Suomineidon pään takaisin paikalleen. Alkaa sota.

Kirjan päähenkilöinä ovat saamelaisten mystinen johtaja Oula, Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka sattuman kautta päätyy raportoimaan tapahtumien keskipisteeseen sekä Jesse, etelä-Suomen paljon sotaelokuvia nähnyt sankari. Tästä kolmikosta koin juuri Jessen läheisimmäksi itselleni, samaan tapaan ehkä minunkin elämäni traumaattisimpiiin koettelemuksiin kuuluu avotilan istumajärjestyksen muuttaminen. Joukoistaan poiketen Jesse on yksi harvoja, joilla, kiitos sotakirjojen - ja elokuvien, on jonkinlainen käsitys sodankäynnistä, mutta olepa siinä komentajana tositv:n kasvattamille city-jätkille, joille pohjoinen tulee antamaan kylmää kyytiä. Jotain samaa on myös pohjoisen pojassa Oulassa ja etelää puolustavassa Jessessä, miehiä yhdistää selkeästi kaipuu siihen vanhaan kunnon aikaan, kun miehet olivat rautaa ja laivat puutaa ja kukaan paikallinen ei ollut nigga from da hood.

Kirja on tällaisen pullamössö-helsinkiläisen mielestä hauska ja ajatuksia herättäväkin, en tiedä kuinka pohjoisempia seutuja paremmin tuntevat kirjan kokevat, onko Oula esimerkiksi uskottava saamelaisena. Minun korvaani ainakin särähtivät Oulan kasinosuunnitelmat, jotka toivat mieleeni samantapaisen asetelman kuin Amerikan intiaaneilla nyt on. En tiedä onko uskottavaa että mies joka toisaalta puolustaa niin Lapin elämäntapaa, uhraisi kansansa kasinoiden markkinameiningille.

Loppuaan kohden kirjan juoni tuntuu hiukan hajoavan, sodan suuri käänne tapahtuu sittenkin melkein huomaamatta ja loppukin jää avoimeksi. Olen myös kahden vaiheilla siitä, onko loppuratkaisu uskottava. Näistä pienistä puutteista huolimatta viihdyin kirjan parissa mainiosti - kirjoita lisää Mikko-Pekka Heikkinen!

Jessen joukkue väijyy vihollista poterossa.
Musiikkia. Mitä ihmettä?
Jesse tunnisti popkappaleen inhoamansa hittiradion voimasoitosta. Se säksätti naapuripoterosta, kunnes katkesi kuin seinään.
"Moimissoot. Ookoo. Aimismäoon? Novittuko tietäis. Jossain fucking maakuopas venaamas taistelunjälkeisii stressioireit. Mitä? No ei ne pöndet mitää hyökkää. Emmä oikeesti tajuu miks me tääl kykitään. Joo. Iha vitun kylmä, make no mistake. Vaik mullon sukkahousutki jalas. Hä? Lindexistä. Mä kerron joskus."
Sárenin nasaali.
Puhuu kännykkään etulinjassa. Päässä tuntuu sama kuin lapsuuden kauppareissulla, kun isä kieltäytyi jälleen hankkimasta videonauhuria.
Kristallinkirkas raivo.

Johnny Kniga, 2012
Sivut: 268
Kirjasta lisää: Taikakirjaimet, Iltaluvut

Criminal / Karin Slaughter

Olen ollut viimeisimpiin Karin Slaughterin kirjoihin pettynyt, osittain ehkä syytä tästä kirjailijaa, joka muutama kirja takaperin meni tappamaan erään suosikkihenkilöni. Olen viettänyt suruaikaa ja pitkin hampain yrittänyt sopeutua kirjan uusiin juonikuvioihin, peläten ettei Slaughterin lukemisen ilo enää koskaan palautuisi. Ja nyt tuli Criminal ja minä huomaan olevani innoissani sitä lukiessani. Mahtavaa!

Tiedän että tällä sarjalla on innokkaita seuraajia, joten yritän parhaani mukaan olla paljastamatta olennaisia juonenkäänteitä. Kerrottakoon silti, että tässä kirjassa päästään sukeltamaan niin Will Trentin, Amanda Wagnerin ja Evelyn Mitchellin menneisyyteen kun Karin Slaughter valottaa lukijoilleen Willin taustaa. Kirja liikkuu niin nykyajassa kuin 1970-luvulla, jossa Evelyn ja Amanda ovat nuoria etsiviä. Erään tapauksen myötä naiset päätyvät väärälle puolelle kaupunkia jututtamaan huumeita käyttävää prostituoitua. Tyttö kertoo muiden asuintovereidensa kadonneen ja jokin herättää Amandan epäilykset.

Kirjan päähenkilöksi nousee Amanda, joka aikaisemmissakin kirjoissa on vaikuttanut melkoisen kiinnostavalta tapaukselta. Melkoinen rämäpää on myös Faith Mitchellin äiti Evelyn! Suuri osa kirjan viehätystä onkin tuttujen henkilöiden taustan valoittuminen, joka selittää paljon mutta ei onneksi liikaa. Itse rikoskin on kyllä Slaughterin tyyliin karmiva!

Tuttujen henkilöiden historian ja itse tapauksen ohella kirjan vahvinta antia on Slaughterin kuvaus niin naisiin kuin afroamerikkalaisiinkin kohdistuva syrjintä. Olen itse elänyt niin onnellisena ajankohtana ettei minuun ole kohdistunut syrjintää tai vähättelyä, toisin on varmasti ollut joillakin aloilla 1970-luvulla. Vaikka Amanda ja Evelyn ovatkin vain fiktiivisiä henkilöitä, aika ajoin suorastaan suutuin kokemansa kohtelun takia. Hyvä että maailmassa on ollut niitä naisia, jotka ovat raivanneet meille muille tietä eteenpäin saamastaan kohtelusta huolimatta.

"You gals just watch. Think you´re hot shit because they let you go on the academy, gave you a badge and a gun. Mark my word. They only let you climb high enough so it breaks your back when you fall."

Century, 2012
Sivuja: 436

Budapestin varjot / Vilmos Kondor

Helsingin kirjamessujen teemamaana on tänä Unkari ja siksi näin messuja ennen pitää lukea vähän unkarilaista kirjallisuuttakin. Minua kiinnostuin erityisesti Budapestin varjoista luettuani sen olevan dekkari film noir -hengessä, jostakin syystä juuri nyt tuo aika ja maailma kiehtoo minua kovasti. Tiedättehän, varjoisia kujia, kohtalokkaita naisia ja miehiä, ilmassa jonkinlainen lopullisuuden tuntu...

Kirjan päähenkilönä on  rikostoimittaja Zsigmond Gordon, joka elää vuoden 1936 Budapestissä. Fasismin uhka nostaa jo päätään, nuori juutalaisnainen löytyy murhattuna. Naisen oletetaan olevan prostituoitu, mutta millaisella prostituoiduilla on käsilaukussaan juutalaisnaisten rukouskirja?

Suurista odotuksistani huolimatta en oikein päässyt kiinni Budapestin varjoihin. Liekö lukujumi häirisemässä mutta vaikka kirjassa olikin kaikkea sitä mitä olin toivonutkin, en silti ollut vaikuttunut. Ymmärsin, mutta siltikin tuntui etten ymmärtänyt ihan kaikkea mitä sanottiin rivien väleissä. Myös puutteelliset tietoni Unkarin poliittisesta historiasta ja viihdemaailmasta ovat saattaneet olla syynä, sillä kirjailija mm. kuvaa henkilöidensä ulkonäköä sanomalla häntä kuuluisan näyttelijän Artúr Somlayn näköiseksi. Kondor kyllä kuvailee henkilöitään ja maisemia sinänsä eloisasti, mutta huomasin silti kompastelevani viittauksiin minulle tuntemattomista henkilöistä. Kuten Zsigmond Gordonin tyttöystävä Krisztinakin, minäkin tunsin olevani hiukan hukassa Gordonin parissa. Hän ymmärsi enemmän varsin vähistäkin vihjeistä, mutta lukijalle ei kovin montaa vinkkiä jaettu.

Olen kahden vaiheilla tämän kirjan kanssa. Haluaisin pitää siitä ja Budapestin varjoissa olikin mm. hienoa tunnelmaa, mutta minun ongelmakseni muodostui varsinaisen mysteerin toteutus. Minun tyyppiseni lukija haluaa olla itse mukana ratkomassa mysteeriä eikä vain arvailla sitä mitä päähenkilö on keksinyt.

"Berliininaukiossa oli jotakin omalaatuista vetovoimaa, sen tunnelmaan kuului kiihkoa, ainaista ihmisten paljoutta, taukoamatta kolisevia, kelloa kilisyttäviä raitiovaunuja, päiväsaikaan huutelevia taksinkuljettajia, poliisin pillin vihellystä, vuokrahuoneista naapurin kaljakapakkaan kulkevia virkamiehiä, köyhiä maalaispoikia ja vaimonsa jättäneitä miehiä."

Tammi, 2012
Sivuja: 296
Alkuteos: Budapest noir
Saatu arvostelukappaleena.

Kolmikulma / Karo Hämäläinen

Minun sydämessäni on heikko kohta finanssitrillereille, mikäpä olisikaan jännittävämpää kuin miljoonien eurojen pyörittelyn ympärillä tapahtuvat juonittelut. Luin viime vuonna Karo Hämäläisen Erottaja-trillerin ja jäin koukkuun! Hämäläisen teksti koukutti ja ammattitaitoinen teksti tarjosi maallikolle mahdollisuuden kurkistaa rahoitusmaailman syövereihin. Ja jos Erottaja tuntui ajankohtaiselta niin Kolmikulman innoitusta tuskin tarvitsee etsiä lehtien otsikoita kauempaa...

Kolmikulma keskeisenä teemana Euroopan unionin finanssikriisi. Kuvitteellinen Hellenian valtio nimittäin on rahoitusvaikeuksissa, valtion lunastamien lainojen korot nimittäin ylittävät sen korot. Maan päämies kääntyy unionin johtajin puoleen mutta mukana on muitakin pelaajia...

Kirjan kertojina vaihtelevat niin raskaan vastuun saanut Conrado Iliades kuin salaperäinen Irene Adler (viittaus kuuluisampaan kirjalliseen Irene Adleriin ei liene sattumaa?) kuin rapakon takaa kotimaahan saapunut rahantakoja Ilari Rautamies. Tarina kulkeekin mukavasti eteenpäin kolmen kertojan avulla ja  Hämäläinen antaa jokaiselle heistä mukavasti toisistaan erottuvan äänet. Erityisen hyvin hän onnistuu tavoittamaan juuri Ilarin äänen, miehen joka älykkyydestään ja varallisuudestaan on jotenkin juntti. Ilari on aito, ärsyttävä, nokkela ja jopa vähän hauskakin.

Kolmikulma oli herkullinen ajatusleikki varsin ajankohtaisista tapahtumista. Kirja on melkoisen napakka pakkaus toimintaa, juonittelua - ja tietysti rahaa! Olen Kreikan rahoituskriisiä seuratessani miettinytkin että aiheesta löytyisi aineksia niin trilleriin, tragediaan kuin farssiinkin ja ilahduin huomatessani että Karo Hämäläinen oli tarttunut aiheeseen. Lopputulos onkin vallan mainio, on kuin Ilkka Remes tapaisi Tuomas Vimman kansainvälisen rahoitusyhtiön lasin ja teräksen täytteisessä toimistossa. Tätä lisää!

"Realiteetit ovat kääntyneet niin, että sata on mahdottomuus. Euroopalla ei ole varaa siihen. Kaikki tietävät sen. Markkinat tietävät sen.
On kyse euron, euroalueen ja EU:n eloonjäämisestä.
Hellenia on pelastettava.
Politiikot pyristelevät kaikin keinoin eroon Etelä-Euroopan maita koskevista kysymyksistä. Oppositio on teroittanut lyömäaseensa, joista mahtavin on: pankit on saatava vastuuseen. Valtaapitävien poliitikkojen olisi löydettävä keino, joilla he ratkaisisivat euro-ongelmat ja voisivat sanoa, että kansalaisten sijaan kärsijöitä ovat kasinopeluripankit, taivaita tavoittelevat Manhattanin, Frankfurtin Financedistrictin ja Lontoon Cityn pukuherrat Phantomeissaan ja Maybacheissaan."

WSOY, 2012
Sivuja: 369

Punainen puutarha / Alice Hoffman

Alice Hoffman on nimi, jonka yhdistän taianomaiseen kirjoittamiseen ja pikkukaupunkien elämään. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain kaksi teosta, elokuvaksikin muunnetut Noitasisaret, johon rakastuin aikoinani tulisesti ja Kettumäen, josta on jäljellä enää vain haaleita, mutta silti positiivisen sävyisiä mielikuvia. Ja kun kirjan takakansi kutkuttavasti lupaa kertoa taianomaisesta puutarhasta, josta etsivä voi löytää totuuden - oli tämä kirja pakko lukea!

Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tähtenä on oikeastaan Blackwellin kaupunki. Tarina alkaa 1700-luvun loppupuolelta kun sinnikäs Hallie Brady ja kourallinen muita uudisraivaajia päättää perustaa uuden kotinsa pienelle maapalalle, joka sijaitsee vuoren juurella, lähellä jokea jossa kasvaa ankeriaita. Ensimmäinen talvi on ankara, mutta pieni siirtokunta selviytyy ja aloittaa rakennustyöt. Vuosien kuluessa kaupunki kasvaa ja muuttuu, Hallien jälkeläiset rakastavat ja pettyvät. Vaikka vuodet, jopa vuosisadat kuluvat, pohjimmiltaan ihmisten elämän ydin silti säilyy samana, vain ulkoiset puitteet muuttuvat.

En kirjaan tarttuessani tiennyt kyseessä olevan kertomuskokoelma ja siksi hiukan arastelinkin kirjaan tarttumista, sillä olen kehno lukemaan lyhyitä tarinoita. Halusin ottaa Punaisen puutarhan kanssa oman aikani ja lukea sen rauhallisesti. Se kannatti. Nautiskelin kirjan muutamia kertomuksia kerrallaan ja annoin niille aikaa pyöriä mielessäni. Vanha vikani, uteliaisuus, jäi tosin taaskin vaivaamaan, olisin halunnut kovasti tietää monesta Blackwellin asukkaasta enemmänkin kuin sen pienen murusen, jonka Hoffman tarjoili, niin kiinnostavia tapauksia on kirjailija onnistunut luomaan. Mitä esimerkiksi tapahtuikaan Hallielle, naiselle, joka on lähes yksinään vastuussa koko kaupungin perustamisesta tai tytölle, joka katosi Haamun yönä? Jossain vaiheessa rupesin jo harkitsemaan sukupuun piirtämistä kaupungin henkilöistä, vain saadakseni lisää selvyyttä siihen, miten kenenkin sukulinja jatkui.

Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä. Hoffmanin tyyliin on taianomaisuus on tietty taianomaisuus tarinoissa jatkuvasti läsnä, usein pieninä sattumuksina tai menneisyyden legendoina, jotka elävät pikkukaupungin perimätietona. Oma suosikkini kirjan tarinoista taitaakin olla Kesätön vuosi, jossa eräs surullinen legenda saa alkusa.

Lopuksi on aivan pakko kehua kirjan kaunista kantta, jota allekirjoittanut on ihaillut ja hivellyt useamman kuin kerran. Ihana!

"Billy on vakaa mies, sanoi Sara minulle, kuin kallio. Olin vasta lapsi, mutta mieleni teki sanoa, ettei ihminen ole mikään kivi tai kallio. Itse olisin asettanut etusijalle miehen, joka on kuin joki, ripeä ja vaihteleva, alati yllätyksellinen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 292
Alkuteos: The Red Garden
Kirjasta lisää: Lumiomena, Sonjan lukuhetket
Saatu arvostelukappaleena.

The Queen's Vow / C.W. Gortner

Lähde: cwgortner.com

Yritän hiukan hillitä Tudor-maniaani lukemalla vaihteeksi jostakin toisesta ajankohdasta ja maasta. Ihan kauhean kauas en lähtenyt, sillä päädyin lopulta 1400-luvun lopun Espanjaan. (Ja pieni linkki Tudoreihinkin onneksi löytyy, sillä kirjan päähenkilö, Isabella, on Katarina Aragonialaisen äiti.) Meno tässäkin hovissa on onneksi vauhdikasta, vaikka se jokin ehkä jäikin tästä kirjasta puuttumaan.

Eletään vuotta 1400-luvun loppupuolta ja Isabella Kastilialainen on teini-ikäinen neito. Hänen velipuolensa Enrique, jota on impotentiksikin kutsuttu, on vihdoinkin saanut perillisen, pienen Joannan. Lapsen isyydestä kuitenkin liikkuu hurjia huhuja ja Isabelle ja Alfonso-veljensä huomaavat olevansa pian myös poliittisen valtapelin keskiössä. Hovissa Isabella tapaa myös Aragonian prinssin, nuoren Fernandon, joka jää prinsessan ajatuksiin - ja loppu onkin jo historiaa.

Vaikka kovasti olenkin historialliseen fiktioon mielistynyt, The Queens Vow jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Isabella itsessään on mielenkiintoinen nainen, silti huomasin hetkittäin pitkästyväni hänen seurassaan. Pahimmillaan Gortnerin tarina on täynnään pakenemisia, piirityksiä, mutkikkaita sisäpoliittiisia kiemuroita ja sitä kuinka Isabella odottaa tai saa viestin Fernandolta, joka mesoaa ympäri nykyistä Espanjaa sotimassa. Tämä voisi olla kiinnostavaa mutta onkin pidemmän päälle aika tylsää ja ehkä tässä onkin historiallisen fiktion haaste - pitää muistaa että joskus historialliset faktat voivat osoittautua turruttaviksi lukijalle, mutta kuinka paljon tapahtunutta sitten uskaltaa muuttaa jos halutaan pysyä uskollisena faktoillekin? Tässä kohdin Gortner on ehkä luottanut poliittisten juonien kiehtovuuteen ja mennyt ainakin minun kohdallani metsään.

Be brave, Isabella. Wait for me.

Minun makuuni Isabella oli ehkä hiukan turhankin kunnollinen sankaritar, enkä tiedä jaksanko ihan uskoa kuninkaallisen parin rakkauden syttyneen muutamissa päivissä ja kantaneen useiden vuosien eron yli. Vaikka Isabellan elämäntarina sinänsä onkin kiinnostava, se ei jostain syystä sytytä minua. Isabella on kuvattu liian nöyräksi ja siloiseksi henkilöksi tuntuakseen minun makuuni mielenkiintoiselta ja jotenkin epäilen myös ettei noin kiltti ja nöyrä nainen olisi elämässään saavuttanut sitä mitä hän. Toki kirjailija mainitsee muutamassa lauseessa Isabellan hurjan temperamentin mutta se ei vielä ihan riitä luomaan persoonallisuutta tälle aika kaksiulotteiselle kuningattarelle. Minusta kirjan ehdottomasti kiintoisin henkilö olikin Isabellan paras ystävä, Beatriz de Bobadilla, joka lupsakasta nimestään huolimatta oli tulinen ja suorastaan moderni pakkaus.

Isabellan lapsista olisi mielenkiintoista lukea lisääkin, pikainen wikipedian selaus paljastaa perheen muiden ajan kuninkaallisten tavoin harrastaneen politikointia avioliiton keinoin. Esikoinen Isabel mm. avioitui ensimmäisen puolisonsa kuoltua tämän valtaistuimelle nousseen sedän kanssa ja Isabel kuoli lapsivuoteeseen, otti samainen setä vaimonsa nuoremman sisaren puolisokseen. Sisarusparvesta Katarina Aragonialaisen ohella tunnetuin taitaa olla Joanna, joka sai myös valitettavan liikanimen hullu.

Ihan vain nipottaakseni on pakko sanoa että kansi hiukan häiritsi, sillä vaikken historiallisten asujen asiantuntija olekaan, olen aika varma siitä että Isabellan aikana ei tuollaisia pukuja käytetty. Tämä on varmaan ihan turhaa mutinaa, mutta olisin pitänyt enemmän historiallisesti oikeammasta kannesta...

(Isabella synnyttää esikoisensa, Isabelin)
"I scarcely remember the next fourteen hours. The midwife and her crones hovered around me as I reclined, groaning, upon an open-seated birthing stool in an overheated chamber smothered in herbal vapors and the sourness of my own sweat and urine. I asked for a silk veil be placed over my face, so no one could see my grimace. The pains were strong but not too much so. I was still in a state to consider my dignity. I began to recite prayers to the Virgin who succors women in their hour of delivery, but as the time passed and the pain squeezed me in an inescapable vise, my prayers fractured, replaced by breathless pleas."

Ballantine Books, 2012