Sing you home / Jodi Picoult

Tutustuin Jodi Picoultin kirjoihin pari vuotta sitten kun nappasin My sisters keeperin (suom. Sisareni puolesta) lentokentältä mukaani matkakirjaksi ja olen ollut fani siitä lähtien. Kaikissa lukemissani Picoultin kirjoissa on ollut kaksi yhteistä piirrettä, ne käsittelevät jotakin eettisesti tai tunnetasolla vaikeaa asiaa ja tilanne kuvataan useiden asiaan liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Käänteitä on ja kirjailija ikäänkuin haastaa lukijan joka käänteen myötä miettimään mitä itse tekisi tilanteessa. Picoultin maailmassa, niinkuin oikeassakin elämässä, ongelmat ovat kipeitä ja hankalia eikä helppoja ratkaisuja ole, onnellinen loppu ei ole aina kaikille mahdollinen.

Sing you home on tuorein Jodi Picoultin teos ja jälleen kerran käsitellään arkoja asioita. Tarinan keskiössä on pariskunta, Zoe ja Max, jotka ovat yrittäneet lasta 9 vuotta. Takana on monia ruiskeita, hoitoja, suuria laskuja ja pettymyksiä. Kun Zoen raskaus päättyy kuolleena syntyneeseen vauvaan, pariskunta ajautuu avioeroon. Zoe'ta ajaa tarve tulla äidiksi, Max on väsynyt pettymyksiin ja yrittämiseen. Alkoholiongelmista kärsinyt Max löytää lohdun uskonnosta, Zoe taas rakastuu Vanessaan ja päättää lopulta perustaa tämän kanssa perheen. Ongelmat kärjistyvät siinä vaiheessa kun Zoe haluaisi käyttää hänen ja Maxin hedelmöittämiä alkioita hankkiakseen lapsen Vanessan kanssa. Mitä tekee Max, jonka uskonnon mukaan homoseksuaalisuus on syntiä?

Kirjassa on siis niputettu yhteen parikin tiukkaa aihetta, lapsettomuus ja homoseksuaalisuus. Kuvittelisin kirjat aiheet herättävät keskustelua USAssa mutta onhan tämä ajankohtainen meillä Suomessakin, esimerkiksi YLEn kohutusta Homoillasta ei ole montaakaan kuukautta. Koin että tämän kirjan tarkoitus oli saada lukija ajattelemaan samaa sukupuolta olevien pariskuntien arkea ja heidän vaikeuksiaan. Ennakkoluuloja ja joskus suoranaista vihaakin, joka kohdistetaan sinuun vain siksi että olet erilainen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti Maxin edustama näkemys tuntuukin vaikealta ymmärtää, on Picoult silti mielestäni kuvannut myös Maxia ja hänen tilannettaan reilusti ja lempeästi.

Vähän yllätyksekseni huomasin että minun oli vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Sitä oli mukava lukea, mutta taisin odottaa siltä liikaa. Niin kai voi käydä silloin kun lukee sellaisen kirjailijan teosta, jonka aikaisempia töitä on rakastanut. Halusin pitää tästä kirjasta ja halusin että se olisi loistava. Se ei ole huono, vaan ihan mukava lukukokemus. Mutta vain ihan mukava.

Kirjan kaveriksi on muuten tehty myös soundtrack, jossa on kappale kirjan kappaletta kohden. Kirjaston kirjassa ei valitettavasti ollut mukana levyä, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella sitä lukiessani. Kirjassa Zoe nostaa esiin ajatuksen siitä kuinka jokaisella ihmisellä on oma soundtrack, joka koostuu musiikista, joka on jollakin tapaa ollut merkityksellistä henkilön elämässä. Mielenkiintoinen ajatus, jäin miettimään sitä millainen minun elämäni soundtrack on...

"This is true of anyone: the music we choose is a clear reflection of who we really are. There is a lot you can tell about the person who lists Bon Jovi among his favorites. Or, for that matter, Weezer. Or the origal cast recording of Bye Bye Birdie.
I first used the mix tape test to check romantic compatibility in high school, when my boyfriend insisted on playing one Journey track over and over again on his car stereo whenever we were steaming up the windows. He'd stop in the middle of whatever we were doing to belt out the chorus. I should have known better than to trust a man who loves power ballads."