Norkku sydän kesä

Ihanaa että vihdoinkin on kesä - tätä on odotettu. Tuntuu että kesäviikonlopuissa on enemmän tunteja kuin talvisissa, kummasti sitä ehtii puuhailla jos jonkinmoista ennenkuin havahtuu kellon olevan jo iltakymmenen. Olen möyrinyt mullassa, keräillyt oksia, kylvänyt ja ihmetellyt, juossut, ollut talkoissa, kivihommissa ja Naisten kympillä. Mutta lukemisen ja bloggamisen kanssa tahti onkin jo ollut hitaampi, sillä juuri nyt en tahtoisi koneen äärellä istua, sitä varten ovat talven pimeät illat!

Toukokuun melkein-kirjallisiin juttuihin kuului Kultahattu-leffa. Olen lukenut kirjan joskus lukioaikoina siitä todennäköisesti juuri mitään tajuamatta. Ainoat muistijälkeni teoksesta ovat se, etten yhtään pidä Daisystä ja se, että lukemassani kirjassa oli leffakansi, jossa tosin komeilivat Robert Redfod ja Mia Farrow, vuoden 1974 leffan tähdet. Meno on kieltämättä muuttunut aika erinäköiseksi neljässäkymmenessä vuodessa! Uusi elokuva oli kieltämättä komea ja herätti ajatuksiakin, mutta Daisystä en edelleenkään kykene pitämään vaikka Carey Mulligan onkin suloinen.

Osallistuin myös monen muun bloggaajan kanssa Helmet-kirjastojen järjestämään iltaan, jossa ideoitiin porukalla kirjastojen palvelutarjontaa. Olen itse Helmetin palveluiden suuri fani, joten tähän tilaisuuteen halusin ehdottomasti päästä! Kirjasfääristä löytyy muuten aiheesta kiva postauskin, klik!

Toukokuun luetut

Luettuja kirjoja 18 kpl, joista äänikirjoja oli 2 kpl ja e-kirjoja 3. Englanniksi luin tavanomaista enemmän, 8 kirjaa, mikä osittain selittyy e-kirjoilla, OverDrivestä kun ei suomenkielistä kirjallisuutta valitettavasti löydy. Luettuja sivuja kertyi 4844 eli hiukan tavallista vähemmän, mutta nyt olen löytänyt yhdistelmän lenkkipolku ja äänikirja, joka tuntuu kerrassaan mahtavalta!

Kuukauden parhaat lukuhetket tarjosivat Witches (nuorille suunnattu tietokirja Salemin noitavainioista), Keisarinnan yksinäisyys (Itävallan keisarinnan elämäkerta) ja hieno Leijapoika. Monta muutakin hienoa kirjaa luin mutta nämä kolme olivat ne, jotka tällä kertaa tekivät suurimman vaikutuksen. Suoranaisia floppeja ei tielleni osunut, joskin ärryin Ilkka Remeksen kirjan hahmojen täydellisyyteen.

• The Best Exotic Marigold Hotel / Deborah Moggach
• Jäätyneitä ruusuja / Marko Kilpi
• Witches: The absolutely true tale of disaster in Salem / Rosalyn Schantzer
• War Horse / Michael Morpurgo
• Ylösnousemus / Ilkka Remes
• Alfauros / Katarina Wennstam
• Järjen veit / Sylvain Ricard & James
• The Kite Runner / Khaled Hosseini
• Häpeä / Karin Alvtegen
• The Tiny Wife / Andrew Kaufman
• I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had / Tony Danza
• Kolibri / Kati Hiekkapelto
• Kiinan kadotetut tyttäret / Xinran
• Astuit väärään autoon / Marja-Liisa Heino
• Keisarinnan yksinäisyys: Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta / Joan Haslip
• Mifongin aika / J.S. Meresmaa
• Daddy Love / Joyce Carol Oates
• The Paperboy / Pete Dexter

Haasteiden tilanne

Haasteeni edistyvät suoraan sanottuna surkeasti. Amerikan osavaltioiden keruussa sain sentään kasaan Etelä-Dakotan, muuten toukokuu näyttää nollatulosta...

Entäs ensi kuussa?

Luulen että kesävallattomuuteni jatkuu ensi kuussakin ellei kesäkuu satu olemaan rankkasateiden riivaama. Ainakin muutama kevään uutuskirjoista on kesäkuun pinossa odottelemassa ja juhannukseksi olisi kiva lukea jotain suomalaista ja romanttistakin.

The Best Exotic Marigold Hotel / Deborah Moggach

Mitä tekisit jos 76-vuotias appiukkosi muuttaisi teille? Entä jos kyseinen mielensäpahoittaja harrastaa piereskelyä, kovaäänistä kuorsausta ja pornoelokuvien lataamista netistä? Mitä tehdä kun uutteran työntekijän vähäinenkin lepo ja rauha on apen takia mennyttä ja parisuhteen romantiikkakin katoaa miehen kertoessa ruokapöydässä suolensa toiminnasta? Deborah Moggachin kirjassa Ravi Kapoor, ylityöllistetty lontoolaislääkäri, joutuu kyseisen tilanteen eteen ja ratkaisukin löytyy sukulaismieheltä: ostetaan hotelli Intiasta ja muunnetaan se vanhustentaloksi jonne seniorit voivat paeta murheitaan tai Iso-Britannian kylmyyttä. Tai jonne sukulaiset voivat dumpata ne, joiden seura on sietämätöntä.

Oletin Deborah Moggachin kirjan olevan kepeä ja lämminhenkinen lukuromaani senioreista Intiassa luultavimmin kulttuurierojen ja ikääntymisen ongelmien keskellä. Arvaus meni kieltämättä aika nappiin ja monelta osin The Best Exotic Marigold Hotel oli ihan viihdyttävä, joskin ehkä vähän turhankin ennalta-arvattava lukukokemus. Aika kului sen kanssa mukavasti, mutta se ei koukuttanut eikä tarjonnut suuria lukukokemuksia. Mutta ehkei kaikkien kirjojen tarvitsekaan olla suuria ja unohtumattomia?

Päällimmäinen lukukokemukseni on siis positiivinen, silti tuntuu siltä että olisin kaivannut kirjaan jotain lisää. Kirjan alkuasetelmahan on herkullinen ja voisin kuvitella että kyseisistä teemoista voisi sanoa enemmänkin, nyt oivallukset jäivät melko vaisuiksi. Intian mausteiset tuoksut ja värit kyllä välittyivät tekstistä, mutta esimerkiksi kultturieroista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Kovin usein Moggach puhuu kirjassaan myös siitä kuinka ns. värilliset työntekijät valtaavat aloja mm. terveydenhuollossa. Toki hän muistaa tuoda esiin valkoisten hölmöydet, turhamaisuuden ja kiireen, sekä ennakkoluulot ja perheen merkityksen heikentymisen ja korostaa intialaisten ystävällisyyttä, mutta jokin kuviossa silti tökki, kenties kokonaisuuden mustavalkoisuus.

"The old girl was right, of course. They were all over the place nowadays, you couldn't get away from them. Especially, of course, in the health sector. In fact it immaterial what country you happened to be in, when your time came. Whether you were in Watford or Wisconsin, in all likelihood the last face you would see, on this earth, would be a black one."

Vintage, 2012
Sivuja: 304

Jäätyneitä ruusuja / Marko Kilpi

Löysin Koe 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen kautta Marko Kilven hienon Elävien kirjoihin ja innostuin siitä niin että tulin lukeneeksi muutkin samaan sarjaan kuuluvat kirjaan, käänteisessä järjestyksessä - totta kai kun allekirjoittaneesta on kyse. Tällä kertaa käänteisyys tosin toimi oikein kiinnostavalla tavalla, sillä lukemistani kirjoista juuri se viimeisin, Elävien kirjoihin, oli kiinnostavin ja koukuttavin ja lupailee siis hyvää Kilven seuraavan, syksyllä ilmestyvän kirjan osalta. Kirja kantaa nimeä Kuolematon ja Gummeruksen esitteen mukaan siinä ovat mukana edellisistä kirjoista tutut Olli Repo ja Elias Kaski.

Sarjan ensimmäisessä osassa, Jäätyneissä ruusuissa, Olli Repo on aloittanut juuri harjoittelunsa poliisilaitoksella. Takana on rahakas ura mainosalalla, edessä paluu kotiseuduille, joista Olli aikanaan on lähtenyt päästäkseen pois isänsä luota. Isän välttely ei tosin onnistu kovinkaan pitkään ja tällä kertaa hänellä olisi juttukin selvittäväksi - alueella tapahtuu outoja ilkivallantekoja joille ei näytä olevan syytä.

Kilven teksti on jo tutun sujuvaa ja juonikin veti ja vaikkei itse selviteltävä juttu ihan realistisuudellaan päässytkään hurmaamaan, oli juoni kuitenkin koukuttava ja vetävä. Jopa siinäkin määrin huomasin eräässä kohtauksessa pidättäväni hengitystäni yhdessä Ollin kanssa hänen piileskellessään pahiksilta...Ollia kiintoisammaksi tapaukseksi kuitenkin osoittautui Ollin perehdyttäjä, Tossavainen, joka on kaksikon aidompi ja myös rauhallisempi osapuoli.

Kirja tuo esiin jälleen kerran yhteiskunnan epäkohtia ja saa lukijan miettimään mm. rikostuomioiden ns. paljousalennuksia, joissa tuomiota alennetaan monien rikkomusten takia - ainakin allekirjoittaneen logiikalla tämä tuntuu oudolta. Ajatusten herättely lieneekin yksi kirjan tärkeimmistä asioista ja se, että Kilpi on ammatiltaan vanhempi konstaapeli, antaa hänen mietteilleen enemmän painoarvoa.

"-Ei kaikki taivu sinun tahtoosi heti ensimmäisellä rykäisyllä, vaikka miten poliisi olisit. Eikä niiden tarvitsekaan. Jos sinä siitä otat kierroksia, niin saat tapella ihan koko ajan. Ja sillä tavalla kasvaakin hyvin nopeasti loputon jono tyyppejä, jotka haluaa vetää sinua turpaan. Ja yllättävää kyllä, ne joskus vetääkin. Perille asti."

Gummerus, 2007
Sivuja: 294
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

Witches: The absolutely true tale of disaster in Salem / Rosalyn Schantzer

Salemin noitavainot ovat aina kiehtoneet uteliaisuuttani. Moisen joukkovainon ja hysterian aikaansaaminen ei
toki nykyaikana ole mikään tavaton juttu, mutta jollain lailla tapahtuma-aika ja -paikka tekevät asiasta vielä karmivamman oloisen. Kai nyt sentään puritaanien voisi kuvitella olevan järkeviä? Rosalyn Schantzerin tietokirja on isommille lapsille ja nuorille suunnattu varsin toimiva ja vähän pelottavakin teos. Pelko tosin taitaakin olla yksi Schantzerin kirjan pointeista, kirjailija tuntuu toivovan että tapahtumat koskettaisivat ja järkyttäisivät lukijaansa siinä määrin etteivät turhat luulot tai pelko pystyisi enää koskaan syrjäyttämään tervettä järkeä ja inhimillisyyttä ihmisten mielissä.

Kirja vie lukijansa vuoteen 1692, kylmään Massaschusettsin talveen, jolloin kaksi nuorta tyttöä alkaa saada outoja kohtauksia. He tärisevät, ovat tukehtumaisillaan ja puhuvat outoja sanoja. Lopulta huolestuneet läheiset vetävät oireista omat johtopäätöksensä - joku on noitunut tytöt! Pian tyttöset nimeävät jo kourallisen noitia, jotka pian pidätetään oikeudenkäyntiä varten. Noidat vakuuttavat syyttömyyttään - varma merkki syyllisyydestä! Noituuden pelko lietsoo vainot hurjiin mittakaavoihin ja vaikuttaapa moni käyttävän syytöksiä omien tarkoitustensa edistämiseksi...

Schantzerin kirjan aihe on synkkä ja kirjan mustavalkoinen ja yksinkertainen kuvitus tukee noitamaista ja hivenen ahdistavaa tunnelmaa ja kirjan traileri (kts. tekstin loppu) antaa herkullisen makupalan tunnelmista. Schantzer pyrkii olemaan teoksessaan puolueeton ja esittää Salemin faktat koostetusti ja kevyesti mutta samalla kiinnostavasti. Hän esittelee niin syytetyt, syyttäjät kuin oikeudenkäyttäjätkin ja kuljettaa tarinansa loppuun saakka kertoen myös siitä, mitä henkilöille tiettävästi tapahtui myöhemmin elämässä. Oli mm. mielenkiintoista lukea että ainakin yksi syyttäjistä oli myöhemmin kirjallisesti pyytänyt anteeksi tekoaan. En voinut olla miettimättä sitä, millaista elämä oikeudenkäyntien jälkeen oli tuossa yhteisössä?! Moni henkiinjääneistä "noidista" oli pitkän ja vaikean vankeusajan jäljiltä joko fyysisesti tai henkisesti sairas, lisäksi heidän omaisuutensa oli tuona aikana usein kadonnut muiden taskuihin. Mahtoiko kukaan auttaa, kolkuttiko kenenkään omatunto?

Witches on saanut useita palkintoja, mielestäni aivan syystäkin sillä kirja on kiintoisa ja ajatuksia herättävä tietopaketti, joka kertoo oman aikansa vihapuheista. Salemin vainot ovat hyvä esimerkki pelon, vihan ja hysterian lietsonnasta - traagisin seurauksin.

"And then the pointed the finger at a bedridden old farm woman named Sarah Osborn, whose young second husband used to be her own servant. She had not gone to church for more than a year, and rumor had it that this husband was a wife-beater. Nobody liked Osborn either, especially a certain family called the Putnams, who had fought with her for years over some land and were now leading members of Parris's church. Betty and Abigail claimed they had seen a bird with a human head that turned into Sarah Osborn! She was obviously a despicable witch."

National geographic, 2011
Sivuja: 144
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

War Horse / Michael Morpurgo

The Paperboyn aloittaman, onnistuneen äänikirjakokemukseni jälkeen halusin jatkaa kirjan kanssa lenkkeilyä - mikä olisikaan sen mainiompaa kuin yhdistää kaksi harrastusta. Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Michael Morpurgon War Horse -kirjaa Helmetin OverDrive-kokoelmasta. Itse kirjasta en tiennyt muuta kuin että siihen pohjautuva elokuva oli valmistunut vuonna 2011 ja se oli saanut useita Oscar-ehdokkuuksia - jotain kiinnostavaa tarinassa siis pitäisi olla!

Kirja vie kuuntelijansa ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin, mutta tällä kertaa hevosen näkökulmasta seurattuna. Kirjan kertoja on nimittäin Joey, joka tarinan alussa on varsa Iso-Britannian Dartmoorissa, jossa paikallinen maanviljelijä ostaa Joeyn tehdäkseen kiusaa naapurilleen. Maanviljelijän nuori poika, Albert, ystävystyy hevosen kanssa ja pian nuo kaksi ovat erottamattomat - ainakin siihen saakka kunnes sota syttyy ja maanviljelijä myy Joeyn armeijan ratsuksi.

Joeyn tarina oli minusta sopivan pituinen, pidemmässä versiossa hevosen kokemukset olisivat saattaneet jo muuttua itseään toistaviksi ja siksi puuduttaviksi, mutta nyt kirja säilytti mainiosti jännitteensä. Kirjan perusajatuskin on kiinnostava, Morpurgo saa annettua muuten ehkä melko perinteisellekin sotakertomukselle uuden näkökulman ja viattomuutta. Eläimen näkökulmasta sota näyttää vielä mielettömämmältä ja yksittäisten ihmisten ystävällisyys ja rohkeus vieläkin merkityksellisemmältä.

Kirjan lukijana toimii John Keating, jonka brittiaksentti tuntui oivallisen sopivalta Joeyn ääneksi. Aksentista huolimatta teksti oli kuitenkin helppoa ymmärtää, lisäksi miehen ääninäytteleminen taipui mainiosti myös eri rooleihin siten että jo puheesta ymmärsin milloin kyseessä oli vaikkapa vanha ranskalainen mies, saksalainen sotilas tai vaikkapa walesiläinen.

Suosittelen kirjaa ainakin kaikille heppahulluille!

Scholastic Audio, 2010
Kesto: 4 tuntia, 3 minuuttia
Lukija: John Keating

Ylösnousemus / Ilkka Remes

Isäni on kova Ilkka Remes -fani ja tämäkin kirja on peräisin hänen hyllystään. Kunnon lukutoukan tavoin isäkin nimittäin mielellään jakaa lukuvinkkejä tai ihan vain tupsahtaa kylään lainatakseen minulle kiinnostavaksi pitämänsä kirjan. Siispä luin jälleen Ilkka Remestä kuten kunnon tyttären kuuluukin. Isäni fanituksesta huolimatta yritän kuitenkin olla rehti ja puolueeton mutuhuttuilija.

Ylösnousemus ei ole edes likimainkaan parasta lukemaani Remestä. Kirjailijan aikaisemmistakin kirjoista tutut elementit kyllä löytyvät, on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kansallistunnetta sitkeiden suomalaissankareiden selviytyessä milloin mistäkin katastrofista, jonkinlainen romanssi, pahoja venäläisiä ja hyperteknisiä juttuja. Tällä kertaa suomalaissankarina toimii Harri, kuolleeksi luultu sankarillinen insinöörisukeltajavakoilija sekä hänen puolisonsa Salla, huippututkija, maratoonari ja muutenkin kaikin puolin sitkeä mimmi. Tapahtumat käynnistyvät kun joku kidnappaa Harrin ja Sallan tyttären, Tarun ja Harri joutuu palaamaan entiseen elämäänsä pelastaakseen tyttärensä hengen. Mukana on myös runsaasti kansainvälistä juonittelua, tiedettä sekä arktisten alueiden luonnonvaroista käytävä kiihkeä taistelu.

Remes on jäänyt minulle parhaiten mieleen vauhdikkaista juonistaan, jotka sisältävät usein mielenkiintoisia ajatusleikkejä. Vauhtia piisaa eikä tylsää pääse tulemaan. Paitsi tällä kertaa. Ylösnousemus sisältää nimittäin rutkasti informaatiodumppausta, joka ikävästi katkaisee juonen vauhdin. On toki hyvä että kirjailija on tehnyt taustatutkimusta, mutta ihan sivutolkulla en jaksaisi lukea vaikka Neuvostoliiton sukelluslaitteiden kehityksestä varsinkaan kun kyseiset teemat eivät vain kiinnosta minua. Juonen ja henkilöiden realistisuus ei ihan päätä huimaa vaikka olisikin tietysti hienoa uskoa siihen että kaikki me suomalaiset olemme luonnollisen upeita, rohkeita, älykkäitä ja kaikin puolin atleettisia ihmisiä ja selviämme mistä tahansa oudosta tilanteesta luontaisten vaistojemme avulla.

Tuskastuin myös kirjassa vilisevien henkilöiden määrään. Remes tuntui marssittavan esiin katkeamattoman virran poliiseja, tutkijoita ja armeijan edustajia enkä millään tahtonut enää pysyä kärryillä siitä kuka olikaan kuka. Vika voi olla tietysti höttöaivoisessa lukijassakin, mutta en silti voi olla miettimättä olisiko vähemmälläkin määrällä selvitty.

Lienee parasta unohtaa maailmanvalloitus tältä päivältä, nyt tämä bloggaaja lähtee Siivouspäivän rientoihin. Kirpparikasastani löytyy ei-niin-yllättävästi ainakin iso kasa myytäviä kirjoja...

"Ei se mikään kylmä sota ollut, viileä vain", Berglund sanoi hiljaa tuijottaen jättimäisissä metallilohkoissa välähteleviä hitsauskipinöitä. "Nyt on alkanut jäinen sota. Arktinen sota. Ja sen ensimmäiset uhrit ovat suomalaisia."

WSOY, 2012
Sivuja: 482

Alfauros / Katarina Wennstam

Onko kyseessä raiskaus, jos tekijänä on komea ja ihailtu leffatähti? Jonka kanssa on vietetty ihana ja ylellinen ilta? Jos tunteet ovat olleet kiihkeitä molemmin puolin hieman aiemmin? Jos hän sanoo rakastavansa teon jälkeen? Näitä kysymyksiä pohtii Katarina Wennstam Madeleine Edwards -sarjansa viimeisessä osassa nimeltä Alfauros. Tarina keskittyy Jack Rappeen, ruotsalaisen elokuvan pahaan poikaan, joka on valkokankaalla ja sen ulkopuolella varsinainen sarjahurmaaja. Mutta arvostetun elokuvapalkinnon voittamisen jälkeen Rappe löytyykin lähes kuolleena hulppeasta rantasaunastaan ja miehen taustasta alkaa nousta esiin ikäviä asioita.

Olen seurannut mielenkiinnolla Katarina Wennstamin syyttäjä Madeleine Edwardsista kertovaa sarjaa, sillä varsinkin sarjan toinen osa, Turman lintu, oli koukuttavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Odotukset olivat siis korkealla Alfauroksen suhteen mutta valitettavasti jouduin hiukan pettymään kirjaan, sillä kirjan alkuosa, Rappen puukotuksen tutkinta, tuntui junnaavan harmittavan paljon paikallaan. Sen sijaan puukottajan tarina, takauma aikaan ennen rikosta, oli kirjan vahvinta antia ja hyvin mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan tarkoitus on käsittääkseni ollut elokuvan maailman naisiin usein kohdistama hyväksikäyttö, mutta minusta kirjan aihe oli oikeastaan laajempikin, sillä koin sen kuvauksena parisuhdeväkivallasta. Puukottajan tarina olikin tästä syystä tärkeä ja kiinnostava lisä kirjaan sillä se avasi lukijalle enemmän sitä psykologista prosessia joka kirjan varsin alisteisessa suhteessa on, kuinka ensin niin reippaan nuoren naisen tahto tavallaan, pala palalta murretaan.

Vaikka kirjan aihe onkin tärkeä ja siinä oli paljon hyvää ja kiinnostavaakin, se jätti minulle jokseenkin mitäänsanomattoman olon. Pyörittelin tätä tekstiä pitkään miettien, mitä kirjoittaisin kirjasta, joka oli ihan hyvä muttei kuitenkaan oikeastaan jäänyt kunnolla mieleen, mutta ehkä se ettei kirjasta ole paljoakaan sanottavaa, sanoo loppujen lopuksi sen olennaisen. "Ihan kiva."

"Ensimmäistä kertaa hän tunsi todella inhoavansa miestä.

Yhtä paljon hän vihasi itseään. Omaa heikkouttaan, kyvyttömyyttään asettaa rajoja ja vaatia vastauksia. Hänestä oli tullut juuri sellainen tyttö, joita hän oli aina halveksinut, tyttö joka meni rakastumaan menestyneeseen vanhempaan mieheen. Hän oli niin ennalta-arvattava, että hän oksetti."

Otava, 2012
Sivuja: 398
Alkuteos: Alfahannen
Suomentanut Laura Beck

Järjen veit / Sylvain Ricard & James

Kiitokset taas kirjaston sarjisporukalle, sillä tein taas mielenkiintoisen sarjakuvalöydön! Sylvain Richardsin Järjen veit vaikuttaa pelkistetyn piirrosjälkensä ansiosta melkein viattomalta mutta kirjan aihe - parisuhdeväkivalta - on kyllä kaikkea muuta. Piirrosjäljen ja eläinhahmojen yhdistelmä sekä tekstin asiallinen tyyli muodostavat hyvän kontrastin rankalle aihepiirille.

Tarinan rankkuutta lisää se, että tuntuu niin tavalliselta. Vuohi (sarjakuvan  nimettömäksi jäävä naishahmo) ja Koira (mies) tapaavat opiskeluaikoina ja avioituvat pian. Jo pariskunnan kuvaukset häistä eroavat toisistaan, Vuohi kuvailee päivää elämänsä romanttisimmaksi, Koira taas puhuu tehokkuudesta ja verkostoitumisesta. Häiden jälkeen Vuohi lopettaa työskentelyn ja jää hoitamaan kotia, sillä Koiran työ on hyväpalkkainen, joskin stressaava. Sarjakuvan Koira onkin vaativa puoliso, jonka tarpeisiin Vuohi pyrkii parhaansa mukaan sopeutumaan. Pariskunnan suhteessa säilyy jonkinlainen tasapaino -aina ensimmäiseen lyöntiin saakka.

Kirja on rakennettu dokumentin omaiseksi. Useissa ruuduissa pariskunta istuu sohvalla kertomassa haastettelijalle tarinaansa ja näin Ricard onnistuu kertomaan molemmat puolet tarinasta. Oman, vähän hämmentävän ja ehkä epäuskottavan osansa tarinassa muodostavat Vuohen läheiset ja ihmiset, joilta hän hakee apua. Ystävillä on ehkä liiankin kiire oman elämänsä kanssa, äiti taas huolehtii enemmän siitä miltä asiat näyttävät. Tuntuu surulliselta ajatella tilannetta, jossa pahoinpitely ei koskettaisi tai suuttuttaisi läheisiä, jossa uhri jää yksin mutta varmasti näitäkin tapauksia riittää.

Kirjan aihe on tärkeä ja mielenkiintoinen, erityisesti kirjan loppuratkaisu sai ajattelemaan asiaa. Miksi nainen jää väkivaltaiseen suhteeseen? Miksi mies lyö? Ricard onnistuu oivallisesti kuvaamaan tilannetta molemmista näkökulmista ollen suorastaan objektiivinen. Tämä kirja ei syyttele tai puolustele, se tuntuu esittävän asiat yksinkertaisesti ja suoraan. Vaikuttavaa.

WSOY, 2012
Sivuja: 144
Alkuteos: ... à la folie.
Suomentanut Saara Pääkkönen
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella

The Kite Runner / Khaled Hosseini

Olen lukenut Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja muistan pitäneeni kirjasta. Mutta jotenkin The Kite Runner (suom. Leijapoika) on jäänyt minulta huomioimatta - virhe, jonka onneksi nyt korjasin, sillä tämä kirja on vaikuttava. Kirjan tapahtumat ja henkilöt jäivät askartelemaan ajatuksiini pitkiksi ajoiksi ja nyt oikeastaan mietinkin miksi odotin näin kauan sen lukemista.

Leijapoika vie lukijansa Afganistan lähihistoriaan. Kirja kertoo kahden pojan, Amirin ja Hassanin, tarinan. Amir on pojista onnekkaampi, hän syntyy arvostetun kauppiaan ainoaksi pojaksi ja etuoikeutetuksi pashtuksi. Hassan taas on Amirin perheen palvelijan poika ja ylenkatsottuja hazaroita. Pojat eivät luokka- tai rotueroista piittaa, mutta valitettavasti maailma tekee sen heidän puolestaan. Amirin tie Amerikkaan, Hassan taas jää Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin.

Hosseinin kirja oli hieno lukukokemus, jossa oli useampikin vahva teema. Se kuvaa Afganistanin karua lähihistoriaa vaikuttavasti, kauniin nostalgisiin lapsuusmuistoihin liittyvät pian sota, väkivalta ja julmuus. Tarina on myös Amirin kasvutarina, hän on vahvan, yhteisössään miltei legendaarisen isän arka poika joka ehkä enemmän kuin mitään muuta haluaisi isänsä hyväksyntää, mutta rohkeuden kehittämiseen tarvitaan joskus kokonainen ihmisikä. Hosseini kuvaa poikia niin hyvin että saatoin melkein nähdä nuo pikkupojat silmissäni ja se ehkä sai minut eläytymään heidän kohtaloihinsa entistä enemmän.

Vaikka kirjan vaikuttavinta antia olivatkin poikien lapsuusvuodet, pidin mielenkiintoisena myös Amirin aikuistumista Amerikassa ja maahanmuuttajan elämän kuvausta. Vaikka kirjassa jokunen ennalta-arvattava käänne olikin, ne eivät juuri haitanneet sillä Hosseini on käärinyt tarinansa niin hienoon ja monipuoliseen pakettiin etten voinut kuin ihastella ja elää kirjan mukana. Hieno kirja, todellakin!

PS. Khaled Hosseinin uusin kirja, Ja vuoret kaikuivat, julkaistaan huomenna maailmanlaajuisesti. Tämä(kin) kirja kiinnostaa kovasti!

"Winter.
Here's what I do on the first day of snowfall every year: I step out of the house early in the morning, still in my pajamas, hugging my arms against the chill. I find the driveway, my father's car, the walls, the trees, the rooftops, and the hills buried under the foot of snow. I smile. The sky is seamless and blue, the snow so white my eyes burn. I shovel a handful of the fresh snow into my mouth, listen to the muffled stillness broken only by the cawing of crows."

Bloomsbury Publishing, 2009
Sivuja: 336

Häpeä / Karin Alvtegen

Karin Alvtegenin Petos teki minuun aiemmin vaikutuksen ja päädyinkin pian kirjaston hyllylle etsimään uutta luettavaa kirjailijalta. Minulle oli suositeltu Häpeää, jonka tosin olin jättää hyllyyn kannen kuvan takia. Kuva nimittäin tuntui minusta kovin vastenmieliseltä ja ahdistavalta, jopa siinäkin määrin että lukiessani välttelin kannen katsomista. Käykö teille koskaan näin?

Häpeässä Karin Alvtegen esittelee kaksi sinänsä hyvin erilaista naista. Monica on 38-vuotias menestyvä lääkäri, jonka elämään on vihdoinkin tullut kiinnostava mies. Maj-Britt taas on 55-vuotias reilusti ylipainoinen nainen, joka ei ole vuosiin lähtenyt asunnostaan. Näennäisesti näillä kahdella ei ole mitään yhteistä, mutta pinnan alla kumpikin yrittää hyvittää, maksaa epätoivoisesti takaisin menneisyydessä tapahtunutta tekoa.

Lukiessani totesin helpotuksekseni että vain kirjan kansi oli vastenmielinen, sillä itse kirja oli suorastaan koukuttava herkku. Karin Alvtegenillä näyttää olevan taito kirjoittaa arkisen ahdistavia trillereitä, joissa sarjamurhaajat eivät lurki pimeissä nurkissa vaanimassa seuraavaa uhriaan vaan pahin pelko syntyykin omasta mielestä. Näihin kirjoihin onkin siksi helpompaa samaistua, ainakin minun oli helppo elää mukana ja ymmärtää Monican ja Maj-Brittin syyllisyyttä ja häpeää ja oman pään sisäistä kauhua.

Lukemieni kahden kirjan perusteella Alvtegen vaikuttaa kirjailijalta, jonka tuotantoon haluan tutustua vastakin. Hänen tekstinsä on sujuvaa ja toimivaa, teemat kiinnostavia ja samaistuttavia ja jännääkin on. Tykkäsin!

"Ja niin valinta oli tehty.
Mikään ei muuttunut heidän ympärillään. Kaikki näytti samalta kuin hetkeä aiemmin. Mutta joskus on vain merkillistä, ettei koko elämän muuttavaa tienhaaraa huomaa juuri sillä hetkellä kun kulkee sen ohi."

WSOY, 2006
Sivuja: 361
Alkuteos:  Skam
Suomentanut Jaana Nikula

The Tiny Wife / Andrew Kaufman

Andrew Kaufmanin lyhytromaani The Tiny Wife nappasi huomioni erikoisen aiheensa takia. Kirjan kertojan vaimo nimittäin alkaa kutistua erikoisen pankkiryöstön takia. Outo ryöstäjä nimittäin vie uhreiltaan rahan sijasta heidän rakkaimmat esineensä, jollekin se on lapsista ja kertojan vaimolle se on laskin. Laskin, jota hän käytti auttaessaan tulevaa puolisoaan matematiikan tehtävissä ja jonka kanssa on laskettu asuntolainan lyhennyksiä ja eletty perheen elämää. Pian ryöstön uhreille alkaa tapahtua kummia, eräs uhreista muuttuu karamellinaiseksi, toinen joutuu jatkuvasti pakenemaan tatuointinsa tiikeriä. Ja Stacey - hän kutistuu.

The tiny wife on hullutteleva ja veijarimainen tarina, mutta siitä löytyy myös vakavampia sävyjä. Kaiken arjen elämän kiireen ja epäolennaisen sälän alla kun on yksinäisyyttä, pelkoja ja heikkouksia, menetyksiä, solmuja joita ei saada tai uskalleta avata. Kaufman pyrkiikin muistuttamaan lukijaansa siitä kuinka pitkään me usein välttelemme elämämme muuttamista, koska ehkä pelkäämme muutosta tai emme tiedä mitä tai miten se tehdään.

Kirja on täynnä erikoisia asioita ja arjen taikaa, outoja tapahtumia joita ei juuri lukijalle erikseen avata. Jokainen saa tehdä omat tulkinsa siitä, kuka tai mikä ryöstäjä oli ja miksi uhreille tapahtuu outoja asioita. Ratkaisu toimii, ainakin minun tapauksessani - oma mielikuvitus on aina oivallinen aukkojen täyttäjä.  Kirja on lyhyt - pieni kirja pienestä vaimosta - ja toisin kuin yleensä, en aio tällä kertaa mutista sen pituudesta, sillä tarina tuntuu juuri oikean pituiselta.

"I can only assume what Stacey did next. I'm almost positive she would have double-checked her calculations. Then she would have reviewed her hypothesis and confirmed it was sound. I imagine her putting down the pencil and sitting. I imagine here beginning to cry. She would have cried and cried. She'd made her shrinking predictable but she'd also proven, beyond a shadow of a doubt, that she would disappear completely in eight days."

The Friday Project, 2011
Sivuja: 112

I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had / Tony Danza

Mitä tapahtuu kun televisiosta tuttu näyttelijä Tony Danza päättää vuoden ajan ryhtyä toimimaan opettajana? Siis ihan oikeana opettajana, oikeiden oppilaiden kanssa. Syyskuussa 2009 Tony Danza aloitti tehtävänsä Philadelphian suurimmassa, 3600 oppilaan, koulussa äidinkielen opettajana. Tarkoituksena oli samalla kuvata tosi-tv-ohjelmaa nimeltä Teach. Suurin osa ohjelmasta kuvattiin syyslukukaudella, sillä sen kuvaaminen lopetettiin ohjelman tuottajien oltu sitä mieltä ettei kuvamateriaali ollut riittävän dramaattista. Kirja kertoo tarinan Danzan ja hänen oppilaidensa yhteisestä matkasta, jonka aikana kaikki oppivat jotakin.

Luin tekstiä hivenen skeptisenä, sillä mietin onko Danzan opetustyö sittenkin vain julkisuustemppu. Google kuitenkin paljastaa Danzan yrittäneen vaikuttaa myös päättäjiin saadakseen opetukseen enemmän määrärahoja, joten olivatpa miehen motiivit mitkä tahansa, yrittää hän ainakin vaikuttaa asioihin positiivisella tavalla. Danzan teksti on sujuvaa ja se saa välillä hymyilemään, jopa naurahtamaankin. Välillä tosin hämmennyn kun Danza heittäytyy tunteelliseksi ja esimerkiksi kertoo itkeneensä opetustyönsä takia. Kyynikko minussa epäili näyttelijän kyyneliä yritykseksi kalastella lukijan sääliä mutta kenties olen sittenkin väärässä sillä Danza tuntuu olevan rehellinen kertomalla reilusti esimerkiksi tekemistään virheistä, joiden johdosta hän joutuu mm. rehtorin puhutteluun. Kirjan lukujen lopussa onkin usein Teachers lounge -osio, jossa Danza kuvaa keskustelujaan muiden opettajien kanssa ja valottaa siten opettajan työn arkea toisestakin näkökulmasta.

En voi välttyä vaikutelmalta että Danzan kokeilusta on haettu jotain samanlaista kuin mitä Michelle Pfeiffer aikoinaan teki Levottomissa sieluissa. Tiedättehän, kuvioihin tulee vähän erilainen ope, joka tajuaakin oppilaita muita paremmin ja joka tavallisuudesta poikkeavilla opetustekniikoillaan murtautuu kovia kokeneiden kadun lapsien panssarin läpi. Ajatus kieltämättä nousi muutamaan otteeseen mieleeni esimerkiksi kohdassa jossa herra Danza järjestää äidinkielen kokeen aarteenetsinnän muotoon. Kirjan perusteella amerikkalainen äidinkielen opiskelu tuntuukin aika erilaiselta kotimaan oloihin verrattuna, en muista meidän noilla luokka-asteilla enää keskutelleen sankaruudesta. Sen sijaan muistan esimerkiksi kieliopin, jota ei kyllä Danzan tunneilla tankata...

"Can you keep spouting that dewy-eyed passion in front of a classroom full of unruly teenagers who want to eat you for lunch?"
I grinned.  "I'll make a bet with you. Win, lose, or draw, I'm going to be in that classroom for at least one solid school year. Cameras or no cameras, once I've got students who expect me to teach, I'll be there every day, and I'm going to try my hardest to be the best teacher they ever had. That's what I mean by responsible reality."

Crown Publishing Group, 2012
Sivuja: 264
Kirjasta lisää: Teach-sarjan kotisivut

Kolibri / Kati Hiekkapelto

Kati Hiekkapellon Kolibria on kehuttu blogeissa jo niin paljon että pakkohan minunkin oli päästä tutustumaan Anna Feketeen. Ja lenkkipoluilla vaanivan murhaajan tapaus osuikin kieltämättä oivaan saumaan, olinhan itse juuri korkkaamassa kevään juoksukautta! Että pois alta vaan, risut, männykävyt ja ikävät tyypit haulikkoineen!

Kirjan alussa Anna Fekete saapuu uuteen työpaikkaansa vanhempana konstaapelina. Vaikka työkavereista monet osoittautuivat ihan mukaviksi tyypeiksi, on Anna työpari Esko toista maata, sillä maahanmuuttajataustainen työkaveri ei häntä ilahduta ja sen Esko myös tekee Annalle selväksi. Annan uudet tehtävät alkavat muuten ryminällä sillä tiimin selvitettäväksi tulee heti kaksikin visaisempaa juttua, mahdollinen kunniaväkivaltatapaus sekä metsästä löytynyt ammuttu lenkkeilijä.

Kati Hiekkapellon esikoisteos osoittaui toimivaksi ja koukuttavaksi trilleriksi. Pidin Annasta, joka osoittautui moderniksi ja moniulotteiseksi sankarittareksi, mutta mikähän siinäkin on ettei kirjojen poliiseille koskaan kirjoiteta toimivia parisuhteita. Monestihan poliisit ovat kirjoissa joko eronneet tai ainakin eron partaalla eikä sinkuillakaan, kuten kirjan Annalla, kovin tasaista menoa ole, sillä Annalla on lähinnä yhden yön juttuja, suhdetta hän ei halua.

Mitään hirmuisen uutta kirjassa ei ole, mutta kirjan teksti on vetävää ja koukuttavaa ja varsinainen pääjuonikin säilyy yllättävänä loppuun saakka. Annan kertomusta katkovat maahanmuuttajatyttö Dijarin tarinan katkelmat, mikä mielestäni oli toimiva ratkaisu. Dijarin puhekieliset kappaleet tuntuivat aidoilta ja uskottavilta ja pidin niiden lukemisesta. Kokonaisuutena Kolibri oli oivaa luettavaa ja odotankin innolla Hiekkapellon seuraavaa teosta!

"Ja senkin mä tiedän, että täällä poliisiin voi luottaa, ainakin periaatteessa ja jos et satu olemaan Dublin-tapaus tai muuten vaan maahanmuuttoviraston diktaattorien mukaan takaisin toimitettava viallinen roska. Mä en ole. Mulla on kansalaisuus. OMG mua naurattaa tää, mutta on pakko sanoa: mähän olen ihan virallinen suomalainen. Lottovoitto vaikken tänne syntynytkään, ei nyt ihan seitsemän oikein, mut semmonen kuus ja lisänumero kuiteskin."

Otava, 2013
Sivuja: 381

Kiinan kadotetut tyttäret / Xinran

Pari vuotta sitten Xinranin edellinen suomennettu teos, Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita,  osui hyppysiini kirjastossa ihan sattumalta ja koska olen Aasian suuntaan kallellani, piti kirja tietysti lukea. Tuossa kirjassa Xinran jakoi surullisia naiskohtaloita lukijoidensa kanssa ja nyt ilmestynyt Kiinan kadotetut tyttäret jatkaa samalla linjalla, vain hiukan näkökulmaa muuttaen. Tällä kertaa nimittäin kirjailija keskittyy niihin kiinalaisiin äiteihin, jotka ovat erinäisistä syistä joutuneet luopumaan lapsistaan iäksi. Juuri näin äitienpäivän kynnyksellä kirja tuntui erityisen ajankohtaiselta. Oletin etukäteen suuttuvani kirjan tarinoista, mutta jostain syystä tällä kertaa suru oli voimakkain tunne lukukokemuksessani.

Kiinasta on adoptoitu ulkomaille yli 120 000 lasta, näistä suurin osa tyttöjä. Nämä tytöt eivät luultavasti koskaan saa tietää biologisen äitinsä henkilöllisyyttä tai syytä lapsesta luopumiseen. Xinran, joka on itsekin kasvanut ilman äitiä, päätti kirjoittaa kirjansa kertoakseen maailmalle ja näille lapsille kiinalaisten äitien luopumisen tuskasta ja rakkaudesta jota he ovat tunteneet lapsiinsa.

Kirja koostuu useista tosielämän kokemuksista, jotka ovat sydäntä särkeviä, mutta sinällään valitettavan tuttuja uutisia Kiinasta. Kirjassa näkyy selvästi mm. maan suurten tuloerojen luoma kuilu, maaseudun köyhien asukkaiden toimeentulo ja kunniakin riippuu poikalapsesta, vauraammat ja koulutetummat kaupunkilaiset taas vaalivat tyttölastakin. Kaiken surullisen takana häämöttää ennen kaikkea selviytymisen pakko. Vanhanaikaiset lait omalta osaltaan käytännössä ohjaavat maanviljelijät tavoittelemaan poikalapsia ja koska länsimaista sosiaalitointa ei ole, on lapsi hylättävä jotta hän voisi päästä edes orpokotiin - ja sitä kautta länsimaisen adoption - piiriin.

Kirja on nopealukuinen ja melkeinpä koukuttavakin vaikka kurjuuksien lukemista olikin pakko välillä tauottaa muulla lukemisella. Xinranin kirjoitustyyli on minun makuuni ehkä hiukan lörpöttelevä, kirjailija ehkä liiankin paljon omia tuntemuksiaan ja mietteitään kustakin tapauksesta ja mielestäni muistuttaa liiankin usein kirjoittamistaan kirjoista tai perustamastaan järjestöstä. Tämä ei kuitenkaan lukukokemustani pahemmin häirinnyt, tärkeimmäksi nousi kirjan viesti.

"Koulumattomia äitejä kohtaan tunnen kuitenkin syvää myötätuntoa. Heidän omakin elämänsä on ollut kovaa, ja sitten sen tuskan päälle, että on synnyttänyt tyttären, he joutuvat vielä miettimään ja kuvittelemaan kaikkia niitä kauheuksia, mitä ulkomaalaiset perheet tekevät heidän pikku tyttärilleen. Tiedättekö, että he toisinaan anelevat minua välittämään viestejä ulkomaalaisille vanhemmille: Älkää pakottako lasta aloittamaan työntekoa liian nuorena tai hän ei kasva kunnolla. Älkää lisätkö liikaa vettä maitoon tai riisipuuroon, ettei hän joudu olemaan nälässä. "

Atena, 2013
Sivuja: 300
Alkuteos: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of the lost daughters of China
Suomentanut Taina Wallin
Kirjasta lisää: Kirjailijan blogi

Astuit väärään autoon / Marja-Liisa Heino

Marja-Liisa Heinon rikosromaani Astuit väärään autoon on niitä kirjoja, jotka näyttävät ihan erilaisilta kuin oikeasti ovat. Kuvittelin nimittäin nappaavani hyppyysiini nopeatempoisen ja ehkä perinteisenkin rikostarinan, mutta sen sijaan kansien välistä löytyikin vähän erilainen kertomus. Astuit väärään autoon on tavanomaista dekkaria vaativampi teos, joka ottaa oman aikansa.

Tarina alkaa kun lumesta löytyy yliajettu mies. Taskussa oleva lompakko kertoo uhrin olevan Otto-Petteri Saarinen, sarjaraiskaaja. Tapauksen saa tutkittavakseen komisario Karli Eerola, joka ei ole ihan se tyypillinen suomalaisen kirjallisuuden poliisi. Tutusta kaavasta poiketen valokeilaan ei kuitenkaan nouse yliajon selvittely vaan Otto-Petterin kehityskaaren kuvaaminen. Kirja ei osoittele eikä selittele vaan vähäeleisesti piirtää tarinan jossa kaltoinkohdeltu poika kasvaa ensin menestyneeksi liikemieheksi ja lopulta raiskaajaksi ja tuomituksi rikolliseksi. Olli-Petterin tausta oli minun makuuni ehkä hitusen liiankin kliseinen, mutta toki uskottava.

Heinon teksti osoittautui haastavaksi, sillä kirjailija ei turhia selittele ja ainakin muutamat kohtaukset saavat lisäselvennystä vasta myöhemmin tekstissä, mikä sai tämän lukijan pariin otteeseen ensin palaamaan muutaman sivun verran taaksepäin varmistaakseni ettei mitään olennaista ole jäänyt lukematta. Ensi alkuun kirjailijan tyyli tuntui siis hetkittäin sekavalta, esimerkiksi Eerolan romani-taustaa ei ensi kohtaamisella selitetty tekstissä, mikä kieltämättä ensin hämmensi. Eerola kyllä osoittautui jo erilaisuutensakin takia kiintoisaksi hahmoksi ja olisin ehkä toivonut hänen nousevan epämiellyttävän Olli-Petterin sijasta kirjan pääosaan.

"Nainen, joka vähänkin nauttii siitä, että mies on todellinen mies, perheen pää ja kaula, löytää aina halukkaita ottajia, toisin kuin nämä nykyiset lesboämmät, joille ei mikään kelpaa, joille mikään äijä ei ole tarpeeksi isokyrpäinen, huumorintajuinen tai varakas tai jos onkin, niin sitten musiikkimaku ainakin on sietämätön ja miehellä on kaiken lisäksi inhottava tapa rypistellä otsaansa syödessään."

WSOY, 2013
Sivuja: 252
Saatu arvostelukappaleena.

Keisarinnan yksinäisyys: Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta / Joan Haslip

Itävallan keisarinna Elisabet on varmaankin monelle tutuin Romy Schneiderin tähdittämistä Sissi-elokuvista, joissa raikas nuori kaunotar hurmaa nuoren keisarin ja puoli valtakuntaakin siinä sivussa. Totuus on toki synkeämpi kuin tuo suloinen prinsessasatu, mutta kiehtovat puolensa sillä toki on ja kun huomasin tämän jo vanhemman puoleisen elämäkerran prinsessasta Le Masque Rougen Emilien lukulistalla, oli minun ihan pakko käydä itsekin varaamassa teos kirjastosta.

"Meitä oli kahdeksan lasta ja meillä jokaisella oli oma joulukuusi."

Elisabetia voisi kenties luonnehtia oman aikansa prinsessa Dianaksi, sillä heidän elämäntarinoissaan on selviä yhtäläisyyksiä. Nuori tyttö valloittaa valtakuntansa kenties halutuimman poikamiehen ja pääsee todella elämään prinsessasatua. Pian jäykkä hovielämä vaatimuksineen alkaa kuitenkin ahdistaa eikä anoppikaan ole siitä lepposimmasta päästä. Vapaudenkaipuu on suuri mutta kultaisesta häkistä ei noin vain paeta.

"Tietysti minä rakastan häntä, kuinka voisinkaan olla rakastamatta. Kunhan hän vain ei olisi keisari."

Joan Haslipin kirja oli mukavaa ja kiinnostavaa luettavaa ja tuntui siltä että kirjailija oli todella perehtynyt aiheeseensa - eikä vain pelkästään Elisabetiin vaan myös Itävallan poliittiseen tilanteeseen ja Franz Josefiin. Kirjan teksti tuntuu melko reilulta ja uskottavalta, ainakaan Haslip ei ole täysin langennut Sissin vetovoiman uhriksi, vaan pyrkii tuomaan esiin myös elokuvan esittämästä todellisuudesta poikkeavia näkökulmia. Paha anoppi ei ehkä kuitenkaan ole niin mahdoton tapaus kuin millaisena Elisabet hänet koki ja toisaalta Elisabet tuntuu olevan melkoinen tapaus itsekin. Haslip luonnehtii häntä Ondine-naiseksi ranskalaisen, nymfistä kertovan, legendan mukaan, tarkoittaen tällä keisarinnan vapaata ja villiä luonnonlapsen luonnetta joka ei tehnyt elämää hovissa aivan helpoksi.

"Kun kerran kysyt, mikä tuottaisi minulle iloa, voin sanoa että en pyydä tiikerinpentua Berliinin eläintarhasta enkä medaljonkia. Hartaimmin toivoisin täydellisesti varustettua mielisairaalaa."

Kirjan teksti oli muutoin miellyttävää luettavaa, mutta muutama anglismi töksähti jopa minun silmääni vaikka harvoin tulen näihin asioihin kiinnittäneeksi huomiota. Haslip tuntuu myös kiintyneen sanaan intrigit, joka tuntuu hieman väkisin väännetyltä ja vieraaltakin sanalta, näkyvätköhän sanan käännöksessä oman aikakautensa trendit vai onko kääntäjä halunnut hienotunteisesti vältellä esimerkiksi juonittelu-sanan vivahteita?

"Mikään ei ole kauheampaa kuin tuntea ajan kuluttava ote ruumiissaan, huomata miten ihoon tulee ryppyjä, herätä aamun kirkkauteen pelko sydämessä ja tietää, ettei enää ole haluttu. Elämä ilman kauneutta on minulle arvotonta."

Kokonaisuutena kirja tarjosi hyvän ja realistisen katsauksen rakastettavien ja suloisten Sissi-elokuvien vastapainoksi. Elisabetin tarina ei ole prinsessasaduista onnellisin mutta mielenkiintoinen se kyllä on. Vaikka teos onkin julkaistu suomeksi jo vuonna 1971, on se mielestäni kestänyt hyvin aikaa, ainoastaan kuvaliitteiden olisin toivonut olevan värillisiä. Annan kirjalle myös plussaa onnistuneesta nimen käännöksestä, Keisarinnan yksinäisyys nimittäin kuulostaa ainakin minun korvaani runolliselta ja herätti heti mielenkiintoni.

"Haluaisin kuolla yksinäni, kaukana rakkaistani ja tietämättä että kuolen."

WSOY, 1971
Sivuja: 443
Alkuteos: The lonely empress
Lyhentäen suomantanut Kerttu Piskonen

Mifongin aika / J.S. Meresmaa

Minusta jatko-osat ovat usein mutkikkaita. Niissä pitäisi pystyä säilyttämään se jokin mikä lukijan on ensimmäisessä osassa koukuttanut ja samalla keksiä ehkä jotain uuttakin ettei meno ihan tylsäksi mene. Lukija kaipaa vastauksia ensimmäisen kirjan kysymyksiin, mutta kannattaako kertoa paljon vai säästääkö paukkuja siihen seuraavaan kirjaan? Kokonaisuus tuntuu vaikealta minusta, lukevasta maallikosta, mutta Meresmaa tuntuu hallitsevan asian hienosti sillä Mifonkien matkassa -sarjan toinen osa, Mifongin aika, on oikein mukava kokonaisuus. Kirjassa on paljon jo edellisestä teoksesta tuttua ja hyväksikoettua, mutta esimerkiksi kirjan henkilöt ovat kasvaneet ja kypsyneet ja heidän tielleen tuodaan uusiakin haasteita. Edellisen kirjan jättämiin kysymyksiin vastataan mutta samalla kirjailija on jättää muutaman herkullisen tilanteen auki niin ettei lukija voi kuin jäädä odottamaan seuraavaa Mifonki-kirjaa!

Kirjan juonesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta Mifongin perinnön tapahtumia liiaksi. Kirjojen välillä on ehtinyt vierähtää jokunen vuosi ja päähenkilöidemme elämä on ehtinyt asettua omiin arkisiin uomiinsa. Sitten alkaa tapahtua: sininen mifonki herää raivostuneena ja alkaa kylvää tuhoa ympärilleen ja lisäksi yllättävä ilmoitus kuningatar Ardisin kuolemasta herättää huomiota.

Aluksi lukemista oli vaikea saada vauhtiin, tosin tästä syytän ehkä enemmän kauniita kevätpäiviä ja niskajumia kuin itse kirjaa, mutta jossain puolin välin kohdalla aloin kiinnostua taas kirjan tapahtumista ihan kunnolla. Oli mukavaa huomata että henkilöhahmojen kehittyneen, kuitenkin niin että jännitteet henkilöiden välillä ovat säilyneet. Meresmaa ei kohtele henkilöitään silkkihansikkain vaan reilusti pudottaa korskeimmankin henkilön alas korkeuksistaan tai tarvittaessa suorastaan uhraa hänet.

Nimensä mukaisesti Mifongin ajassa päästään nyt lähempään tuttavuuteen mifonkien kanssa ja ne osoittautuivatkin mielikuvitusta kutitteleviksi otuksiksi. Tosin allekirjoittanut on sen verran mielikuvitukseton yksilö että minun mifonkini näyttävät kovasti lohikäärmeiltä... Myös Linniä seuraava erikoinen kasvi oli visuaalinen ja kiinnostava lisä tarinaan, joka jostakin syystä jäi kutkuttamaan mieltäni paljon. En tiedä onko sarjaan tulossa vielä jatkoa, mutta sellaisia koukkuja kirjailija on teokseensa jättänyt että hartaasti toivon uudenkin Mifonki-kirjan olevan tekeillä!

"Ja mitä mieltä sinä olet niistä huhuista?" Amargo nyppäsi kuivuneen lehden irti tuliköynnöksestä, joka luikerteli korotetussa penkissä maanmyötäisesti. "Olen kuullut, että kolme kaukaista kylää on myrskytuuli pyyhkäissyt olemattomiin, mutta kukaan ei ole jäänyt kertomaan  tuhon aiheuttajasta. Voimmeko olla varmoja, ettei kyse ole kevätmyrskystä?"

Karisto, 2012
Sivuja: 494

Daddy Love / Joyce Carol Oates

Toistaiseksi jokainen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja on ollut melkoista herkkua vaikka kirjailijan aiheet eivät olekaan siitä iloisimmasta päästä. Daddy Love ei tässä suhteessa ole poikkeus Oatesin tuotannosta sillä aiheena on tällä kertaa pedofilia ja Oates johdattaa kirjassa vastaanhangoittelevan lukijansa suoraan hirviön iholle. Daddy Love on nimittäin aiheensa takia epämiellyttävä vaikka Oates kirjoittajan lahjoineen tekeekin jälleen kerran vaikuttavaa työtä. Tunnelmiltaan kirja muistuttaa jonkin verran viime vuonna suomeksi ilmetynyttä Sisareni, rakkaani -teosta, joka jätti minuun jälkensä.

Daddy Love kertoo siis tarinan Chester Cashistä, saarnaajasta jonka harrastuksena ovat ... pienet pojat. Kirja alkaa vuodesta 2006, jolloin Chester päättää omatoimisesti ja kovakouraisesti "adoptoida" ostoskeskuksessa Dinah Whitcomben viisivuotiaan Robbie-pojan. Robbiesta tulee Gideon, Daddy Loven oma poika ja lelu, joka altistuu monenlaiselle henkiselle ja fyysiselle kidutukselle.

Daddy Love ei ehkä ole kirja kaikkein herkimmille sillä niin pirullisen hyvin Oates kuvaa Chesterin mielenliikkeitä. Hän tuo hienosti esiin miehen petollisen luonteen, melkein kuin olemassa olisi kaksi erillistä olentoa, pidetty Chester, joka on lempeä ja suojelevainen isä ja Daddy Love, ihmishirviö. Kirjassa pääpaino on kidnappaajan ja hänen uhrinsa "yhteisellä" elämällä, joita kirjailija rytmittää otteilla Dinah Whitcomben elämästä. Ratkaisu tuntuu toimivalta, sillä se antaa lukijalle mahdollisuuden hetkeksi vetää henkeä ennen Daddy Loven synkeään maailmaan uudelleen sukeltamista. Oates saakin hyvin pienet karmeat hetket eloon niin että melkeinpä saatoin kuulla Daddy Loven äänen korvissani.

Toisin kuin monet jännärit, tässä kirjassa ei mässäillä väkivallalla ja raakuuksilla. Oates jättää paljon asioita sanomatta ja antaa lukijan itsensä täydentää tapahtumien aukot, mikä tavallaan on jopa ehkä tehokkaampaa kuin kaiken yksityiskohtainen kuvaaminen. Kirja on melko rankkaa luettavaa, joten en suosittele sitä kaikkein herkimmille lukijoille. Kuten monet muutkin Oatesin kirjat, se jätti minulle hivenen ahdistuneen olon ja paljon (sekavia) mietteitä teoksesta ja elämästä yleensäkin. Lukiessani pohdin useampaankin otteeseen Oatesia ja sitä kuinka raskaalta moisten tunnelmien ja ihmishirviöiden kuvaaminen mahtaakaan tuntua jos jo pelkkä lukeminen herättää tällaisiä tunnereaktioita?!

"Not afraid of your daddy, are you, son? Your Daddy Love?
N-no, Daddy.
Now both the child's eyelids twitched. His little face strained and unsmiled.
D'you mean to piss off your Daddy Love? This some kind of mutiny?
His son was reminding Daddy Love of his former son(s) who'd disappointed him, and infuriated him.
Daddy Love's fingers twitched. Daddy Love was a hands-on kind of daddy."

Head of Orpheus, 2013
Sivuja: 279

The Paperboy / Pete Dexter

Silmätulehduksen nostaessa jälleen rumaa päätään ajattelin että olisi aika kokeilla taas äänikirjoja. Helmetin Overdrive-kirjaston hyllyssä oli Pete Dexterin The Paperboy, kirja, josta en tiennyt muuta kuin että siihen perustuva elokuva oli ilmestynyt viime vuonna. Elokuvaa ei tuolloin kiinnostanut, mutta koska lukutoukan on pakko saada päivittäinen kirja-annoksensa, päätin ottaa riskin.

The Paperboy vie lukijansa syvään etelään, Savannahiin, jossa Hillary van Wetten on tuomittu kuolemaan sheriffin taposta. Tarinan kertoja on nuori Jack, joka on juuri lentänyt ulos yliopistosta ja palannut kotiin jakamaan lehtiä. Samaan aikaan Jackin veljen, Wardin lehtimiesura on nousussa. Lehtimiesten puoleen kääntyy Charlotte Bless, Van Wetteniin lehtijuttujen perusteella rakastunut nainen, joka yrittää saada lehtimiesten avulla kihlattunsa vapautettua kuolemansellistä.

Vaikka kirjan punaisena lankana onkin van Wettenin tapaus, kertoo The Paperboy oikeastaan enemmän monista muista asioista. Se kertoo tarinan perheestä, etenkin veljeksistä sekä elämästä tuona ajankohtana, vuonna 1969, Savannahissa. Dexterin kerronta on yhtä verkkaista kuin elämä etelässä konsanaan ja kirjailija on onnistunut taitavasti ujuttamaan varsinaisen kehyskertomuksen sisään pieniä minitarinoita jotka ovat kuin muistoja,välähdyksiä ajasta ja paikasta. Parhaiten mieleeni painui kohtaus, jossa sadistinen isä pieksää poikaansa sankareidemme haastatellessa äitiä kaupan puolella. Huh.

Edellinen e-kirjakokemukseni oli suoraan sanottuna unettava ja huomasin The Paperboynkin kohdalla sen, etten pysynyt sängyssä hereillä kuin muutaman minuutin tarinaa kuunnellen, mikä tietysti tavallaan on oivallinen juttu mutta hidastaa kummasti lukuprosessia. Tässä kohdin perinteisellä kirjalla on etunsa, sillä kun nukahtaa kesken e-kirjaa, saattaa huomata kirjan huristelleen eteenpäin tunti tolkulla itsekseen... Onneksi Overdrivessä näyttää olevan Sleep timer -toiminto, jonka avulla äänikirja pyörii soittimessa vain halutun minuuttimäärän.

The Paperboy oli ensimmäinen äänikirja, johon huomasin koukkuuntuvani. Unikaveriksi se oli hiukan liiankin tehokas mutta lenkkikaverina sen sijaan ihan verraton! Tarina ja lukijan ääni tempaisvat minut mukaani niin että huomasin tekeväni suunniteltua pidempiä lenkkejä jotta saisin jonkin tietyn "hyvän kohdan" kuunneltua loppuun. Näin se kunto alkaa kasvamaan kun kuuntelee hyvää kirjaa!

Sean Runnetten luenta toimi hyvin kirjassa ja toi mieleeni nyt jo aikuisen miehen, joka muistelee tuota kesää nuoruudessaan. Luenta oli verkkaista mutta se tuntui sopivan kirjan luonteeseen ja lisäsi sitä syvän etelän verkkaista ja hikistä tunnelmaa joka muutenkin tihkui kirjan sanojen välistä.

Kirjan pohjalta on tehty vuonna 2012 julkaistu elokuva, jonka pääosissa ovat Zac Efron (Jack Jansen), Matthew McConaghey (Ward Jansen), Nicole Kidman (Charlotte Bless) ja John Cusack (Hillary van Wetten).

Blackstone Audio, Inc, 2012 (julkaistu ensimmäisen kerran 1995)
Kesto: 10 h 48 min
Lukijana Sean Runnette
So American Etelä-Dakota

Hauskaa vappua!

Huhtikuu on ollut vaihteleva lukukuu. Osan kuukautta olen kärsinyt kirjaston varauslistan aiheuttamasta lukujumista, sillä useampi kevään uutuuksista on varauslistan mukaan jo melkein hyppysissäni ja odottavan aika on niin kovin pitkä. Lämpenevä sää on innostanut myös ulkoiluun (lumi on vihdoinkin sulanut laduilta, jee!) ja pihalla olen yrittänyt muistella mitä kukkapenkkiin mahdollisesti viime vuonna istutettiin... (Olen innokas mutten kovin taitava viherpeukalo.)

Mitä tulikaan luettua?

Luin yhteensä 6415 sivua ja 19 kirjaa, mikä on minulle tavallista enemmän. Lukukuuhun on mahtunut melkoisia möhkäleitä, kuten Kingin 22.11.1963 ja ihan pikkuruisia kirjoja kuten Tiny Wife. Kuluneesta kuukaudesta on vaikea löytää lukuteemoja, tulin lukeneeksi useamman historiallisen teoksen, trillereitä, kotimaisia, ulkoimaisia, nuortenkirjoja...

Kuukauden parhaat lukukokemukset olivat tällä kertaa Teemestarin kirja, Ylismaan Gregor ja 22.11.1963. Huhtikuun flopiksi pääsi Joy Fielding kirjallaan Shadow Creek, joka oli aikamoista huttua.

• Where'd you go, Bernadette / Maria Semple
• Guilt / Jonathan Kellerman
• These things hidden / Heather Gudenkauf
• Is everyone hanging out without me? (And other concerns) / Mindy Kaling
• Kadotetut / Marko Kilpi
• Ylismaan Gregor / Suzanne Collins
• Armon piiri / Jørgen Brekke
• Tsaarin kuriiri / Jules Verne
• Ommelten välinen aika / María Dueñas
• Totta / Riikka Pulkkinen
• Petos / Karin Alvtegen
• Punainen lyhty / Su Tong
• Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus / Tarquin Hall
• Teemestarin kirja / Emmi Itäranta
• Madame de Pompadour : äly, kauneus, valta / Herman Lindqvist
• Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen
• Shadow creek / Joy Fielding
• Tähtiin kirjoitettu virhe / John Green
• 22.11.1963 / Stephen King

Näiden lisäksi kuuntelin Joyce Carol Oatesin näytelmän Truth Teller (L.A Theatre Works), joka valitettavasti osoittautui huonoimmaksi Oates-kokemuksekseni ikinä. Kyseessä on ilmeisesti tunnetumpi teos, johon Oates on oman kädenjälkensä lisännyt, mutta minulle ei tällä kertaa auennut näytelmän nokkeluus. Lisäksi koin häiritsevänä tekijänä sen, että kirja oli ns. valmiiksi naurettu eli yleisön nauru oli mukana nauhoitteessa.

Kiinnostuneille tiedoksi että kyseessä on näytelmä, jossa viisi vuotta maailmalla huidellut Hedda-tytär palaa etelävaltiolaiseen kotiinsa vanhempiensa hääpäiväksi. Mukana on juutalainen professori/poikaystävä Saul, joka tietysti herättää hiukan kauhistusta sovinnaisissa vanhemmissa. Lisäksi kauniiksi kehuttu, Heddan kadehtima Maggie-sisko alkaa kiinnostua Saulista. Minun makuuni teos oli vähän turhankin täynnä stereotypioita eikä teokseen oltu keksitty mitään kovin tuoretta. Not my cup of tea.

Haasteiden tilanne

Ei ole valloitettu maailmaa, ei edes Amerikkaa. Sarjakuvahaastekin on ihan ennallaan. Surkeaa. Tämä bloggari on näemmä vain haihatellut. Kiitos Teemestarin kirjan, sain sentään 2013 Kotimaista -haasteen loppuun.

Entäs toukokuussa?

Toukokuussa jatkuvat äänikirjakokeilut ja lenkkeily! Uutta (ja parempaa) Oatesiakin on tulossa... Lisäksi elättelen toiveita siitä että kirjaston varausjumitus purkautuisi lähiviikkoina ja pääsisin herkuttelemaan muutamalla kevään uutuuksista! Mutta sillä välin, nauttikaahan vapusta!