Maaliskuun marinat

Maaliskuu hurahtikin vähän erilaisissa merkeissä kuin etukäteen kuvittelin - nimittäin sairastaessa. Pirullisen tautikierteen aikana lukeminen ja bloggailu jäi toissijaiseksi, enemmän on tullut nukuttua ja juotua kuumaa. Olen kyllä pistänyt merkille että jonkinlaista kevättä olisi ilmassa ja sehän tuntuu mukavalta! Pihalla alkaa näkyä jo pieniä alkuja ja tuskin maltan odottaa että kevätaurinko tekee tehtävänsä. (Oletan että kevät lopulta tulee, ulkona olevasta loskakelistä huolimatta...)

Maaliskuun luetut

Maaliskuussa tuli luettua vähän mitä sattuu, kokonaisuudessaan 18 kirjaa, joista peräti kolme oli äänikirjoja. Kuukauden huippuhetkiin kuuluivat Liane Moriartyn riemastuttava Little Lies (suomennoskin on tulossa!), jännittävä C.J. Sansomin Revelation ja Alan Cummingin yllättävä ja hieno Not My Father's Son. Kuukauden parhaimpiin lukukokemuksiini on harvoin yltänyt elämäkerta ja kaiken kukkuraksi Cumming on minulle melko tuntematon näyttelijä joten olin aika hämmästynyt tajutessani koukuttuvani tähän kirjaan!

• Viimeinen näytös / Mari Jungstedt
• Murder at the Academy Awards / Joan Rivers, Jerrilyn Farmer
• Little Lies / Liane Moriarty
• 2 x Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär ja Auroran muotokuva
• Gourmet / Tuomas Vimma
• Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiekurat ja Mutta minä rakastan sinua
• Revelation (Shardlake #4) / C.J. Sansom
• Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming
• Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys / Saku Tuominen
• Sisäpiirissä (Sandhamn #2)/ Viveca Sten
• Six Degrees of Assassination / M.J. Arlidge
• Herran tarhurit (MaddAddam #2) / Margaret Atwood
• 2 x Milla Ollikainen: Veripailakat ja Vesiraukka

Luettu vaan ei blogattu

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! (Otava, 2015), 203 sivua

Flunssaillessani tulin lukeneeksi Anna-Leena Härkösen tuoreimman kirjan Ihana nähä! Eipä ollut yllätyksiä sillä saralla - teksti on taattua Härköstä. Nokkellaa ja terävää, ihan hauskaakin ja arkisesta elämästä ammennettua. Kirjoitukset ovat alunperin ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2011 ja ovat sattuneesta syystä minun makuuni hitusen liian lyhyitä vaikka niitä olikin ihan hauska lukea, tämän tyyppinen kirja ei vain ole minun juttuni.

David Gillespie ja Mark Warren: Kiinnostavan ihmisen käsikirja (Atena, 2015), 191 sivua

En taida olla kauhean kiinnostava ihminen, koska herrojen Gillespie ja Warren kirjoittama Kiinnostavan ihmisen käsikirja tuntui minusta vähän tylsältä enkä siksi jaksanut siitä blogata. Kirja tutkii kiinnostavuuden käsitettä useammastakin eri näkökulmasta ja pyrkii kertomaan hauskasti kuinka ollaan kiinnostavia. Huumori ei kuitenkaan oikein purrut minuun ja monet kirjassa esitellyt teematkin olivat jo tuttuja juttuja. Peukku kuitenkin hyvälle yritykselle ja kivalle ulkoasulle.

Lukuhaasteen tilanne

Kirjan vuoden lukuhaaste etenee mukavasti - jos oikein ynnäilin keräsin maaliskuussa kahdeksan pistettä lisää. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Sattuneesta syystä ensi kuussa puretaan ainakin flunssakierteen lukemistoa joka on melko e-kirjapainotteista. Luvassa on siis ehkä tavallista enemmän englanninkielistä ja kevyttä kirjallisuutta ja ne kirjamietteet - ne vasta heppoisia ovatkin!

Viimeinen näytös / Mari Jungstedt

Ruotsalaisia laatudekkaristeja piisaa nykyisin niin, että ihan silmissä vilisee. En valita, enemmän luettavaa minulle. Mari Jungstedtin komisario Anders Knutaksesta kertova sarjakin on ehtinyt jo kymmenenteen osaansa joka tällä kertaa pyörii kesäteatterin ympärillä. Sarjan mukana on ollut ihan mukavaa matkata Gotlantiin ja vaikkeivat kirjat nyt niitä unohtumattomia olekaan, niin niiden parissa on aika kulunut ihan mukavasti.

Jätät minut valvomaan. Näen silmissäni sinun kasvosi.

Kun naistoimittaja joka on kirjoittanut teräväkielisiä tekstejä uusnatseista, löytyy hotellihuoneestaan murhattuna, lähtee poliisi tutkimaan innokkaasti tätä tutkintalinjaa. Samaan aikaan myös pitkään etsityn kaksoissurmaajan, Vera Petrovan, etsintä alkaa edistyä.

Tunnen hengityksesi ihollani. Kuulen hengenvetosi. Olet rakentanut minuun pesän.

Mari Jungstedt kuljettaa tarinaa eteenpäin seuraten vuoroin sekä Karin Jacobssonia että Anders Knutasia. Ääneen pääsee myös kolmas, se, jolla tässä tarinassa suuri ja verinen rooli ja varsinkin tämän kertojan kappaleet ovatkin kylmäävää luettavaa. Kirja toimii mainiosti juuri näiden välikappaleiden ansiosta, ne luovat tunnelmaa ja asettavat sopivan tempon tekstille.

Sinä, sinä, sinä.
Sinä, sinä, sinä, sinä.
Sinä, sinä, sinä, sinä, sinä.
Sinä teet minut hulluksi.

Tykkäsinkö? Jonkin verran kyllä. Viimeinen näytös sattui hyppysiin sellaisena hetkenä, kun tärkeintä oli saada jotakin viihdykettä ja sen tehtävänsä kirja hoiti. Ovatko juonenkäänteet jääneet elävästi mieleeni, koskettivatko henkilöt? No eivät oikeastaan. Sanoisin että Viimeinen näytös oli minusta pikaruokaa, eli helppoa ja nopeaa mutta mistään elämyksestä ei ole kyse. Mutta joskus se pikaruokakin on ihan paikallaan, eikös niin?

Mitkä voimat minussa vapautatkaan? Olen niin peloissani. Hyytävä tunne lähestyvästä tuhosta.

Otava, 2015
Sivuja: 317
Alkuteos: Den sista akten
Suomentanut Emmi Jäkkö

Murder at the Academy Awards / Joan Rivers, Jerrilyn Farmer

Olen alkuvuonna seurannut Joan ja Melissa Riversin elämästä kertovaa tositv-sarjaa joka Suomessa pyöri nimellä Joan pistää tuulemaan. Tuijottelin ensimmäisellä kertaa sarjaa ihan ajan kuluksi mutta koukutuin tajutessani että Joan Rivers oli oikeasti todella hauska nainen! Sarjan katselemiseen alkoi liittyä myös haikeutta sillä muistin Riversin kuolleen viime vuonna kauneusleikkauksen aikaisiin komplikaatioihin. Mieleni teki tutustua diivan elämään enemmänkin joten lähdin kokeilemaan josko Helmetin kokoelmista olisi löytynyt vaikkapa kappale Diary of Mad Divaa. Ei ollut, löysin ainoastaan rouvan kirjoittaman dekkarin Murder at the Academy Awards.

Oscar-gaalassa sattuvasta murhasta kertovan dekkarin pääosissa on kaksikko joka tuntuu oudon tutulta. Kertoja Max Taylor, on näyttävä, tyylikäs ja teräväkielinen toimittaja joka on luonut uransa laukomalla nasevia kommentteja julkkisten asuista. Työparinaan naisella on oma tyttärensä, suloinen ja kiltti Drew. Kaikki alkaa tietysti Oscar-gaalasta jossa Max ja Drew ovat tekemässä haastatteluja kun yksi ehdokkaista, Drewn ystävätär, saapuu paikalle sekavassa tilassa. Tyttö ehtii sanoa muutaman sanan Maxille ennenkuin vaipuu tajuttomana punaiselle matolle.

Ihan rehellisesti sanottuna, Riversin dekkaristin taidot eivät ihan vakuuta vaikka kirja onkin toisaalta ihan hauskaa ja naisen itsensä luettavaa. Juonen kuljetus ja loogisuus vain eivät tässä oikein toimi ja parhaimillaan kirja onkin kun sen ottaa puhtaasti hauskana, Hollywoodin kimaltelevaa menoa kuvaavana kirjana. On myös hauskaa seurata pääparia joka on melko suora kuvaus Joanista ja Melissasta - tosin 20 vuotta nuorempina. Melkein olisin toivonut että diivan huumoria olisi kirjassa enemmänkin, sillä nyt terävän kielen sivallukset jäävät harmittavan vähäisiksi.

Tällä kertaa tekstilainaukseni on lukutoukkaa pöyristyttävästä kohdasta. Max nimittäin kirjautuu julkkisten vieroitusklinikalle selvittäessään murhaa ja sielläpä ei sallitakaan kirjoja!
It's a sad world when a person going through the pain of learning to live without his or her addiction is also forcibly kept from reading Mary Higgins Clark. "Where is the harm?" I asked politely, still trying to be the perfect prisoner.
"Lifestyles." Jonnie sighed. "We don't want to glamorize certain lifestyles, not while we're working so hard. And books can offer an escape from our troubles."

Pocket Books, 2009
Sivuja: 311
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias kun kirja julkaistiin

Little Lies / Liane Moriarty

Australialaisen Liane Moriartyn tuotantoon tulin tutustuneeksi viime vuonna Hyvän aviomiehen muodossa ja koska kokemus oli kaikin puolin positiivinen eikä yhtään niin viihteellinen kuin aluksi kuvittelin, teki mieli lukea lisääkin Moriartyltä. Audiblen kokoelmista löytyi Little Lies-kirja, jonka taisin nakata ostoskoriin ilman sen kummempaa pohdiskelua tai ennakkotutkintaa. Tarkoitus oli viettää useampi viikko kirjan parissa mutta flunssapöpö muutti kaiken. Pian makasin sängyssä peittojen alla silmät kiinni, vain äänikirja kaverina. (Sivumennen sanoen, äänikirjat ovat ihan parhaita sairastaessa. Aina kun ei edes jaksaisi kannatella kirjaa mutta jotain viihdykettä pitäisi kuitenkin olla. Peukutan.) Kirja tuli siis kuunneltua odotettua nopeammin ja olin ehkä aika huonossa kunnossakin, mutta tykkäsin kovasti.

Little Lies vie lukijansa päiväkodin ja 5-vuotiaiden lasten äitien hektiseen elämään. Tarinalla on varsin erilaista päähenkilöä: kovia kokenut Jane, joka on pienen Ziggy-pojan yksinhuoltajaäiti, kaunis ja rikas Celeste, jonka elämä vaikuttaa täydelliseltä sekä räväkkä Madeline, jolle päänsärkyä aiheuttaa myös teini-ikäinen tytär. Päiväkodin maailma on hurja ja hierarkinen paikka, jota hallitsevat täydelliset äidit täydellisine vaaleine polkkatukkineen ja pikkuinen Jane on siellä alusta alkaen alakynnessä ja hurjia juttuja saattaa tapahtua...

Kuumeisesta lukijasta huolimatta minusta Little Lies oli suorastaan riemastuttava kirja joka toimi vallan mainiosti äänikirja muodossaan - Caroline Leen aussiaksentti on minun korvassani mahtava ja hän onnistui tuomaan hienosti kaikki kirjan henkilöt (joita muuten on kohtuullinen liuta) henkiin.

Kirjan on rakenne on näppärä, heti alussa tehdään selväksi että koulun trivia-illassa on tapahtunut jotakin kurjaa mutta enempää ei kirjailija suostu paljastamaan. Tapahtumien taustat aukeavat vähältä mutta paukut säästetään ilman epäilystäkään loppuun. Kutkuttavaa! Little Lies on myös siitä mielenkiintoinen pakkaus että samojen kansien välissä on vakavaa asiaa väkivallasta ja kiusaamisesta ja silti se oli - kiitos rivien välisen ironian - myös hauska. Outoa mutta toimivaa. Suosittelen kokeilemaan, sillä minulle tämä oli paras kirja pitkään aikaan.

Kirjasta kiinnostuneille vinkiksi että WSOY julkaisee suomennetun version nimellä Mustat valkeat valheet elokuussa 2015.

Bolinda, 2014
Kesto: 15h 56min
Lukija: Caroline Lee

2 x Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär ja Auroran muotokuva

Tuskailin jokin aika sitten lukupinoni hupenemisen kanssa mutta kas, siihenhän auttaa kun
kurkistaa omaan kirjahyllyyn. Sieltä nimittäin löytyi kolme korkkaamatonta Isabel Allenden kirjaa joista en edes muista mistä ne aikanaan haalittu, kiva kuitenkin että tämmöinen löytö tuli tuli tehtyä...

Rouva Fortunan tytär vie lukijansa 1840-luvun Chileen, jossa Sommersin sisarusten adoptoima nuori Eliza varttuu ja rakastuu. Kalifornian kultaryntäys kuitenkin muuttaa kaiken ja pian Eliza antautuu seikkailuun joka muuttaa hänen elämänsä kulun. Auroran muotokuvassa sukelletaan taas 1800-luvun lopun elämään Elizan tyttärentyttären Auroran kautta. Kirja paneutuu sekä Chilen historiaan että valokuvauksenkin maailmaan, sillä valokuvista tulee nuorelle Auroralle tärkeä itseilmaisun muoto.

Allende kertoo tuttuun tapaansa yksien kansien välissä kokonaisen kimaran kertomuksia. Vaikka Rouva Fortunan tyttären tarina pyöriikin Elizan ympärillä, tutustuttaa kirjailija lukijansa myös suoranaiseen laumaan kiinnostavia sivuhahmoja, näistä mainittakoon mm. Elizan kasvattiäiti Miss Rose ja tahtonainen Paulina del Valle, joka pääsee suurempaan rooliin Auroran muotokuvassa. Eräs kirjan teemoista onkin naisen asema ja tasa-arvo parisuhteessa sekä rakkaus ja sen etsiminen. Joskus kun rakkaus ja onni eivät näyttäydykään meille sellaisina kuin ehkä kuvittelimme ja vaatii rohkeutta ja viisautta ymmärtää se.

Kokonaisuutena Rouva Fortunan tytär oli kelpo luettavaa vaikkei aivan yltänytkään suosikkikirjani Henkien talon tasolle. Pieni miinus kirjassa kuitenkin on, sillä tuntuu siltä kuin teos olisi kirjoitettu jatko-osa mielessä, Rouva Fortunan tytär nimittäin loppuu minusta hiukan äkisti ja milteipä pakotti minut aloittamaan Auroran muotokuvan heti. Ei minulla mitään jatko-osia vastaan ole, mutta tällä kertaa olisin kyllä toivonut että kirjailijan solmisi edes muutaman langanpätkän ennen viimeistä sivua. Kirjat kyllä muodostavat ihan mukavan kokonaisuuden yhdessä mikä saakin minut pohtimaan miksi Auroran ja Elizan tarinat eivät alunperinkin voineet olla yksissä kansissa?

Rouva Fortunan tytär
Otava, 2000
Sivuja: 367
Alkuteos: Hija de la fortuna
Suomentanut Sulamit Hirvas
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirjailija, joka ei ole eurooppalainen tai pohjois-amerikkalainen

Auroran muotokuva
Otava, 2002
Sivuja: 304
Alkuteos: Retrato en Sepia
Suomentanut Sulamit Hirvas

Gourmet / Tuomas Vimma

Pongasin vuodenvaihteen kirja-aleista Tuomas Vimman Gourmetin ja ostin kirjan talteen omaan hyllyyn - Vimmoja on kuitenkin aina silloin tällöin kiva lueskella uudelleen. Sopiva hetki tuli kun kaikki lukukasassa tuntui tylsältä, vaikealta tai muuten vain tökkivältä - silloin tarvitaan huonon fiiliksen nollauskirjaksi sellainen jonka tunnelmista voi takuuvarmasti nauttia. Eli vaikkapa Gourmet.

Gourmetin päähenkilö on nimettömäksi jäävä ranskalaisen kulinaristisuvun musta lammas. Taitoja ja tietoja herralla piisaa, mutta asenne onkin sitten sen mukainen. Lopulta isä, joka työkseen myöntää Michelin-tähtiä, antaa kukonpojalleen ultimatumin - hänellä on vuosi aikaa ryhdistäytyä tai muuten perintö menee sivu suun.

Yksi syistä, joiden takia pidän Tuomas Vimman kirjoista on se, että ne ampuvat iloisen reippaasti yli. Se on ihan mahtavaa. Kirjailija kertoo usein henkilöistä, jotka ottavat oman erikoisalueensa todella vakavasti, tavalla joka antaa lukijalle luvan nauraa moiselle hifistelylle. Oma lukunsa on myös kirjan kieli joka on todella värikästä, mukana on monta ihan uutta (ainakin minulle) termiä jotka kyllä ovat ihan kuvaavia ja nokkelia. Vai mitä sanotte menkkailusta tai vinsenttimäisestä ruhosta?

Gourmet ei taatusti miellytä kaikkia lukijoitaan,  kirja sisältää mm. reilusti roisia seksiä jota luonnollisesti kuvataan ihan yhtä värikkäästi kuin ruokaakin ja tämä ei ehkä herkimpiä miellytä. Ei myöskään kannata arkailla, tätä kirjaa varten ei tarvitse tuntea ranskalaisen keittiön fiineimpiä saloja tai omata Master of Wine -tutkintoa - riittää kun omaa avoimen ja uteliaan mielen ja nauttii siitä, kirjailija pitää hauskaa kielen kanssa.

"Larousse Gastronomiquen sivuja lehteillessäni alkoi arsitologinen mielikuvitukseni laukata kuin Kari-Pekka Kyrön tuunaamat Diomedeen tammat. Hien valuessa noroina ohimoiltani juoksutin toquepäiden Tooran sivuja poimien toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja illan hypergeusisten hippojen päätähdiksi."

Gummerus, 2008
Sivuja:287

Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Revelation (Shardlake #4) / C.J. Sansom

C.J.Sansomin Shardlake-sarja on minusta aikamoista herkkua ja olen yrittänyt nautiskella kirjoista täysin luonteelleni vastaiselle tavalla - eli säästeliäästi. Oivallisen kirjasarjan löytämisessä on nimittäin omat huonotkin puolensa; innostus voi helposti johtaa ahmimiseen ja mitäs sitten tehdään kun kirjat ovat loppu?! (Sarjan tuorein ja kuudes osa on ilmestynyt vasta vuonna 2014 ja viimeisimpien kirjojen välillä näyttää menneen useita vuosia joten pahoin pelkään ettei uutta herkkua ole tulossa ihan lähiaikoina.)

Eletään vuotta 1543 Tudorien Englannissa ja kuningas Henry heilastelee kuudetta ja viimeistä vaimoehdokastaan, Catherine Parria. Samalla kun kuningas yrittää taivutella vastentahtoista ladyä naimisiin, kohtaa Matthew Shardlake järkyttävän näyn eräänä aamuna ja pian mies onkin jahtaamassa erikoisen häijyä sarjamurhaajaa joka on toteuttamassa ilmestyskirjan tapahtumia omalla karmealla tavallaan.

Revelation oli taattua Sansomia. Jännitystarina toimi kuin häkä ja luvassa oli jälleen henkeäsalpaavia kohtauksia. Keskiaikainen rikostutkinta on mielenkiintoista seurattavaa nykyajan elätille, murhaajien jahtaamisessa on ihan erilaisia vaikeuksia kun käytettävissä ei ole tietokantoja, sormenjälkiä tai DNA:ta. Huomaan etenkin äänikirjojen kohdalla tempautuvani täysillä mukaan tarinoiden jännittävimpiin kohtauksiin joten kuuntelemisen keskeyttäminen tapahtuu aivan omalla riskillä kuten läheiseni ovat joskus huomanneet... Steven Crossleyn luenta antaa hienon lisän tarinaan, pidän kovasti herran äänestä ja eri aksenteista.

Kirja sivuaa mielisairauksien hoitoa ko. ajanjaksolla ja kuten arvata saattaa, "hoito" ei ollut ihan sitä hellävaraisinta. Kirjassa mielisairaalassa viruva Ellen osoittautui mielenkiintoiseksi sivuhenkilöksi ja toivonkin että nainen vilahtaisi myös kirjasarjan seuraavissa osissa. Tunnen pientä huolta myös Matthew Shardlaken tulevaisuudesta sillä kirjasarjassa on jo edetty kuningas Henryn viimeisiin vuosiin saakka - mahtaako kirjailija enää jatkaa kuninkaan kuoltua?

Pan McMillan, 2014
Kesto 21h 2min
Lukija: Steven Crossley
Kirjan vuoden lukuhaaste: Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole lukenut

Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming

Mietin lainatessani Good Wife -sarjastakin tutun Alan Cummingin muistelmia että tämän tyyppinen teos saattaa mennä kahdellakin tapaa pieleen. Koska, esittelyteksteistä päätellen, kyseessä oli tarina väkivallan varjossa kasvasta pojasta, saattaisi kirja mennä helposti kauheuksilla mässäilyksi. Ja koska kyseessä oli kuuluisa näyttelijä, saattaisi homma mennä omien meriittien esittelyksi. Mutta ei. Alan Cummingin Not My Father's Son on toimiva ja ehjä kokonaisuus joka suorastaan koukutti.

Kirjan ydin keskittyy vuoteen 2010, jolloin Cummingin elämässä tapahtui jotain, joka sai hänet perehtymään perheensä historiaan kahdellakin aikatasolla. Häntä pyydettiin osallistumaan tv-sarjaan Who Do You Think You Are?, joka tutkii julkkisten sukupuita. Cummingin kohdalla keskityttiin äidinpuoleiseen isoisään joka oli kuollut Malesiassa 1950-luvulla epäselvissä olosuhteissa. Seurasi matka, jonka aikana Alan tutustui isoisään jota ei ollut koskaan tavannut. Uutinen tv-sarjaan osallistumisesta aiheutti myös reaktion näyttelijän vieraantuneessa isässä.

Kirja liikkuu Alanin lapsuus- ja nuoruusmuistojen sekä vuoden 2010 välillä sulavasti eikä lukijan niskaan kaadeta liialti nimiä tai faktoja ja tarina jääkin sulavaksi ja miellyttävän helppolukuiseksi. Nostan hattua myös sille että toisin kuin joissakin julkkiselämäkerroissa, Cumming todella haluaa kertoa tarinan eikä vain keskity omien meriittiensä esiintuomiseen, kirjassa nimittäin pääpaino on ihan jossain muualla kuin miehen urassa.

Not My Father's Son oli oivallinen muistelmateos, jonka voisin kuvitella puhuttelevan moniakin ihmisiä sillä se ei ole ihan lajinsa edustaja. Se on myös surullinen kuvaus perheestä väkivallan ikeen alla samalla kuin se saa melkeinpä dekkarimaisia piirteitä Cummingin selvittäessä sukunsa historiaa. Sanoisin että tämä kirja on päätynyt New York Timesin Bestseller -listalle ihan ansiosta.

PS. Cummingsin Who Do You Think You Are -sarjan jaksosta kiinnostuneet, kurkatkaapa lisätietoja täältä. Sarjan jaksoja löytyy myös mukavasti Youtubesta.

Canongate Books, 2014
Sivuja: 288
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin sinä

Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys / Saku Tuominen

Tutustuin Saku Tuomisen tuotantoon mainion Työkirjan kautta, joka - nimensä mukaisesti - käsittelee työelämän uusia haasteita. Kirjasta herätteli aikanaan ajatuksiani ja sen jälkimaku oli mukavan maanläheinen, hyvä lukukokemus siis. Seuraavaksi törmäsin Tuomiseen Hyvän elämän muodossa, nyt luettavana oli symppiksen näköinen paketti valmiiksi alleviivattuine sivuineen, joka sisälsi tärkeitä ajatuksia mm. unelmista ja niiden tavoittelun tärkeydestä. Tykkäsin siitäkin, voisi sanoa että inspiroiduin kirjan yksinkertaisen mutta vahvan viestin myötä. Ajatus Luovasta järkevyydestä vetosi jo nimellään - pakko lukea!

Ahmin Tuomisen kirjan päivässä, teksti oli jälleen kerran yksinkertaista, tehokasta ja kirjan ajatukset vetoavia. Kirja ruotii arkista luovuutta, niitä isoja tai pieniä innovaatioita joiden keskellä mekin elämme. Älypuhelimia, parkkipaikkojen merkkivaloja tai kärpäsiä pisuaarissa. Tilanteita, joissa on tunnistettu ongelma ja päätetty tehdä asialle jotain, pientä tai suurta.  Kirjassaan Tuominen kannustaa kyseenalaistamaan asioita ja siirtymään valittajista ratkaisijoiksi. Tämä oli heti minulle tuttu juttu, on niin helppoa vain rutista vaikkapa toimimattomista tilajärjestelyistä kuin oikeasti tarttua toimeen ja alkaa pohtia ratkaisua ongelmaan. Tässäpä taitaakin olla se suurin arjen luovuuden kompastuskivi sillä ryhtyminen on vaikeaa. On sittenkin helpompaa ja turvallisempaa elää epätäydellisessä nykytilassa kuin nähdä vaivaa ja  ottaa riskejä.

Pidin hurjasti siitä, kuinka arkiseksi Tuominen luovuuden kuvasi, itse kun helposti miellän luovuuden joksikin suureksi, poikkeukselliseksi ja värikkääksi. Mutta kyse onkin jostain mikä voi olla pientä ja jokapäiväistä, arjen tekoja ja tämä tuntui kovin innostavalta. Kirja keskityy pitkälti siihen, millaista arjen luovuus on työpaikoilla mutta kirjan loppuun on liitetty myös ns. arkiversio kirjan kappaleista. Aikaisempien teosten tapaan myös Luova järkevyys on ajatuksiltaan selkeä kokoelma ajatuksia ajatuksia jotka käyvät ihan tavalliseen järkeen. Ja motivoivat. Tämä on hyvän energian kirja. Tykkään.

"Kun tutkitaan asioita, jotka tuovat ihmisille jaksamista, iloa ja energiaa työssä ja arjessa, kärkeen nousee lähes poikkeuksetta itselle merkityksellisten asioiden aikaansaaminen. Entä jos olemmekin ajatelleet asian itse asiassa aivan väärin? Kuvittelemme, että tekeminen väsyttää, mutta entä jos tekemättömyys väsyttää vieläkin enemmän?"

Otava, 2014
Sivuja: 253
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä

Sisäpiirissä (Sandhamn #2)/ Viveca Sten

Ruotsalaiset saaristodekkarit ovat olleet jokusen vuoden verran kuuminta hottia: on Läckbergiä, Rosmania, Jungstedtia ja muita kelpo kirjailijoita - istuupa myös Viveca Sten tähän kateogiaan. Stenin kirjoissa tuntuukin olevan reilusti samantyyppisiä elementtejä kuin vaikka Läckbergin Fjällbacka-sarjassa, mukaan lukien paikallisen poliisin tutkimuksiin aina tavalla tai toisella kietoutuva puoliso/ystävä, saariston tunnelmaa ja takaumia. Eipä tässä mitään, vaikkei asetelma kaikkein omaperäisin olekaan niin konsepti toimii kohdallani ja siksi tartun tämän tyyppisiin kirjoihin ihan mielelläni.

Sisäpiirissa on toinen lukemani Sandhamn-sarjan kirja ja kyllä, tässäkin sarjassa etenen väärässä järjestyksessä, sillä sarjan tuorein osa, Pinnan alla, tuli nimittäin luettua joulun alla ja sen luettuani halusin tutustua sarjaan enemmänkin. Näyttää siltä että sarjan kirjat sinällään kyllä toimivat itsenäisinäkin teoksina mutta valitettavasti varsinkin Sisäpiiri spoilaa sarjan ensimmäistä kirjaa melko reilusti. En ole mielestäni turhantarkka spoilereiden suhteen, esim. parisuhdekuvioiden paljastuminen dekkareissa on harvoin mielestäni iso menestys mutta harmittavaa kyllä, Sten spoilaakin ensimmäisen murhansa tekijän. Suosittelen siis lukemaan kirjat järjestyksessä. (Spoilerin perusteella ensimmäinen kirja kyllä vaikuttaa oikein kiinnostavalta, eli se menee joka tapauksessa lukulistalleni.)

Kirjassa palataan siis Sandhamniin, jossa KSSS (Kuninkaallinen purjehdusseura) on juuri aloittamassa Gotland Runt-regatan. Aloituslaukauksen kajahtaessa tapahtuu jotain muutakin - eräs kilpailijoista ammutaan ja poliisit Thomas ja Margit saavat jälleen kinkkisen pähkinän purtavakseen. Motiiveja rikkaan juristin surmaan tuntuu löytyvän mutta mikä onkaan se oikea?

Tarinassa poliisien lisäksi hyörii myös Thomasin juristiystävä Nora, jolla on aviohuolia ja joka siis onnistuu myös sekaantumaan tutkimuksiin. Tämä onkin saaristodekkareissa se puoli, joka tuntuu aina hiukan epäuskottavalta: oikeastiko poliisin edustajat juttelevat meneillään olevien tutkimusten yksityiskohdista ystävilleen ja pyytävät heiltä jopa apua? Jos nyt ruvetaan rutisemaan, niin ehkä Noran aviokriisi tuntui hiukan irralliselta muuhun tarinaan nähden. Ellei kirjailijalla sitten ole joku suurempi suunnitelma mielessään....

WSOY, 2013
Sivuja: 364
Alkuteos: I den innersta kretsen
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Six Degrees of Assassination / M.J. Arlidge

Olen katsellut jo pidempään Audiblessa M.J. Arlidgen äänikirjaa Six Degrees of Assassination mutta kirjan hankinta on aina jäänyt koska olen ajatellut sen olevan liian lyhyt: vajaan viiden tunnin äänikirjakokemus tuntui liian heppoiselta yleensä kuuntelemieni teosten rinnalla. Kirjan juoni kuitenkin vaikutti kiintoisalta ja etenkin näyttelijäkaarti teki minuun vaikutuksen: Freema Agyeman, Hermione Norris, Geraldine Somerville - tämähän ei voi olla mitään muuta kuin mainio kuuntelukokemus!! Melkoinen ongelma tämäkin mutta onneksi Audible teki vuoden vaihteessa tarjouksen josta en enää voinut kieltäytyä...

Kirja alkaa varsin sähäkästi, Britannian pääministeri Johm Campbell nimittäin joutuu heti ensimmäisen minuutin aikana salamurhatuksi ja tämä tarkoittaa kiireistä aikaa MI5:n terrorismin vastaisen toiminnan yksikön vetäjälle, Alex Cartwrightille ja hänen parille Ellen Townsendille. Menoa piisaa eikä juonittelultakaan tietysti vältytä, onhan kyse politiikoista.

Six Degrees of Assassination oli erilainen äänikirja kuin aiemmin kuuntelemani, se koostuu täysin dialogista eikä esimerkiksi henkilöitä tai paikkoja sen kummemmin kuvailla. Kuulostaa ehkä hankalalta mutta oikeastaan kirjalla on niin oivallinen lukijakaarti ettei moista oikeastaan edes tarvita. Juonellisesti kirja - tai kuunnelma? - ei ole hirmuisen erikoinen, saman tyyppisiä asetelmia olen esimerkiksi televisiosarjoissa mutta kokonaisuus on silti toimiva, vauhdikas ja laadukas joten kirjan parissa viettää aikaa ihan mielellään. Elämää suurempaa taide-elämystä tai mahtavia ajatusleikkejä on turha odottaa, mutta kunnon viihdettä kyllä näiden "kansien" välistä löytyy. Jos mielesi tekee menoa ja meininkiä, tämä voi olla sinun kirjasi.

Audible Studios, 2014
Kesto: 4h 48min
Lukijat: Andrew Scott, Freema Agyeman, Hermione Norris, Clive Mantle, Clare Grogan, Geraldine Somerville, Julian Rhind-Tutt
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään.

Herran tarhurit (MaddAddam #2) / Margaret Atwood

Olen pikkuhiljaa tutustunut Margaret Atwoodin teoksiin ja olen vähä vähältä ihastunut enemmän ja enemmän kirjailijan riemastuttavan vinksahtaneeseen huumorintajuun ja veitsenteräviin havaintoihin. Sokea surmaaja ja Nimeltään Grace olivat mahtavia ja hurahdin minä Oryxin ja Craken maailmaankin, vaikken osaakaan päättää onko Atwoodin visio tulevaisuudesta ahdistava vai hulvaton. Molempia, luulisin. Siispä jatkan Herran tarhureilla...

Herran tarhurit palaa Oryxin ja Craken tunnelmiin, maailmaan jossa pienellä geenimanipulaatiolla voi ratkaista ongelman jos toisenkin ja raha ratkaisee. Herran tarhurit on eräs ruohonjuuritason järjestöistä joiden keskeisenä arvona on luonnon ja eläimien kunnioitus. Tarinan kertojina vuorottelevat kaksi järjestön naisista, Toby ja Ren joiden elämää seurataan jopa kohtalokkaaseen tulvan vuoteen saakka.

Minulla oli pieniä ongelmia Herran tarhureista kirjoittaessani. Kirja nimittäin on ihan hyvä, muttei läheskään niin paljon minun makuuni kuin vaikka Oryx ja Crake. Aikaisemmat lukemani Atwoodin kirjat ovat nostaneet riman korkealle ja luulenpa että Herran tarhurit kärsi tästä vertailusta jota väkisinkin tein. Kirjan tapahtumat etenevät rinnakkain Oryxin ja Craken kanssa mikä alkuun hämmensi, samoin kuin yhtymäkohtien niukkuus.

Pitkin hampain joudun siis sanomaan että Herran tarhurit oli lukukokemuksena vain ok. Se ehkä kärsii hiukan sarjan keskimmäisen osan ongelmasta, se ei avaa meiille ovea uuteen maailmaan mutta ei myöskään pysty saattamaan mitään päätökseen. Sinällään Atwoodin kerronta on jälleen kerran nautinnollisen älykästä ja silti ajoittain myös hauskaa enkä voi muuta kuin ihailla tämän naisen mielikuvitusta - miten huikean maailman hän onkaan luonut. Nyt täytyy vain malttaa odottaa MaddAddamin viimeistä osaa, Uusi maa (Otava) ilmestyy suomennettuna nyt keväällä!

Otava, 2011
Sivuja: 523
Alkuteos: The Year of the Flood
Suomentanut Kristina Drews
Kirjan vuoden lukuhaaste: trilogia

2 x Milla Ollikainen: Veripailakat ja Vesiraukka

Käväisin viime vuonna Liken järjestämässä kirjaillassa jossa tuoreesta kirjastaan Vesiraukka kertoili Milla Ollikainen. Kirjailija oli minulle entuudestaan vieras, mutta nimi jäi mieleen koska kirjan asetelma vaikutti melkoisen mielenkiintoiselta, etelän elättinä pohjoiseen sijoittuvissa teoksissa on minusta omaa eksotiikkaansa.

Veripailakat sijoittuu Ylläkselle, jossa hiihtokausi on juuri parhaimmillaan ja hiihtämään on tullut hieman tuuliajolla oleva Krisse äitinsä kanssa kun hiihtohissistä löytyy murhattuna nuori poika ja Krissellä sattuu olemaan sopivasti kamera hyppysissä ja ystävänään iltapäivälehden toimittaja Eerika, joka pian lähtee selvittämään miksi miljonäärin poika kuoli. Vesiraukassa taas palataan tuttuiin maisemiin hiukan yli vuotta myöhemmin kun Krisse ja Eerika palaavat paikkakunnalle kohtaamaan menneisyyden. Ja kyllä, vaan taas joku kuolee...

Kirjaparista Veripailakat osoittautui suosikikseni, pidin erityisesti kirjassa esiintyvästä murteesta joka minun korvaani oli oikein lupsakan kuuloista vaikken ihan kaikkea aina ymmärtänytkään, mm. läpin merkitys jäi vähän vieraaksi vaikka veikkailen sen ehkä tarkoittavan lasta? Muutenkin pienen paikkakunnan tunnelma oli mielenkiintoinen, etenkin kun kontrastina oli myös paikkakunnalla tärkeänä elinkeinona oleva turismi. Vesiraukka ei sekään ollut hullumpaa luettavaa, mutta Veripailakoiden historiallinen aspekti ja muutamat loppupuolen kohtaukset tekivät esikoisteoksesta seuraajaansa napakamman paketin.

Molemmat kirjat on varsin nopealukuisia ja siksi ne sopivat mainiosti välipalakirjoiksi. Lyhyys ehkä vaikutti negatiivisesti lukukokemukseeni sillä taidan useammin suosia kirjoja joiden tarinaan voin paneutua pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi Veripailakoissa tarina on varsin herkullinen ja olisin halunnut päästä keskushenkilöiden elämään vähän syvemmällekin.

Kirja on nopealukuinen ja passeli välipalakirjaksi.  Suosikiksi se ei noussut, en oikein päässyt päähenkilöiden nahkoihin sisään ja lukukokemukseni jäi siksi ulkokultaiseksi. Kirjassa on myös kohtuullinen määrä henkilöitä näinkin lyhyeksi tarinaksi mikä hiukan sotkee.  Tiedän olevani Vesiraukan suhteen väärään suuntaan kallellani mutta pitäisin itse kirjasta jossa tarinaaja henkilöitä olisi rakenneltu vielä vähän lisää.

Like, 2014
Sivuja: 254
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka nimi on yksi sana