Kinuskikissan helpot suosikit / Sini Visa

Kinuskikissa on ollut leivontaguruni jo useampia vuosia, Sini Visan leivontablogista kun löytyy kelpo resepti poikineen. En ole synnynnäinen jauhopeukalo ja halu leipoa heräsikin vasta läheiseni sairastuttua, kaiketi jonkinlaisena tarpeena hemmotella ja hoivata, parantaa kakkuihin leivotulla rakkaudella. Kinuskikissan blogi oli tuolloin se paikka, josta etsin vinkkejä joten voitanee ehkä sanoa että hän opetti minut leipomaan. Koska kämmäilytasoni keittiössä on edelleen kohtuullisen korkea, olin luonnollisesti iloinen kuullessani että Kinuskikissalta on ilmestynyt kirja, jossa painotuksena ovat helpot suosikkiherkut.

Tutkivan journalismin (köh!) nimissä oli selvää etten voi kirjoittaa Helpoista suosikeista ilman että olisin myös testannut kirjan reseptejä. Pääsiäisenä kokeiluun pääsivät sitruunaneliöt, lisäksi kokeilin myös Neiti Mustikan kakkua. Happamien herkkujen ystävänä itse hurahdin sitruunaneliöihin mutta vieraamme, jotka yleensä eivät pidä makeasta, kehuivat myös Neiti Mustikan raikkautta. Kirja sisältää monta muutakin mainiota oivallusta, mm. kannessa näkyvää pop corn -kakkua olisi kiva testata jonain päivänä mutta olen aivan varma siitä että onnistun samaan keittiössä komean sotkun aikaiseksi...

Ohjeet olivat helposti ymmärrettäviä ja sopivan yksinkertaisia perusleipurille, samoin koristelut ovat Kinuskikissan edellistä kirjaa yksinkertaisempia. Kakkujen ohella kirjasta löytyy ohjeita mm. makeisten tekoon sekä suolaisten herkkujen ja leipien leivontaan. Kirjan kuvitus on tuttuun tapaan kaunis, Visa vaikuttaa olevan sekä taitava niin leipomisessa kuin valokuvauksessakin. Nostan tässä kohdin muuten hattua ruokabloggaajille heidän hienoista valokuvistaan, sain nimittäin ao. kuvan kohdalla huomata kuinka haastetta pienikin otos voi tarjota. On tahmaisia sormia, heijastuksia lautasesta, epämääräisiä leikkauspintoja! Taidan ainakin toistaiseksi pysytellä kirjojen kuvaamisessa...

Tammi, 2014
Sivuja: 192

Bridget Jones - Mad about the boy / Helen Fielding

Se, että Bridget Jonesin päiväkirja, on yksi hyvänolon kirjoistani, ei liene salaisuus. Olen lukenut kirjan monta kertaa ja aina Bridget on onnistunut nostamaan mielialaani, vähän naurattamaankin. Hän on kuin vanha ystävä, sellainen jonka kanssa olet jakanut noloimmat ja kipeimmätkin sotkusi ja joka on kokenut ihan saman. Tyttökaveri, jonka kanssa voidaan kirota liian kireitä farkkuja samalla kun syödään vielä pari suklaakonvehtia. Olin aluksi innoissani kuullessani sarjan saavan jatkoa, kauhuissani kun kuulin mitä Fielding oli ihanalle Markille tehnyt. Ja kun kirja putkahti esiin joulupaketistani, en olisi malttanut odottaa lukemisen aloittamista. Oli aika tavata uudelleen vanha ystävä, pitkän ajan jälkeen.

Kuluneiden vuosien aikana elämä on heitellyt Bridgetiä voimakkaasti. Nyt hän on leski ja kahden pienen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka yrittää palata takaisin elämään. Hän palaa jo kypsemmällä iällä deittailemaan ja avaa jopa Twitter-tilin.

Ihan ensimmäiseksi törmään isoon, joskin ehkä epäloogiseen ongelmaan. Aikoinaan olimme samanikäisiä, samassa elämäntilanteessa, nyt Bridget on 51-vuotias. Minä en. (Tarkistin passista!) Hän ei tunnu ikääntyneen, puuma-Bridget muistuttaa hämmästyttävästi vuosien takaista sinkkutyttöä, siinäkin määrin että vähän kurtistelin kulmiani Bridgetin huolettomuudelle mm. työasioiden suhteen. Olisi saattanut herkullista nähdä Bridget vähän tiiviimminkin työelämässä - vaikkapa esimiehenä?

Mark Darcyn kohtalo on toinen este, joka kirjassa on ylitettävä. Minusta, enkä taida olla ihan yksin mielipiteideni kanssa, Mark on ihana; mahtava, suoraselkäinen sankari ja todiste siitä, että hupsu ja mummopöksyjäkin käyttävä tyttö voi saada unelmiensa miehen. Silti jotain piti muuttua ja mielestäni Fielding ratkaisee tilanteen tyylikkäästi, jopa koskettavastikin.

Älkää käsittäkö väärin, minulla oli hirveän hauskaa Bridgetin kanssa. Vanha kirjakaveri, joulu, suklaat - nautin todella. Mutta sitten vähän analyyttisempänä hetkenä sanoisin lukukokemuksen olevan hivenen epätasainen, kirja alkaa mielenkiintoisesti, mutta alkaa sitten toistaa tuttuja kuvioita parantuen kuitenkin hurjasti loppua kohden. Kirjan mehevimpiä kohtia ovat ehdottomasti ne, joissa Bridget on ikäisensä, parhaat nauruni taisin saada rouvan Twitter-sekoiluista. Been there, done that!

Maanantai 23. huhtikuuta 2012
80 kg (voi luoja), seuraajia Twitterissä 0
Kello 21:15 En keksi, miten saisin sivulle kuvan. sen kohdalla on vain tyhjä munanmuoto. Mutta olkoon! Esittäköön se minua ennen varsinaista siittämistä.
Kello 21.45 Okei. Nyt vain odotan seuraajia.
Kello 21.47 Ei seuraajia
Kello 21.50 Tarkemmin ajatellen en jää odottamaan seuraajia, eihän vesikään kiehu jos sitä tuijottaa.
Kello 22.00 Onkohan minulle nyt tullut seuraajia?
Kello 22.02 Ei seuraajia.
Kello 22.12 Ei vieläkäkään seuraajia... Höh. Koko Twitterissähän on kyse juttelusta ihmisille, mutta siellä ei ole ketään jolle juttelisin.

Otava, 2013
Sivuja: 441
Alkuteos: Bridget Jones - Mad about the boy
Suomentanut Annika Eräpuro

Kangastus 38 / Kjell Westö

Olen odottanut hartaasti Kjell Westön uusinta kirjaa, jonka tiesin odottelevan minua syntymäpäivälahjapaketissa. Muutaman viikon maltoin hivellä kirjaa käsissäni, sitten oli jo ihan pakko päästä lukemaan - ja voi miten mainion kirjan Westö olikaan kirjoittanut! Aiempia napakamman, kauniin ja vahvatunnelmaisen teoksen, jota en yrityksistäni huolimatta pystynyt lukemaan rauhallisen säästeliäästi.

Kangastus 38:lla on kaksi kertojaa, varatuomari, nahjus ja rauhan mies, Claes Thune sekä Matilda Wiik, edellisen hillitty konttoristi, jonka kantaa yhä mukanaan vuoden 1918 arpia. On kesä 1938 ja ilmassa alkaa olla outoja, sotaisia tuulia.

Kangastus 38 oli lukukokemuksena kaunis ja tunnelmallinen teos, jonka lukeminen tuntui melkein vanhojen valokuvien katselulta, sillä tietynlaisen katoavaisuuden tunteen kirja sai minussa aikaan. Vaikkei Kangastus 38:n tarina ei noussutkaan omaksi Westö-suosikikseni (Isän nimeen on minun suosikkini), ihailen kovasti kirjan film noir-henkistä tunnelmaa, enää vain näennäistä huolettomuutta ja kasvavaa pahanenteistä tunnelmaa. Olen vaikuttunut!

Kangastus oli oivaa luettavaa, koukuttavaa ja mukaansatempaavaa tekstiä, joka herätti ajattelemaankin. Vielä muutama kirjan lukemisen jälkeenkin, eksyivät ajatukseni kesäiseen Helsinkiin juuri ennen sodan syttymistä. Mietin rasismia, erilaisuuden pelkoa ja vihaa ja sitä mitä rouva Wiik tarkoittaa sanoessaan: "oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus". Miten ajat ja tilanteet muokkaavat ihmistä ja käsitystä ihmisyydestä, sitä olisinko itse osannut niissä oloissa tehdä oikeita valintoja. Moni meistä ei osannut, siitä kielii sekin että kirjassa kuvattu urheilukisan skandaali pohjautuu oikeaan historialliseen tilanteeseen, jossa juoksukisan voittanut juutalaismies pudotettiin neljännelle sijalle. Vaikka Westö kirjoittaa ajasta ja asioista, joista usein vaietaan, ovat hänen aiheensa oikeastaan hyvinkin ajankohtaisia.

Hieno kirja, upea tunnelma, koskettavia ajatuksia. Tämän aion lukea vielä uudestaankin.

"Sillä myönnettävä se oli -että hän oli yksin, syvästi ja auttamatta yksin, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän saattoi vain teeskennellä että yksinäisyys ei ollut lainkaan paha asia, että hän jopa piti siitä."

Otava, 2013
Sivuja: 334
Suomennos Liisa Ryömä

Petos / Karin Alvtegen

Lukutoukan paniikki iski - kaikki kirjastokirjat oli urakoitu, varausjono jumitti sietämättömästi - eikä minulla ei ole mitään luettavaa! Vieroitusoireiden iskiessä oikein pahasti, päädyin koluamaan oman kirjahyllyn antia ja kas, sieltäpä löytyi täysin lukematon Petos. Mikähän siinäkin on kun nuo oman hyllyn herkkupalat aina jäävät kirjaston houkutusten jalkoihin? Kaipa ruoho vain on vihreämpää toisen kirjahyllyn puolella?

Meillä ei ole enää kivaa.

Petoksen keskeisissä rooleissa ovat keskiluokkainen aviopari Eva ja Henrik, sekä tyttöystävänsä sairasvuoteen äärellä valvova Jonas. Evan ja Henrikin avioliitto natisee liitoksissaan, Henrik haluaa eron, mitä Evan on vaikeaa ymmärtää tai hyväksyä. Jonas taas haluaa pitää pakkomielteisesti kuolevasta Annasta kiinni, mutta haluaisiko Anna lähteä?

Helvetin sika.

Petos osoittautui oivaksi psykologiseksi trilleriksi, jossa Alvtegen rakensi toimivaa jännitystä pienistä ja arkisista paloista. Kertojina vuorottelevat Eva, Henrik ja Jonas ja usein sama tapahtuma kerrotaan useammasta näkökulmasta. On riipivää lukea ensin kuinka Eva yrittää murtaa jurottavan Henrikin hiljaisuuden ja todeta seuraavassa luvussa kuinka kylmä Henrikin viha vaimoaan kohden on. Tapahtumien arkisuus lisää jännitystä - voisiko tämä tapahtua meille? Voisiko meistä tulla panttivankeja omassa avioliitossamme?

Tästä lähtien heidän kotinsa oli miinoitettua maaperää.

Petoksen teksti on napakkaa ja tuntuu menevän iholle asti, elin ensimmäisistä sivuista saakka mukana epätoivossa, suuttumuksessa ja halussa kostaa. Tarinassa on toki myös kunnon trillerijuoni, jonka kirjailija punoo kauniisti yhteen arjen draaman kanssa luoden oikeasti toimivan kokonaisuuden. Kirja osui hyvin minun kirjamakuuni ja se tulikin ahmittua nopeasti loppuun saakka.

WSOY,  2005
Sivuja: 333
Alkuteos:Svek
Suomentanut Veijo Kiuru

Winter of the world / Ken Follett

Joulupukki suosi minua tänä vuonna tiiliskivillä - niistä massiivisin oli Ken Follett The Century-trilogian kakkososa, Winter of the world. Ensimmäinen, Fall of giants oli joululahja sekin ja muistaakseni odotin tuolloin kesään saakka kirjan korkkaamista sillä massiivinen ulkoasu huoletti. Hyvin on myös mielessä se kuinka vetäväksi tarina osoittautui, olimme juuri muuttaneet ja laatikoiden purkamisen sijaan unohduin tuon tuostakin lukemaan. Tälläkin kertaa luku-urakka eteni hitaasti, kirjalla yksinkertaisesti vain oli sen verran kokoa että sen lukeminen oli hankalaa.

Winter of the world palaa ensimmäisestä kirjasta tuttujen perheiden pariin, aikaa tosin on vierähtänyt jokunen vuosi ja siksi parrasvaloihin pääsevätkin nyt perheiden lapset - amerikkalainen uusrikas prinsessa Daisy, työläistaustan omaava Lloyd, Saksassa hakaristilipun varjossa kasvava Carla tai Neuvostoliitossa vakoojana toimiva Volodya. Kirja alkaa toista maailmansotaa edeltävistä vuosista ja sen matkassa päästään niin sotatantereille kuin englantilaisiin kartanoihinkin.

Follettin teksti on tutun vetävää ja useimmiten sivut kääntyivät kuin itsestään, vain taistelukohtaukset kyllästyttivät mutta tiedostankin olevan kroonisen huono lukija niiden suhteen. Kirjailijan idea on kunnianhimoinen, tarkastella sotien vaiheita monesta näkökulmasta, ja se toimiikin, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Jokainen kirjan suvuista kun ei ole saanut yhtäläistä ääntä ja tuntuukin siltä että osa perheistä ja historianvaiheista on vain kiinnostanut kirjailijaa (ja minua) enemmän. Amerikkalaiset Dewarit ovat esimerkiksi kirjassa esillä varsin vähän, kenties siksi että Yhdysvallat liittyivät toiseen maailmansotaankin vasta Pearl Harbourin jälkeen. Ja toki natsi-Saksassa riittääkin runsaasti potentiaalia kirjailijalle.

Tarina on vauhdikas ja tempaa mukaansa ja suosittelenkin sitä sodista, suurista tunteista ja seikkailuista pitäville. Osa henkilöistä jää tosin hiukan kaksiulotteisiksi, Follettin kirjoissa usein hyvät ovat sankarillisia ja rohkeita ja pahat häijyjä ilman sen suurempaa taustaa. Muutamia epäuskottavuuksiakin olin pongaavinani, en mm. usko että 1940-luvulla olisi esimerkiksi katsottu suotuisasti mustan ja valkoisen kansalaisen avointa suhdetta. Mutta mielestäni kupruja oli kirjassa melko vähän runsaaseen sivumäärään nähden, joten annan armon käydä oikeudesta. Tässä kohdin haluan vielä vinkata alkuvuodesta lukemastani Ben Eltonin oivallisesta romaanista Two Brothers, joka niinikään sijoittuu toisen maailmansodan pyörteisiin. Suosittelen (sitäkin)!

Tästä kirjasarjasta saisi muuten tehtyä oivallisen tv-sarjan, enkä yhtään ihmettelisi vaikka sellaisen tuotanto alkaisi kunhan trilogian päättävä teos, Edge of Eternity, ilmestyy vuoden 2014 loppupuolella. Winter of the world taas ilmestyy suomennoksena tämän vuoden lokakuussa. Kirjan nimenä tulee olemaan Maailman talvi ja kustantamona on Otava.

"A girl knows when her best friend has a secret. She may not know what the secret is, but she knows it is there, like an unidentifiable piece of furniture under the dust sheet. She realizes, from guarded and unforthcoming answers to innocent questions, that her friend is seeing someone she shouldn't: she just doesn't know the name, although she may guess that the forbidden lover is a married man, or a dark-skinned foreigner, or another woman. "

MacMillan, 2012
Sivuja: 832

The Secret Keeper / Kate Morton

Kate Mortonin The Secret Keeper kuoriutui esiin joulupaketeistani - ilmeisesti pukki oli ollut tarkkana. Suhtautumiseni Mortonin kirjoihin on vähän kaksijakoinen, sillä toisaalta osaan jo odottaa tiiliskiveä joka pääsee hitaasti vauhtiin ja sitten toisaalta useimmiten sitkeä lukeminen on kuitenkin lopulta palkinnut minua hyvällä lukukokemuksella. 600-sivuisen keijukaisen lukeminen kun vaatii omanlaisiaan järjestelyjä, ison kokonsa takia se ei käynyt laukkukirjaksi ja sängyssä lukeminen osoittautui hankalaksi pehmeiden kansien takia. Jäljelle jäi vain aamu, joten Mortonista tuli puuron ohella aamuinen heräilykaverini.

The Secret Keeper on monella tapaa hyvin tyypillinen Kate Mortonin kirja. Jälleen kerran liikumme kahdella aikatasolla ja selvitämme menneisyden mysteerejä Englannissa. Tällä kertaa menestynyt näyttelijätär, Laurel, alkaa äitinsä Dollyn kunnon heikkenemisen myötä selvittää myös todistamaansa vanhaa tragediaa, hän on nähnyt äitinsä surmaavan miehen. Mutta mikä teki sodan aikana arvostetusta kirjailijasta kiertolaisen ja miksi äiti kohotti veitsensä hetkeäkään epäröimättä?
 
Tarina liikkuu suurilta osin nykypäivän ja 1940-luvun Lontoon välillä, kertoen nuoren Dollyn vaiheista avustustyöntekijänä ja vanhan hienostorouvan palvelustyttönä. (Rouva muuten toi elävästi mieleeni Violetin Downton Abbeystä...) Välillä taas seurataan Laurelin yrityksiä selvittää äitinsä salaisuus. Morton vastailee Laurelin (ja lukijan) kysymyksiin sodanaikaisissa kappaleissa, mutta tekee sen taiten, paljastaen vain vähän kerrallaan ja onnistuukin koukuttamaan lukijan siinä määrin että kirja on luettava loppuun. Onkin sanottava, että Kate Morton todella osaa kirjallisen vitkuttelun taidon. Varsinkin aluksi kirjan lukeminen oli todella hidasta, sillä tarina lähti verkkaisesti liikkeelle ja tuntui suoraan sanottuna paikoin pakkopullan syönniltä. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjailija kyllä alkoi päästä vauhtiin ja salaisuus tempaisi minutkin mukaansa, mutta voi tuota aloitusta... En oikein tiedä onko vika minun Facebookin pilaamien, keskittymiskyvyttömien aivosolujeni, mutta jos kyseessä olisi ollut kirjastonkirja, olisin saattanut jättää lukemisen sikseen. Mikä olisi ollut harmi, sillä minusta kirjan loppuratkaisu oli loistava, matka sinne asti vain oli kovin, kovin pitkä.

Tyylillisesti ja aiheensakin puolesta The Secret Keeper on minusta melko lähellä Mortonin aikaisempaa teosta The Distant Hours, joten jos pidit kirjasta, maistunee tämäkin. Vaikka itse tästä kirjasta suurimmaksi osaksi pidinkin, toivoisin kyllä saavani lukea jatkossa vähän tiivistetympää Mortonia.

"The house was proud and she was lonely, the sort of place that fed on children's laughter, and a family's love, and the smell of rosemary lamb roasting in the oven. She had good, honest bones and willingness to look forwards rather than backwards, to welcome a new family and grow with them, to embrace their brand-new traditions. It struck Laurel now, as it hadn't before, that her mother's description of the house might have been a self-portrait."

Pan Books, 2012
Sivuja: 602

Paikka vapaana / J.K. Rowling

Suhtauduin pelokkaan odottavasti J.K. Rowlingin uuteen kirjaan, en, muun maailman ohella, tiennyt mitä odottaa kirjailijalta, joka loi Harry Potterin. Pähkäilin aikani lukisinko kirjan vai en, kunnes kohtalo ratkaisu puolestani synttärilahjan muodossa.

Rowlingin teksti on tutun sujuvaa enkä oikein ymmärrä keskusteluissa noussutta möykkää teemojen shokeeraavuudesta ja synkkyydestä. Kirjahan on tyypitetty, mielestäni aivan oikein, tyypitetty mustaksi komediaksi eikä Rowling kai ole ennenkään kirjoittanut yltiöpositiivisista ja kepeistä teemoista - Harryhän oli poloinen orpopoika, jonka kasvattiperheen käytös lähenteli vähintäänkin lapsen heitteillejättöä ja sitten oli tietysti se yksi tyyppi, joka sitkeästi yritti poikaa tappaa. Ja rasismia ja muuta mukavaa. Lastenkirjaksi aika synkkää ja raskasta sanoisin, joten ihmettelen hiukan mitä Rowlingilta oikein odotettiin.

Kirja sijoittuu pieneen Pagfordin kylään, jota on pitkään hiertänyt lähikaupunki Yarvilin kasvu. Pagfordilaiset näkevät itsensä hieman parempana väkenä ja siksi kaupungistuneen Yarvilin päihdeklinikat ja sosiaalitapaukset saavat väen nyrpistämään neniään. Erityisesti piikkinä lihassa pagfordilaisilta huijattu Fieldsin-alue, jolla ei niin onnekkaat kansanosat ovat päässet soluttautumaan Pagfordin onnelaan. Kylän tasapaino rikkuu kun kaupunkivaltuutettu Barry kuolee ja kilpailu vapaasta valtuustopaikasta alkaa.

Kirjassa on melkoisesti henkilöitä ja osoittautui työlääksi yrittää muistaa kuka kukin on. Tietyt ydinperheet toki jäivät mieleeni elävinä mutta muut jäivät pakostakin taka-alalle. Kirjan runsaus tuntuikin olevan sen vahvuus ja heikkous, toisaalta se muistutti ilahduttavalla moniäänisyydellään elämää toisaalta taas tällainen pätkissä lukija oli välillä vaikeuksissa yrittäessään muistaa kuka olikaan kenen vaimo/poika/naapuri/kummin kaima... Paikka vapaana taitaakin olla niitä kirjoja, jotka olisivat ehkä kuitenkin hyötyneet karsimisesta, sillä teos on todella runsas ja varsinkin henkilöiden määrä saattaa lannistaa lukijansa. Kenties kirjailija on halunnut antaa äänen koko kylälle, mutta toteutus on kuitenkin lukijan kannalta jäänyt hivenen raskaaksi lukea.

Kirjan kansi on herättänyt keskustelua, joten heitänpä lusikkani soppaan minäkin, sillä muiden kommentoijien tavoin en oikein ymmärrä kannen ideaa, joka antaa mielestäni ihan turhan iloisen ja nostalgisen viban.

Parhaimmillaan Rowling on kirjoittaessaan kirjan nuorista, joiden parista löysin myös omat suosikkihenkilöni, perheen pieksejä isän alistamana kasvaneen Andrew'n joka rakastuu ja sisuuntuu ja narkkariäidin kaltoin kohdellun tyttären Krystalin, joka on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Kirjailija sivaltaa keskiluokkaista kaksinaismoralismia ja nimbyilyä ja onkin selvää kenen puolella Rowling on tarinassaan on. Kokonaisuutena kirja ei yllä kiehtovuudessa pottereiden tasolle mutta on silti ihan kelpo romaani. Luen siis jatkossakin mielelläni Rowlingia.

"Krystal ajatteli Mr Fairbrotheria, joka oli aina sanonut häntä Krysiksi. Kukaan muu ei käyttänyt sitä nimeä. Krystal oli pitänyt nimestä. Mr Fairbrother oli ollut kiva. Krystalia itketti.
Fats mietti, kuinka hän voisi muokata tästä hauskan jutun Andrew'lle, tarinan pössyttelystä ja Krystalin panemisesta ja vainoharhasta, että heitä katseltiin, ja siitä kuinka he olivat melkein kompastuneet Barry Fairbrotherin hautaan. Mutta se ei tuntunut hauskalta, ei vielä."

Otava, 2012
Sivuja: 543
Alkuteos: The casual vacancy

Ihmissutta ken pelkäisi / Leonie Swann

Sain lammasdekkarin seuraavan osan syntymäpäivälahjaksi ja olin totta puhuen aika innoissani. Pidin Murhasta laitumella kuin hullu puurosta ja odotin jatko-osalta paljon. Ehkä vähän liikaakin..

Minulta on mennyt poikkeuksellisen kauan Ihmissutta ken pelkäisi lukemiseen. Ongelmana ei ole ollut kiire vaan minun ei ole tehnyt mieli tarttua tähän kirjaan, kaikenlaista muuta olen kyllä lukenut sitäkin innokkaammin. Olen tätä ilmiötä vähän ihmetellytkin, kirjassahan ei ole sinänsä mitään vialla. Se toistelee samoja teemoja ja samat, tutut lampaat ovat melkein yhtä hassuja kuin ennenkin. Mutta tarina tuntuu olevan hiukan monimutkaisempi ja sekavampi ja vuohia ja lampaitakin piisaa...

Niille, joille sarjan ensimmäinen osa, Murha laitumella, ei ole tuttu, kerrottakoon että tarinan päähenkilöinä on lauma irlantilaisia lampaita, joilla jokaisella on oma nimensä ja persoonansa. Tällä kertaa lampaat ovat matkalla jossakin päin Ranskaa ja outoja juttuja alkaa tapahtua. Metsäneläimiä kuolee, sitten yksi kyläläisistä ammutaan hopealuodilla. Ihmissuden kerrotaan piinanneen kylää ennenkin, onko susi palannut? Lampailla on aikamoinen homma koko jutun selvittämisessä ja paimensa suojelemisessa.

Ei lampaissa mitään vikaa ollut, Othello oli urhea kuten ennenkin, neiti Maple viisas, Mopplen muisti oli hyvä ja ruokahalu kova. Kirja tarjosi lempeää huumoria ja jännitystäkin eikä loppuratkaisukaan ollut arvattavissa. Ihmissutta ken pelkäisi ei ollut yhtään hullumpi teos, mutta se ei ollut yhtä hyvä kuin se edellinen...

Koska Leonie Swann on saksalainen kirjailija, osallistun tällä kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

"Maplea ei huvittanut kysyä, mikä se sellainen taiteilijan vapaus on. Varmasti taas jokin älytön vuohijuttu. Talvikaritsakaan ei tiennyt ihan varmasti, mitä taitelijan vapaus on - siitä huolimatta sitä alkoi yhtäkkiä pyörryttää onnesta. Taitelijan vapaus oli tärkeää. Se oli ikään kuin jokin paikka. Paikka, jossa asiat olivat niin kuin halusivat olla ja niin kuin niiden kuului olla. Nimet, esimerkiksi. Ja vuohet tiesivät, mistä sen paikan saattoi löytää!"

WSOY, 2011
Alkuteos: Garou
Sivuja: 448
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

Minun Kiinani 1. Isän aika / P. ôtié, Li Kunwu

Minun Kiinani 1. Isän aika on kolmiosaisen sarjakuvatrilogian ensimmäinen osa. Kirjassa Li Kunwu kertoo kuvaa oman tarinansa kautta Kiinan lähihistoriaa varsin elävästi. Ensimmäinen osa alkaa Lin vanhempien tapaamisella 1950-luvulla ja päättyy puhemies Maon kuolemaan vuonna 1976. Noihin vuosiin mahtuu mm. Kiinan Suuresta Harppauksesta johtuva nälänhätä ja kulttuurivallankumous kaikkine seuraamuksineen - sekä nuoren Lin syntymä, kouluvuodet ja liittyminen Puna-armeijaan nuorena sotilaana.

Nyt on tunnustettava että minusta tulee tätä menoa vallan sarjakuva-friikki, niin monta hyvää sarjista olen saanut lukea kuluneen kuukauden aikana! Mutta Minun Kiinani on kyllä ehdottomasti kuukauden, ellei peräti vuoden paras sarjakuva. Niin hyvä, että olisin halunnut lukea trilogian muutkin osat yhteen putkeen. (Mutta ilmeisesti ne eivät ole ilmestyneet vielä. Harmi.)

Kirja tavoittaa hienosti sen kollektiivisen "harhan" ja hulluuden, joka piti Kiinaa vallassaan tuolloin. Siinä on surumielisyyttä joka syntyy menneisyyden virheiden tajuamisesta ja tuskaakin mukana. Li Kunwun piirrostyyli tukee hienosti tarinaa, kirjan eri lukuja on jaksotettu myös valokuvilla Lin perhealbumista, joka antaa sarjakuvalliselle tarinalle lisää voimaa ja uskottavuutta. Tämä on totta, tämä tapahtui...

Minun Kiinani pääsee minun tämän vuoden suosikkieni joukkoon, niin paljon tästä lukukokemuksesta nautin!

Lisää kirjasta: Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Mustetta ruudulla

Onnellisen avioliiton reseptejä / Kate Kerrigan

Tämän kirjan olen lukenut jo pari viikkoa sitten mutta halusin säästää sen tälle päivälle - hääpäivällemme. Täytyy ihan ensimmäiseksi sanoa, että tämä oli ihana kirja. Sellainen, jonka kanssa käperrytään sohvannurkkaan ja nautitaan ehkä pikkuisen suklaata ja muutama kyynelkin. (Mikähän siinäkin on, että joskus on ihanaa itkeä?)

Kirja oli siis mainio paketti, kepeä mutta kuitenkin riittävän syvällinen, elämänmakuinen ja liikuttava, mutta kuitenkin hetkittäin hauska. Tietysti romanttinenkin, mutta ilman niitä helppoja ja itsestäänselviä ratkaisuja. Lisäplussaa tulee vielä Irlannista, jonne haluaisin joskus matkustaa ja mielenkiintoisen oloisista ruokaresepteistä.

Kerrigan kertoo kirjassaan kahta rinnakkaista tarinaa; nykyajassa elävän New Yorkilaisen ruokatoimittaja Tressan ja Tressan isoäidin, Irlannissa pienessä kylässä eläneen Bernadinen tarinoita. Menestynyt Tressa on kirjan alussa juuri mennyt naimisiin - voi kauhistusta - talonmiehen kanssa, joka haluaa muuttaa Yonkersiin ja syödä sunnuntai-aterioita kammottavan sukunsa kanssa. Häistä on kulunut vain muutama kuukausi ja Tressa haluaa jo avioliitosta ulos. Bernadine puolestaan rakastuu tulisesti Michael Tuffyyn, mutta päätyy lopulta naimisiin tylsän ja turvallisen Jamesin kanssa.

Pidän kovasti näistä useassa eri ajassa liikkuvista tarinoista ja kontrasti yksinkertaisesti Irlannissa elävän Bernadinen ja Manhattanilla kiitävän Tressan välillä oli mielenkiintoinen. Niin paljon ehtii elämä muuttua muutamassa sukupolvessa. Varsinkin Tressan kiukunpuuskat ovat välillä hauskaa luettavaa, mutta silti jään välillä miettimään miksi Tressa avioitukaan Danin kanssa jos mies ei ollutkaan mieleinen...

(Tämä kohta sai kyynelet virtaamaan, siksi ajattelin jakaa sen kanssanne...)"Kun huolehtii kuolevasta läheisestä, ei pane merkille asioita, jotka hänen kuoltuaan haluaisi epätoivoisesti muistaa, hänen ääntään, kun hän pyytää jotakin, kättä joka tarttuu omaasi, silmiä, jotka tarkastelevat kasvojasi, rintaa joka kohoilee hengityksen tahdissa. Elämä on loppuun asti sarja pieniä ihmeitä, mutta sen tajuaa vasta sitten kun ihmeidentekijä on poissa. Hetkellä, jolloin ihme päättyy, toivoo että olisi katsonut tarkemmin, vaalinut elämän arvokasta lahjaa, kykyä kommunikoida, nähdä, yksinkertaisesti olla olemassa.
Sitä toivoo, ettei olisi tuhlannut niin paljon aikaa haluamalla jotakin muuta."

Lisää kirjasta: Kirjava kammari, Helmen lukupiiri,
Kirjallinen maailmanvalloitus: Irlanti
Totally British: Éirinn go Brách!
Sivuja: 328

Prinsessa Sultana - Saudi-hovin kapinallinen / Jean Sasson

Olen lukenut Jean Sassonin Prinsessa -kirjoja joskus hamassa nuoruudessani ja muistelen niiden kuvaaman maailman ihmetyttäneen silloin aikanaan. Sitten isäni toi minulle lahjaksi muutaman löytönsä ja palasin taas Saudi-Arabiaan... Nuorempana muistan kauhistelleeni kovasti Prinsessan maailmaa, näin vanhempana ja paatuneempana shokki ei tunnu yhtä suurelta vaikka tarina edelleen ikävä onkin. Sen sijaan huomasin miettiväni enemmän prinsessaa itseään, rahaa, poliittista tilannetta... Jonkinlaista muutosta on siis tapahtunut noin kymmenessä vuodessa?

Prinsessa Sultana oli tavallaan hiukan ristiriitainen hahmo, tulisieluinen, rohkea prinsessa, joka kuitenkin on uskontonsa ja kulttuurinsa sitova. Sultanan sydän on paikallaan ja hänellä tuntuu olevan halua auttaa, mutta itse auttaminen tuntuu vain olevan Saudi-Arabiassa kovin vaikeaa. Kaiken tämän vastapainoksi, Sultana tuntuu olevan hiukan hemmoteltu. Hän purkaa surunsa ja ahdistuksensa pulloon ja salailee juomistaan perheeltään - onhan alkoholin nauttiminen periaatteessa kiellettyä islamissa (olkoonkin että rikkailla Saudi-prinsseillä tuntuu olevan varsin reilun kokoiset baarikaapit).

Jollain tavalla kuvaukset Saudi-hovin jäsenistä muistuttavat melkein kuin isoja lapsia, joilla vain on rajattomasti rahaa ja valtaa. Toiset ihmiset ja eläimet ovat leluja, joita rahalla voidaan hankkia ja kun leluun kyllästyy, on helppoa hankkia taas uusi - rahalla. Naisen roolina on olla joko madonna tai huora, suojeltu ja maailmalta eristetty kodin sydän joka synnyttää lapsia ja hoitaa miestään tai sitten vain vartalo joka tyydyttää tarpeet. Rikas tai köyhä - nainen tuntuu aina olevan miehen armoilla. Sultana kertoo surullisia tarinoita mm. tyttökaupasta, mutta yhtälailla hyviin perheisiin kuuluvista nuorista saudi-tytöistä, joita naitetaan julmille, vanhoille miehille rahan tai poliittisen painostuksen takia.

Rahan käyttö kirjassa tuntuu huikealta. Sultana matkustaa miehensä kanssa New Yorkiin ja lähtee ostoksille, mies antaa mukaan pankkikortin jolla on käytettävissä 500 000 dollaria ja sanoo, että jos raha loppuu kesken, Sultana voi pyytää liikettä laittamaan tavaran syrjään ja pankki hoitaa asian kuntoon seuraavana päivänä. Tavaratalossa shoppaillessaan Sultana huolestuukin kovin siitä, onko hän kuluttanut jo tuon miehensä lupaaman puolikkaan miljoonan, mutta tavaratalon johtaja lohduttaa naista ja sanoo tämän ostaneen vasta 388 000 dollarin edestä. (Tämä siis yhden päivän aikana.) Tavallisen ihmisen näkökulmasta asia tuntuu melkein surrealistiselta. En voi olla miettimättä sitä kuinka paljon helppo raha korruptoi ihmistä.

Tästä mieleni pompahtikin öljyyn, Al-Saudien rikkauden lähteeseen. Mitä tapahtuu Saudi-Arabiassa kun maailman öljyvarannot ehtyvät tai vaihtoehtoiset energianlähteet saavat enemmän jalansijaa? Samalla mietin viime vuosikymmenen tapahtumia, Al-Qaidaa, terrori-iskuja ja sitä ovatko ne vaikuttaneet Sultanan ja hänen perheensä elämään. Entäpä kirjasarjan julkistaminen, kuvittelisin moisten paljastusten olevan vaarallisia Sultanan maailmassa? Yritin hiukan googletella Sultanan vaiheista, mutten löytänyt mitään tuoretta tietoa. Toivottavasti Sultanan piiri on vielä voimissaan.

"Olen aina suuresti kaivannut saada olla yhtä hurskas kuin äitini ja sisareni, mutta minun on myönnettävä etteivät hartaudenharjoitukseni ole olleet moitteettomia. Jo lapsena, kun ensimmäistä kertaa sain kuulla ramadanin rituaaleista, tiesin väistämättä epäonnistuvani niiden  noudattamisessa. Minua esimerkiksi käskettiin pitämään kieleni kurissa ja välttämään valehtelemista, siivotonta kieltä, nauramista ja panettelua. Minun tuli sulkea korvani kaikelta loukkaavalta. Käteni eivät saaneet kurkottaa pahuuteen; jalkani eivät saaneet lähteä pahuuden poluille. Jos tahattomasti sallisin paksun tomun tai sankan savun joutua kurkkuuni, paastoni mitätöityisi. Se ei riittänyt että pidättäydyin syömästä ja juomasta auringonnousun ja auringonlaskun välisen aikana, vaan minua varoitettiin että suuta huuhtoessanikin minun täytyi pitää varani, etten vahingossakaan nielaisi pisaraakaan vettä. Kaikkein tärkeintä oli että minun piti paastota täydestä sydämestäni - mikä tarkoitti sitä, että minun tuli luopua kaikista maallisista huolista ja päästää mieleeni vain Allahia koskevia ajatuksia. Ja lopuksi minun täytyi sovittaa jokainen ajatus tai teko, joka saattaisi estää minua muistamasta Allahia."

 Kirjallinen maailmanvalloitus: Saudi-Arabia