Valoa kiitos!!

Kaamosaika on pahimmillaan/parhaimmillaan ja sen huomaa. Valokuvaaminen ei oikein innosta, koska töistä päästyäni ei jäljellä ole sitä kaikkein olennaisinta eli valoa. Harmitus. Ulkolenkeillä olen yrittänyt siitäkin huolimatta käydä että on pimeää ja märkää. Kaikkein parhaiten tämä vuodenaika kyllä sopii mielestäni lukemiseen ja olenkin vastustanut innokkaasti kaamosta kirjakasojeni keskellä. Jos se vain työnantajalle sopisi, voisin myös harkita talviunien nukkumista!

Marraskuun luetut

Marraskuu oli varsin tehokas lukukuukausi, liekö syynä se, ettei oikein mitään muutakaan huvittanut tehdä kuin istua sohvannurkassa. Luin lukeneeksi 21 kirjaa, mikä on henkilökohtainen ennätykseni. Näistä e-kirjoja oli 5 kpl, englanniksi luin tässä kuussa vain kaksi kirjaa. Luettujen sivujen määräksi kertyi kuitenkin 5320 pl. e-kirjat.

Lukukuukauden parhaisiin kokemuksiin kuului ilman muuta Nälkäpeli, jonka olin etukäteen koppavasti luokitellut massavillitykseksi ja nielin pian sanojani kun tajusin olevani niin koukussa kirjaan että nukkuminenkin sai jäädä. Näin sitä joskus käy... Nälkäpelillä ilahdutin myös synttäreitään juhlivaa nuorempaa kollegaa, joka myöhemmin harmitteli sitä että koko viikonloppu meni lukiessa. Kyllä vaan, kirja koukuttaa! Samoin onnistuin koukkuuntumaan Robert Harrisin Arkkienkeliin, suosittelen. Kuukauden TOP3:een ylsi myös yksi asiallisempikin teos, nimittäin Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirja, joka tuntui raikkaalta ja mielenkiintoiselta. Muutaman idean kirjasta olen lainannut jo omaan työpäivääni ja hyvin tuntuvat toimivan.

Kuukauden pettymys taisi olla Sharon "Ozzyn vaimo" Osbournen Kosto. Mutta ei siitä sen enempää...

• Taras Bulba / Nikolai Gogol
• Arkkienkeli / Robert Harris
• Kapteeni Grantia etsimässä & Kapteeni Grantin löytyminen
• Mannerheimin ristiriitainen upseeri: eversti Aladar Paasosen elämä ja toiminta
• Syystanssiaiset / P.D. James
• The Memory Thief / Emily Colin
• Sofie Munsterhjemin aika / Kirsi Vainio-Korhonen
• Työkirja / Saku Tuominen, Pekka Pohjakallio
• Kuninkaan puhe / Mark Logue, Peter Conradi
• Nälkäpeli, Vihan liekit, Matkijanärhi / Suzanne Collins
• Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus / Indrek Hargla
• Kapteeni Grantin lapset / Jules Verne
• Stonehengen perintö / Sam Christer
• Poikani ääni / Chris Cleave
• Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen
• Last to die / Tess Gerritsen
• Kosto / Sharon Osbourne
• Setä Tuomon tupa / Harriet Beecher Stowe

Haasteiden tilanne

Haasteiden kanssa on päässyt tulemaan kiire sillä vuosi alkaa uhkaavasti loppua! Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen osalta nappasin Argentiinan, Etelä-Afrikan, Uuden-Seelannin ja Ukrainan - kiitos Jules Verne ja Nikolai Gogol. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa etenin Ukrainan lisäksi myös Venäjälle.

So Americanissa sain kerättyä viimeiset kategoria-pisteeni Setä Tuomon tuvan avulla. Osavaltiohaaste sen sijaan on aika kimurantti, etenin Kentuckyn ja Mainen verran.

Entäs ensi kuussa?

Jos mayoihin on luottamista, niin ensi kuussa tulee maailmanloppu. Mikä tarkoittaa sitä, että nyt on kiire lukea hyviä kirjoja - kun vielä voi! Aikomukseni on ainakin lukea jälleen yksi keskiajalle sijoittuva jännäri sekä uusin Rowling, joka kuoriutui synttäripaketistani.

Mikäli Mayojen tuhonpäivästä kuitenkin selvitään, haluaisin löytää jotain jouluista luettavaa. Itseni ja listapakkomielteeni tietäen yritän varmasti ottaa myös jonkun sortin loppukiriä haasteissa, olkoon se kuinka epätoivoista hyvänsä.

Joulukuussa starttaa myös Blogistanian joulutempaus eli kirjabloggareiden oma kiertävä joulukalenteri. Ensimmäinen luukku avataan Täällä toisen tähden alla -blogissa, käykääpäs kurkkaamassa huomenna!

Taras Bulba / Nikolai Gogol

Tuulessa soiden nyt kuuluu laulu kasakoiden. Säihkyvin kavioin he ratsastaa, sankareiden joukko kotiin palaa! Taras Bulba oli ihkaensimmäinen muttei ehkä viimeinen Gogolini. Nappasin kirjan kirjastosta oikeastaan siitä mitään tietämättä, nimi Taras Bulba vain kuulosti niin mielenkiintoiselta ja eksoottiselta. Voitaneen sanoa että olen huitelevainen lukija... Kasakkatarina kuitenkin pääsi yllättämään mielenkiintoisuudellaan ja oudolla, vähän humoristisen haikealla ja väkivaltaisella tunnelmallaan.

Taras Bulba on tarina vanhevasta ukrainalaisesta kasakasta, jonka nyt jo aikuistuneet pojat palaavat vuosien jälkeen koulusta kotiin. Poikien näkeminen nostattaa innon Bulbassa, hän haluaa siirtää vanhat, tutut taistelutaidot poikiinsa joten sotimaanhan sitä on lähdettävä. Äidin kyyneleistä huolimatta kolmikko ratsastaa tiehensä ja eipä aikaakaan kun jonkinmoinen sota on jo saatu syttymään.

Taras Bulba oli minulle pienoinen yllätys ja jopa vähän outokin lukukokemus, sillä en oikeastaan odottanut pitäväni tästä kirjasta. Kirjan maailma on ankara ja harmaa, elämä ei montaa ruusua kylvä Bulban perheen tielle. Aiheet ovat nekin rankkoja, kuolemasta antisemitismiin eikä naisen osakaan kovin herkullliselta vaikuta. Ja silti kirjassa on jotain lämmintäkin, ylpeääkin ja löydän minä täältä huumorinpilkkujakin jos ihan oikein luen.

Taras Bulba tuntuu melkein kuin vanhan sotaratsun joutsenlaululta. Vielä kerran on päästävä kylvämään tuhoa ja verta, kuolla ei voi rauhassa omassa kammarissa. Vielä kerran voi, yhdessä omien poikien kanssa, ratsastaa ja tuntea olevansa elossa. Vaikka Taras Bulba onkin vanha tervahousuinen jäärä, riitapukari ja röyhkimys, säälimätön julmurikin, mutta samaan aikaan hän on myös rohkea mies, joka taistelee sen puolesta mihin uskoo. Kuolema ei pelota, joskushan viikatemieskin on joka tapauksessa kohdattava. Jotain ihaitavan suoraselkäistäkin Bulbassa siis on, kaikista paheistaan huolimatta.

Gogol kuvailee myös kauniisti aroa ja Ukrainan maisemia, näissä kohdin tuntuu selvästi kirjailijan rakkaus omaan kansaan ja kotimaahan. Aro on tärkeä paikka Bulballe ja hänen pojilleen. Loppusanoissa kerrotaankin kirjailijan esi-isän olleen 1600-luvulla zaporogieversti vapaiden kasakoiden armeijassa - aivan kuin Taras Bulbakin.

"Ilma oli täynnä tuhansia erilaisia lintujen vihellyksiä. Taivaalla lekotteli liikkumattomana kokonainen pilvi haukkoja siivet levällään katse kohdistettuna liikkumatta heinikkoon. Laidemmalla lentäneen villihanhiparven huuto kajahti ties miltä kaukaiselta järveltä. Heinikosta nousi tasaisin siivenlyönnein töyhtöhyyppä ja kylpi nautinnollisesti ilman sinisissä aalloissa. Sinne se hävisi korkeuksiin ja häämötti vain mustana pisteenä. Nyt se käänsi siipiään ja välähti auringon edessä. Piru sinut periköön, aro, että oletkin kaunis!" 

Basam Books, 2010
Sivuja: 116
Alkuteos: Taras Bulba
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Ukraina

Arkkienkeli / Robert Harris

Olen aika innoissani tästä kirjasta. Nappasin sen hyppysiini suurimmaksi osaksi tarinan sijaintipaikan, Venäjän takia (vuoden lukuhaasteiden takaraja lähestyy uhkaavasti...) Harrisin tuorein uutuus oli ollut pienimuotoinen pettymys minulle ja kun kirjan kansikaan ei houkutellut, olin jo aikeissa kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi kuitenkin päätin ottaa tarinaan edes vähän tuntumaa sillä Arkkienkeli sattuikin olemaan jännäri joka koukutti lähes ensimmäiseltä sivultaan lähtien!

Arkkienkelin keskushenkilönä on Venäjän historiaan erikoistunut brittiprofessori "Fluke" Kelso. Kelso on epätodennäköinen sankari, hän on keski-ikäinen, vähän mahaakin kasvattanut mies, joka suurimmaksi osaksi tuntuu elävän työlleen ja tutkimukselleen. Ex-vaimoja on jo kolmin kappalein ja vaikka lapset silloin tällöin vilahtavatkin Kelson mietteissä, vie Stalin silti voiton. Kelso on Moskovassa symposiumissa kun häntä lähestyy vanhus, Papu Rapava, joka kertoo olleensa paikalla Stalinin kuollessa. Rapava kertoo hänen avustaneensa Stalinin hallussa olleen päiväkirjan varastamisessa ja kätkemisessä. Stalinin kadoneen päiväkirjan löytäminen alkaa kiinnostaa Kelsoa, valitettavasti se tuntuu kiinnostavan myös muitakin...

Minulle Arkkienkeli oli hyvin toimiva paketti toimintaa ja jännitystä. Pidin Kelsosta kaikkine vikoineen ja kirjan kalsean kylmästä tunnelmasta. Jostain syystä koin kirjan aika visuaalisesti, näin silmieni edessä maisemat, henkilöt, kohtauksia kirjasta... Tarinan rakenne poikkesi mielestäni mukavasti totutusta, sillä tämän kertomuksen suurin pahis onkin Stalin. Kirjaa nimittäin rytmittävät lyhyemmät kappaleet jotka koostuvat Kelson pitämästä Stalin-luennosta. Luennossaan hän käsittelee mm. Stalinin suhtautumista sukulaisiinsa, naisiin yleensä - käy ilmi tämän miehen läheisyydessä oli varsin vaarallista olla. En ole juuri yhtään perehtynyt Staliniin, jostain syystä neuvostoajat tuntuvat minusta niin harmaita, kylmiltä ja tylsiltä. Toki tiesin sen, että Stalin aikanaan osoittautui tuhoisammaksi johtajaksi kuin vaikkapa Hitler, mutta jos Arkkienkelin teksti paikkaansa pitää, olen aika järkyttynyt tuhojen määrästä. Ehkä kirjan tunnelma onkin niin hyytävä juuri siksi, koska osa tarinasta on totta.

Arkkienkelin hiukan erikoisemmaksi jännäriksi tekee se, että tällä kertaa oikeastaan kirjan "pahis" onkin Stalin, vielä haudankin takaa. Neuvostojohtaja on kaikesta huolimatta vahvasti läsnä kirjassa, jossa oikeastaan puolin jos toisinkin ollaan samaa mieltä "Stalinin käden kosketuksesta".

(Katkelma Kelson luennosta.)"Voimme myös nähdä Stalinin allekirjoittamat tappolistat. Ja meillä on hänen päivyrinsä. Tiedämme siis, että joulukuun kahdeksantena päivänä vuonna 1938 Stalin allekirjoitti kolmekymmentä tappolistaa, joissa olisi viisituhatta nimeä, monet hänen niinsanottuja ystäviään. Ja tiedämme myös, kiitos päivyrin, että hän meni samana iltana Kremlin elokuvateatteriin katsomaan filmiä, joka ei tällä kertaa ollut Tarzan vaan komedia nimeltä Iloiset pojat. "

Otava, 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2000)
Sivuja: 381
Alkuteos: Arcangel
Ikkunat auki Eurooppaan: Venäjä

Kapteeni Grantia etsimässä & Kapteeni Grantin löytyminen / Jules Verne

Kapteeni Grantin etsintä jatkuu - isänpäivänähän kapteenia etsittiin Etelä-Amerikasta ja näin marraskuun lopulla päästiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kahden viimeisen kirjan avulla. Päätin niputtaa kaksi viimeistä teosta samaan postaukseen, koska ne olivat hyvin pitkälti saman luonteisia ja selkeästi saman kokonaisuuden osia.

Kertomuksen ensimmäinen osa siis päättyi siihen, että haaksirikkoutunutta kapteeni Grantia varsin heikkojen johtolankojen perusteella etsivä retkikunta huomasi Etelä-Amerikan seikkailunsa päätteeksi etsivänsä kapteenia aivan väärästä maanosasta. Siispä kurssi suunnattiin kohti Australiaa, jossa seurue pian löytääkin haaksirikosta selviytyneen matruusin, Ayrtonin. He päättävät kulkea läpi ratsain läpi Australian ja kohtaavat matkallaan monia seikkailuja. Kirjan kolmas osa vie seurueen lopulta Uuteen-Seelantiin, jossa kapteenin arvoitus lopulta selviää. (Uskallan kaiketi spoilata tuon verran koska kolmannen kirjan nimikin on jo Kapteeni Grantin löytyminen...)

Sarjan ensimmäinen osa osoittautui jonkin verran erilaiseksi kuin kaksi jälkimmäistä - tästä pidin kovasti, sillä Kapteeni Grantin lapsissa minua oli ärsyttänyt se, kuinka retkikunta jatkuvalla syötöllä kulki onnettomuudesta toiseen. Kahdessa jälkimmäisesä osassa on juonelle annettu enemmän tilaa ja sanoisinkin tarinan paranevan loppuaan kohden, jopa niin että kolmannessa kirjassa allekirjoittanut jopa hiukan koukkuuntui, niin jännittäviä seikkailuja Verne oli henkilöilleen kehittänyt.

Blogistaniassa on viime aikoina keskusteltu juonivetoisuudesta ja siitä, voiko esim. jännitysromaanissa olla kuvailua, vaikkei se välttämättä veisikään kirjan juonta eteenpäin. Kapteeni Grant -sarjan kohdalla olisin kyllä valmis vähän heristämään sormeani herra Vernelle, sillä varsinkin Kapteeni Grantia etsimässä -kirjaa lukiessani tuntui että taustoja kuvattiin jo enemmän kuin varsinaista juonta. Oikeastaan tässä kirjassa Verne sortuu harrastamaan informaation dumppausta - etenkin Australian historiaa ja maantiedettä käydään läpi usein ja laajasti, mielestäni joissain tapauksessa vain aika löyhästi tarinaan sidottuna. Ehkä räikein tapaus on Australian valloittajille omistettu kokonainen luku, jossa maantieteilijä Paganel siis sivistää iltapuhteella tovereitaan.

Jos heittäydyn kriittiseksi niin myös kirjan sankarit ovat kovin kirkasotsaisia ja urhoolisia - tässä toki näkyy myös teoksen ikä. Naisten roolit jäävät myös latteiksi vaikka lady Helena ja Mary Grant sentään jo pääsevätkin mukaan seikkailuihin. Tunnelma on tavallaan herttaisen ritarillinen, naiset reippaasti ja valittamatta kärsivät mukana melkoisissa koettelemuksissa ja miehet taas suojelevat heitä äärimmäisen sankarillisesti. Omalla tavallaan jo melkeinpä liikuttava olikin kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädässä lautalle ja lauttaa rakentaneet miehet kantavat naiset lautalle niin

Vähän kriittisemmin luettuna voisin myös hitusen arvostella sankareitamme, jotka koko kuukausia kestävän, rankan seikkailun jälkeen ovat alati urhoollisia, pienintäkään heikkouden osoitusta ei näissä sankareissa näy. Onneksi tällä kertaa lady Helena ja Marykin pääsivät jo mukaan seikkailuihin, mutta vielä kurtistaisin kulmiani, sillä arvon lady lähinnä viihdyttää vieraita vaunuissaan ja Mary on rakastunut. Kovin latteiksi siis jäävät edelleenkin naisroolit, mikä on sääli sillä pelottomassa lady Helenassa saattaisi olla ainesta hyväksikin sankarittareksi mikäli hänen annettaisiin tehdä jotain muutakin kuin olla ihailtavana. Erityisen ihailtava mielestäni oli kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädästä ja "naiset kannettiin sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmaakaan."

Kokonaisuutena Kapteeni Grant -kirjat olivat yllättävän mukava tuttavuus vaikken niitä aivan näin tietopainotteisiksi olisikaan uskonut. Kirjat ovat toki oman aikansa lapsia, hyvässä ja pahassa ja siksi tekstistäkin löytyy ilmaisuja, joita ei nykymaailmassamme käytetä. Kurtistelinkin kulmiani mm. kohdassa jossa Vernen sankarit pohtivat ovat Australian alkuperäisasukkaat apinoita. Oi aikoja, oi tapoja.

"- MacNabbs, lady Helena huomautti, - myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
- Ihmisiäkö! MacNabb huudahti. - Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra di Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi" eli siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi"
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylitsepääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. "

Kapteeni Grantia etsimässä julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1923, Karisto
Kapteeni Grantin löytyminen julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1923, Karisto.
Sivut: n.174 & n. 150 
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka & Uusi-Seelanti

Mannerheimin ristiriitainen upseeri: eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta / Martti Turtola

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa että lukumakuni on ajoittain... persoonallinen. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä kiinnostuin hurjasti jo etukäteen Aladár Paasosen elämäkerrasta - siitäkin huolimatta etten vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan kuullutkaan miehestä.

Aladár Antero Zoltán Béla Gyula Arpád Paasonen oli jo nimensä puolesta kiinnostava mies. Perhesuhteita kuvannee myös se, että huolimatta isoveljensä kuninkaita ja muita maailman mahtavia pursuavasta etunimirimpsusta huolimatta sai nimekseen vain Arvid. Paasonen osoittautui lahjakkaaksi taktikoksi ja kielten taitajaksi ja aikojen ollessa mitä olivat, hän päätyi armeijauralle. Toisen maailmansodan vuosina Paasosen tehtävät olivat mielenkiintoiset, hän toimi lyhyen aikaa presidentti Kyösti Kallion vanhempana adjutanttina ja myös Päämajan tiedustelupalvelun päällikkönä. Nousujohteinen ura kuitenkin päättyi vapaaehtoiseen maastapakoon heti sodan päätyttyä, Suomeen hän ei enää palannut.

Martti Turtolan kirja piirtää mielenkiintoisen kuvan ristiriitaisesta miehestä. Turtola ei pyri maalaamaan kohteestaan liian siloiteltua kuvaa ja hän tuo esiin myös Paasosen epäonnistumisia ja heikkouksia, kuten erään melko kohtalokkaan toimittaja Thérèse Bonneyn haastattelun, joka kyllä inhimillisti minun silmissä hiukan jopa robottimaista Paasosta. Neiti Bonney kun onnistui saamaan varautuneesta Paasosesta irti varsin räväköitä vastauksia, jotka aiheuttivat jonkin moisen skandaalin ja taatusti harmaita hiuksia Paasoselle,Turtolan kerronta on miellyttävän tietävää ja silti keskustelevaa. Hän johdattaa lukijaa, esittää kysymyksiä ja tarjoaa vastauksia. Näkee että Turtola elää aiheensa mukana, muttei sen lumoissa.

Henkilöhahmona Paasonen ei ehkä ensisilmäykseltä ole niitä kaikkein mielenkiintoisempia, ennemminkin hän vaikuttaa hiljaiselta ja pidättyväiseltä mieheltä, joka ennen kaikkea keskittyy uraansa. Mannerheimin ristiriitainen ritari käsitteleekin enimmäkseen Paasosen työelämää, koti perheineen jää vain maininnoiksi sivulauseissa. Tämä mielestäni oli hiukan harmillista, sillä mielelläni olisin kuullut myös siitä, millainen Paasonen oli ilman univormuaan, aviomiehenä ja isänä. Yhtenä kirjan lähteistä mainitaan mm. everstin Aino-tyttären isästään kirjoittama muistelmateos, mikä antaa ymmärtää että henkilökohtaisempaakin materiaalia olisi ehkä ollut saatavissa. Vai oliko Paasonen todella niin omistautunut uralleen että jäi kaukaiseksi myös perheelleen?

Paasosen elämään sisältyi varsin mielenkiintoisia, Suomen kannalta kohtalokkaita aikoja. Vaikka minäkin olen Suomen historiani tankannut, oli kirjassa silti paljon kiinnostavia tapahtumia, joista en ollut aiemmin tiennyt mitään. Ihan kaikki sotamanöövereiden kuvaukset ja strategiat eivät kyllä hienoudessaan minulle auenneet, mutta kokonaisuutena lukukokemukseni oli mukavan sivistävä.

(Paasonen kertoo presidentti Kallion kuolemasta.)Kunniakomppanian keskelle ehdittyään presidentti Porilaisten marssin kaikuessa horjahti.  Olin varta vasten seurannut hänen takanaan, ja kun hän kaatui onnistuin vastaanottamaan hänet syliini ja käteni tunsivat  hänen sydämensä viimeisen korahtelun. Kannettuamme presidentin hänen vaunuunsa lääkäri saattoi todeta, että matka oli päättynyt.

WSOY, 2012
Sivuja: 310

Syystanssiaiset / P.D. James

P.D. Jamesin Syystanssiaiset oli jäädä minulta lukematta ennen kuin huomasin Helmetin hakusanoissa sanat Elizabet ja Fitzwilliam Darcy - kyseessä olikin siis jonkinlainen rikostarina Austenin hengessä, tuikkivasilmäisen Elizabethin ja hänen jylhän Darcynsä kera. Ihanaa! Kirja lähti varaukseen ja saapui juuri sopivasti Tukholman reissuani varten, mieluisampaa matkalukemista saa hakea.

Kirjan tapahtumien alkaessa on kulunut kuusi vuotta Ylpeyden ja Ennakkoluulon tapahtumista. Kirjan nuoret parit, Darcyt, Bingleyt ja Wickhamit, ovat vakiintuneet, kukin omalla tavallaan. Elizabethin ja Darcyn koti, tuo Pemberleyn komea kartano, on harmoninen ja onnellinen paikka jossa valmistellaan vuotuisia syystanssiaisia, kun iltahämärissä paikalle saapuu kieseillä hysteerinen Lydia. Lydia kertoo miehensä, kieron herra Wickhamin ja kapteeni Dennyn riitaantuneen ja juosseen Pemberleyn metsiin. Laukauksiakin oli kuultu... Kun Darcy miehineen lähtee asiaa tutkimaan, he löytävät metsästä kuolleen kapteeni Dennyn ja verisen Wickhamin, joka tokaisee: "Hän oli ainoa ystäväni. Olen tappanut hänet."

Näistä tapahtumista lähtee liikkeelle dekkarikuningatar P.D. Jamesin fanfiction, jossa siis selvitellään kapteeni Dennyn murhaa. Jamesin teksti tuntuu melko uskolliselta Austenille ja tuttuja henkilöitä käsitellään ilokseni lempeästi ja lämmöllä. Varsinainen rikosjuttu jää kuitenkin oikeastaan henkilöhahmojen ja heidän elämänsä varjoon mutta tässä kirjassa se ei oikeastaan häiritse, sillä Elizabethistä ja Darcystä minä juuri haluankin lukea! Paras osa Syystanssiaisia on minusta ehdottomasti Austenin henki ja vanhojen tuttujen hahmojen pariin pääseminen. Kirja keskittyy, kenties murhamysteerin luonteensa takia, Darcyyn ja Elizabet onkin tässä kirjassa varsin vaisu, ehkä kartanon rouvan elämä on vaatinut veronsa?

Sävyiltään kirja on Ylpeyttä ja ennakkoluuloa synkempi, mikä toki on ymmärrettävää - onhan kyse kuitenkin murhasta. Ratkaisu tuntuu sopivan myös aikakauden henkeen, ainakin itse hämmästyisin jos Pemberleyn elegantin illanvieton kesken päätyisinkin lukemaan verisistä haavoista, murhaajan raivosta ja muista kauheuksista. Siksi oikeastaan pidänkin enemmän suomennoksen nimestä, joka ohjaa lukijaa alkuperäistä nimeä Death comes to Pemberley paremmin oikeaan tunnelmaan. Hieman taitaa P.D. James kuitenkin virnistää lukijoilleen laittaessaan seurueen herrat pohtimaan mikä oikein on naiselle soveliasta tekemistä, selviääpä keskustelussa että naisilla olisi nykyisin ihan sielutkin...

Kirja oli mukava, vaikkei kuitenkaan tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Varsinaista moitittavaa en kirjasta löydä, ainoastaan loppuratkaisun kertaaminen hiukan latisti iloisia lukutunnelmia. En ole lukenut muita P.D. Jamesin kirjoja vaikka Adam Dalgliesh onkin minulle televisiosta tuttu, joten en siis tiedää millainen Syystanssiaiset on kirjailijan muihin teoksiin verrattuna. Huolimatta dekkarin pehmoisesta hengestä, heräsi uteliaisuuteni kuitenkin ja luulenpa että saatan hyvinkin tutustua Jamesin muuhunkin kirjalliseen tuotantoon. Antakaapa hyviä vinkkejä, mistä kannattaisi aloittaa?

"Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."

Otava, 2012
Sivuja: 348
Alkuteos: Death comes to Pemberley
Kirjasta lisää: Kirjasfääri, Amman lukuhetki, Lumiomena, Booking it some more

The Memory Thief / Emily Colin

Muistatteko Ghostin, sen ihanan elokuvan jossa Patrick Swayze kuolee ja palaa takaisin Whoopi Goldbergin avulla kertoakseen Demi Moorelle että hän rakastaa tätä? The Memory Thief toimii vähän samalla periaatteella - vuorikiipeilevä komistus Aidan tekee Mount McKinleyllä kohtalokkaan virheen ja suremaan jäävät Maddie-vaimo ja Gabe-poika. Samaan aikaan Pohjois-Carolinassa herää auto-onnettomuudessa ollut Nicholas koomasta. Nicholasin muisti tuntuu olevan puhtaaksi pyyhitty, jäljellä on vain outoja mielikuvia punatukkaisesta nauravasta naisesta ja pienestä pojasta - sekä vuorikiipeilystä.

Kokonaisuutena kirja oli minusta aika hämmentävä luettava - hämmentävä jo siksikin, että luin aika monta lukua ennen kuin tajusin koko Aidan/Nicholas -kuvion. Olin, jotenkin jostain käsittämättömästä syystä, saanut nimittäin päähäni että tarina kertoo miehestä, jonka oletetaan kuolleen ja dekkareiden ystävänä olin jo pian ehtinyt kehitellä melkoisen juonen kirjaan, jota en vielä ollut lukenutkaan! Lukemisen aluettua, olin ihmeissäni siitä, ettei kirja kertonutkaan siitä, kuvittelin. Jännä juttu, Emily Colin ei ollut kirjoittaessaan osannut lukea ajatuksia joita minä nyt ajattelin. Ne nykyajan kirjailijat, ei onnistu ajatustenluku eikä aikamatkailu...

Olin siis hämmentynyt, tosin osittain ihan omasta syystäni. Emily Colin on rakentanut kirjansa Aidanin, Maddien ja Nicholaksen kertomien kappaleiden varaan ja se sisältää aikahyppyjä pariskunnalle merkityksellisiin hetkiin. Kirjassa kerrotaankin yhden ihmissuhteen tarina, kipupisteine kaikkineen. The Memory Thief on myös kirja rakkaudesta ja surusta ja tarinana se voisi olla haikean kauniskin, mutta se jokin joka saa minun silmäkulmani kostumaan, puuttui. Kyllä, Colinin teksti oli aitoa, intohimoistakin, sujuvaa ja kaunista, mutta jokin häiritsi. Kirjassa oli joitakin juonenkäänteitä, joihin minun oli vaikea uskoa. Sanotaan vaikka että teoksessa oli minusta liikaa seksiä haikean riipaisevaksi surutarinaksi...

The Memory Thief siis ehkä lipsahti hitusen verran viihdekirjan puolelle, mutta kokonaisuus oli kyllä miellyttävä. Jos pidit Ghostista, pidät ehkä tästäkin.

"I have read the inscription so many times I have it memorised, but by now reviewing it before a day's climb has become a ritual, a good luck talisman. In her rounded handwriting Maddie has written: Aidan, Madeline and Gabriel. And beneath that: Come back to me.
It is a promise I intend to keep."

Ballatine Books, 2012

So American: osavaltio: Alaska

Sofie Munsterhjemin aika / Kirsi Vainio-Korhonen

Professori Kirsi Vainio-Korhosen kirja Sofie Munsterhjelmin aika osui käsiini kirjastossa ihan vahingossa. Luulin sitä ensin romaaniksi ja kiinnostuin tajutessani että kyseessä olikin tietokirja, aatelisneidon elämäkerta. Sofie Munsterhjelm ei ollut hovin kukkanen tai muutenkaan teoillaan historian lehdille jäänyt nainen, hän oli säätynsä edustaja, vaimo ja äiti ja jostain syystä juuri hänen tavallisuutensa tekee hänestä mielenkiintoisen. Luemme usein jollakin tapaa poikkeuksellisten henkilöiden elämäkertoja, mutta tavallisten ihmisten arki jää kuitenkin näiden suurten tarinoiden varjoon. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta oli hienoa lukea vaihteeksi ihan tavallisen ihmisen dramatisoimattomasta elämästä.

Sofie Munsterhjelm syntyi vuonna 1801 aatelisperheeseen. Sofien lapsuus oli onnellinen ja vauras, suuren talon tyttärenä hän ei ilmeisimmin joutunut juurikaan perehtymään esimerkiksi ruoan laittoon, sen sijaan koristeluompelu, klavesiinin soitto ja ranskan kielen opiskelu olivat vierailujen ohella nuoren naisen elämää. Vanhempien varhainen kuolema muutti Sofien elämän jättäen hänet kaukaisempien sukulaisten ja nuorempien veljiensä vastuulle. Naisen kohtalon muuttaa rakkaus, nopean ja yllättävän naimakaupan myötä Sofie saakin niskoilleen tuhluriaviomiehen, joka hassaa puolisonsa omaisuuden ja yltäkylläinen elämä muuttuu vähitellen pennin venyttämiseksi.

Kirsi Vainio-Korhonen on kirjoittanut aiemmin kirjan Sophie Creutzin aika, joka käsittelee aatelisnaisen elämää 1700-luvulla. Sofie Munsterhjelmin aika syntyi kun kirjan lukija otti yhteyttä Vainio-Korhoseen ja kertoi hänellä olevan aineistoa Munsterhjelmistä - Creutzin tyttärentyttärestä. Aineistosta vähitellen piirtyi esiin laajempikin tuon ajan naisten, lasten ja miesten elämästä. Aineistoon kuului mm. Sofien kouluvuosien oppimispäiväkirja, talouskirjanpitoa kuitteineen sekä ystäviltä ja rakkailta. Teos sisältää myös jonkin verran mustavalkoista kuvitusta, kuvittelisin tosin että värikuvat olisivat esimerkiksi taulujen ollessa kyseessä välittäneet paremmin tunnelmaa.

Koin myös mielenkiintoisiksi muutokset ajan hengessä, joita korostivat vertailut Sofien ja hänen tyttärensä Sofian elämään ja koulutukseen. Sofie eli nuoruutensa valtiossa joka oli juuri siirtynyt Venäjän vallan alaisuuteen ja hänen koulutuksensa oli tyypillinen aatelisneidolle. Vuonna 1835 syntynyt Sofia taas kasvaakin aikuiseksi maailmassa, jossa Suomen kansallisuusaate on nousemassa ja valitsi puolisonsakin vapaammin.

Elämän inhimillisen draaman takana näyttäytyy myös ihmisten arki, varsinkin Sofien kirjanpito kuvaa hyvin paitsi perheen rahatilannetta, myös erilaisia palveluita, joiden avulla naiset noina aikoina elantonsa hankkimaan. Olin esimerkiksi yllättänyt siitä, että monet vanhoistapiioista harrastivat rahanlainausta ja tulonsa siis lainojen koroista.Sofie tulee lähelle kirjan välityksellä, minun mielikuvissani hän on ehkä liian nöyrä ja rakastava nainen, joka ei pelkää työntekoakaan vaikkei olekaan siihen tottunut. Hän teki virheen rakkaudessa ja maksoi siitä - kalliisti. Hän on pärjääjä joka keksii keinot jolla elättää perheensä tiukan paikan tullen ja onnistui jopa kaikkien vaikeuksiensa jälkeen rakennuttamaan itselleen oman talon. Itse.

(Sofien katkera kirjoitus pian avioliiton solmimisen jälkeen.)"Rakkaus on lumoava uni, joka syntyy puhtaasti mielikuvituksesta. Se ei voi välttää hairahduksia eikä se syleile ihastustaan vaan tuulentupia, mitä kohtuuttomampi rakkaus on odotuksissaan sitä voimakkaampi ja ylevämpi se on; ja se on loputon toiveikkuudessaan, jolla ei ole mitään pohjaa todellisuudessa. Kun rakkaus tarvitsee salailua, pelkoa ja esteitä, miten se kykenee säilymään ihmisten välillä, jotka on sidottu toisiinsa [avioliiton] katkeamattomilla siteillä?"

Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012
Sivuja: 319

Työkirja / Saku Tuominen, Pekka Pohjakallio

Työkirjan idea on sekä mielenkiintoinen että ajankohtainen, kiire tuntuu olevan jo melkein muotisana ja täpötäysi kalenteri tarkoittaa tehokasta työntekijää ja jollain oudolla tapaa parempaa ihmistä. Töitä vain tulee jostain ja monen arki on kamppailua sähköpostin, palaverien ja kaiken muun rumban pyörteissä. Ja tahti vain tuntuu kiihtyvän. Näihin ja moniin muihin epäkohtiin yrittävät Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio löytää ratkaisuja tai ainakin helpotusta.

Työn luonne on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon, olemme siirtyneet tehdastyöstä tietotyöhön, työajat ja -paikat vaihtelevat ja työn ja vapaa-ajan tasapainokin askarruttaa, minuakin. Teenkö viiden vuoden aikana töitäni yömyöhään keittiön pöydän ääressä koska toimistolla on siirrytty entistä liikkuvampaan ja tehokkaampaan moodiin? Näenkö enää työkavereitani livenä kun työelämäkin siirtyy entistä vahvemmin verkkoon? Elämme valitettavasti yt-neuvotteluiden kulta-aikaa ja varmasti monella työpaikalla puhutaan monenlaisista tehostamistoimista, mutta miten tehostetaan jos tahti on jo entuudestaan tiukka?

Työkirja on eräänlainen loppuraportti 925 - Redesigning the work week -projektista. Projekti starttasi vuonna 2011. Vuoden mittaisen projektin pääyhteistyökumppanina oli IBM, mukana olivat myös mm. Fazer, Outotec, UPM sekä valtioneuvoston kanslia. Projektin aikana tarkkailtiin tietotyöläisen arkea, tehtiin harjoituksia ja keskusteltiin. Projektilaiset testasivat käytännössä ison nipun kirjailijoiden teorioita, joista parhaat ovat jaossa kirjan lopussa.

Kirjan lukeminen vei minulta yllättävän kauan vaikka teksti olikin sujuvaa ja miellyttävää lukea. Tunsin kuitenkin tarvetta pitää taukoja ja sulatella lukemaani tavallista enemmän. Kävin töissä, mietin ja pureskelin ideoita. Tunsin lukiessani myös oudosti muutosvastarintaa ja kuten projektilaisetkin huomasin toistelevani tuttuja mantroja: "ei ehdi kun on niin kiire", "niin hommia nyt vaan tulee jostain", "se on vaikeaa". Kunnes eräänä päivänä minunkin lamppuni syttyi. Tajusin että kuten muutkin, vastustin kirjan ajatuksia, koska kiire ja pitkät työpäivät vain ovat osa hyvän työntekijän imagoa. Mitä sitä sanottiinkaan kärsimisestä ja kirkkaammasta kruunusta? Tärkeintä on imago, mielikuva.

Pohjakallio ja Tuominen pyrkivät kirjassaan rikkomaan rajoja ja murtamaan myyttejä - pehmeästi. Parhaimmillaan heidän ideansa ovat niin yksinkertaisia perusjuttuja että lukijana tekee ihmettelen miksen itse ole tullut ajatelleeksi tuota. Kyse ei siis ole poppakonsteista, enemmänkin maalaisjärjen käytöstä. Sillä oikeastaan on ihan järkevää suunnitella seuraavan päivän työt tai siirtyä tekemään työtä kulloisenkin tehtävän vaatiman ympäristöön, siis vaikkapa keskittymistä vaativana päivänä kirjastoon tai muuhun hiljaiseen tilaan. Eikä sekään että unta tulisi saada tarpeeksi, ole varsinaisesti uutispommi, olkoonkin että se tapaa unohtua liian usein.

Kirjan ulkoasu on miellyttävän erilainen ja tyylikäs. Se on tehokkaan oloinen, kuten Työkirjan pitääkin ja nokkela. Erilaisuus ei lopu kansiin, kirjan tekstejä rytmitetään mustavalkoisin piirroksin ja tekstein ja käytännon harjoituksetkin löytyvät vasta kääntämällä kirjan toisinpäin. Ulkoasu on väljä, vaikka asiaa onkin, se pystytään sanomaan yksinkertaisesti ja lyhyesti - samaan tapaan kuin kirjoittajat neuvovat yrityksiä kirjoittamaan missionsa ja visionsa. "Kirjoittakaa ne niin että 10-vuotiaskin ymmärtäisi ja innostuisi niistä." Fiksua, kukapa ei haluaisi eroon merkityksettömästä jargonista, joka ei tunnu merkitsevän mitään?!

Työkirja oli mielenkiintoinen luettava, joka antoi ajattelemisen aihetta ja ehkä ihan apuakin oman työpäiväni kanssa. Pidän kirjan yksinkertaisista ja järkevistä teeseistä mutta myös sen positiivisuudesta, työn ilo meiltä usein onkin kateissa. Parempaa työpäivää kaikille!

"Siksi ensimmäinen iso vallankumous vaatii tämän kokonaisvaltaisuden hyväksymistä. Hyvä työ vaatii taustalle myös hyvää elämää. Tai oikeastaan; hyvä työ on osa hyvää elämää. Levollinen mieli ja toisaalta ahdistus vaikuttavat kaikkeen, mitä teemme joko hyvässä tai pahassa. Aivan kuten urheileminen, ravinto, lepo, ihmissuhteet tai elämänrytmimmekin."

Näin Helsingin kirjamessuilla Tuomisen ja Pohjakallion haastattelun.
Muutkin tilaisuutta seuranneet taisivat pitää kuulemastaan, sillä sivukorvalla
kuulin kehuja miesten ideoiden raikkaudesta.

WSOY, 2012
Sivuja: 294 + kääntöpuoli 97
Kirjasta lisää: 925design
Saatu arvostelukappaleena.

Kuninkaan puhe / Mark Logue, Peter Conradi

Kuinka voisinkaan kävellä sellaisen kirjan ohi, jonka kannessa komeilee ihana Colin Firth?! Olin kuullut elokuvasta paljon suitsutusta ja odotukseni olivat aika korkealla kirjan suhteen.  Sillä kirjahan on aina elokuvaa parempi.. ?

Lionel Logue oli Englannin kuninkaan Yrjö VI:n puheterapeutti ja toinen kirjan kirjoittajista, Mark Logue, on hänen pojanpoikansa, joka alkoi vasta Kuninkaan puhe -elokuvan myötä tutkia isoisänsä vaiheita ja vaikutusta monarkian säilymiseen. Kuningas oli lapsesta saakka kärsinyt änkytyksestä ja siitä johtuneesta ujoudesta, häntä pidettiinkin yleisesti tyhmänä vaivojensa takia. Julkiset edustustehtävät olivat miehelle tästä syystä kauhistus. Vaimonsa kannustuksesta hän päätti kuitenkin hakea apua Australiasta siirtolaisena Iso-Britanniaan muuttaneelta Lionel Loguelta.

Kirja perustuu pitkälti Loguen omiin muistiinpanoihin terapiasta, mutta sisältää myös elämäkerrallista tietoa terapeutista ja hänen potilaastaan sekä historiallisista olosuhteista, jotka vaikuttivat tapahtumiin. Minusta tämä ratkaisu oli hyvä, sillä omat tietoni Yrjö VI:stä ja tuon ajan Englannista ovat parhaimmillaankin hyvin suppeat. Muistan ajasta lähinnä Yrjö V:n ja Wallis Simpsonin maailmaa kuohuttaneen rakkaustarinan, jota muuten sivuttiin kirjassa mukavan paljon.

Kokonaisuutena, valitettavasti ja pitkin hampain, joudun myöntämään että Kuninkaan puhe oli vähän tylsä. Haluaisin tietysti pitää kirjasta jonka kannessa on Colin Firth, mutta tällä kertaa se ei oikein riittänyt... Puheterapia on ehkä kuitenkin kiinnostavampaa seurattavaa elokuvallisesti, kuvittelisin kuitenkin että puheongelmiin enemmän perehtyneelle teos voi olla antoisaa luettavaa.

Tarinassa on paljon kiinnostavia ja arvokkaita elementtejä, jotka pysäyttivät ajattelemaan. En ole esimerkiksi tullut aiemmin tajunneeksi sitä, kuinka raskas ja eristävä asia puhevika voi olla. Kaiketi puhekykykin on niitä asioita, jotka on helppo ottaa itsestäänselvyytenä. Tunsin myös suurta sympatiaa Yrjö VI:n henkilökohtaista tragediaa kohtaan. Kirjan kuningas vaikutti hyvältä, lempeältä ja ujolta mieheltä, joka olisi ollut ehkä onnellisin viettäen hiljaista elämää perheensä kanssa ja hän luopui siitä velvollisuutensa takia. Enkä suoraan sanottuna osaa heti kuvitella tehtävää joka olisi ujolle entiselle änkyttäjälle raskaampi työ kuin Englannin kuningas - aikana jolloin Kanaalin toisella puolella propagandapuheitaan piti Adolf Hitler.

"Hänen Majesteettinsa edistyy päivä päivältä. Hän hallitsee hermonsa aiempaa paremmin, ja hänen ääneensä on alkanut tulla upeita sävyjä", Logue kirjoitti päiväkirjaansa. "Toivottavasti  hän ei joudu liiaksi tunteiden valtaan huomenna. Hänen Majesteettinsa rukoili tänään. Hän on niin mukava kaveri - ja minä todella haluan, että hänestä tulee erinomainen kuningas!"

Otava,  2011
Sivuja: 223
Alkuteos: The King's Speech - How One Man Saved the British Monarchy
Kirjasta lisää: Valikoiva lukutoukka

Terkut Tukholmasta!

Kävin alkuviikosta taas pyörähtämässä Arlandan lentoasemalla, ihan työasioiden merkeissä. Olen aina pitänyt kovasti lentoasemien tunnelmasta, hyörinästä ja ihmisistä tarinoineen. Osa hyvällä mielellä lomalle lähdössä, osa kiireisiä työmatkalaisia - kaikenlaista mielenkiintoista katseltavaa ja mietittävää riittää. Ja luonnollisestikin myös kirjatarjonta kiinnostaa, viime vuonna löysin Arlandasta esimerkiksi kivoja Penguinin kirjatuotteita.  Joten aherruksen jälkeen käytin tehokkaan (ja onnellisen) tunnin sinkoillen pitkin poikin lentokenttää, napsien kuvia mm. kirjoista. En finne igen...

Matkakirjani oli tällä kertaa P.D. Jamesin Syystanssiaiset, jonka paksuus osoittautui reissun pituuteen suhteutettuna täydelliseksi. Viimeiset rivit luin kun rullasimme kotiin Helsinki-Vantaalle.

Åsa Larssonin mainio Uhrilahja oli Ruotsissakin hyvin esillä. Täytyy sanoa että suomalaiset kannet ovat paljon tyylikkäämmät ja hengeltään vahvemmat, tähän ruotsalaiseen versioon en ihan hevillä tarttuisi.

Nobel-voittajankin kirjat olivat kivasti esillä. Varsinkin Red Sorghum vaikutti kiinnostavalta.

Lentoaseman tyyppejä.

Hmm. Olisikohan sittenkin pitänyt ostaa tämä? Tarvetta olisi...

50 Shades -sarja näyttää olevan lahden takanakin kovassa huudossa.

Mehua minä vain ostin...

Tämä jäi hyllyyn ja se vähän harmittaa. Kirja on houkuttelevan näköinen ja esipuhekin Shriverin... Onneksi kuitenkin on kirjablogit!

Nälkäpeli, Vihan liekit, Matkijanärhi / Suzanne Collins

Olen uteliaana seurannut Nälkäpelin saamia kehuja ja miettinyt pitäisikö kirja(t) lukea. Olen jostain syystä ollut aika skeptinen kirjan suhteen, tuntui ettei se olisi oikein minun juttuni, sitten tuli syysloma ja kirjaston hyllystä löytyi Nälkäpeli-mammutti - samoissa kansissa kaikki kolme kirjaa enkä enää keksinyt mitään syytä olla lainaamatta. Vitkuttelin lukemisen kanssa, järkäleeseen tarttuminen ei oikein kiinnostanut. Sitten päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lukea edes muutama luku, "yleissivistyksen vuoksi". Sitten kello olikin yht'äkkiä yksi yöllä ja olin lukenut Nälkäpeliä 300 sivua ja aloin ymmärtää kirjasarjan suosiota ihan uudella tavalla...

Kokonaisen kirjasarjan juonesta on vaikea kertoa paljoakaan ilman spoilaamista, joten kirjoitan kirjan sisällöstä vain lyhyesti. Eletään tulevaisuuden Yhdysvalloissa, jossa maa on erilaisten onnettomuuksien ja kriisien myötä vajonnut tilaan, jossa Capitol-alueella elävät harvat ja valitut elävät yltäkylläisyydessä halliten maan 12 sektoria. Elämä sektoreilla on köyhää ja säännösteltyä, pahin vitsaus kuitenkin sektorien nuoriin kohdistuva jokavuotinen Nälkäpeli-arvonta, jossa jokaiselta sektorilta valitaan tyttö ja poika taistelemaan hengestään eräänlaisessa tositv-ohjelmassa. Eräässä arvonnassa luetaan Katniss Everdeenin 12-vuotiaan pikkusiskon nimi. Katniss ilmoittautuu mukaan Nälkäpeliin sisarensa puolesta ja kilpailijoiden ympärillä alkaa hurja mediamyllytys, joka huipentuu tietysti ohjelman varsinaiseen alkamiseen.

Suzanne Collinsin teksti oli vetävää ja dystopian maailma oli sopivalla tavalla uskottava ja kiintoisa. Tulevaisuuden maailmassa kun oli sopivalla tavalla meidänkin ajastamme tuttuja elementtejä, toki mielikuvituksella höystettynä. Esimerkiksi Nälkäpeli oli kuitenkin outo ja väkivaltainen Big Brother -talo, ohjelmaan osallistuminen ja sen katsominen ollen pakollista. Collins mm. stailaa kilpailijansa ja hyvällä, koskettavalla tai muutoin kiinnostavalla esiintymisellä voi saada apuja haasteisiin.

Katniss Everdeen oli minusta mainio ja poikkeuksellinenkin sankaritar, hän on pessimistinen ja päättäväinen sisupussi, jonka suorasukaisuus saattaa hänet vaikeuksiin. Katniss on vuosiaan vanhempi tyttö, joka tekee sen mitä täytyy. Toki kirjassa täytyy hiukan rakkauttakin olla ja pidin siitä, kuinka tätä teemaa on kirjassa käsitelty. Katnississa on hiukan samaa kuin Jane Austenin Eliza Bennetissä, pippurinen ja vähän tunteidensa kanssa kömpelö nainen hänkin.

Vaikka kyseessä onkin nuorten kirja, viihtyi aikuinenkin tämän sarjan parissa vallan mainiosti. Mukana oli tärkeitä yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja ja mukavasti ironiaa, joka on herkkua allekirjoittaneelle. Ainakin minä hykertelin stailauksille, haastatteluille ja sille kaikelle hullutukselle, jota Nälkäpelin "televisiointiin" liittyi. Väkivaltaa oli toki runsaasti, mutta eipä tästä aiheesta kai voisi kirjoittaakaan ilman sitä.

Luin trilogian melko kiivaaseen tahtiin, taukoja pitämättä. Ehkä juuri tästä syystä kirjojen rakenteen toisteisuus vähän pistikin silmääni. Olen Kuuttaren kanssa samaa mieltä siitä, että trilogian paras kirja on ehdottomasti ensimmäinen, Nälkäpeli. Kaksi seuraavaakin osaa toki ovat ihan mukavaa luettavaa, mutta ne eivät tarjonneet yhtä intensiivistä lukukokemusta.

(Katniss harjoittelee haastettelua varten.)Seuraavat tunnit ovat yhtä piinaa. Jo alussa käy selväksi, etten osaa intoilla. Kokeilemme nenäkkään roolia, mutta en ole siihen tarpeeksi ylimielinen. Ja kaikesta päätellen olen liian "haavoittuvainen" temperamenttiseksi. Minä en ole nokkela. Enkä hauska. Enkä seksikäs. Enkä salaperäinen.
Valmennusistunnon lopussa en ole yhtään mitään. Haymitch on ruvennut ryyppäämään suunnilleen nokkelan kohdalla, ja hänen äänessään on häijy alavire.

WSOY, 2012
Sivuja: 1052
Alkuteokset:  The Hunger Games, Catching Fire, Mockingjay
Nälkäpelistä lisää: Oota mä luen eka tän loppuun, Kirjamielellä, Booking it some more, Kuuttaren lukupäiväkirja, Kirjojen salainen puutarha
Vihan liekeistä lisää: Oota mä luen eka tän loppuun, Kirjamielellä
Matkijanärhestä lisää: Oota mä luen eka tän loppuun, Booking it some more, Kirjamielellä

Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus / Indrek Hargla

Innostuin alkuvuodesta kovasti Indrek Harglan kirjoittamasta Apteekkari Melchior -sarjasta. Sarjan tapahtumat sijoittuvat keskiaikaiseen Tallinnaan ja ratkottavana on keskiaikainen mysteeri jos toinenkin, ihan minun tyyppiseni kirja siis!

Tällä kertaa apteekkari Melchior Wakenstede ratkoo Rataskaivokadun kummituksen arvoitusta. Aaveen on nähnyt kolme henkilöä ja heistä jokainen on pian sen jälkeen löytynyt surmattuna. Aave tuntuu liittyvän pahamaineiseen Unterrainerin taloon, mutta miksi menneisyys vainoaa nyt eläviä? Melchior alkaa selvittämään niin Unterrainerin tragedian taustaa kuin sitä, mitä aaveen nähneille oikeasti tapahtui.

Himo on makeaa ja synti vieläkin makempaa.

Kirja on saanut innoituksensa vuodelta 1419 peräisin olevasta merkinnästä Tallinnan kaupungin kirjassa, jossa mainitaan muuan Gils de Wredten kuolleen, Wredten kerrotaan "maalanneen seiniä pyhässä hengessä" mutta merkinnän perässä oli myös outo lause, joka voitaisiin kääntää esimerkiksi näin: "joka näki kummituksen".

Viihdyin vallan mainiostoi Harglan luomassa keskiaikaisessa maailmassa, joka on rikas ja mielenkiintoinen. On mukavaa kuvitella seuraavansa apteekkikeksejä napostelevia dominikaanimunkkeja kaavuissaan, rohtojen keittämistä, kiltoja ja ritareita. Kirjan taustalla onkin varmasti aimo annos tutkimustyötä niin keskiaikaisesta Tallinnasta kuin elämästä ja tavoista yleensäkin. Tietoa ja termejä on paljon, luulenkin että kirja hyötyisi vaikkapa omasta sanastostaan, sillä en usko normaalin dekkarinlukijan tietävän ainakaan ruumiin ryvettämisen, flagellanttien, dielen tai dörnsen merkitystä.

Ehkä varsinainen rikostapaus tällä kertaa jäikin lukukokemuksessani keskiaikaisen miljöön varjoon, sillä mielestäni Melchiorin edellinen tapaus oli kokonaisuutena toimivampi. Rataskaivokadun kummituksen taustat kun ovat melko mutkikkaat ja pienissä pätkissä väsyneenä kirjaa lukenut bloggari joutui välillä palaamaan kirjassa taaksepäin palauttaakseen mieleensä henkilöitä ja juonenpätkiä. Kokonaisuus oli kuitenkin viihdyttävä ja erityisen paljon jäi mieltäni vaivaamaan Wakenstedejen kirous, joka Melchiorinkin mieltä kovasti kirjassa painoi.

"Päivä alkoi niin, että aamulla Melchior seisoi apteekkinsa kynnyksellä, tervehti ystävällisesti ohikulkijoita ja kutsui heitä apteekkiin panemaan suun makeaksi tai maistamaan kulauksen apteekkisnapsia, kuten hän oli kutsunut suurimman osan elämästään ja kuten hän toivottavasti kutsuisi myös jäljellä olevien elinpäiviensä aikana - jos Jumala suo. Hän oli neljäkymmentä vuotta vanha ja uskoi olevansa Tallinnalle yhtä tarpeellinen kuin Tallinna hänelle."

Moreeni, 2012
Sivuja: 326
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus
Saatu arvostelukappaleena

Kapteeni Grantin lapset / Jules Verne

Jules Vernen Kapteeni Grant -sarja on yksi mieheni lapsuuden suosikkikirjoista ja erään pitkän lapsuuden kirjamuistoista käydyn keskustelun jälkeen, päätin että haluan lukea kirjat jota rakkaani rakastaa. Löysin Elisa Kirjasta ilmaisen suomenkielisen versionkin luettavakseni ja lueskelin kirjaa hitaasti, pieni palanen kerrallaan. Näin sieluni silmin nuoremman version miehestäni ahmimassa näitä kertomuksia silmät loistaen, sillä kirjan luettuani osaan hyvin kuvitella kuinka innostunut hän onkaan ollut tästä kirjasta poikasena. Kokemuksena Kapteeni Grantin lasten lukeminen olikin tästä syystä oikein ihanaa, tuntui siltä kuin olisin saanut hetken kurkistaa rakkaan ihmisen menneisyyteen. (Anteeksi siirappisuus, tänään on vain tälläinen päivä.)

Tarina alkaa kun lordi Glenarvanin jahdin kannelle vedetään komea vasarahai. Pedon vatsasta löytyy pullo, joka sisältää viestin. Viesti on osoittain tuhoutunut, mutta luettavan sisällön perusteella lordi päättelee hätäviestin olevan kapteeni Grantilta jonka alus lienee haaksirikkoutunut 37. leveysasteella. Viranomaisten kieltäydyttyä pelastustoimista, vetoavat kapteenin lapset, Robert ja Mary, lordiin niin että hän päättää puolisoineen lähteä itse etsimään hädänalaisia. Lordi seurueineen matkustaa kohti Etelä-Amerikkaa jossa monet vaarat odottavat retkikuntaa.

On helppoa ymmärtää miksi kirja vetoaa lapsiin, erityisesti nuoriin poikiin, sillä Verne kuljettaa lukijaansa taitavasti uusista maisemista ja seikkailuista toisiin. Retkikunta kulkee halki Chilen ja Argentiinan Andit ylittäen, kohdaten tulvia, maanjäristyksiä, kuivuutta ja susilauman hyökkäyksiä - toimintaa riittää siinä määrin että tälläinen vanhempi lukija ehtiikin jo loppua kohden hiukan turtua Vernen jatkuvaan tulitukseen. Sen sijaan arvaan että mieheni aikoinaan otti jokaisen seikkailun innolla vastaan - dialogista ja psykologisten suhteiden kehityksestä viis. Vernen tapa kuvailla seikkailijoiden ympärillä välittyviä näkymiä on kuitenkin viehättävä kaikessa runsaudessaan, hän kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti eri alueiden kasveista ja eläimistä sekä eri luonnonilmiöstä. Kuvittelisinkin kirjan olevan viihdyttävän lisäksi myös salakavalan sivistävä - kiero, kiero Verne!

"Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, - ne eivät syty."

Kirjan henkilöhahmot ovat mukavan selkeitä, lordin itsensä ollessa luonnollisestikin tarinan johtaja ja sankari. Ranskalainen maantieteilijä, Jacques Paganel, taas on selvästi kirjan hauskuuttaja ja eräänlainen hajamielisen professorin esikuva. Minun harmikseni naisroolit jäivät tarinassa valitettavan pienelle osalle, vaikka Mary Grant ja lady Helena toki kuuluvatkin retkueeseen, saavat he varsin epäkiitollisesti jäädä laivaan miesten lähtiessä seikkailemaan maihin. Esimerkiksi lady Helena, suuren tutkimusretkeilijän seikkaileva tytär, vaikutti melkoisen kiintoisalta tuttavuudelta ja olisin suonut hänelle enemmänkin palstatilaa.

"Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin."

Gutenberg projekti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1867-1868
Sivuja: 168
Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant
Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina

Stonehengen perintö / Sam Christer

Tartuin Stonehengen perintöön vastoin parempaa tietoani, kirja oli selvästi da Vinci koodi -tyyppinen actionpläjäys, mutta Stonehenge paikkana kiinnostaa minua kovasti ja haluaisin siellä joskus käydäkin. Joskus tämän tyyppiset kirjat sisältävät myös mukavasti taustatietoa ja sen varaan laitoinkin toivoni. Ja kun kirjan kannessa mainostettiin "fiksua, tyylikästä ja vaikuttavaa" kirjaa, taivuin.

Kirjan perusasetelma on monista muista saman tyyppisistä kirjoista tuttu: on isä, joka tarinan alussa tekee itsemurhan ja jättää  jäähyväisiksi pojalleen Gideonille salaperäisen viestin. Miesten välit ovat äidin kuoleman muuttuneet etäisiksi johtuen isän alkaneesta kiinnostuksesta mystiseen kulttiin joka palvoo Stonehengen kiviä.  Gideon törmää pian kultin edustajiin heidän yrittäessään estää muinaisia salaisuuksia tulemasta julki. Kaavahan on siis melko samanlainen kuin da Vinci -koodissa ja esimerkiksi Libri di Lucan arvoituksessa. Ymmärrän että asetelma on dramaattinen ja tarjoaa monia mahdollisuuksia kirjailijalle, mutta alan silti kyllästyä sen ahkeraan kierrätykseen. Jos ensi kerralla keksittäisiin jotain vähän erilaista?

Sam Christerillä on perussujuva kirjoitustyyli, mutta varsinkin alussa törmäsin outoihin kielikuviin, jotka töksäyttivät lukukokemustani. Christer mm. kuvailee naispoliisi Meganin pukeutumista sanoin "tyyli käs asu - ruskea trikoopaita ja mustat leveälahkeiset housut." En tiedä miksi, mutta jotenkin minulle ei välity sanoista ruskea trikoopaita ensimmäiseksi se tyylikkyys.

Tarinan keskushenkilöinä olivat arkeologi Gideon, naispoliisi Megan ja uhriksi aiottu Caitlyn, joka osoittautui minun suosikkihenkilökseni sitkeytensä ja suorasukaisuutensa takia. Vähän kliseitä on toki luvassa Caitlyninkin kohdalla, hän kun on -tietysti- Yhdysvaltain varapresidentin tytär. Kylläpä kaapuveijarit onnistuivatkin hyvin uhrinsa valitsemaan...

Kirjana Stonehengen perintö ei tarjonnut mitään uutta, mutta harmikseni kirjassa ei pahemmin perehdytty Stonehengen taustoihin vaan päristeltiin menemään kaapujengin ja uhrimenojen hengessä. Varsinkin loppua kohden vauhti kiihtyi hurjaksi ja Norkku kyllästyi lopullisesti mäiskinnän määrään. Anteeksi, mutta ei napannut.

"Mestari hymyilee lähtiessään. Huomenna hän palaa aloittamaan pyhiinvaelluksensa. Hän polvistuu jumalten edessä ja ottaa vastaan heidän henkensä. Hänestä tulee heidän astiansa, portti josta he kulkevat muinaiseen temppeliinsä halki mustan maan."

Bazar, 2012
Sivuja: 412
Alkuteos: The Stonehenge legacy

Poikani ääni / Chris Cleave

Poikani ääni oli ensimmäinen Cleaveni, se tarttui mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä, vähän niinkuin alennusmyynnissä ostoskorista löytyy paljon sellaistakin mitä en edes aiemmin tiennytkään tarvitsevani. Olin nimittäin tullut vain noutamaan nopeasti varaukseni, mutta sitten piti ihan pikkuisen vain kurkistaa Bestsellereitä ja... Ja yht'äkkiä huomasin ajattelevani kotona odottavan ison kirjakasan sijaan: "Hmm... Pitäisikin kokeilla tätä Cleavea..." Näin siinä vain joskus käy.

Poikani ääni on surullinen ja vähän ahdistavakin kertomus terrorismistä, tai oikeammin siitä mitä terroriteon jälkeen tapahtuu. Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä työväenluokan nainen, joka eräänä kohtalokkaana päivänä menettää miehensä ja poikansa jalkapallo-ottelun aikana räjähtävän pommin takia. Kirja koostuu naisen kirjeistä Osama bin Ladenille, kirjeissä hän kuvaa elämäänsä iskuja ennen ja niiden jälkeen.

Kirjan luettuani tunteeni olivat sekavat. Jokin kirjassa oli koukuttanut, sillä luin sen yhdessä iltapäivässä. (Nopealukuinenkin se siis oli!) Kirjan perusasetelma oli mielenkiintoinen ja siinä oli jotakin kiinnostavaa ja koskettavaa, erityisesti pidin päähenkilön surun koruttomuudesta ja arkisuudesta.

"Tyhmältähän tämä kuulostaa Osama, mutta olen joskus hyvilläni, että sinun väkesi räjäytti heidät molemmat yhdessä. Jos poikani olisi selvinnyt, hän olisi ikävöinyt isäänsä. Hän olisi ollut kauhean suruissaan. En kestäisi sitä että poikani olisi surullinen, niin että jos jonkun on nyt surtava, kai se voin olla minä."

Valitettavasti kirjassa oli paljon sellaistakin mikä häiritsi minua, esimerkiksi jo kirjan perusidea, perheensä menettäneen äidin kirjeet Osamalle tuntui oudolta. Kirjeiden sävy oli tuttavallinen, melkeinpä lämmin, enkä oikein pysty uskomaan siihen että lapsensa menettänyt äiti edes pystyisi muutamia kuukausia tragedian jälkeen kirjoittamaan elämänsä yksityisistä ja aroista asioista juuri sille miehelle joka on suureen suruun syyllinen. Toki myöhemmin Cleave tarjoaa lukijalleen ehkä lieventäviä asianhaaroja, mutta varsinkin kirjan alkupuolella asetelma tuntui hämmentävältä.

Sain siis ensimmäisen Cleaveni sekavin tuntein päätökseen, ainakaan tämä kirja ei ollut ihan minun juttuni. Kirjailijan teksti ja ideat olivat kuitenkin siinä määrin kiinnostavia, että voin hyvinkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden kun oikea teos oikealla hetkellä löytyy kirjastosta.

"Osama, minä olen Lontoo, olen koko maailma. Sen kun murhaat minut pommeilla, yksinäinen piruparka, minä rakennan itseni uudestaan, olen entistä vahvempi. Minä tyhmä kun en ymmärrä, olen itseni raunioille rakennettu nainen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 338
Alkuteos: Incendiary
Kirjasta lisää: Kirjava kammari, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun, Lumiomena, Kirjakirppu

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Luin syyskuussa pitämilläni E-kirja -viikoilla Pekka Hiltusen tuoreimman jännärin Sysipimeä. Vasta aloitettuani tajusin että kyse olikin kirjasarjasta, jonka lukemisen olin aloittanut kätevästi sarjan toisesta osasta. Sen siitä saa kun haahuilee eikä perehdy riittävästi asiaansa. Tykästyin kuitenkin kovasti Liaan, Mariin ja koko Studion porukkaan, joten korjasin virheeni ja hankin luettavakseni sarjan ensimmäisen osan - Vilpittömästi sinun.

"Liasta on tulossa vahva. Hänen on vain saatava aikaa, hänen on saatava tehdä asioita ja oppia. Mari tietää, että Lia on sen arvoinen."

Kirjassa tapaamme suomalaisen Lian, yksinäisen suden Lontoossa. Viettäessään syntymäpäiviään Lia tapaa Marin, toisen salaperäisen suomalaisen. Naisten välillä syttyy ystävyys, melkeinpä sisaruus ja vähitellen Lia tutustuu myös pyörittämään toimintaan, Studioon, jossa oikaistaan maailman vääryyksiä. Marin ohjauksessa Lia alkaa tutkimaan häntä vaivannutta, raa'asti murhatun, nimettömäksi jääneen latvialaisnaisen tapausta. Studiolla selvitellään myös oikeistolaispoliitikon taustaa.

"Sellainen Mari on. Pinnalta katsoen läpitunkematon, älyllinen ja horjumattoman määrätietoinen. Sisällä velloo suuria tunteita ja periaatteiden aaltoja."

Mari ja Studion väki ovat kuin oikean elämän supersankareita, niitä, jotka ottavat rikkailta ja antavat köyhille. Kirjassa Marin resurssit, niin rahalliset kuin älyllisetkin, tuntuvat huikeilta mutta ne pysyvät riittävän uskottavuuden rajoissa, mistä pidän. Vilpittömästi sinun on kunnianosoitus suomalaisille naisille ja Lontoolle, joka on sekin vahvasti läsnä kirjassa. Naisista varsinkin Lia tuntuu aidolta, yksinäiseltä sudelta, joka löytää kuin löytääkin oman laumansa ja paikkansa maailmassa. Koska kyseessä on kirjasarja ja koska aloitin tyhmästi lukemisen sarjan toisesta osasta, tiesin jossain määrin liikaa kirjan henkilöistä, Sysipimeässä kun paljastuu lisää palasia Studiolaisten taustoista. Tämä ei varsinaisesti häirinnyt lukukokemustani, mutta luulen että olisin kokenut Sysipimeän voimakkaammin, mikäli olisin tutustunut henkilöihin paremmin ensin.

"Toinen kotini. Kummallinen koti, jossa minusta tulee voimakkaampi kuin missään muualla."

Huomaan, että tällä hetkellä minua kiinnostavat kovasti tarinat, joissa tavalla tai toisella manipuloidaan tai käytetään median joukkovoimaa hyväksi. Näin oli Saastoissa, joissa murhaaja pyrki hyödyntämään mediaa ja yleistä mielipidettä omaksi hyödykseen, Pekka Hiltusen teoksessa näitä voimia käyttelee Studion väki. Jäinkin - taas! - miettimään sitä kuinka vietävissä me nykyajan ihmiset olemmekaan. Esimerkkejä harhaanjohtamisesta ollaan kyllä saatu viime aikoina, on ollut kuvia, jotka eivät oikeasti liitykään uutiseen, artikkeleita, jotka onkin "lainattu" suoraan toisesta julkaisusta sekä kirjabloggareiden hauska flash mob kopiointia vastaan. Julkisen imagon hauraus, suurten massojen mielipiteen ohjailu - ihan hirveän kiinnostava aihe (minusta), josta täytyy lukea lisää! Antakaapa hyviä vinkkejä!

2012, Gummerus
Sivuja: 424
Kirjasta lisää: Booking it some more, Kirsin kirjanurkka, Lukemisen kartasto, Sallan lukupäiväkirja, K-blogi, Kulttuuri kukoistaa

Last to die / Tess Gerritsen

Olen nauttinut kovasti viimeisimmistä Tess Gerritsen -kirjoista - Jääkylmä oli suorastaan hyytävän hyvä ja Hiljainen tyttökin piti tiukasti otteessaan. Odotukseni olivat siis melkoisen korkealla tarttuessani uusimpaan Gerritseniin, jonka aihe onkin hurja - joku nimittäin on päättänyt pyyhkiä kokonaisia perheitä pois maailmankirjoista.

Etsivät Rizzoli ja Frost saavat tällä kertaa selvitettäväkseen surullisen tapauksen, nuoren Teddy Clockin kasvattiperhe murhataan raa'asti ja jo kertaalleen orvoksi jäänyt poika on verilöylyn ainoa selviytyjä. Poika sijoitetaan oman turvallisuutensa vuoksi Mefisto-klubilaisten ylläpitämään sisäoppilaitokseen, Evensongiin. Evensongissa opiskelee myös Jääkylmästä tuttu Julian, joka on Mauran innoittamana perustanut nuorten rikostutkimustiimin. Julian tiimeineen taitaa kuitenkin olla turhankin pahan paikan edessä kun ulkopuolinen pahuus tulee kouluunkin.

En erikoisemmin pitänyt Mefisto-klubi -juonesta ja koin pienen pettymyksen tajutessani että klubilla olisi tässäkin kirjassa oma roolinsa. Pidän ehkä kuitenkin enemmän realistisemmasta jännästä ja Mefiston meno kenties ylitti tässä tuon rajan. Välillä tässäkin kirjassa tunsin mielenkiintoni herpaantuvan, sillä niin herttaista kuin "CSI Highschoolin" meno olikin, se jollain tapaa tuntui katkaisevan kirjan jännitteen.

Olen kahden vaiheilla viimeisimmän Rizzoli ja Isles -kirjan kohdalla, toisaalta Last to die oli tuttuun tapaan sujuva, sopivan pelottava ja koukuttava kirja, toisaalta taas juonessa oli joitakin harmittavia ennalta-arvattavuuksia.  Last to die ei mielestäni ollut Gerritsenin parasta materiaalia, mutta Jääkylmää onkin vaikea ylittää...

Vielä sananen MTV3:lla pyörivästä Rizzoli ja Isles -sarjasta. Olen katsonut sarjaa nyt muutaman osan verran enkä oikein osaa sanoa pidänkö siitä vai en. Rizzoli ja Isles ovat saaneet osakseen melko samantyyppisen käsittelyn kuin Kathy Reichsin kirjoihin pohjautua Boneskin, vähän jännitystä - ehkä pari ihmissuhdekuviota ja hitunen huumoria. Yhdistelmä ei ole huono, mutta se ei ehkä kuitenkaan kuvasta ihan kirjojen henkeä. Varsinkin Maura Isles, joka kirjoissa on minusta tappavan tyylikäs ja cool, tuntuu TV:ssä melkein liiankin helposti lähestyttävältä ja herttaiselta. Angie Harmon ei ole yhtään hullumpi Jane Rizzoli, mutta sama koviskytän rooli on kyllä nähty jo pariin otteeseen aikaisemminkin... Mitä te olette pitäneet sarjasta, miltä tuntuu herttainen ja lämmin Maura?

"Now you understand why this is so devastating for him. It's awful enough to lose your family once. But to have it happen again?" She shook her head. "It's more than any child should have to endure."

Bantam Press, 2012
Sivuja: 320
So American: Maine

Tunnustuksia

Sain Mari A:lta ja Suketukselta A Blog With Substance -tunnustuksen - kiitos kaunis!

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.

3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin seuraaville hienoille blogeille, käykääpä kurkkaamassa. Osallistuminen ei ole millään lailla pakollista, mutta ottakaapa ainakin kehut vastaan!

Lumiomena

Kuvia ja matkoja

Ilon vuosi

Amman lukuhetki

Oota, mä luen tän eka loppuun

Uppoa hetkeen

Villasukka kirjahyllyssä

Kirjasfääri

Ja sitten ne paljastukset:

1. Olen siviilissä ihan ei-kirjallisissa hommissa. Tai siis, luen ja kirjoitan joka päivä, mutta tietokonekielillä. Halusin pienenä salapoliisiksi ja olen myöhemmin tajunnut että tavallaan työni onkin vähän sen kaltaista (mutta paljon nörtimpää!). Useimmiten minulle esitetään ongelma, joka on johtolankojen ja päättelyn avulla ratkaistava - kuulostaako tutulta? Ehkä tästä syystä bloginikin on vähän dekkareihin päin kallellaan, mihinkäs sitä tiikeri juovistaan pääsisi?!

2. Haaveilin yläasteella historiantutkijan urasta kunnes minulle valkeni että Indiana Jonesilla ja oikeilla historiantutkijoilla on ehkä kuitenkin aika vähän tekemistä keskenään. Palaan siis ruoskien, natsien ja Liiton arkin pariin korkeintain vain kirjallisesti, rakkaus historiallisiin romskuihin näkynee sekin täällä.

3. Halusin myös pienenä tyttönä kirjailijaksi, sen etsivähomman ohella. Vaalinkin haavettani aika pitkään kunnes lukiossa eräs äidinkielen opettajamme otti minulta luulot pois, varmaankin kylläkin ihan aiheesta. Rakkauteni sanoihin taitaa kuitenkin olla suuri ja siksi lopulta päädyin blogiakin pitämään, saanhan täällä kirjoittaa - taiteellisista ansioista viis!

4. Olen kai luonteeltani aika utelias ihminen, innostun helposti erilaisista ajatuksista ja ideoista ja saatankin kotona vaahdota miehelleni aika lailla jostakin lukemastani jutusta. Viimeksi tämmöisiä reaktioita ovat herättäneet mm. Kiinan jätekaupungit ja ajatukset sosiaalisen median hyväksikäyttämisestä. Myös kaikenlaiset työhön, liiketoimintaan, rahaan, psykologiaan, historiaan, rikoksiin, ihmissuhteisiin tai filosofisiin kysymyksiin liittyvät jutut ovat monesti sytyttäneet kipinän. Suoraan sanottuna, oikealla hetkellä anything goes. Tästä ehkä johtuu blogissani näkyvä kirjavuus.

5. Olen tilastonipo. Minusta on hauskaa esimerkiksi tarkkailla kuukaudessa luettujen sivujen määriä tai sitä minkä tyyppisiä kirjoja luen eniten. Tunnisteistani moni taitaakin palvella tilastointitarkoituksia, seurailen esimerkiksi miesten ja naisten kirjoittamien kirjojen määrää blogissani, samoin kuin kotimaisten ja ulkomaisten kirjojen.

6. Luen aika nopeasti. Lukiossa mittasivat nopeudeksi 1000 sanaa minuutissa, mutta enpä osaa sanoa testin paikkaansapitävyydestä mitään. Lukeminen ei sinänsä minusta ole nopeuslaji ja jokainen kirja onkin oma yksilönsä, toisten teksti vain soljuu eteenpäin eri tavalla ja toiset suorastaan pakottavat lukijansa hidastamaan.   Kummissakin on puolensa.

7. Luen aika paljon työmatkoillani bussissa, joten olen oppinut karsastamaan kirjoja joissa on liian pitkät luvut. Jotenkin vain kaipaan lukiessanikin sitä tunnetta, että saan tietyssä, kohtuullisessa ajassa jonkin  olennaisen kokonaisuuden valmiiksi. Olen pariinkin otteeseen yrittänyt lukea Franzenia, mutta hänen piiiiiiitkät lukunsa (Vapauden ensimmäinen luku taisi olla noin 80 sivua, jos en väärin muista.) tekevät lukemisestani turhan rasittavaa. Tuntuu typerältä hylätä kehutun kirjailijan lukeminen vain lukujen pituuden takia, mutta näin se nyt vain on.

8. Tajusin juuri että kotonani on 4,5 kirjakasaa kirjahyllyn antimien lisäksi. Yksi makuuhuoneessa, yksi keittiössä, kaksi olohuoneessa ja vähän olen alkanut vallata yhtä nojatuoliakin... Täytynee joko alkaa käymään kirjahyllyä läpi tyhjennysmielessä tai hankkia uusi hylly, kumpi nyt sitten helpommin käykään...

Kosto / Sharon Osbourne

Sharon Osbournen kirja kiinnitti huomioni ihan kirjailijan nimen takia. Vaikka kirja vaikuttikin jo takakannen perusteella perusviihdehutulta, olin kuitenkin utelias näkemään minkälaisen kirjan Ozzyn vaimo onkaan saanut aikaiseksi. Koska Kostossakin liikutaan Hollywoodissa, arvelin myös että Sharonilta saattaisi löytyä hyviä inspiraation lähteitä, jopa ihan lähipiiristäänkin. Valitettavasti Kosto osoittautui kuitenkin aika perinteiseksi viihdekirjaksi, jonka juonenkäänteet eivät häikäisseet kekseliäisyydellään.

Kosto kertoo Stonen sisaruksista, joista molemmat ovat onnistuneet saavuttamaan mainetta ja mammonaa Hollywoodissa saakka. Esikoinen, elokuvatähti Chelsea, on käynyt läpi kovan koulun ja on katkeroitunut äidilleen Margaretille joka tuntuu vain suosivan pikkusisko Amberia. Kiltti ja herttainen, Amerikan suosikkitytöksikin kutsuttu Amber taas tehtailee kepeitä romanttisia komedioita ohjaajapoikaystävänsä kanssa, haaveillen jostain aivan muusta.

Ensimmäisten sivujen jälkeen oli aika selvää, että luin viihdekirjaa. Naisilla oli smargadinvihreitä kauriinsilmiä, sydämen muotoisia kasvoja, rubiininpunaisia huulia ja valtoimenaan aaltoilevia kutreja. Miksihän tämän tyyppisissä kirjoissa aina kuvaillaankin päähenkilöitä niin ylitsevuotavaisesti? Minusta virheetön kaunotar kuulostaa oikeastaan aika tylsältä sankarittarelta, pieni särö tekee ihmisistä usein aidompia ja kiinnostavampi. Ja tietysti olisi kiva, jos päähenkilöiden persoonaakin esiteltäisiin lukijalle yhtä vuolaasti kuin ulkonäköä...

Kirjan nimi oli mielestäni harhaanjohtava, sillä tarinassa edettiin reilusti yli puoliväliin saakka ennenkuin kostolle tuli edes tarvetta ja sen jälkeen tapahtumat etenivätkin varsin vauhdikkaasti. Lukijana ihmettelinkin pitkään mikä kirjan punainen lanka oikein olikaan, koska mitään kostettavaa ei ollut. Lisäksi  nyrpistän lukutoukan nenääni liian helpoille lopuille, joissa kaikki palikat putoavat lähes taianomaisesti paikoilleen. Tässäkin kaiketi näkyy rakkauteni sopivasti rosoisiin kirjoihin, joissa on enemmän haastetta niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin.

Kirjan päähenkilöt, Stonen satumaisen lahjakkaat ja ah, niin kauniit sisarukset jättivät tämän lukijan niinikään kylmäksi, sillä oikeastaan kirjasta ei löytynyt yhtään pidettävää hahmoa. Chelsea velloi rasittavan itsetuhoisesti säälissä, Amber taas oli liian pehmoinen pidettäväksi eikä epätasaisen tehokkaasti curling-vanhempi Margaretkaan ole varsinaisesti ehdolla vuoden äidiksi.

Viihdekirjallisuutta enemmän seuraavalle tämä voi olla oikein mukavakin teos, mutta omalla kohdallani tulin nyt lyöneeksi hudin. Mutta onneksi maailmassa riittää luettavaa, sanoi smaragdisilmäinen bloggari ja heilautti kultaisia, valtoimenaan aaltoilevia kutrejaan...

(Meet the Stones.)
Chelsea oli häikäisevän kaunis ja aistillinen nainen. Hänellä oli mustat, upeasti lainehtivat hiukset, silkkinen iho ja hienot tummansiniset silmät, joita kehystivät pitkät, mustat ripset. Hän oli klassinen kaunotar, kuin entisajan Hollywood-tähti, ja mahdollisesti sukupolvensa lahjakkain näyttelijätär.
....
 Amberilla oli sievät, sydämenmuotoiset kasvot, samanlaiset vihreät silmät kuin äidillään ja meripihkan väriset hiukset. Se, että amber merkitsee meripihkaa, oli yksi monista onnellisista sattumista hänen elämässään. Nuorempana hän oli ollut sukupolvensa tunnetuin pop-tähti, sittemmin hän oli noussut yhdeksi maailman suosituimmista näyttelijöistä.

Minerva, 2012
Sivuja: 420
Alkuteos: Revenge

Setä Tuomon tupa / Harriet Beecher Stowe

Olen aika innoissani lukuhaasteista, koska a) olen listojen tekemistä suuresti rakastava ihminen ja b) niiden kautta tulee lukeneeksi sellaistakin kirjallisuutta, johon ehkä normaalisti en tarttuisi, näin kävi myös Setä Tuomon tuvan kanssa. Olen lapsena pyöritellyt tätäkin kirjaa käsissäni, mutta silloin hankala, vanhahtava kieli sai minut luopumaan hyvin nopeasti lukemisesta. Kirjan kieli ei ole vuosien saatossa muuttunut sen modernimmaksi mutta ilmeisesti jonkinlaista kehitystä on 25 vuodessa tapahtunut, sillä Setä Tuomon tupa oli muuttunut ymmärrettävämmäksi! Vasta Lurun lukuihin kurkistettuani tajusin lukeneeni lyhennetyn version kirjasta. Harmittavaa, mutta samalla aika selittävää. Muistan nimittäin ukkini sanoneen ettei kirja olisi sopivaa luettavaa lapselle, ilmeisesti tästä nuorille suunnatusta lyhennetystä versiosta onkin karsittu paljon väkivaltaa pois.

Setä Tuomon tupa Harriet Beecher Stowen klassikkoromaani orjuudesta. Tarinan keskiössä ovat Shelby perheen pitämät orjat, kiltti, hurskas ja viisas Tuomo sekä nuori Elisabet pienen Harry-poikansa kanssa. Herra Shelby on hyvä mutta huono-onninen isäntä, joka velkaannuttuaan joutuu myymään sekä oikeana kätenään toimivan Tuomon että Elisabetin pikkupojan orjakauppiaalle. Kuultuaan uutisen Elisabet karkaa poikansa kanssa ja lähtee vaaralliselle matkalle kohti Kanadaa, maata, jossa orjakin voi olla vapaa. Tuomo sen sijaan alistuu kohtaloonsa ja siirtyy orjakauppias Haleyn omistukseen.

Beecher Stowen kirja oli aikanaan, 1800-luvun puolivälissä uraauurtava, Abraham Lincolnin kerrotaan jopa kutsuneen sisällissodan melskeissä tapaamaansa Beecher Stowea "pieneksi naiseksi, joka kirjoitti suuren sodan aloittaneen kirjan". Voitaneen siis ihan oikeutetustikin sanoa, että Setä Tuomon tupa on yksi niistä kirjoista, jotka ovat muuttaneet maailmaa.

Luin sen So Americanin Orjuus-kategoriaa varten Toni Morrisonin hienojen Minun kansani, minun rakkaani ja A Mercyn jälkeen. Täytyy sanoa että tätä taustaa vasten Beecher Stowen kirja tuntuukin auttamattoman vanhanaikainen ja ainakin minun (lyhennetty) versioni oli liiankin sievistelty. Minun oli esimerkiksi vaikeaa hyväksyä Tomin ehkä liiankin alistuvaista ja hurskasta luonnetta - olisiko kukaan orja nöyrästi jättänyt hyvän kodin ja vaimonsa, epäilen? Välillä tuntuikin että kirjassa pyrittiin tekemään orjista liiankin enkelimäisiä jotta tarinaan luotaisiin vahva kontrasti. En siis tässä sano ettäkö orjuus olisi ollut millään tapaa positiivinen asia, tarkoitan vain että ahdistuminen ja suuttuminen noissa olosuhteissa ei tekisi ihmisestä sen huonompaa, vain inhimillisen? Aika kirjojen kirjoittamisen välillä siis näkyy selvästi, tuskinpa Morrisonin väkevä teksti olisikaan herättänyt ihastusta 1800-luvun loppupuolella.

Kirjan hivenen vanhentuneesta kielestä huolimatta näkee että Setä Tuomon tupa on tärkeä kirja. Vaikka se kärjistääkin, en usko sen liioittelevan tapahtuneita vääryyksiä. Ja ihan oikeasti on kamalaa, että ihminen voi nähdä toisen ihmisen esineenä, joka voi vain halutessaan myydä. Tavallaan oli hienoa lukea sekä Minun kansani, minun rakkaani että tämä kirja, sillä ne tavallaan esittävät asian eri näkökulmista, ensimmäinen orjan, jälkimmäinen enemmän vinkkelistä katsottuna. Lukukokemuksena kirja oli hämmentävä, se oli tärkeä mutta samalla oli ikävää huomata, ettei teos ollut kestänyt aikaa niin hyvin kuin monet merkitykseltään kevyemmät.

"Vaikea on kuvata tunteita, jotka liikkuivat Elisabetin mielessä silloin, kuin hän, poikanen käsivarrellansa, läksi Tuomon tuvasta rientämään kohti avaraa, tietämätöntä etäisyyttä.  Hänhän siten tuli temmatuksi pois oloista, joihin hän oli mieltynyt, sekä ystävällisten, osaaottavaisten, hyväntahtoisten ihmisten parista. Tuskallisimman välttämättömyyden pakko ajoi häntä pois, vieläpä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut mitään tietoa puolisonsa kohtalosta. Lisänä oli vielä ankara ruumiillinen ponnistus ja ainainen takaa-ajajain pelko. Se kaikki yhdessä vaikutti, että hän oli menehtyä toivottomuuden tuskaan."

Gutenberg projekti, julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1893
Alkuteos: Uncle Tom's cabin
Kirjasta lisää: Lurun luvut
So American: Orjuus, osavaltio: Kentucky