Telkustakin tuttu Maria Wern saa jälleen selvitettäväkseen mystisen murhavyyhden kun taiteen alalla toimivia alkaa löytyä kuolleena. Samaan aikaan Marian pomon, Tomas Hartmanin, iäkäs setä, maineikas lasimestari Justus katoaa sairaalasta. Kaikki tuntuu jollain tapaa liittyvän lasimestariin, hänen taiteeseensa ja vuosikymmeniä sitten kuolleeseen Angelika-vaimoon.
Kirja alkoi lupaavalla tavalla, mutta edetessäni tunsin turtuvani. Kirjassa on tiettyjä rakenteita, jotka minusta toistuvat dekkareissa suhteellisen usein ja kaavan huomattuani, loppu olikin melko yllätyksentöntä. Tiedän myös, että olen lukijana aika helposti vietävissä. Jos tarina iskee kunnolla, voin katsoa helposti joitain epäuskottavuuksia läpi sormieni. Mutta joku raja minullakin on ja se ylittyi siinä vaiheessa kun eräs henkilö alkaa macgyvermäisesti rakentaa kännykälleen uutta akkua ihan perusosasista. En. Vaan. Jaksa. Uskoa.
Kirjan kiinnostavinta antia olikin lasinpuhallus ja Janssonin kuvailemat kauniit lasiesineet, mikä on tietysti mukavaa, silti innostuisin mieluiten kirjan juonesta...
"Hän oli ollut niin nuori silloin. Niin naiivi. Riittääkö neljänkymmenen vuoden katumus rangaistukseksi? Eikö ollut jo aika antaa nuorelle pojalle anteeksi hänen virheensä? Siinä iässä kaikki oli niin mustavalkoista, joko hyvää tai pahaa, ja vastaheränneen seksuualisuuden voima on vaikeasti hallittavissa. Vasta myöhemmin ymmärtää, että me kaikki koostumme harmaan sävyistä. Ne tulevat esiin sitä mukaa kun tukka harmaantuu. Vuosien mittaan on mahdollista ainakin ymmärtää, ellei antaa anteeksi."Gummerrus, 2012
Sivuja: 334
Alkuteos: Alkemins eviga eld
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin
En tykännyt tästä yhtään. Juoni oli todella epäuskottava ja henkilöhahmot jotenkin aivan hötöä. Tällä kertaa. Jansson on ehdottomasti kirjoittanut parempiakin teoksia.
VastaaPoistaMie luin just Oppipojan, onko sarja sulle tuttu? Jos ei ole, suosittelen!
Minä olisin halunnut tykätä, lasinpuhallusta ja kaikkea. Mutta kun ei. Ja miksi joka kirjassa pitää olla joku todella vinksahtanut sarjamurhaaja joka tekee outoja murhia. Todellinen jännitys syntyisi paljon arkisemmista elementeistä.
VastaaPoistaOppipoika ei ole kyllä tuttu, täytyy googlata. Kiitos vinkistä!
Sulle blogissani jotain pientä :)
VastaaPoistaNäitä ruotsalaisia rikosromaaneja tuotetaan nykyään kuin liukuhihnalta. Nehän myyvät nyt joka puolella maailmaa kun Ruotsi ja Swedish Noir ovat muotia. Kirjailijoista on tullut miljonäärejä. Täytyy takoa kun rauta on kuuma. Siksi nämä kirjat alkavat melko lailla muistuttaa toisiaan. Sarjamurhaajien toimet eivät todellakaan ole uskottavia. Vähitellen alkaa myös kyllästyttää päähenkilöiden useimmissa ruotsalaisissa rikosromaaneissa tarpeettoman paljon esille tuotu yksityiselämä ja sen vaikeudet. Monet kirjailijat näyttävät uskovan silvottujen ja häpäistyjen ruumiiden ja muiden epämiellyttävien yksityiskohtien kuvauksen korvaavan jännityksen puutteen. Siksi kirjat voivat olla minun mielestäni vastenmielisiä ja inhoa herättäviä, eivätkä todella saa hampaitani kalisemaan kauhusta, kuten hyvä psykologiseen jännitykseen perustuva rikostarina. Anna
VastaaPoistaSamaa mieltä, markkinoilla on todellakin aika paljon suosittuja ruotsalaisia dekkaristeja, joiden tarinat alkavat muistuttaa entistä enemmän toisiaan ja se uskottavuuskin on - missä lie. Kirjoja tulee ulos ihan hurjaa tahtia ja raha varmasti on osalla se motivaattori. Sääli, koska antamalla kirjalle enemmän aikaa kasvaa, päästäisiin ehkä laadukkaampiin tuloksiin.
PoistaJotkut parhaista jännitystarinoista ovat hyvinkin yksinkertaisia...