Kun kyyhkyset katosivat / Sofi Oksanen

Tässä sitä perutaan pyhiä puheita. Niin kuin minäkin sanoin että luen Kun kyyhkyset katosivat sitten aikanaan, ei se minua niin kauheasti kiinnosta. Ja sitten menen kirjastoon, näen kirjan Bestseller-hyllyssä ja klonkkuus iskee. Nappaan kirjan nopeasti kirjan kainalooni, hyvä etten jopa myhäile kun kuulen erään miehen selvittelevän kirjaston tiskillä KKK:n varaustilannetta (joka on hurja!). "Mullapa on se ja menen tästä sen lukemaan!"

Minun ennakko-odotukseni kirjan suhteen olivat sekavat. Kirjan ympärillä pyörinyt hype oli herättänyt luonnollisesti kiinnostukseni, siltä tuskin juuri kukaan olisikaan voinut välttyä. Olin lukenut Kvartertin kaksi edellistä osaa, sekavin tuntein. Varsinkin Puhdistus oli kyllä tehnyt vaikutuksen, mutta se oli jättänyt myös jälkeensä pahan olon. Olin kuullut kirjan olevan vaikea, joten oikeastaan jännitinkin vähän siihen tarttumista.

Osoittautui, että oli hyvä uskaltautua lukemaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä huolimatta. Sillä minusta KKK ei ollut vaikea, päinvastoin. Vaikka kirjassa onkin selkeä, jossain määrin jopa sotakirjoista tuttukin juoni, osaa Oksanen tehdä sen uudenlaiseksi. Hän osaa luoda tunnelmia, jotka ovat aistittavissa rivien väleistä, saksalaisten miehityksen ajan toiveikkaita, melkein keski-Eurooppalaisen keveitä tuokioita kahvilassa, ostoksilla, takkatulia ja silkkisukkia. Kesäisiä päiviä Viron maaseudulla, aittoja ja yksinkertaista elämää. On neuvostoajan harmaus ja ankeus. Mutta kaikkialla on aina varjonsa ja niissä aina jotain uhkaavaa.

Hän eli mustan valkoiseksi.

Kirjassa liikutaan tuttuun tapaan kahdella aikatasolla, 1960-luvun Virossa jossa toveri Parts kirjoittaa kirjaa natsimielisten sodanaikaisista rikoksista. Partsin tehdessä tutkimusta silmiin osuu tuttu nimi, henkilö, jonka hän luuli jo kuolleeksi. Joku, joka tiesi liikaa. Toinen aikataso onkin sotavuosissa, jossa Edgar, Roland ja Juudit yrittävät kukin selvitä vaikeista sota-ajoista. Sota heittelee ihmisiä puolelta toiselle, vihollisista rakastavaisiksi ja pakko tekee kyyhkysistäkin kyitä.

Oksasen kirja on miellyttävän monitasoinen, se kiinnosti niin sotakuvauksena kuin psykologisena romaaninakin. Pidin myös kovasti siitä, kuinka Oksanen kertoo palasen sieltä, toisen täältä ja jättää loput lukijan itsensä ymmärrettäväksi. Aina ei tarvitse selittää kaikkea juurta jaksain, tietty salaperäisyys tukeekin kirjan tunnelmaa.

Minulle Kun kyyhkuset katosivat oli erittäin positiivinen kokemus, se oli vaikuttava ja mukaansatempaava ja sen henkilöt tuntuivat kaikessa erehtyväsiyydessään inhimillisiltä. Kirja näyttää hyvin sodan armottomuuden ja sen, kuinka poikkeukselliset olosuhteet voivat tuoda ihmisistä aivan uusia puolia esiin. Vasta pakon edessä selviää, mitä kirjan henkilöt eniten rakastavat - itseään, isänmaata vai jotakuta muuta?

"Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä nostaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa."

Like, 2012
Sivuja: 365
Kirjasta lisää: Kirjan tuotantoblogi, Sivulauseita, Opuscolo