Majakkamestarin tytär / Ann Rosman

Mistä näitä ruotsalaisdekkaristeja oikein tulee? Ann Rosmanin esikoinen nappasi mielenkiintoni jo nimellään, minusta Majakkamestarin tyttäressä on vain jotakin romanttista ja kaihoisaa. Ja onhan tässä sitäkin vaikka dekkarista onkin kyse. Majakkamestarin tytär olikin yllättävän koukuttava, se tuli ahmaistua yhden päivän aikana. Ihanaa löytää sellainen juuri sopiva dekkari, joka kulkee eteenpäin, pitää jännityksessä mutta ei mene liiallisuuksiin raakuudessa. Marstrandin merelliset maisemat ovat iso plussa, tännekin haluaisin joskus matkustaa.

Majakkamestarin tytär on Ann Rosmanin esikoisteos, sen päähenkilönä seikkailee rikostutkija Karin Adler, joka kirjan alussa tekee eroa miesystävästään. Virkistävää löytää joskus kirjoista poliisi, joka ei eroa työnsä  takia! Kirjassa on toki nippu muitakin kiinnostavía henkilöitä, näistä eniten esiin nousee Sara, joka on sairaslomalla työuupumuksen takia. Varsinkin Saran kokemukset terveyskeskuksessa ovat melko karmivia nekin, samanlaisia tarinoita olen kuullut tosielämästäkin...

Tällä kertaa kaikki alkaa vanhan majakan kunnostustöistä, sortuneen seinän takaa kun löytyy ruumis. Kun tapaus varmistuu murhaksi, saa Karin jutun selvitettäväkseen. Tarina kulkee kirjassa kahdella ajallisella tasolla, nykypäivässä seuraamme murhatutkimuksia, 1960-luvulla taas Arvidin ja Elinin rakkaustarinaa. Varsinkin jälkimmäinen saa lukijan miettimään miksi Arvid, joka niin rakasti Eliniä, onkin avioitunut Sirin kanssa...

Bazarin sivut kertovat Majakkamestarin tyttären olevan Karinista kertovan dekkarisarjan ensimmäinen osa, lisää samaa herkkua suomennettuna on luvassa vuonna 2012... Kirjasta on blogattu jo paljon,  lisää ajatuksia löytyy ainakin seuraavista blogeista: Leena Lumi, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Dekkarimania, Sinisen linnan kirjasto.

"Auringonlasku muistutti, että suuri osa päivästä oli jo kulunut heidän ajaessaan kohti Hamneskäriä. Karinin täytti onnen huuma, jonka vain sulaa kultaa hehkuva tyyni meri saattoi saada aikaan. Hän huokasi. Aivan uskomattoman kaunista.
- Harvoin näkee lahtea näin tyynenä, Lasse sanoi ja katsoi Karinia. Hän osoitti pehmeän pyöristyneitä gneissikallioita.Tuhansien vuosien aikana tuuli ja suolainen vesi olivat hioneet kalliot niin loiviksi, että oli vaikea muistaa niiden olevan kovia. - Ja jos istuu kalliolla, voi nähdä miten merenpinta hitaasti, hitaasti nousee ja laskee aivan kuin olisi veden sijasta öljyä. Meillä on ilmiölle aivan oma sanansa, ia.
- Ia? Karin sanoi. - En ole koskaan kuullutkaan. Hän toisti sanan mielessään, maisteli sitä ja totesi sen olevan jotenkin kaunis ja levollinen"