Wake me up when September ends

Otsikosta huolimatta ei syyskuussa mitään vikaa ole, päinvastoin. Se on yksi lempikuukausiani. Raikas mutta vielä lämpöinen ilma, ruska, harrastuksien alkaminen, oma hääpäivä - paljon kivaa ja ihanaa.

Kesän jäljiltä oli hinku tehdä blogiinkin jotakin uutta. Olin jo aiemmin miettinyt että haluaisin jollakin tavalla laajentaa blogini aihepiiriä, aina joskus tulee otettua valokuva tai tehtyä jotakin, joka olisi kiva jakaa muidenkin kanssa. En vain oikein tiennyt kuinka laajennuksen toteuttaisin luontevasti, lopulta päätin tehdä Nenä kirjassa -blogille sisaruksen, jolle annoin nimen Ilon kautta. Blogin nimi taitaa olla yksinkertaistettu elämän filosofiani, yritän löytää tekemisiini aina sen ilon kipinän, elämä on sillä tavoin, jollei nyt helpompaa, niin ainakin hauskempaa.

Päätin myös lisätä muutamia uusia tunnisteita, mm. tunnisteet mies-ja naiskirjailijoille luettuani K-blogissa käytyä keskustelua. Suosikit-tunnisteen alta taas löytyvät kirjat, joista olen pitänyt erityisen paljon.

Olen saanut uusia lukijoitakin, tervetuloa teille!

Sitten lukemisiin. Elokuu oli lomakuukauteni, reissattuakin tuli mutta näemmä aikaa jäi myös lukemiselle, kirjoja tuli luettua 19 kappaletta, joista tosin kahdesta (Mary Higgings Clark: Perinnön varjossa, Lars Kepler /Paganini ja Paholainen) en jaksanut blogata, ne eivät herättäneet oikein ajatuksia, Paganini lähinnä turhautti. Kuukauden teema tuntui olevan historialliset romaanit, niitä oli 7 kpl. Englanniksi tuli luettua melko paljon, 9 kirjaa 19:sta oli vieraskielisiä. Ihan ehdoton suosikkini oli Kyung-sook Shinin Please Look After Mother, muiksi suosikeikseni nousivat Lola Shoneyinin The Secret Lives of Baba Segi's Wives ja, vähän yllättäen, Håkan Nesserin Sukujuhlat.

Harmistuksia aiheutti eniten Blogger, joka alkoi sekoilemaan postauksien feedin kanssa. Joskus postaukseni tulevat näkyviin syötteissä ajantasaisesti, joskus taas vasta monien tuntien jälkeen. Tylsää, ei auta muu kuin toivoa että Bloggerilla tekevät jotain ongelmalle, toivottavasti en ole ainoa joka tästä kärsii. Jos joltakulta siis löytyy vinkkejä asian korjaamiseksi, otetaan ne kiitollisuudella vastaan!

Haasteiden tilanne näyttää aika mukavalta. Totally British-pisteitä keräsin kolme, yhteensä pisteitä on nyt 25/29 eli loppusuoralla ollaan. Maahanmuuttaja-haaste taas ei edistynyt lainkaan, ehkä ensi kuussa on näille kirjoille enemmän aikaa. Kirjallinen maailmanvalloitus sen sijaan edistyi mukavasti, vierailin Etelä-Koreassa, Marokossa, Intiassa, Monacossa ja Nigeriassa. Mielenkiintoinen yhdistelmä?

Mitäs syyskuussa? Ihan kirjakasaa katsomalla syyskuulle näyttäisi muodostuvan pienehkö teema, sillä kasassa näyttää olevan jonkin verran kiinalaista tai Kiinassa tapahtuvaa kirjallisuutta. Sattuvaa sinänsä, osuuhan kiinalaisille tärkeä Kuujuhlakin syyskuun puoliväliin. Pientä arvontaakin olen suunnitellut ensi kuulle...

Elokuun luetut:

Sukujuhlat / Håkan Nesser
The Royal House of Monaco / John Glatt
The Sixth Wife / Suzannah Dunn
Oscar Wilde and the Nest of Vipers / Gyles Brandreth
Saharan tytär / Jane Johnson
Please Look After Mother / Kyung-sook Shin
Cocktails for Three / Madeleine Wickham (Sophia Kinsella)
The Enchantress of Florence / Salman Rushie
The Secret Lives of Baba's Segi's Wives / Lola Shoneyin
Oscar Wilde and the Dead Man's Smile / Gyles Brandreth
Majakkamestarin tytär / Ann Rosman
About Face / Donna Leon
Työpäiväkirjat / Leonardo da Vinci
Luita ja tuhkaa / Kathy Reichs
Tuhkaa ja tulta, tarinoita vanhasta Porvoosta / Sirpa Tervo
Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita / Xinran
Muru / Jarkko Sipilä

Sukujuhlat / Håkan Nesser

Suku on pahin, niin sanotaan. Ja sukujuhlissa saattaa sattua ja tapahtua kaikenmoista, siksi nappasin mukaani tämän Nesserin uutuuden. Sukujuhlat on Nesserin Barbarotti-sarjan ensimmäinen osa ja kummallisella tavalla koukuttava kirja. Se etenee hitaasti ja vähän vaivihkaisesti, kuin todellista elämää jäljitellen. Ja silti sivuja on vain pakko kääntää, koska kerronta kaikessa arkisuudessaankin vie mukanaan.

Vaikka Sukujuhlat onkin dekkari, suuremman painon siinä saavat ihmissuhteet ja henkilöiden kuvaus, mikä muuten onkin kirjan parasta antia. Ja se arkisuus, josta jo mainitsinkin. Nämä ihmiset eivät ole kummallisia romaanihenkilöitä, vaan he voisivat asua vaikkapa naapurissani. Onnellisen näköinen ulkokuori voi pettää.

Sukujuhlissa ollaan viettämässä perheen eläkkeelle jääneen isän ja esikoistyttären yhteisiä syntymäpäiviä. Vanhempien avioliitto on väljähtynyt jo aikoja sitten, jos se koskaan nyt on kunnossa ollutkaan. Karl-Erik on kotidespootti, joka ei juurikaan vaimonsa mielipidettä kysele, ei edes niin tärkeissä asioissa kuin talon myynnissä tai Espanjaan muutossa. Ja vaimo hiljaisesti inhoaa miestään ja ajattelee tappavansa joko tämän tai itsensä. Mutta eiväthän eläkkeellä olevat käsityön opettajat murhaa...

Lapset ovat samaa luokkaa. Täydellinen esikoistytär Ebba on menestynyt lääkäri ja kahden pojan äiti. Pojista vanhempi, Henrik, opiskelee ensimmäistä vuotta lakia ja vaikuttaa yhtä täydelliseltä kuin äitinsäkin. Ebban veli, Robert, on perheen musta lammas, ihminen, joka on aina etsinyt ja yrittänyt, onnistumatta. Robertin viimeisin tempaus, tosi-tv -sarjaan osallistuminen, on nolannut koko perheen ja hankkinut Robertille mediassa epämiellyttävän lempinimen, Runkku-Robert. Perheen toinen tytär, Kristina, elelee mukavaa ja vaurasta elämää tv-tuottajamiehensä ja pienen Kelvin-poikansa kanssa.

Tämä seurue siis alkaa joulukuisena päivänä juhlia syntymäpäiviä. On asioita, joita ei sanota ja jotka painavat tunnelmaa. Kun Robert lähtee ensimmäisenä iltana tuulettumaan eikä olekaan palannut seuraavaksi aamuksi, osa perheestä tuntuu melkein helpottuneelta. Mutta seuraavana yönä katoaa Henrik... Päivien kuluessa alkaa käydä selväksi että on aika kutsua poliisi. Gunnar Barbarotti on nimestään huolimatta ruotsalainen poliisi. Eronnut, niin kuin dekkareiden poliisit yleensäkin. Gunnar käy jonkinlaista keskustelua jumalan kanssa, ehdottelee diilejä, laskee pisteitä. Hän ei ole mikään mikään superkyttä, vaan monella tapaa aika tavallinen, mukava mies.

Nesser antaa lukijalleen ison nipun johtolankoja, enemmän kuin Barbarotti-poloiselle, joka joutuu hitaasti etsimään ja availemaan solmuja. Mutta kaikkea ei toki lukijallekaan paljasteta, joten yllätyksellisyys säilyy mukavasti. Henkilöiden elämä jaikessa yksinäisyydessään painostavaa, heidän puolestaan tulee melkein paha olo. Jolleivat he olisi itse osa luomaansa ongelmaa.

(Rosemarie miettii elämäänsä ennen syntymäpäiväjuhlien alkua.)"Käsityönopettajattaren viimeiset päivät ja kuolema, hän ajatteli hetkistä myöhemmin vajotessaan keittiönpöydän ääreen tuolille päivän kolmas kuppi edessään. Ihan käypä kirjan tai näytelmän nimi, hän arveli, mutta sen sisällön keskellä kyhjöttäminen ei totisesti ollut mikään pöyhkeilyn aihe.
Uhhuh, kohosi vastalause jostakin hänen aivojensa toistaiseksi oikomattomasta kolkasta, en minä totisesti yleensä näin paljon lohduttomuutta kasaa ympärilleni. Onko mahdollista että minulla oli aamulla pieni halvauskohtaus? Jos edes polttaisin, voisin vetäistä hermosauhut.
Mikä minun ajatuksiani tänään vaivaa? mietti Rosemarie Wunderlich Hermansson. Kello on vasta kymmenen. Nukkumaanmenoon oli yhä aikaa yli puoli vuorokautta, ja huomenna taloon alkaisi virrata lapsia ja lapsenlapsia kuin... niin kuin mitä?
Pakkomobilisoituja sotilaita peruttuun sotaan?
Elämä, missä on teräsi?"

The Royal House of Monaco / John Glatt

On varmaan vaikea arvata mikä tuoreehko tapahtuma inspiroi minua etsimään tämän kirjan? Albertin ja Charlenen hääthän ne. Kirjaa kun tilasin ennakoin suurta romantiikkaa, mutta sittemminhän ainakin lehtien sivuilla on ollut muitakin kuin ruusunpunaisen romanttisia uutisia vastanaineista, mikä ei kuitenkaan vähentänyt mielenkiintoani kirjan lukemiseen.

Toivoin kovasti kirjan sisältävän tietoa Grimaldeista ennen Gracea, he kun vaikuttivat varsin värikkäältä ja kiinnostavalta porukalta.  Aikaisemmat Grimaldi-sukupolvet saivat kuitenkin melko pienen roolin kirjassa, joka oikeastaan alkaa ruhtinatar Gracen kuolemasta, hetkestä jolloin perheen elämä tuli ottamaan uuden suunnan. Noin puolet kirjasta käsittelee Gracen ja Rainierin yhteistä elämää, toinen puoli keskittyy aikaan Gracen jälkeen, ennen kaikkea Carolinen, Albertin ja Stephanien elämiin.

Kirjan kieli oli mielestäni mukavaa ja melko suoraviivaista englantia. Suurimmaksi osaksi sisältö taitaa olla juorulehtienkin sivuilta tuttuja juttuja, vauhdikasta sakkia nämä Grimaldit. Kirjan mielenkiintoisempana havaintona minusta oli, se kuinka tavattoman suuri vaikutus Gracen kuolemalla oli lastensa elämään. Villikko-Caroline rauhoittui ja muuntui vakaaksi valtakunnan ykkösnaiseksi, Albert etsi pitkään äitinsä kaltaista naista ja kenties löysi sellaisen vihdoin Charlenestä ja Stephanie tulla äitinsä kaltaiseksi tähdeksi viihdemaailmassa.

(Tiedonmurunen vanhemmista Grimaldeista, tämä on ihan oikea tuhkimotarina; pyykkärin tyttärestä prinsessaksi.)In 1889 Charles was succeeded by his son Prince Albert I, an adventurer who was also a pioneer in maritime exploration.
Albert was a commited pacifist, yet his son and heir Louis couldn't wait to enlist in the French Army to serve in North Africa. And while stationed in Constantine, Algeria, Louis had a love affair with his laundress that would drastically alter the Grimaldi line of succession. In 1898 the washerwoman bore Louis an illegimate daughter, named Louise-Juliette. Later, at the age of twenty-two, this daughter was to become Princess Charlotte, Rainier's eccentric mother, better known in the family as 'Mamou'.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Monaco

The Sixth Wife / Suzannah Dunn

Historiasta innostuneiden ei liene vaikea arvata mistä The Sixth Wife kertoo. Muille kerrottakoon, että liikumme jälleen Tudoreiden Englannissa, tällä kertaa Kate Parria, kuningas Henrikin kuudetta ja viimeistä vaimoa seuraten.

Olin aiemmin lukenut samasta aiheesta kertovan Jan Westcottin kirjan Armollinen kuningatar, enkä voinut olla vertailematta näitä kahta kirjaa toisiinsa, listoja rakastava pilkunviilaaja minussa pitää sellaisesta. On mielenkiintoista miten samaa historiallista henkilöä taustatarinoineen voi tulkita niin monella eri tavalla -  Westcott on kirjoittanut selvän rakkaustarinan, jossa Kate (tai Katrin) on kaunis ja nokkela, miellyttävä ja kaikesta selviytyvä nainen ja Thomas hänen pelastava ritarinsa. Suzannah Dunnen kirjassa taas on melkeinpä jännärin oloisia piirteitä ja miksipä ei, onhan se tarina petoksesta tai oikeastaan kahdesta. The Sixth Wifen Kate on luonteeltaan viehättävä ja älykäs hänkin, säteilevä, mutta onko hänen pelastaako hänen ritarinsa?

The Sixth Wife alkaa erikoisesta tilanteesta - nimittäin Kate Parrin hautajaisista. Kirjan kertojana toimii Cathy, Suffolkin herttuatar ja Katen paras ystävätär. Cathyn kertojanääni on kiinnostava, hänen ajatuksensa tuntuvat aidoilta ja ehkä hitusen häiritsevästikin - moderneilta. Tarina kulkee eteenpäin mennessä aikamuodossa Cathyn muistellessa Katen viimeisiä vuosia, tietyt pienet termit luovat pahaenteisyyttä tekstiin. Tekstin edetessä on vaikea pitää Cathystä, mutta hänen ratkaisujaan voi ehkä yrittää ymmärtää.

Kirjassa eletään Kate Parrin mukana hänen elämänsä viimeiset vuodet. Tarina alkaa tilanteesta, jossa kuningas Henrik on kuollut ja Kate on, varsin yllättävästi ja nopeasti, avioitunut Thomas Seymourin kanssa. Cathy, kuultuaan uutisesta, epäilee pahaa. Hän tietää Thomasin yrittäneen kosiskella aiemmin nuorta prinsessa Elizabethiä ja vaikuttaa kovasti siltä että koska prinsessa ei ollut saatavilla, otti Thomas leskikuningattaren paremman puutteessa. Kate vaikuttaa kuitenkin rakastuneelta ja onnelliselta...

(Kate kertoo Cathylle suhteestaan Thomasiin.)
"- He makes me laugh, Kate yelled of Thomas as she thundered away from me.
I didn't come back at her with, Yes, but my dog makes me laugh and I haven't married him, have I.Nor, Yes, but I make you laugh.People underestimated Kate in one respect: kind but serious, was a lot of people's opinion of her. Maybe it was as simple as that, it occurred to me as I trailed in her wake: maybe Thomas Seymour truly appreciates her.
Yes, but why marry him, and so soon?
Well, that was quite simple, too, in the end, it seemed. He'd asked her, she told me later. Marry me, he'd said: that's what she told me. Marry me, marry me, marry me: he'd said that a lot. So that it seems less and less ridiculous, presumably. Why not? he said. I've been away for years and you've been - well, you haven't had an easy time of it for years, for your whole life in fact, so... and then that smile of his.
Enough. That smile. I didn't know what she was talking about at the time, but now I can well imagine it."

Totally British: Royal Fiction

Haastepostaus: lukunurkka (vihdoinkin!)

Lupasin aikanani osallistua lukunurkkahaasteeseen, mutta se jäi. Ja jäi. Ensin oli muutto, sitten remontti. Sitten kesäloma. Aina jotakin. Mutta tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin näpätä ne valokuvat! Pidemmittä puheitta, hyvät naiset ja herrat, lukunurkkani...

Luen mielelläni myös bussissa ja sängyssä sekä keittiönpöydän ääressä, mutta sohvan nurkkakin on mieluinen paikka. Tyynyjä pitää olla, jotta saa oikein mukavan löhöilyasennon.

Oscar Wilde and the Nest of Vipers / Gyles Brandreth

Nappasin kirjastosta mukaani automatkaa varten Oscar Wilde-dekkarisarjan 4. osan, Oscar Wilde and the Nest of Vipersin. Vaikka edellinen sarjan osa, The Dead Man's Smile, ei ollutkaan ihan sitä mitä odotin, vaikutti "Käärmeiden pesä" kiinnostavalta. Niille, joille sarja ei ole tullut tutuksi, kerrottakoon että kirjan pääosassa seikkailee kirjailija Oscar Wilde, muiden aikalaistensa kanssa. Tällä kertaa selvitellään kauniin herttuattaren omituista kuolemaa. Herttuattaren kaulasta kun löytyy mm. kaksi pientä reikää, mutta oliko kyseessä sittenkin sydänkohtaus? Ja miten Walesin prinssi poikineen liittyy kaikkeen tähän?

The Nest of Vipersisissä tarinaa kuljetetaan eteenpäin osittain kirjeiden, lehtileikkeiden ja sähkeiden avulla.  Tarina kulkee eteenpäin Oscarin tekemisiä seuraillen, mutta milloin hänen Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin tai Robert Sherardin silmien kautta. Tällä kertaa elämme vuotta 1890, aikaa jolloin Wilde oli avioitunut Constancensa kanssa ja heidän poikansa olivat syntyneet. Vaikka elämä vielä onkin kohdillaan, mutta pieniä viitteitä tulevista vaikeuksista näkyy jo horisontissa. Viisi vuotta myöhemmin Oscar onkin jo tuomittu siveettömästä käytöksestä vankilaan ja elämä arvostettuna kirjailija oli takana.

Minulle nämä pienet vihjeet olivat mielenkiintoisin osa kirjasta. Luin Constancen pahaa-aavistamattomia kirjeitä ja seurasin kulmiani kurtistellen Oscarin ihastusta miespuoliseen "vampyyriin", Rex LaSalleen. Oscarin elämän naiset ja miehet vaikuttavat mielenkiintoisilta, kunnollisen oloinen Arthur Conan Doyle, joka kauhistelee maailman - ja Oscarin - menoa, vampyyreistä kiinnostunut Bram Stoker, joka palvoo vaimoaan (joka muuten oli Oscarin ensi-ihastus), pahaa-aavistamaton Constance... Tästä porukasta olisi ainesta muuhunkin kuin vampyyritarinaan...

(Oscar ja Arthur keskustelevat elämänsä naisista.)- You and I have been blessed in our mothers, Arthur. They have never betrayed us, never let us down. They have loved us from the start - and will love at the finish.
I agreed. - Mothers are everything, I said.
- With good mothering, a man won't turn to murder, he added. - It's well known. It's why, in the long annals of crime, there have been so few Jewish murderers.
- We are indeed blessed, I said. -We have good mothers - and good wives.
- Oh Arthur, he exclaimed. - Leave wives out of this. It's the wives that drive most men to murder. It's a good mother that counts. You only get one mother. You can always get another wife.
I laughed. - I will never get another wife.
He put his hand on my shoulder and laughed, too. -You will Arthur, you will. Or, if not another wife, at least "a friend". It's that bewitching moustache of yours. In due course, some young filly will come along and seduce you from the path of righteousness.
- No, I protested. - I'm a happily married man. I will be good. Always.
- When we are happy we are always good, he replied. - But when we are good we are not always happy.

Saharan tytär / Jane Johnson

Saharan tyttäressä kiinnostuin nimestä, Sahara on aina kiehtonut minua kovasti, se on jotenkin mystinen ja vaarallinenkin paikka - onhan kuitenkin kyse autiomaasta. Ja valokuvauksen kannalta varmasti kiehtova. Ne aaltomaiset hiekkadyynit, värit ja valo...

Saharan tytär vaikutti myös sellaiselta kirjalta, josta normaalisti innostuisin, ehkä himppunen historiaa ja seikkailua, kahden naisen kohtaloiden sekoittuminen toisiinsa. Mutta mutta. Jokin silti tökki, kenties luin kirjaa väärällä hetkellä. Halusin kovasti pitää kirjasta ja ehkä siksikin lukeminen tuntui hetkittäin ponnistelulta.

Saharan tytär siis kertoo kahden naisen tarinan - on ranskalais-englantilainen neuroottinen Isabelle, joka löytää isänsä jäämistöstä erikoisen, Saharan autiomaasta löytyneen amuletin ja saa tästä kipinän lähteä Marokkoon kiipeilemään. Muutaman mutkan jälkeen kiipeily unohtuu, mukaan kuvioon tulee mies ja amuletin taustakin alkaa selvitä. Vuorotellen Isabellen tarinan kanssa kerrotaan paimentolaisnaisen, Mariatan tarinaa. Mariatan kertomukset valoittavat myös Marokon paimentolaisten historiaa ja kärsimyksiä. Surullista, että puhdistukset toistuvat eri kansojen ja kulttuurien parissa.

Saharan tyttäressä oli paljon hyvääkin; paimentolaiskansan elämän kuvaukset olivat minulle jotakin uutta ja kiinnostavaa, Sahara tapahtumapaikkana kiehtova. Mariatan tarinaa luin mielelläni, mutta Isabellen tarina oli työläämpi. Se tuntui hetkittäin epäuskottavalta ja Isabelle itse vähän lattealta.

(Isabelle näkee Suolatien ensi kertaa.)"Haukoin henkeäni, näky oli niin kaunis. Se sana tuli ensimmäisenä mieleeni. Ei autio eikä vaarallinen eikä pelottava - vaan kaunis. Kaupungista tulleelle tyhjyys näyttää kauniilta. Ja noissa loputtomasti kertautuvista kaarissa ja mutkissa ja poimuissa oli jotain eleganttia. Silmäni seurasivat sulavia linjoja, ja kuinka ollakaan paniikki tuntui hellittävän, ja koin rauhoittavana muotojen toistumisen samanlaisina, valon ja varjon juovikkaan vuorottelun ja jokaisen dyynin hahmottamisen selvästi erilliseksi teräväksi kuvaksi. Toistuvia kuvioita katsoessani en edes muistanut, että tuon mahtavan avaruuden keskellä tuho ja kuolema väijyivät kaikkia varomattomia ja valmistautumattomia, ja hyvin mahdollisesti myös meitä."

Saharan tyttärestä on kirjoitettu lisää ainakin Kuuttaren lukupäiväkirjassa.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko

Please Look After Mother / Kyung-sook Shin

Please Look After Mother tuli poimittua mukaan jo ihan nimensä perusteella, se jollakin tapaa pysäytti minut ja tuntui kuiskuttelevan kiinnostavasta tarinasta. Ja kansi, sekin on niin kaunis ja niin aasialainen. Minun oli pakko viedä tämä pikkuinen kotiin.

Please Look After Mother alkaa aika ahdistavasta tilanteesta; perheen 69-vuotias Äiti on kadonnut. Äidin katoamisilmoitusta laatiessa alkavat muistot Äidistä tulevia perheen mieleen. Äiti vaikuttaa olevan perheessä kuin huonekalu, tarpeellinen mutta sellainen, jonka läsnäoloon on totuttu niin ettei sitä edes enää huomata. Muistojen kautta Äidin elämästä piirtyykin vähän hylätty kuva, kaiken uhrautumisen ja rakkauden jälkeen lapset ovat lentäneet pesästä ja elävät kiireisinä omia elämiään, miehelläkin riittää tekemistä työpaikalla, kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella Äidin pienestä arjesta tai kulkea hänen kanssaan Äidin raivaamia polkuja pitkin.

Tarinaa kerrotaan perheenjäsenien toimesta, valokeila siirtyy vuoronperään henkilöstä toiseen, etsiessään he muistelevat Äitiä ja tulevat samalla kertoneeksi tämän tarinan. Samalla he peilaavat omaa elämäänsä ja valintojaan. Sukupolvien välinen kuilu on suuri; Äiti on vuorilla asunutta kansanosaa, eikä ole koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan. Tyttärensä koulutuksesta hän kuitenkin huolehti niin, että tytöstä tuli menestynyt kirjailija. Lukutaidottomuus oli häpeä, joka Äiti salasi taitavasti jopa lapsiltaan. Mutta silti Äiti löysi keinon kuulla mitä tytär kirjoissaan kirjoitti... Salaa...

Piristävää tässä tarinassa on se aitous. Äiti ei ole pyhimys vaan on joskus suuttunutkin. Perhe ei ole paha, ovat vain tavallisia ihmisiä omine kiireineen. Sinänsä tavallinen tarina joka pienin vivahde-eroin voisi tapahtua vaikka Suomessakin.

Tämä kirja siis kertoo katumuksesta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, joskus ihmisen täytyy lähes menettää jokin tärkeä asia ennenkuin sen arvon todella tajuaa. Ja joskus sitä arvostaa ihan vääriä asioita, se tuntuu olevan Kyung-sook Shinin viesti. Viisaasti ajateltu. Taidanpa soittaa omalle isälleni ja kysyä haluaisiko hän viikonloppuna sienimetsälle...

Teksti liikutti niin että on ihan pakko jakaa kanssanne tällä kertaa kaksi lainausta. Parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan! (Vaikka välillä meinasikin tulla itku...)

(Kirjailija-tytär muistelee Äitiä.)"One cold winter day, you and your mother were at the well, cleaning the skate that would be used for the ancestral rites at New Year's, when she said, 'You work hard in school so that you can move into a better world.' Did you understand her words then? When Mother scolded you freely, you more frequently called her Mother. The word 'mother' is familiar and it hides a plea: 'Please look after me. Please stop yelling to me and stroke my head; please be on my side, whether I'm right or wrong.' You never stopped calling her Mother. Even now, when Mother is missing.When you call out 'Mother' you want to believe that she's healthy. That Mother is strong. That Mother isn't fazed by anything. That Mother is the person you want to call whenever you despair in this city."

(Isä ja tytär keskustelevat Äidistä.)"If someone asked what her daughter did... she said you wrote words. Your mother asked a woman at the Hope House orphanage in Namsan-dong to read her your book. Your mother knew what you wrote. When that woman read to her, Mother's face brightened and she smiled. So, whatever happens, you have to keep writing well. There's always the right time to say something... I lived my life without talking to your mother. Or I missed the chance, or I assumed she would know. Now I feel like I could say anything and everything but there's nobody to listen to me. Chi-hon?
-Yes?
-Please, please look after your mother.
You press the phone closer to your ear, listening to your daughter's forlorn cries. Her tears seem to trickle down your phone line. Your face becomes marred with tears. Even if everyone in the world forgets, your daughter will remember. That your wife truly loved the world, and that you loved her."

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Korea

Cocktails for Three / Madeleine Wickham (Sophia Kinsella)

Cocktails for Three löysi tiensä kirjahyllyyni Heathrowin lentokentällä etsiessäni Helsingin lentoa varten lukemista. Lennolla oli kuitenkin niin kivat jutut muun matkaseuran kanssa, etten malttanut alkaa lukemaan ja Wickham jäi aina kunnes tuli seuraavan reissun aika. Mukana oli tietysti muutakin kivaa lueskeltavaa, mutta kotimatkalla tuli vihdoin cocktailien aika.

Madeleine Wickham on Himoshoppaaja-sarjastaan tunnetun Sophia Kinsellan oikea nimi. Kirjailija kertoo julkaisseensa mm. tämän kirjan oikealla nimellään, koska kirja on hieman eri tyylinen kuin Himoshoppaajat, joiden kautta Wickham/Kinsella on tullut tunnetuksi.

Cocktails for Three onkin hiukan vakavampi kuin hulluttelevat Himoshoppaajat, mutta kyllä tämä silti ihan reilusti chick lit-osastoon kuuluu. Näille naisille ei tee mieli nauraa, mutta teemat ovat aika pitkälti samoja kuin niin monessa muussakin genren kirjassa/elokuvassa/tv-sarjassa... Varsinaisia juonellisia yllätyksiä on siis turha odottaa, mutta ihan mukava ja viihdyttävä matkaseuralainen tämä toki oli. Kirjan englanti oli helppoa ja kieli sujuvaa, kyseessä on sellainen nopea ja helppo lukuelämys, jossa pysyy kärryillä vaikka olisikin vähän univelkaa.

Cocktails for Three kertoo kolmesta lontoolaisnaisesta, jotka työskentelevät kaikki lehtialalla, hieman eri tehtävissä. Naisten "Cocktail Club" kokoontuu aina silloin tällöin juomien ja maailmanparannuksen merkeissä...  Maggie on juuri jäämässä äitiyslomalle ja muuttamassa miljonäärimiehensä kanssa maaseutukartanon rauhaan. Ei kai kauniissa maisemissa kotiäiteilyssä kai mitään vikaa voi olla, mutta entä jos tuntee ettei osaa olla äiti? Roxannen ura on monen naisen unelma, hän matkustelee paikasta toiseen kirjoitellen artikkeleita ja arvosteluja. Rakkauselämän puolelle ei sitten menekään niin hyvin, pitkäaikainen rakas kun on tiukasti naimisissa tahollaan... Herttaisen Candicen elämää taas varjostavat hänen isänsä aiheuttamat taloussotkut, joiden takia moni on menettänyt omaisuuttaan.

(Äitiyslomalle jäänyt Maggie miettii elämäänsä.)"- Oh good, Maggie said teasingly. - So while you slave away in the City I can sip cappucinos with all my chums.
- Something like that.
- Sounds better than commuting, said Maggie, and leaned back comfortably. - I should have done this years ago. She closed her eyes and imagined herself in her kitchen, making coffee for a series of new, vibrant friends with cute babies dressed in designer clothes. In the summers they would hold picnics on the lawn. Roxanne and Candice would come down from London and they would all drink Pimm's while the baby gurgled happiky on the rug. They would look like something from a lifestyle magazine. In fact, maybe The Londoner would run a piece of them. Formal editor Maggie Phillips and her new take on rural bliss. It was going to be a whole new life, she thought happily. A whole wonderful new life.

Aika perinteistä tavaraa on siis luvassa, mutta mielestäni ihan mukavassa paketissa kuitenkin. Helpon kielensä takia kirja soveltuu hyvin vaikka sellaiselle joka haluaa kohentaa englannin taitojaan.

Totally British: Chick lit

The Enchantress of Florence / Salman Rushie

En ole aiemmin lukenut Rushdieta, mutta nimi oli toki tuttu lehdistä. Siksi vähän epäillen tartuin The Enchantress of Florenceen, olin jotenkin ajatellut Rushien kirjoittavan vakavia ja jollakin tapaa synkkiä kirjoja. Metsään meni!  Rushien kieli oli yllättävän rikasta ja siihen oli aluksi vaikea päästä sisään. Sanasto oli hiukan erikoisempaa kuin yleensä englanniksi lukemissani kirjoissa ja Rushdien lauseet - ne ovat pitkiä! Eräskin lause jatkui puolen sivun verran, oli siinäkin lukemista.

Rushdien maailma on rehevä, värikäs, täynnä kaikenlaisia hajuja ja makuja, ihan hullujakin juttuja, suurta rakkautta ja vihaa, huumoria. Kaikenlaisia hullultakin tuntuvia juttuja, joiden kohdalla järki ensin panee vastaan ennenkuin alistuu ja antautuu virran vietäväksi. Niinkuin nyt Jodha, ruhtinas Akbarin itselleen keksimä vaimo. Järki sanoo, ettei keksityssä kummitusvaimossa ole mitään järkeä. Mutta jotenkin siitä kuitenkin tulee totta kirjan edetessä...

En oikein tiedä mitä Enchantressistä ajattelisin, toisaalta historiallinen puoli ja perustava tarina kiehtovat, samoin kuin rikas kieli, toisaalta taas kieli oli hetkittäin allekirjoittaneelle hiukan monimutkaista ja yksityiskohtia ja sivujuonia tuntui olevan vähän liiankin kanssa. Rikasta kyllä, mutta melkeinpä liiankin kanssa. Hetkittäin melkeinpä tuntui että varsinainen tarina jäi kaikkien rönsyjen varjoon. Ei makeaa mahan täydeltä...

Kirja kertoo siis tarinan keisari Akbar Suuresta, joka hallitsi nykyisin Intiana tunnettua maata. Akbarin valtakuntaan tulee vaaleatukkainen muukalainen, joka kertoo nimensä olevan Moghol dell Amore. Hän kertoo keisarille tarinan, joka lumoaa koko Sikrin kaupungin.  Tarina kertoo kadonneesta moghol-prinsessasta ja siitä kuinka tämä hylkäsi veljensä hovin rakkauden takia. Kadonnut prinsessa oli nimeltään Qara Köz, lady Black Eyes. Muukalainen väittää Qara Közin olevan hänen äitinsä...

"And here again with the bright silks flying like banners from red palace windows,was Sikri, shimmering in the heat like an opium vision. Here at last with its strutting peacocks and dancing girls was home. If the wartorn world was harsh truth then Sikri was a beautiful lie. The emperor came home like smoker returning to his pipe. He was the Enchanter. In this place he would conjure a new world, a world beyond religion, region, rank and tribe."

Kirjan suomenkielisestä versiosta on blogattu ainakin täällä: Aamunkajon lukukokemukset ja Insinöörin kirjahylly.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Intia

Ihana Itaaaaliaa

Huh, sain vihdoin matkakuvat sortattua. Hirmuisen mukavaa mutta samalla aikaavievää puuhaa. Ajattelin lätkäistä tänne pienen kuvapläjäyksen matkalta... Koittakaa kestää...

Arcon linna(ylhäällä vuorella) on arviolta 1000 vuotta vanha. Sinnehän piti siis piti siis päästä...

Kiipeämistä korkeuksiin oli jonkin verran mutta näkymät ylhäältä olivat sen arvoiset.  Linnassa minua mietityttivät siellä aikoinaan eläneen ihmiset tarinoineen, kuinkahan monta kiehtovaa ihmiskohtaloa näilläkin muureilla olisi kerrottavanaan? Linnan freskoista oli säilynyt palasia, jotka nekin olivat kiinnostavia. (Niitä ei tietenkään saanut kuvata.) Freskoissa kuvattiin ritareita tappamassa erilaisia hirviöitä, linnanneitoja ja paavin tai piispankin oli löytävinäni. Shakkilauta esiintui kuvituksessa useammankin kerran, se lienee ollut suosittu ajanviete Arcon linnassa.

 

Tällainen suloinen polku johti linnaan. Puut ympärillä ovat oliivipuita, matkan varrella oli myös monta  taukopaikkaa, joissa sai juoda raikasta vettä suoraan vuoristosta.

Maisemaa Gardalta. Auringonlasku, vuoret ja järvet loivat paljon upeita näkymiä.

Gelato! Love it!

Iltaisin jätskibaareissa kävi kuhina.

Rivalainen kisu ottaa rennosti.

Paikallisia sitruunoita. Hurjan isoja!

Niin paljon ihanan värikkäitä taloja. Miksei meilläkin?

Riva del Gardan keskustaa.

The Secret Lives of Baba's Segi's Wives / Lola Shoneyin

Matkalle pitää aina valmistautua huolellisesti. Silloin on, varsinkin lennettäessä, usein reilusti aikaa lukea, joten lukeminen ei saa ainakaan heti alkumetreillä loppua kesken - kuinka sitä muuten selvitään kotimatkasta?! Tällä kertaa matkalle valikoitui kolme opusta, joista ensimmäinen on Lola Shoneyinin The Secret Lives of Baba Segi's wives.

Ihan ensimmäiseksi yksi ärsytys: kansitekstit. Monesti en edes huomaa niitä, mutta tällä kertaa kiinnitin niihin huomiota ja jostain syystä ne häiritsivät. Tekstit (esim. etukansi: "Four women, one husband and a devastating secret") ovat sinällään paikkaansa pitäviä, mutta jotenkin minusta tuntui että niiden sävy oli väärä, sopivampi johonkin jännitystarinaan kuin tähän kirjaan. Kauniista kannestaan huolimatta The Secret Lives ei toki ole mikään aikuisten satukirja, vaimojen tarinat ovat melko rankkoja, tavalla tai toisella elämä on murjonut jokaista. Silti pohjimmiltaan kirjan sanoma tuntuu olevan positiivinen, paha saa palkkansa ja totuus vapauttaa. Sitä rataa.

Baba Segi on varakas mies, joka on äskettäin hankkinut neljännen vaimon. Lapsia edellisistä liitoista on jo seitsemän. Iya Segi, ensimmäinen vaimo, hallitsee kotia rautaisella kädellä eikä ilahdu uuden vaimon, koulutetun Bolanlen, saapumisesta. Toinen vaimo, Iya Tope, tuntuu pelkäävän kaikkia. Ja kolmas, Iya Femi, nauttii vauraudesta eikä ole valmis jakamaan sitä uuden tulokkaan kanssa. Asiat kärjistyvät kun Bolanle ei tulekaan raskaaksi ja Baba Segi haluaa selvittää ongelman juurta jaksain...

En oikein tiedä millä termillä kuvailisin The Secret Livesiä. Siinä on ihmissuhdekuvausta ja pientä jännitystäkin, mutta myös lämpöä ja huumoria. Se kuvaa maan kulttuuria ja sen murrosta. Olkoon minkä nimilapun alla hyvänsä, pidin tästä kirjasta kuitenkin. Se tuntui tarjoavan joka luvussa jotakin uutta ja kutitteli juuri lomamatkalle sopivasti aivonystyröitä. Huolimatta aiheistaan se oli silti yllättävän kevyt ja hauska.

Henkilöhahmoista Bolanle luonnollisesti nousee eniten esille, mutta pikkuhiljaa kirja myös esittelee nuo toiset, ns. ikävämmät vaimot, syvemmin ja antaa syitä sille miksi ihmiset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Ja sitten sitä huomaa, vähän niinkuin varkain, pikkuisen säälivänsä niitä toisiakin... Pidän tämän tyyppisistä kirjoista, joissa kertojia on useita ja tarinaa voi seurata vaihtuvista näkökulmista. Niinhän se elämä usein oikeastikin menee, ei ole vain yhtä tarinaa vaan on useita tulkintoja siitä.

(Iya Tope muistelee Bolanlen tuloa taloon.)
"They say the elder who soils the floor with shit immediately forgets; but the stench remains in the memory of the person who has to scrape it up. Some people are born to shit and some, like Bolanle and me, are born to scrape.
Bolanle should have known how much her arrival would upset our household. I remember the very day she set her foot in this house because it was our sharing night - the night Iya Segi distributed week's provisions. That evening our mother-of-the-home was quiet. The stone in her throat moved up and down like beads on a dancer´s hip. Iya Femi's head was hot. She wanted the blood of this new wife who had taked her place as the newest, youngest, freshest wife."

Kirjasta lisää: Lola Shoneyinin blogi, A few more pages ja Caribousmom.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Nigeria

Muffinsseja, nam!

Oh, olipa ihana loma! Takana viikko suloisissa vanhoissa kaupungeissa tallustelua, herkuttelua, aurinkoa ja hyvää seuraa.  Patikoimme muutamalle vuorenrinteelle, huikea tunne kun maailma levittäytyy jalkojesi juureen, sellainen I'm the King of the World -tunne, jos sallitte Titanic-lainauksen... Historia kun kiinnostaa minua, niin arvaatte varmaan että jokunen linna ja raunio tuli tutkittua. Hurjaa ajatellakin kuinka monta elämää ja tarinaa ne vanhat kivet ovat nähneet. Oi joi... Kertoilen tarkemmin lisää ja laitan kuvia, kunhan saan kaikki kuvat läpikäytyä.

Loman aikana Mari A oli muistanut minua muffinssilla, nami! Haasteessa pitää kertoa itsestään kolme asiaa, lempiväri, lempiruoka ja paikka, jonne haluaisi matkustaa. Tuumasta toimeen siis...

Lempivärini on lila eri sävyissään, kuten kanervan-, marjapuuron-, mustikan- tai luumun värisenä. Yleensä ottaen olen pidän hehkuvista väreistä, juuri nyt rakastan myös oliivin vihreää ja petroolin sinistä.

Lempiruokani... ihana kysymys! Suosikkeja on monia, mutta yksi on ylitse muiden, kaikessa arkisuudessaankin. Spaghetti Bolognese on minun ikioma lohturuokani, sellainen joka tuo turvan ja paremman olon silloinkin kun seinät kaatuvat päälle. Tätä ruokaa olen rakastanut jo pienestä pitäen, mummin spaghetti on yksi rakkaista muistoistani. Tuoreemmista suosikeista täytyy mainita sushi sekä tuoreet marjat, karviaiset, mansikat, mustikat, vadelmat. Luonnon omaa herkkua!

Paikkoja, jonne haluaisin matkustaa, on monia. Haluaisin joskus käydä Irlannissa ja Skotlannissa, New Yorkissa sekä jollakin paratiisisaarella, jossa on valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä. Nähdä pyramidit, Kielletty kaupunki ja Alhambra. Venetsia. Niin monta paikkaa jotka haluaisin nähdä ja kokea! Ja yksi paikka, johon aina haluan matkustaa, on koti. Vaikka lomalla onkin ihanaa, kotiin on niin suloista palata.

Muffinssi on tainnut kiertää jo varsin monessa blogissa, mutta jospa laitan sen ainakin Peikkoneidolle, Susalle ja kirjablogien ulkopuolelle Kuvia ja matkoja -blogin Johannalle.

Oscar Wilde and the Dead Man's Smile / Gyles Brandreth

Tämän kirjan löytämisestä voin kiittää Totally British -haastetta. Sen takia löysin itseni eräänä iltana kirjaston sivuilta hakemassa listausta Oscar Wilden lainattavista teoksista. Uteliaisuuteni heräsi kun hakutuloksissa näkyi myös kirjasarja nimeltä Oscar Wilde Murder Mysteries. Pienen tutkimisen jälkeen tiesin jo että kyseessä oli sarja viktoriaanisia murhamysteereitä, joiden pääosassa seikkaili juuri SE Oscar Wilde. Eikä minua tarvinnut sen kummemmin vakuutella, vanhan ajan murhamysteerit kiinnostavat aina ja tuosta teräväkielisestä ja nokkelasta dandystä saattaisi hyvinkin saada mainiota materiaalia kirjaan.

Kuolleen miehen hymy alkaa Oscar Wilden Amerikan matkasta vuonna 1881. Ilahduin siitä, että vaikka kyseessä onkin fiktio, on kirjailija ottanut pohjaksi todellisia tapahtumia Wilden elämästä ja tietysti niitä kuuluisia lausahduksia, kuten "I have nothing to declare except my genius". Tämä luo vaikutelman siitä kuin seikkailemassa olisi todella aito Oscar Wilde. Matkallaan Oscar tutustuu ranskalaiseen teatteriseurueeseen, jonka ympärillä tämän kertainen mysteeri pyörii. Seurue, kuten Oscarkin, palaa Pariisiin ja alkaa valmistelemaan uutta produktiota Hamletista, samoihin aikoihin alkaa tapahtua outoa ja vaarallisia asioita. Ensin vanhan rouvan koira kuolee, sitten miespalvelija menehtyy ja näyttääpä vainoaja vaanivan Oscariakin...

Sarah Bernhardt. Kuva:  http:garboforever.com/Unrealized-06.htm 

Oikean Wilden nokkeluudet ovatkin mielestäni kirjan parasta antia, tunsin intoni laskevan lukemisen edetessä.  Tilanteita ja tunnelmia, iloista Pariisia ja sen teatterimaailmaa kuvattiin paljon, mutta itse mysteeri tuntui hetkittäin olevan melkein taka-alalla. Aivan kuin vaikkapa kuollut miespalvelija ei juurikaan kiinnostaisi ketään. Hetkittäin sanailu tuntui kyllä nokkelalta, mutta kirjan edetessä aloin väsyä siihen. Kirja eteni mielestäni melko epätasaisesti, kiinnostavan alun jälkeen tarina pyöri ehkä liikaakin sivujuonteiden, teatterin ja juhlien ympärillä, loppua kohden vauhti tosin kiihtyi mutta se oikein riittänyt pelastamaan nuupahtanutta kiinnostustani. Tavallaan minua hiukan harmittaa se, etten hirveästi pitänyt tästä kirjasta, koska olisin halunnut pitää siitä. Tässä on paljon minun kannaltani oikeita aineisosia, mutta kokonaisuus ei silti toiminut. Tuntui kuin kaikkea olisi ollut kirjassa liikaakin ja ehkä siksi juoni ja henkilöt eivät päässeet puhkeamaan kukkaan tuon kaiken alta.

Uskoisin kirjan miellyttävän niitä, joita kiinnostaa 1800-luvun elämä, teatteri ja Pariisi ja synkkä murhamysteeri. Pienenä kuriositeettinä mainittakoon vielä se, että Oscarin ohella kirjassa seikkailee myös muitakin oikeita historian henkilöitä, kuten Arthur Conan Doyle, Robert Sherard ja Sarah Bernhardt.

(Oscar matkustaa lähtee valloittamaan Amerikkaa.)"He gave the impression of arrogance.
And he compounded that impression on the moning after his ship-board press conference. Disembarking from the SS Arizona and passing through customs, he responded to the customs officer's predictable enquiry, 'Have you anything to declare, Mr Wilde?', with a well-prepared reply: ' I have nothing to declare except my genius.'
Some thought this vastly amusing. Others thought that young Mr Wilde was riding for a fall. And, to an extent, he was. His first few lectures were not a success. He said too much, too quickly, and in too soft a voice. He failed to hold the attention of the crowd. His audiences were disappointed; the critics were unkind."

Majakkamestarin tytär / Ann Rosman

Mistä näitä ruotsalaisdekkaristeja oikein tulee? Ann Rosmanin esikoinen nappasi mielenkiintoni jo nimellään, minusta Majakkamestarin tyttäressä on vain jotakin romanttista ja kaihoisaa. Ja onhan tässä sitäkin vaikka dekkarista onkin kyse. Majakkamestarin tytär olikin yllättävän koukuttava, se tuli ahmaistua yhden päivän aikana. Ihanaa löytää sellainen juuri sopiva dekkari, joka kulkee eteenpäin, pitää jännityksessä mutta ei mene liiallisuuksiin raakuudessa. Marstrandin merelliset maisemat ovat iso plussa, tännekin haluaisin joskus matkustaa.

Majakkamestarin tytär on Ann Rosmanin esikoisteos, sen päähenkilönä seikkailee rikostutkija Karin Adler, joka kirjan alussa tekee eroa miesystävästään. Virkistävää löytää joskus kirjoista poliisi, joka ei eroa työnsä  takia! Kirjassa on toki nippu muitakin kiinnostavía henkilöitä, näistä eniten esiin nousee Sara, joka on sairaslomalla työuupumuksen takia. Varsinkin Saran kokemukset terveyskeskuksessa ovat melko karmivia nekin, samanlaisia tarinoita olen kuullut tosielämästäkin...

Tällä kertaa kaikki alkaa vanhan majakan kunnostustöistä, sortuneen seinän takaa kun löytyy ruumis. Kun tapaus varmistuu murhaksi, saa Karin jutun selvitettäväkseen. Tarina kulkee kirjassa kahdella ajallisella tasolla, nykypäivässä seuraamme murhatutkimuksia, 1960-luvulla taas Arvidin ja Elinin rakkaustarinaa. Varsinkin jälkimmäinen saa lukijan miettimään miksi Arvid, joka niin rakasti Eliniä, onkin avioitunut Sirin kanssa...

Bazarin sivut kertovat Majakkamestarin tyttären olevan Karinista kertovan dekkarisarjan ensimmäinen osa, lisää samaa herkkua suomennettuna on luvassa vuonna 2012... Kirjasta on blogattu jo paljon,  lisää ajatuksia löytyy ainakin seuraavista blogeista: Leena Lumi, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Dekkarimania, Sinisen linnan kirjasto.

"Auringonlasku muistutti, että suuri osa päivästä oli jo kulunut heidän ajaessaan kohti Hamneskäriä. Karinin täytti onnen huuma, jonka vain sulaa kultaa hehkuva tyyni meri saattoi saada aikaan. Hän huokasi. Aivan uskomattoman kaunista.
- Harvoin näkee lahtea näin tyynenä, Lasse sanoi ja katsoi Karinia. Hän osoitti pehmeän pyöristyneitä gneissikallioita.Tuhansien vuosien aikana tuuli ja suolainen vesi olivat hioneet kalliot niin loiviksi, että oli vaikea muistaa niiden olevan kovia. - Ja jos istuu kalliolla, voi nähdä miten merenpinta hitaasti, hitaasti nousee ja laskee aivan kuin olisi veden sijasta öljyä. Meillä on ilmiölle aivan oma sanansa, ia.
- Ia? Karin sanoi. - En ole koskaan kuullutkaan. Hän toisti sanan mielessään, maisteli sitä ja totesi sen olevan jotenkin kaunis ja levollinen"

About Face / Donna Leon

Löysin Donna Leonin ja Guido Brunettin jokunen kesä sitten, ja rakastuin. Leonin rikostarinat ovat kyllä kiinnostavia, mutta ehkä sitäkin enemmän olen lumoutunut Venetsiasta, Brunettien perheestä, kirjallisuutta rakastavan Paolan upean kuuloisista aterioista ja signorina Elettrasta, tuosta lähes myyttisestä kauniista nerosta.  Donna Leonin naiset ovat mahtavia olentoja, nokkelia ja rakastettavia. He täydentävät kauniisti Guido Brunettia, joka on lempeä ja viisas, silti samanaikaisesti kovin inhimillinen mies.

Koska tänä kesänä tieni vie minut Italiaan, tuntuivat Brunetti-kirjat mainiolta tavalta virittäytyä tunnelmaan. Kaikki suloisen kuuloiset sanat, kuten telefoninot ja palazzot ja ne ihanat ruoat, joita Paola aina valmistaa. On Patta, jota nokkelat alaiset onnistuvat aina ohjailemaan.

Kuten Brunetti-kirjoissa usein, lähdetään tässäkin liikkeelle kahdesta suunnasta. Brunettit tapaavat illallisilla rikkaan ja kauneuskirurgian avulla leikellyn naisen.Samoihin aikoihin toisen poliisipiirin etsivä lähestyy Brunettia saadakseen apua murhan selvittelyssä. Ja jossain vaiheessa nämä kaksi polkua leikkaavat toisiaan...

Monet Donna Leonin kirjat ottavat kantaa maailman pahuuteen, köyhyyteen, vanhojen lääkkeiden myymiseen kehitysmaihin, yleensäkin aika realistisen oloisiin rikoksiin, joissa rikkaat, yritykset tai ihmiset, sortavat heikoimpia. Se tekee näistä kirjoista entistä kiinnostavampia lukea, Leon luo mielenkiintoisen kontrasti hyvin toimeentulevan normaalin italialaisperheen ja muun maailman välille. Ja on hyvä että tällaistakin rikoksista tehdään dekkareita, koska nämä tapaukset ovat osa myös todellista elämää, joten on hyvä että joku myös muistuttaa meitä asiasta. Esimerkiksi tällä kertaa Brunetti törmää jätteiden hävittämisen nurjaan puoleen, Kiina ja monet kehittymättömät maat toiminevat maapallon kaatopaikkana tällä hetkellä ja jätteiden hävittäminen on iso bisnes. Mutta radioaktiivisen ja myrkyllisen jätteen hävittäminen laillisin keinoin vain on kallista...

Olen aiemminkin miettinyt ja tuskaillut tätä jäteasiaa ja About Facen myötä vanhat mietteet taas nousivat pintaan. Surettaa että kehittyvät maat myyvät oman luontonsa ja mahdollisesti asukkaidensa terveyden rahasta. Ja se huolestuttaa, kuinka jätteiden asianmukaista hävittämistä valvotaan. Mikä estää yritystä dumppamasta jätteitä vaikkapa mereen? Tämän tyyppistä rikosta ei saada selville kuin vasta vahingon tapahduttua. Ja vaikka länsimaissa asunkin ja pidän tavaroista, tunnen syyllisyyttä liiallisesta kuluttamisesta. Kuten kreivi Falierikin kirjassa sanoo, kulutamme nykyisin kenties jo liikaakin. Kenties puhelinta ei tarvitse vaihtaa aina uuden mallin tultua ja muidenkin tavaroiden pitäisi kestää kulutusta paremmin. Kenties pidän tämän taas mielessäni ja yritän pikkuisen ainakin omalta osaltani pelastaa tätä ihanaa palloa.

Paasaamisesta takaisin itse asiaan, eli kirjaan. Aihe herätti minussa ajatuksia ja tunteita, varsinkin näin kesällä kun on tullut vietettyä paljon aikaa luonnossa, hyvä niin. Itse kirja oli mielestäni melko tyypillinen Brunetti-dekkari, joka ei kuitenkaan mielestäni kuulu sarjan parhaimmistoon. Jollakin tapaa olisin kenties kaivannut mukaan enemmän Paolaa ja perhettä.

(Brunetti ja kreivi Falieri puhuvat syvällisiä taidegalleriassa.)
"Consumption, Guido, the Conte went on as if Brunetti had not spoken. Consumption. We´re obsessed by it. Our desire is to have not one, but six, televisions. To have a new telefonino every year, perhaps every six monts, as new models are produced. And advertised. To upgrade our computers every time there is a new operating system, or every time the screens become bigger, or smaller, or flatter or, for all I know, rounder. Brunetti thought of his request for his own computer and wondered where this speech was going.
- If you are wondering where all of this is leading, the Conte astonished himby saying, it's leading into the garbage."

About Face -kirjasta on suomennettuna(Kasvot kuvassa) kerrottu lisää ainakin Kirsin kirjanurkassa.

Työpäiväkirjat / Leonardo da Vinci

Tästä kaunottaresta kerroinkin jo aikaisemmin. Miten mielenkiintoinen tilaisuus, selata läpi todellisen mestarinmuistiinpanoja! En tunnusta olevani minkäänlainen da Vinci-fani, mutta silti hänen piirroksensa ja maalauksensa ovat usein ihailtavan herkkiä ja kauniita yksityiskohdissaan ja keksintönsä ja tutkimuksensa monesti aikaa edellä.

Työpäiväkirjat vahvistavat saamaani kuvaa moniulotteisesta ja uteliaasta nerosta. Mies, joka samanaikaisesti luonnostelee pronssista ratsastajapatsasta, tutkii silmän toimintaa ja kirjoittaa ylös mietteitään luonnon ilmiöistä. Yksityiskohdista kiinnostunut mies, joka luonnostelee myös maalauksen naisen kampauksen takaapäin, vaikkei kampauksen taka-osa kuvassa näykään.

Leonardo da Vinci oli aivan uskomattoman tuottelias muistiinpanojen laatija. Tähän päivään saakka säilyneitä luonnoksia ja kirjoituksia on säilynyt n. 14 000 sivua, tutkijoiden arvioiden mukaan muistiinpanoja luultavasti oli yli 100 000 sivua. Kirjassa esitellään niin Leonardon luonnoksia kuin mietintöjä mm. seuraavista aiheista: voiko henki puhua vai ei, miten silmä näkee eteensä asetetun kappaleen, ihmisen mittasuhteista (kuvituksena tietysti Vitruviuksen mies!), taivaallisen salaman liikkeistä, neljästä ilmansuunnasta maisemassa, onko maalaustaide tiedettä vai ei, runouden ja maalaustaiteen eroista, omia töitä koskevia havaintoja ja huomioita, koneista, ilmassa liikkuvista kappaleista ja niiden laskeutumisesta, nollasta, sotataidosta ajatuksia helikopterista ja laskuvarjosta, herätyskellosta, ikiliikkujista, mietelmiä ja allegorioita, pilajuttuja (da Vinci ei siis ollut huumorintajutonta heppu!) sekä profetioita ja arvoituksia. Sekä paljon muuta.

Kuten edellisen kappaleen listasta näkyykin, Leonardo oli todellinen moniosaaja. Lukiessani minulle piirtyi lahjakkaasta miehestä, joka oli kurinalainen työssään ja lähestyi taidettaan tieteen kautta. Hän uskoi että harjoitteluun ja opiskeluun. Leonardon mukaan "Luonnossa ei esiinny seuraamusta ilman syytä. Jos ymmärrät syyn, et tarvitse havaintoihin perustuvaa kokemusta" eli tutkimalla luontoa, sen muotoja ja mittasuhteita, saattoi tulla paremmaksi taiteilijaksi. Tiede ja taide tavallaan siis kulkevat käsi kädessä.

Kirja sisältää artikkeleiden lisäksi kuvia Leonardon luonnoksista, itse nautin erityisesti naisen käsistä tehdystä luonnoksesta. Sisältääpä se jopa mainoksen luontoisen kirjeen ruhtinaalle, kaupitellen sotavälineistöä ja keveitä liikuteltavia siltoja.Voisin kuvitella kirjan innostavan monia, taitelijoita, matemaatikkoja, lääketieteestä kiinnostuneita, historian ystäviä tai muuten vain uteliaita...

(Leonardo oli myös runoilija...)
"Kuvittele kadut
illan tullessa.
Miesten ja naisten kasvot
sadesäällä,
kuinka paljon kauneutta ja lempeyttä
niissä näkeekään."

OmaLomaOmaLoma

Vihdoinkin kesän odotetuin hetki on lähellä - huomenna starttaamme kohti Pohjois-Italiaa! Blogiin olen ajastanut muutaman kirjan verran juttuja, saapa nähdä kuinka hyvin Blogger suvaitsee toimia. Lomakirjoiksi valikoitui kuvassa oleva kolmikko, joista kuulette ehkä lisää sitten myöhemmin...

 Seuraavan viikon aion nauttia upeista maisemista, ihanasta ruoasta (gelato!) ja tietysti hyvästä seurasta <3

Luita ja tuhkaa / Kathy Reichs

Näin kesälomalla tuli halu lueskella jotain kivaa ja helppoa, niinkuin nyt sitten vaikka dekkareita. Kathy Reichsin Tempe Brennaneiden lukeminen on yleensä ollut varma nakki, sellaisen lainatessaan tietää mitä saa. Muutama rikosvyyhti, sopivan (turvallisen) määrän jännitystä ja pikkuisen ihmissuhdekuvioita ryyditettynä hyppysellisellä huumoria. Ihan toimivaa mielestäni.

Näihin Reichsin kirjoihin perustuu myös Suomessakin pyörivä tv-sarja Bones, joka tosin mielestäni on aika erilainen kuin itse kirjat. Siinä missä tv-sarjan Brennan on superälykäs, mutta himppasen ihmissuhdetaidoton, on kirjojen Brennan taas oikeastaan aika normaalin oloinen nainen. Joka on joskus hiukan hukassa suhteissaan, mutta kukapa meistä ei olisi kun on tytärtä, ex-miestä ja on-off rakastettua. Television hieno labra tiimeineenkin taitaa kirjoissa olla muutamaa astetta lähempänä realismia. Tämä siis varoituksen sanana Bonesia seuranneille...

Tällä kertaa Tempe alkaa selvittelemään nuorten murhattujen tyttöjen tapausta. Surulliset luut herättävät muiston Evangelinesta, lapsuuden kesäystävästä, joka katosi äkisti. Tempe alkaa pelätä tytön aikoinaan joutuneen murhaajan käsiin ja haluaa selvittää totuuden. Tutkimusten aikana tielle osuu konna jos toinenkin...

"Se, mitä hänellä oli kerrottavanaan, sai maailmani järkkymään."
"Yö tuoksui sateelle. Kohta puhkeaisi rajuilma."
"Hänen sanansa jähmetti vereni jääksi."
"Päivä oli saanut mullistavan käänteen."
"- Löydettiin kumma juttu."
"Sydämeni kiihdytti itsensä hurjaan vauhtiin."
"Hippon tyttö oli kokenut karmean kuoleman."

Yksi Reichs kirjojen rasittavimmista piirteistä ovat ns. cliff-hangerit. Monen luvun päätteeksi hän jättää pienen koukun, joka vihjaa että pahempaa on tulossa. Ja sitten on pakko lukea vielä pikkuisen vaikka oikeastaan pitäisikin mennä jo nukkumaan... Tällä kertaa osasin aavistella miten tarina päättyy, mutta siitäkin huolimatta kirja piti hyvin otteessaan. Aihepiiri, nuorten tyttöjen ja lasten hyväksikäyttäminen, on aika rankkaa luettavaa, varsinkin kun juuri luin Xinranin kirjan, joka käsitteli samoja teemoja. Nyt ehkä voisi olla paikallaan lukea jotakin iloista, kaipaan vaihtelua pahasta maailmasta!

"Kuukausia, ehkä vuosia kuluu ilman ajatuskaan Evangeline  Landrysta. Sitten synapsi välähtää odottamatta. En koskaan tiedä, mikä sen laukaisee. Laatikon pohjalle unohtunut käppyräinen valokuva. Tietyllä sävelkululla lausutut sanat. Jokin laulu. Runonsäe.
Hippon chiac-murre. New Brunswick. Kauan kuolleena olleen tytön luuranko.
Hermosolut sykähtelivät.
Aivan järjettömästi sormieni ote luurista tiukkeni."

Totally British: Commonwealth (Tapahtumapaikkana mm.Montreal, Kanada)

Tuhkaa ja tulta, tarinoita vanhasta Porvoosta / Sirpa Tervo

 

Ihan alkuun pieni Blogger-aiheinen valitus. Sivupalkissa olevan lukulistani päivittäminen näyttää olevan tällä hetkellä mahdotonta eikä edellisestä julkaisustani  Xinranin vaiennetuista naiskohtaloista näyttänyt syntyvän syötettä lainkaan. Ja kun yritän klikata asetuksia hallintapaneelista Blogger hyydyttää koko selaimen. Tylsää.

Sain tänään raahattua elämäni miehet kesäretkelle Porvooseen, se on minusta loistava paikka pienelle, kesäiselle seikkailulle. Mukulakivikaduilla, vanhojen suloisten talojen keskellä kaupungin historia tuntuu olevan todella lähellä. Melkein kuin joka pihalla ja kulmalla olisi tarina kerrottavanaan. Sää oli upea, kaupunki kaunis, kuviakin tuli räpsittyä melkoinen liuta. Ajatus retkeen lähti Sirpa Tervon kirjan Tuhkaa ja tulta: tarinoita vanhasta Porvoosta. Yleisen seikkailemisen ohella yritin siis löytää, kirjan innoittamana, vanhojen porvoolaisten haamuja... Postauksen kuvituksena on siis paikkoja, joissa kuvittelin Tervon sankareiden ja sankarittarien elämäänsä eläneen.

Tervon kirja sisältää nipun pieniä tarinoita, erilaisia kaupungin ihmiskohtaloita. Vaikka aikaa tapahtumista on ehtinyt vierähtää muutama vuosisata, voisivat tarinat kuvata elämää myös nykypäivänä. On perheväkivaltaa, suurta rakkautta, hyväksikäyttöä, murrettua iloa. Tarinat ovat lyhyitä, vaikka saattavatkin kattaa kokonaisen ihmisiän.

Tervon tarinat ovat kiehtovia, mutta minua jäi hiukan vaivaamaan se, etten tiennyt kirjan taustoista enemmän. Uskoisin tarinoiden olevan pitkälti kirjoittajan luomia, mutta minua olisi kiinnostanut tietää oliko tarinoita varten tehty taustatutkimusta, ovatko henkilöiden nimet ja asuinpaikat esimerkiksi kenties oikein? Niin että seuraavan kerran kun teen kesäretken Porvooseen voisin ajatella käveleväni vaikkapa kadulla jossa Josephine de Camillemontin hattuliike aikanaan sijaitsi tai Malla-rouvan krouvin ohi...

Kirjan on julkaissut Runokit ry, joka on porvoolaisten harrastelijakirjailijoiden yhdistys ja sitä saa tilata yhdistyksen sivuilta hintaan 5 eur + postikulut.

Malla-rouva muisti mitä Jakob oli Kirkonmäellä hänelle sanonut: 'Rakkaus ei omista mitään, eikä sitä voi omistaa.' Hänen ihmetellessään miehen ehdottomia sanoja, tämä oli lempeästi mutta lujasti katsonut häntä silmiin ja jatkanut:  'Älä sinä usko, että voit ohjata rakkauden tietä, sillä rakkaus ohjaa sinun tiesi, jos pitää sinua sen arvoisena.'

Kenties Henrik kulki tästä kotiin apteekilta? Albertinan voin melkein kuvitella puun takaiselle ryytimaalle puuhailemaan.

Malla-rouvan kuvittelin naiseksi, jolla olisi  sydämin koristellut ikkunaluukut.

Raatihuoneen torilla Sophia Beckman järjesti tanssiaiset suuren tulipalon jälkeen. Tänään siellä musisoi pelimanni.

Täälläkö taiteilija Gellerstedt eli onnellisia vuosiaan Agathansa kanssa?

Kirkkotorilla sijaitsi kirjassa Josephinen hattukauppa. Kenties tämän näköisen elegantin oven takana?  Nyt paikalla toimii Pieni suklaatehdas, ei hullumpaa sekään.

Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita / Xinran

Aloin lukea Xinranin Vaiennettuja ääniä eräänä kauniina aamuna matkallani töihin. Ensimmäinen tarina kertoi isänsä hyväksikäyttämästä tytöstä, joka sairastutti itsensä päästäkseen pakoon kodistaan. Sairaalassa tyttö otti lemmikikseen kärpäsen ja antoi sille hellyyttä, jota ei omassa elämässään saanut osakseen. Hehkeän kesäpäivän keskellä minulle tuli kylmä.

Xinran on kiinalainen toimittaja, joka alkoi 1970-luvun loppupuolella pitää ns. naisten tuntia radiossa, jossa naiset saivat kertoa tarinansa. Kirja lähti liikkeelle näistä tarinoista. Xinran kohtasi lesboja, kuuli tarinoita naisista, jotka ovat joutuneet rakkaastaan eroon kulttuurivallankumouksessa, naisista, jotka puolue oli määrännyt naimisiin, yksinkertaisissa oloissa elävistä naisista, joilla ei ole rahaa edes vaatteisiin kaikille tyttärilleen.

Ajattelin ennen kirjan kertovan nimenomaan Kiinasta, mutta lukemisen jälkeen aloin miettiä tarkemmin. Pelkään pahoin että maailmasta löytyy monta muutakin kolkkaa jossa ei ole hyvä olla nainen. Ei ainakaan köyhempi tai kouluttamaton nainen. Tässäkin mielessä on todella lottovoitto syntyä Suomeen. Toivon silti että Kiinassa, ja muuallakin maailmassa, oltaisiin kirjan julkaisemisen jälkeen tehty edistystä asioiden suhteen.

(Eräs kirjan naisista kertoo kokemuksistaan lapsena kulttuurivallankumouksen jaloissa. Punakaartilaiset ovat juuri pidättäneet perheen isän ja polttaneet kirjat, perinnehuonekalut, lelut..)"Tulen kajossa luokseni käveli tyttö, jonka käsivarren ympärillä oli punainen nauha. Hänellä oli kädessään isot sakset. Hän tarttui letteihini ja sanoi: "Sinulla on pikkuporvarillinen hiustyyli."
Ennen kuin olin ehtinyt tajuta, mistä hän oikein puhui, hän oli napsaissut lettini poikki ja viskannut ne tuleen. Seisoin silmät selällään ja katsoin mykkänä, kuinka palmikkoni ja sievät rusettini paloivat poroksi. Punakaartilaisten ollessa lähdössä lettini poikki leikannut tyttö sanoi: "Muistakin, ettet tästä lähtien saa sitoa hiuksiasi lettinauhoilla. Vain imperialistit pitävät sellaisia!"

Kirjasta lisää: Kuuttaren lukupäiväkirja sekä Xinranin englanninkielisiltä kotisivuilta.

Muru / Jarkko Sipilä

Pienenä aina pelattiin Rosvoa ja poliisia, tai Rofea ja polea niinkuin ainakin meilläpäin sanottiin. Sille, jolle peli ei ole vielä ennestään tuttu, kerrottaakoon että porukka jaetaan kahteen osaan, rosvoihin ja poliiseihin. Poliisit luonnollisestikin jahtaavat rosvoja ja yrittävät laittaa heidät vankilaan, rosvot saavat myös auttaa toisia rosvoja pakenemaan vankilasta. Yksinkertaista ja viatonta. Jarkko Sipilän Takamäki-sarja onkin sitten jotain muuta vaikka perusidea sama onkin - poliisit jahtaavat roistoja. Takamäen maailmassa jahtaaminen on vain monimutkaisempaa - ja roistot pahempia.

En enää muista miten ajauduin Takamäki-sarjan pariin, mutta muistan etten ollut kovinkaan innostunut sarjasta, se tuntui ehkä hiukan turhankin realistiselta. Jotenkin ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa olen lukenut kaikki sarjassa ilmestyneet kirjat. Takamäki -sarjassa ei ole mielikuvituksekkaita sarjamurhaajia eikä ylenpalttisen älykkäitä super-kyttiä, jotka kykenevät uhrin asettelun perusteella päättelemään tekijän kenties kärsivän lapsuuden traumoista ja pelkäävän korkeita paikkoja. Ei, näissä kirjoissa on tavallisen poliisin työtä. Poliisin ja rosvojenkin arki näyttäytyy lukijalle uskottavasti eikä ihmekään, onhan Sipilä palkittu rikostoimittaja. 

Murussa selvitellään Pohjois-Haagassa tapahtunutta nuoren kehitysvammaisen naisen surmaa. Takamäki tiimeineen löytää pian vahva epäillyn tekijäksi, mutta onko kiinniotettu mies sittenkään se oikea? Tapausta alkavat tutkimaan myös syytetyn asianajaja Nea Lind ja aikaisemmista kirjoista tuttu rikostoimittaja Sanna Römpötti.

Kokonaisuutena Muru oli oikein kelpo dekkari, realistisuudessaan vähän pelottavakin, varsinkin kun osa tapahtumapaikoistakin oli minulle tuttuja. Se oli hyvin kirjoitettu ja tehokas - ja meni lähes yhdeltä istumalta alas!

(Takamäki välittää suru-uutisen surmatun Lauran äidille.)"Nainen kokosi itseään hetken ja kysyi sitten: - Milloin ja miten?
- Tänään aamupäivällä ja hän joutui asunnossa henkirikoksen uhriksi, Takamäki sanoi. He eivät paljastaisi tekotapaa, koska äiti oli tietysti myös yksi epäillyistä. Tässä tapauksessa surmatavan tiesivät vain poliisi ja tekijä sekä jälkimmäisen mahdolliset kumppanit. Poliisin tiedon mukaan äiti oli viimeinen, joka tällä tietoa oli keskustellut tyttärensä kanssa 8:50 puhelimessa.
Marjaana Vatanen tuijotti poliiseja. - Kuka sen teki?
- Emme tiedä vielä, Takamäki vastasi rauhallisesti. - Mutta se kyllä selviää.
- Voi, voi, äiti sanoi ja kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin. - Ei ollut tytön elämä helppo, eikä ilmeisesti lähtökään. Kärsikö hän kovasti?
- Kuolema oli varsin nopea, Takamäki vastasi totuudenmukaisesti."