Sinulle laulan, neiti kesäheinä

Ihanaa, helle hemmottelee meitä vihdoinkin! Valitettavasti töissä pitäisi vielä jaksaa heinäkuun ajan, sitten meikäläinenkin pääsee kesälaitumille ja maailmalle remuamaan.

Kesäkuu oli aika kiireinen, remontti ja työt pitivät huolen siitä ettei vapaa-ajan käyttöongelmia ilmennyt. Lukemaan tietysti kerkesin, mutta jostain syystä kesäkuu ei tuntunut yhtä hyvältä lukukuukaudelta kuin toukokuu, kenties en ehtinyt/jaksanut riittävästi syventyä kaikkiin lukemiini kirjoihin. Joskus vaan ei ole oikea aika tai paikka juuri sille kirjalle joka sattuu kädessä olemaan.

Kirjoja luin jälleen 15 kpl, joista vain kolme oli vieraskielisiä. Lukemisessa menin aika lailla laidasta laitaan, Shakespearen soneteista dekkareihin. Varsinaisia suuria pettymyksiä ei ollut, mutta muutama kirja ei kenties lunastanut niihin asettamiani odotuksia. Parasta tämän kuun kirjapinossa olivat ehdottomasti Wilden Onnellinen prinssi ja Kwokin käännöksiä, erilaiset teokset, mutta koskettavia kumpainenkin.
 
Lukunurkkahaasteeseen vastaaminenkin on jäänyt. Kun vihdoin sain viimeiset laatikot purettua nurkasta, päätti mieheni alkaa mylläämään omia kaappejaan ja kas, lukunurkka pääsi taas toimittamaan epämääräisen varaston tointa. Tosin uudessa kodissa olen lueskellut paljon vähän joka puolella, joten ehkä voisinkin kuvata jotakin toista lukuisaa soppea!

Ensi kuu tulee sisältämään ainakin loman odottamiseen liittyvää kärvistelyä, mansikoiden syöntiä, lenkkipolkuja kesäiltaisin ja muuta ihanaa. Tämän hetkinen kirjakasa näyttää aika Totally British -painotteiselta, joten luvassa on ainakin kartanomeininkiä, kuninkaallisia ja kummituksia.

Haaste-projektini ovat edenneet mukavasti,  Totally British-haasteeseen sain kerättyä 5 lisäpistettä eli kolmasosa on jo takanapäin (tilanne 13/29). Kirjallinen maailmanvalloitus karttui neljällä maalla, kesäkuussa vierailin Ranskassa, Kanaalisaarilla, Meksikossa ja Saudi-Arabiassa.

Vettä elefanteille / Sara Gruen

Sara Gruenin Vettä elefanteille sattui jäämään jonkinlaiseksi välipalakirjaksi. Olin tarponut läpi The Favourite Childin ja kaipasin taukoa jonkin muun kirjan parissa ennenkuin jatkaisin Wideacre-sarjan kolmanteen osaan, Meridoniin. Oli jotenkin helpottavaa tarttua toiseen kirjaan ja tuntea kuinka se soljuikin keveästi eteenpäin. Vettä elefanteille onkin mielestäni mukavan sujuvalla tyylillä kirjoitettu kirja. Kieli on riittävän rouheaa sopiakseen sirkuksen elämään, kuten myös vanhainkodin käytävillekin.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka jättää eläinlääkärin opintonsa kesken kun hänen vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa. Jacob yrittää paeta suruaan ja hyppää ohikulkevan junan kyytiin, joka sattumalta kuljettaa sirkusta uuteen määränpäähänsä. Hyppy muuttaa Jacobin elämän, hän liittyy sirkuksen matkaan eläinlääkärin toimessa ja rakastuu sirkuksen johtajan vaimoon, kauniiseen Marlenaan. Tarinan kertojana toimii vanha Jacob, joka on jo yli 90 -vuotias. Kun sirkus asettuu vanhainkodin naapuriin, se herättää Jacobissa myös muistoja menneestä...

Ensimmäinen asia, jota kiinnitti huomioni, oli kirjan rakenne - vanha mies muistelee nuoruuttaan, rakkautta ja jotakin dramaattista menneisyydessä tapahtunutta. Kirjan rakenne oikeastaan muistuttaa aika paljon äskeittäin lukemaani Paluu Rivertoniin -kirjaa, ja se toimi mielestäni molemmissa kirjoissa hyvin, kenties jopa tehokkaammin tässä kirjassa. Vanhuuden kuvaus oli koskettavaa - ja pikkuisen pelottaavaakin luettavaa. Vanheneminen ei ole helppoa eikä mukavaa ja havahduin kirjan myötä tajuamaan sen selkeämmin kuinka helppo vanhusta on holhota tai kohdella kuin lasta ja kuinka loukkaavalta se saattaa tuntua.

Sirkuslaisen elämästä lukeminen oli kiinnostavaa, vaikka arvelinkin ettei se ole yhtä hohdokasta kuin miltä se ulospäin vaikuttaa. Sirkus ei koskaan ole ollut minulle suuri kiinnostuksen kohde, mutta kieltämättä se varmasti on oikea tarinoiden aarreaitta. Aplodit ja kimaltavat asut kohtaavat arjen kovan työn ja köyhyyden - rahaa yritetään tienata millä keinoin hyvänsä. Jokaisella kulkijalla on oma tarinansa. Ja vaikka ollaankin kuin yhtä suurta perhettä, kaiken takana on raadollinen pyrkimys selviytyä.

Oman lisänsä antoivat kirjaan liitetyt valokuvat oikeista tuon ajan sirkuksista. Tuntui siltä kuin kuvat ohjaisivat mielikuvitustani realistisempaan suuntaan, mikä olikin ehkä hyvä juttu koska Vettä elefanteille -elokuvan traileri oli syöpynyt muistini sopukoihin. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta haluan kenties katsoa sen vielä jossakin vaiheessa. Silti juuri nyt, minua häiritsi kovasti se, että kuvittelen Marlenan Reese Witherspoonin näköiseksi...

(Jacobille selviää että hän hypännyt sirkusjunaan.)
"Näytän varmaan hölmistyneeltä, koska Kamelin hampaattomasta suusta pärskähtää hohotus. - Et kai poika meinaa ettet huomannut?`
- Niin mitä?
- Helskutti sentään, kaverit, ukko kajauttaa ja katsoo muita. - Tämä ei tosiaan tiedä!
Grady ja Bill virnuilevat. Vain Blackieta tieto ei tunnu huvittavan. Hän murjottaa ja kiskoo hatun syvemmälle silmilleen.
Kameli kääntyy minuun päin, rykäisee ja puhuu hitaasti, joka sanaa maistellen. - Etpä, poika, loikannutkaan mihin hyvänsä junaan. Loikkasti Veljekset Benzinin loistavan Suur-Sirkuksen pika-kiito-osastoon.
- Siis mihin? minä kysyn.
Kameli nauraa niin että taipuu kaksinkerroin.
- Voi herttinen sentään. Voi herttisen herttinen, hän sanoo ja kuivaa silmiä kädenselällä. - Että onkin. Otit ja täräytit persauksesi sirkukseen."

Lisää arvosteluja löytyy ainakin seuraavista blogeista: Luettua, Aamuvirkku yksisarvinen, Uppoa hetkeen, Järjellä ja tunteella ja Luminen omena.

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita / Oscar Wilde

Oscar Wilde oli yksi nuoren minäni suosikeista. Wilden nenäkäs nokkeluus kai vetosi teini-ikäiseen... Muistan lukeneeni muutamia Wilden saduistakin, mutta ne eivät tuolloin kiinnostaneet. Kenties siksi, että Wilden saduissa on kovin erilainen tunnelma kuin vaikkapa näytelmissä - sadut yllättäen ovatkin vakavia, kertoen särkeyneistä sydämistä ja kuolemasta.

Tartuin Onnelliseen prinssiin Totally British -haasteen innoittamana, haasteen lastenkirja-osasto ammotti kohdallani typötyhjänä ja olihan Wilde myös irlantilainen syntyjään, joten kaksi haastepistettä oli tarjolla. Ensimmäisten satujen jälkeen tajusin kuitenkin etteivät Wilden sadut ole ihan perheen pienimmille, enemminkin ne ovat aikuisten tarinoita. Sadut ovat synkkiä, surullisia eikä niissä ole juuri onnellisia loppuja. Silti ne ovat tuskallisuudessaan suloisia ja jollakin tapaa hyvin aitoja. Vaikka Oscar Wildelle ominainen ääni kuuluukin paikoin saduissa, Merkittävässä raketissa kenties parhaiten, on kontrasti satujen ja vaikkapa näytelmien välillä suuri. Kirjan sadut on Wilde kirjoittanut kahdelle pojalleen, enkä voi olla miettämättä onko siinä syy erilaisuuteen. Olivatko näytelmät yleisöä varten, joka odottaa näkevänsä ja kuulevansa dandyn nokkeluuksia ja sadut henkilökohtaisempaa ja siten rehellisempää pohdintaa omille lapsille?

Kirja sisältää yhdeksän satua, joista ensimmäiset viisi on julkaistu nimellä Happy Prince and Other Tales vuonna 1888 ja viimeiset neljät nimellä The House of Pomegranates vuonna 1891. Oma suosikkiani saduista oli vaikeaa valita, ne ovat kaikki kauniita ja itkettäviä, mutta  ehkä sittenkin yksi on ylitse muiden, Satakieli ja ruusu pakahduttavat sydämen. Mutta Uskollinen ystävä on nokkela ja suloinen ja Merkittävä raketti taas eniten Wildemainen... Parasta on vaikea valita.

(Merkittävä Raketti)
Kun hiljaisuus oli täydellinen, raketti yski kolmannen kerran ja aloitti. Hän puhui hyvin hitaasti ja selkeästi aivan kuin olisi sanellut muistelmiaan ja katseli aina sen tulitteen olan yli, jolle osoitti puheensa. Hänen käytöstapansa olivat itse asiassa erittäin hienostuneet.
- Mikä onni kuninkaan poikaa onkaan kohdannut, hän totesti, kun hän avioituu juuri sinä päivänä kun minut laukaistaan. Onnellisemmin hänen asiansa eivät todellakaan voi olla, vaikka ne olisi järjestetty etukäteen; mutta ainahan prinssit ovat onnekkaita.
- Hyvänen aika, sanoi pikkuinen sähikäinen, minä luulin että asia olisi aivan päinvastoin, ja että meidät ammuttaisiin prinssin kunniaksi."

Asiasta lisää: HS:n lukupiiri

The Maid / Kimberly Cutter

En ole koskaan kummemmin perehtynyt Jeanne d´Arcin tarinaan, mutta kun The Maid osui kirjastossa hyppysiini, uteliaisuus heräsi. Orleansin neitsyen legendahan on oikeastaan aika kiinnostava, kuinka ihmeessä kouluttamaton maalaistyttönen päätyi komentamaan Ranskan kuninkaan sotajoukkoja 1400-luvulla? Muistan lukeneeni jostain että Jeanne kuuli ääniä, Jumalan puhetta vai jonkinlaisia aistiharhoja? (Myönnetään, olin hiukan skeptinen pyhimyksen suhteen...)

On ennustettu että Ranska tuhoutuu naisen kädestä ja pelastuu neitsyen ansiosta. 1400-luvun Ranska oli sotien runtelema, oli sisäistä valtakamppailua mutta myös sota englantilaisia vastaan. Dauphinin, kruununperillisen isyys on haastettu hänen äitinsä, kuningatar Isabeaun toimesta ja kuningatar tukee englantilaista kruununperillistä oman poikansa sijaan. Kaiken keskellä kärsii ennenkaikkea kansa, joka elää väkivallan, ryöstelyn ja epävarmuuden keskellä.

Tarinan Jehanne syntyy köyhään pieneen kylään, sotien runtelemaan maahan. Kyläläiset ovat saaneet osansa sotilaiden pelottelusta, Jehannen perhe menettää mm. tyttären. Ollessaan vielä lapsi Jehanne, perheen nuorin alkaa kuulla pyhimysten puhuvan hänelle.Pyhimykset kertovat Jehannelle että hänen tulee vakuuttaa ensin Orleansin herttua ja sitten kruununperillinen, Charles, tehtävästään, ajaa englantilaiset pois Ranskasta ja palauttaa rauha maahan. Tehtävä on vaikea, kovin moni ei halua ottaa rukoilevaa teinityttöä aluksi vakavasti, mutta hiljakseen asioita alkaa tapahtua ja loppu onkin historiaa.

Mielenkiintoiseksi ja eläväksi The Maidin teki se, että Kimberly Cutter on antanut sankarittarensa myös pelätä ja horjua uskossaan. Samalla taustalla kuvataan myös tuon ajan Ranskan poliittista tilannetta, Charles kuninkaana oli heikko ja pelkurimainen, lapsuutensa ja nuoruutensa kokemusten takia ja neuvonantajat ja muut hovin mahtavat eivät olleet riemuissaan Jehannen nauttimasta vallasta ja ihailusta valtakunnassa.

The Maidin lukeminen aiheutti minussa samanlaisia tunteita kuin Joyce Carol Oatesin Blondinkin. Sinänsä kummallista, ovathan Marilyn Monroe ja Orleansin neitsyt hahmoina ehkä kovin kaukana toisistaan. Mutta kertomuksen kehityskaari on silti samanlainen, tarina, jonka surullinen loppu on jo kaikkien tiedossa. Kun olen seurannut Jehannen, tai Marilynin, tarinaa koko kirjan verran, kiinnyn heihin. Heidän suuret hetkensä tuntuvat katkeransuloisilta, sillä tiedän että kello käy ja jokainen voitto kuljettaa kohti surullista loppua.

"Day after day in Vaucoulers I let the voices tell me about the creature I must become. A symbol, pure and fierce. Simple as a blade of grass. Braver than a lion. A marvel of conviction and rage and faith. The Maid of Lorraine. Believe that you are the Maid of Lorraine, the voices said. Know that you have always been the Maid of Lorraine."

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ranska

Mystery / Jonathan Kellerman

Jonathan Kellerman on dekkaristi, jonka löysin aikoinaan ihan vahingossa. Kirjoissa seikkailee psykologi Alex Delaware tyttöystävänsä Robinin ja ystävänä Milon kanssa. Milo on poliisi, joka konsultoi Alexia työnsä puitteissa. Juonen käänteet ovat usein hyvin mukaansa tempaavia ja niin tälläkin kerralla. Mietin illalla ennen nukkumaanmenoa jaksankohan nyt oikein aloittaa uutta kirjaa ja vielä englanniksi. Seuraavaksi huomasin lukeneeni reilusti yli nukkumaanmenoajan...

Tarina alkaa Alexin ja Robinin viettäessä iltaa ulkona. He pistävät merkille baarissa istuvan kauniin, valkoiseen silkkiin puetun tytön, joka näytti odottavan jotakuta. Seuraavana päivänä Milo pistäytyy Alexin luona, on jälleen tapahtunut murha. Murhan uhri osoittautuu pariskunnan näkemäksi naiseksi, mutta ensimmäisen haasteena on uhrin tunnistus. Kuka kaunis "Prinsessa" oikein oli ja kuka olisi halunnut tappaa hänet?

Mystery on perinteinen dekkari, mutta pidän kovasti Kellermanin tyylistä kirjoittaa ja kehitellä henkilöhahmoja, erityisesti pahikset ja uhrit ovat kiinnostavalla tavalla kehiteltyjä. Loppuratkaisua en halua tässä paljastaa, mutta sanottakoon että mielestäni se oli yllätyksellinen. Muutama tilanne tuntui ratkeavan vähän turhankin sopivasti sankareidemme kannalta, mutta kokonaisuutena oli aikana Alexin, Robinin ja Milon seurassa hurahti oikein nopeasti ja mukavasti. Eli kyseessä on kelpo kesädekkari!

(Robin ja Alex tapaavat Prinsessan.)
"The watch on her right arm sparkled with diamonda as she consulted it again. The waiter made no attempt to leave as she pulled something out of the white clutch. Ivory cigarrette holder that she rolled slowly between slender fingers.
Robin said  - Someone's channeling Audrey Hepburn.
The girl crossed her legs and the dress rode up nearly crotch-high. She made no attempt to smooth it.
I said - Audrey was a lot more subtle."

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Kate Mortonin Paluu Rivertonin -kirjasta olen  kuullut niin paljon kehuja että melkein hirvitti alkaa lukea sitä. Kun odotukset ovat korkealla, pettymys on suurempi. Totally British -haaste sai minut kuitenkin lähtemään Rivertoniin ja hyvä niin, koska kirja imaisi minut mukaansa heti ensi riveiltä. Tarina on oikeastaan aika monisyinen, eikä se ollut loppujen lopuksi yhtään sellainen kuin kuvittelin. Kirja oli yllättävänkin nopealukuinen ollakseen kohtuullisen paksu, tai ehkä minä vain luin tavallista enemmän kiehtovan tarinan takia?

Paluu Rivertoniin kertoo perheestä, joka on viime vuosisadan alun myrskyisien vuosien riepottelema. Tarinan kertojana toimii Grace, joka kertomuksen alussa on nuori, vasta sisäkön uraansa Rivertonissa aloitteleva tyttö. Grace on samanikäinen kuin perheen nuori neiti, Hannah ja heti alusta alkaen heidän välilleen muodostuu side. Grace kertoo tarinaansa liki satavuotiaana vanhuksena, joka jo tuntee ajan käyvän vähiin. Rivertonin traagisista tapahtumista kertova elokuva saa Gracen kuitenkin palaamaan muistoissaan vielä kerran Rivertoniin, käymään läpi tapahtumia jotka johtivat nuoren runoilijan kuolemaan.

Paluu Rivertoniin oli minulle ennenkaikkea kuvaus ajassa ja asenteissa tapahtuvasta murroksesta. Ensimmäinen maailmansota murtaa luokkayhteiskunnan asenteita eikä elämä Rivertonin kartanossa ole koskaan enää sellaista kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tarinan keskiössä on Gracen lisäksi Hannah, joka vuosisadan alussa on nuori ja älykäs nainen, innokas luomaan omaa uraa, näkemään ja kokemaan maailmaa. Hannahin haaveet kuitenkin murskataan kerta toisensa jälkeen yhteiskunnan ja hyvää tarkoittavien sukulaisten toimesta. Hienon naisen ei ole hyvä hankkia koulutusta, seikkailla maailmalla tai käydä töissä. Oikeastaan Hannah yrittääkin koko elämänsä etsiä pakotietä tilanteestaan, mutta kohtalolla on sormensa pelissä...

Gracen ja Hannahin, kahden samanikäisen tytön, ovat erilaisia ja siksi kuvaavatkin kiinnostavalla tavalla luokkaeroja tuon ajan Englannissa. Gracella, joka on nuoresta saakka tehnyt töitä, on tietyllä tavalla enemmän valtaa oman elämänsä suhteen kuin Hannahilla, jonka unelmat riippuvat isästä, tädeistä, aviomiehestä... Gracen elämä on toki myös rankkaa, itsensä ohella hän kantaa vastuuta myös sairaalloisesta äidistään. Mutta vaikka elämä tuokin monenlaisia mahdollisuuksia Gracen tielle, hän luopuu niistä uskollisuudesta työnantajaansa, Hannahia kohtaan.

Jos jotakin kritisoitavaa pitää tästä kirjasta hakea, niin kenties Gracen tarinassa oli muutamia sattuma, jotka tuntuivat vähän liiankin sopivilta ja yksinkertaisilta ratkaisuilta, esim. isän henkilöllisyys oli helppoa päätellä. Jäin myös miettimään sitä, miksi pitkän elämän elänyt ja komean uran tehnyt Grace jolla oli omia lapsia ja lapsenlapsiakin palaa juuri Rivertoniin miettimään nuoruuden tapahtumia, joissa hän oli lähinnä sivustakatselijana?

"Hän ei tiedä että itken, koska haluaisin menneisyyden muuttuvan. Että samalla tavalla kuin lukiessani lempikirjojani uudelleen, jokin osa minusta toivoo niiden loppuvan eri tavalla, niin nyt Rivertonin aikoja muistellessani huomaan vasten parempaa tietämystäni toivovani, että sota ei puhkeaisikaan. Että se tällä kertaa, jostain ihmeellisestä syystä, jättäisi meidät rauhaan."

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin: Kirjava Kammari ja   Lumiomena.

Loppu / Eppu Nuotio

Ajauduin Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan pariin ensimmäistä kertaa kai Big Brother -sarjan takia... Vaikka Pii Marinit eivät mitään elämää suurempaa kirjallisuutta olekaan, mutta ne ovat ihan mukavia omalla tavallaan, helppoja, nopeita välipaloja jonkin raskaamman teoksen jälkeen.

Pii Marin -sarja esittelee topakan toimittajan, Piin, joka ajautuu selvittelemään rikoksia. Sarjan kuluessa on selvitelty myös Piin rakkauselämää, joka tähän sarjan päätösosaan mennessä on tosin jo vakiintumaan päin. Yhteinen koti on löytynyt poliisissa työskentelevän Juhan kanssa, mutta Pii etsii edelleen itseään ja miettii mitä elämältään haluaa. Myös kuolleeksi luultu isä on löytynyt, mutta pettymyksekseen Pii ei löydä sieltäkään vastauksia.

Rinnalla kulkeva tarina onkin tavallisempi, mutta surullinen. Nuoripari hankkii ison lainan unelmiensa asuntoa varten, joka sitten osoittautuukin homeloukuksi. Rakennuttaja ei halua ottaa vastuuta, eikä parilla ole rahaa korjauksiinkaan. Lapsien terveys ja avioliitto alkavat horjua - siinä sitä onkin arkipäivän kauhutarinaa kerrakseen!

Hometalotarina tuntui aidolta ja kiinnostavaltakin, varsinkin kun oma unelmakodin metsästyskin on vielä tuoreessa muistissa. Tähän tarinaan siis pystyin samaistumaan. Tarinan rinnalla kuljetetaan myös Piin omaa kertomusta itsensä etsimisestä, parisuhteesta, perheestä ja isästä. Tämä oli mielestäni tylsempi osuus kirjassa, kenties siksi että samat teemat ovat toistuneet koko kirjasarjan ajan ja siksi ne tässä vaiheessa alkavat jo tuntua turhankin tutuilta. Näissä kirjoissa minua on viehättänyt niiden arkisuus, siksi Piin kuolleeksi luullun isän metsästys pitkin maailmaa tuntui hiukan turhankin kaukaahaetulta ja agenttityyliseltä. Onneksi tässä kirjassa isä olikin jo pienemmässä roolissa.

"- Meidän ei olisi pitänyt ostaa koko taloa, Mikko sanoo eikö hän voisi sanoa mitään sen pahempaa. Henna kuulee syytöksen. Talo oli Hennan unelma, enemmän Hennan kuin Mikon. Mikko olisi asunut vaikka yksiössä koko ikänsä. Häntä ei vaivannut vierashuoneen, vaatehuoneen tai edes takkahuoneen puute. Mutta Henna syötti Mikolle unelman talosta, pieninä palasina, iltateen kanssa, aamukahvilla, sunnuntailounaan jälkiruoaksi. Mikko ei lukenut sisustuslehtiä eikä haaveillut ruusutarhasta, mutta Henna alkoi kerätä unelmatalon kuvia kansioon ja otti kansion kanssaan vuoteeseen aina iltaisin. Näytti Mikolle kuvia ja suukotteli tätä kuiskien lupauksia kahdenkeskisestä ajasta. Henna houkutteli Mikon pimeään metsään, susien armoille. Supsutti korvaan valheita onnesta, joka odottaisi heitä oman talon chabby chic -tyyliin sisustetussa korkeassa olohuoneessa. Henna sai Mikon syömään myrkytetyn omenan."

Kirjasta on kirjoitettu ainakin  Järjellä ja tunteella -blogissa.