Wake me up when September ends

Otsikosta huolimatta ei syyskuussa mitään vikaa ole, päinvastoin. Se on yksi lempikuukausiani. Raikas mutta vielä lämpöinen ilma, ruska, harrastuksien alkaminen, oma hääpäivä - paljon kivaa ja ihanaa.

Kesän jäljiltä oli hinku tehdä blogiinkin jotakin uutta. Olin jo aiemmin miettinyt että haluaisin jollakin tavalla laajentaa blogini aihepiiriä, aina joskus tulee otettua valokuva tai tehtyä jotakin, joka olisi kiva jakaa muidenkin kanssa. En vain oikein tiennyt kuinka laajennuksen toteuttaisin luontevasti, lopulta päätin tehdä Nenä kirjassa -blogille sisaruksen, jolle annoin nimen Ilon kautta. Blogin nimi taitaa olla yksinkertaistettu elämän filosofiani, yritän löytää tekemisiini aina sen ilon kipinän, elämä on sillä tavoin, jollei nyt helpompaa, niin ainakin hauskempaa.

Päätin myös lisätä muutamia uusia tunnisteita, mm. tunnisteet mies-ja naiskirjailijoille luettuani K-blogissa käytyä keskustelua. Suosikit-tunnisteen alta taas löytyvät kirjat, joista olen pitänyt erityisen paljon.

Olen saanut uusia lukijoitakin, tervetuloa teille!

Sitten lukemisiin. Elokuu oli lomakuukauteni, reissattuakin tuli mutta näemmä aikaa jäi myös lukemiselle, kirjoja tuli luettua 19 kappaletta, joista tosin kahdesta (Mary Higgings Clark: Perinnön varjossa, Lars Kepler /Paganini ja Paholainen) en jaksanut blogata, ne eivät herättäneet oikein ajatuksia, Paganini lähinnä turhautti. Kuukauden teema tuntui olevan historialliset romaanit, niitä oli 7 kpl. Englanniksi tuli luettua melko paljon, 9 kirjaa 19:sta oli vieraskielisiä. Ihan ehdoton suosikkini oli Kyung-sook Shinin Please Look After Mother, muiksi suosikeikseni nousivat Lola Shoneyinin The Secret Lives of Baba Segi's Wives ja, vähän yllättäen, Håkan Nesserin Sukujuhlat.

Harmistuksia aiheutti eniten Blogger, joka alkoi sekoilemaan postauksien feedin kanssa. Joskus postaukseni tulevat näkyviin syötteissä ajantasaisesti, joskus taas vasta monien tuntien jälkeen. Tylsää, ei auta muu kuin toivoa että Bloggerilla tekevät jotain ongelmalle, toivottavasti en ole ainoa joka tästä kärsii. Jos joltakulta siis löytyy vinkkejä asian korjaamiseksi, otetaan ne kiitollisuudella vastaan!

Haasteiden tilanne näyttää aika mukavalta. Totally British-pisteitä keräsin kolme, yhteensä pisteitä on nyt 25/29 eli loppusuoralla ollaan. Maahanmuuttaja-haaste taas ei edistynyt lainkaan, ehkä ensi kuussa on näille kirjoille enemmän aikaa. Kirjallinen maailmanvalloitus sen sijaan edistyi mukavasti, vierailin Etelä-Koreassa, Marokossa, Intiassa, Monacossa ja Nigeriassa. Mielenkiintoinen yhdistelmä?

Mitäs syyskuussa? Ihan kirjakasaa katsomalla syyskuulle näyttäisi muodostuvan pienehkö teema, sillä kasassa näyttää olevan jonkin verran kiinalaista tai Kiinassa tapahtuvaa kirjallisuutta. Sattuvaa sinänsä, osuuhan kiinalaisille tärkeä Kuujuhlakin syyskuun puoliväliin. Pientä arvontaakin olen suunnitellut ensi kuulle...

Elokuun luetut:

Sukujuhlat / Håkan Nesser
The Royal House of Monaco / John Glatt
The Sixth Wife / Suzannah Dunn
Oscar Wilde and the Nest of Vipers / Gyles Brandreth
Saharan tytär / Jane Johnson
Please Look After Mother / Kyung-sook Shin
Cocktails for Three / Madeleine Wickham (Sophia Kinsella)
The Enchantress of Florence / Salman Rushie
The Secret Lives of Baba's Segi's Wives / Lola Shoneyin
Oscar Wilde and the Dead Man's Smile / Gyles Brandreth
Majakkamestarin tytär / Ann Rosman
About Face / Donna Leon
Työpäiväkirjat / Leonardo da Vinci
Luita ja tuhkaa / Kathy Reichs
Tuhkaa ja tulta, tarinoita vanhasta Porvoosta / Sirpa Tervo
Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita / Xinran
Muru / Jarkko Sipilä

Sukujuhlat / Håkan Nesser

Suku on pahin, niin sanotaan. Ja sukujuhlissa saattaa sattua ja tapahtua kaikenmoista, siksi nappasin mukaani tämän Nesserin uutuuden. Sukujuhlat on Nesserin Barbarotti-sarjan ensimmäinen osa ja kummallisella tavalla koukuttava kirja. Se etenee hitaasti ja vähän vaivihkaisesti, kuin todellista elämää jäljitellen. Ja silti sivuja on vain pakko kääntää, koska kerronta kaikessa arkisuudessaankin vie mukanaan.

Vaikka Sukujuhlat onkin dekkari, suuremman painon siinä saavat ihmissuhteet ja henkilöiden kuvaus, mikä muuten onkin kirjan parasta antia. Ja se arkisuus, josta jo mainitsinkin. Nämä ihmiset eivät ole kummallisia romaanihenkilöitä, vaan he voisivat asua vaikkapa naapurissani. Onnellisen näköinen ulkokuori voi pettää.

Sukujuhlissa ollaan viettämässä perheen eläkkeelle jääneen isän ja esikoistyttären yhteisiä syntymäpäiviä. Vanhempien avioliitto on väljähtynyt jo aikoja sitten, jos se koskaan nyt on kunnossa ollutkaan. Karl-Erik on kotidespootti, joka ei juurikaan vaimonsa mielipidettä kysele, ei edes niin tärkeissä asioissa kuin talon myynnissä tai Espanjaan muutossa. Ja vaimo hiljaisesti inhoaa miestään ja ajattelee tappavansa joko tämän tai itsensä. Mutta eiväthän eläkkeellä olevat käsityön opettajat murhaa...

Lapset ovat samaa luokkaa. Täydellinen esikoistytär Ebba on menestynyt lääkäri ja kahden pojan äiti. Pojista vanhempi, Henrik, opiskelee ensimmäistä vuotta lakia ja vaikuttaa yhtä täydelliseltä kuin äitinsäkin. Ebban veli, Robert, on perheen musta lammas, ihminen, joka on aina etsinyt ja yrittänyt, onnistumatta. Robertin viimeisin tempaus, tosi-tv -sarjaan osallistuminen, on nolannut koko perheen ja hankkinut Robertille mediassa epämiellyttävän lempinimen, Runkku-Robert. Perheen toinen tytär, Kristina, elelee mukavaa ja vaurasta elämää tv-tuottajamiehensä ja pienen Kelvin-poikansa kanssa.

Tämä seurue siis alkaa joulukuisena päivänä juhlia syntymäpäiviä. On asioita, joita ei sanota ja jotka painavat tunnelmaa. Kun Robert lähtee ensimmäisenä iltana tuulettumaan eikä olekaan palannut seuraavaksi aamuksi, osa perheestä tuntuu melkein helpottuneelta. Mutta seuraavana yönä katoaa Henrik... Päivien kuluessa alkaa käydä selväksi että on aika kutsua poliisi. Gunnar Barbarotti on nimestään huolimatta ruotsalainen poliisi. Eronnut, niin kuin dekkareiden poliisit yleensäkin. Gunnar käy jonkinlaista keskustelua jumalan kanssa, ehdottelee diilejä, laskee pisteitä. Hän ei ole mikään mikään superkyttä, vaan monella tapaa aika tavallinen, mukava mies.

Nesser antaa lukijalleen ison nipun johtolankoja, enemmän kuin Barbarotti-poloiselle, joka joutuu hitaasti etsimään ja availemaan solmuja. Mutta kaikkea ei toki lukijallekaan paljasteta, joten yllätyksellisyys säilyy mukavasti. Henkilöiden elämä jaikessa yksinäisyydessään painostavaa, heidän puolestaan tulee melkein paha olo. Jolleivat he olisi itse osa luomaansa ongelmaa.

(Rosemarie miettii elämäänsä ennen syntymäpäiväjuhlien alkua.)"Käsityönopettajattaren viimeiset päivät ja kuolema, hän ajatteli hetkistä myöhemmin vajotessaan keittiönpöydän ääreen tuolille päivän kolmas kuppi edessään. Ihan käypä kirjan tai näytelmän nimi, hän arveli, mutta sen sisällön keskellä kyhjöttäminen ei totisesti ollut mikään pöyhkeilyn aihe.
Uhhuh, kohosi vastalause jostakin hänen aivojensa toistaiseksi oikomattomasta kolkasta, en minä totisesti yleensä näin paljon lohduttomuutta kasaa ympärilleni. Onko mahdollista että minulla oli aamulla pieni halvauskohtaus? Jos edes polttaisin, voisin vetäistä hermosauhut.
Mikä minun ajatuksiani tänään vaivaa? mietti Rosemarie Wunderlich Hermansson. Kello on vasta kymmenen. Nukkumaanmenoon oli yhä aikaa yli puoli vuorokautta, ja huomenna taloon alkaisi virrata lapsia ja lapsenlapsia kuin... niin kuin mitä?
Pakkomobilisoituja sotilaita peruttuun sotaan?
Elämä, missä on teräsi?"

The Royal House of Monaco / John Glatt

On varmaan vaikea arvata mikä tuoreehko tapahtuma inspiroi minua etsimään tämän kirjan? Albertin ja Charlenen hääthän ne. Kirjaa kun tilasin ennakoin suurta romantiikkaa, mutta sittemminhän ainakin lehtien sivuilla on ollut muitakin kuin ruusunpunaisen romanttisia uutisia vastanaineista, mikä ei kuitenkaan vähentänyt mielenkiintoani kirjan lukemiseen.

Toivoin kovasti kirjan sisältävän tietoa Grimaldeista ennen Gracea, he kun vaikuttivat varsin värikkäältä ja kiinnostavalta porukalta.  Aikaisemmat Grimaldi-sukupolvet saivat kuitenkin melko pienen roolin kirjassa, joka oikeastaan alkaa ruhtinatar Gracen kuolemasta, hetkestä jolloin perheen elämä tuli ottamaan uuden suunnan. Noin puolet kirjasta käsittelee Gracen ja Rainierin yhteistä elämää, toinen puoli keskittyy aikaan Gracen jälkeen, ennen kaikkea Carolinen, Albertin ja Stephanien elämiin.

Kirjan kieli oli mielestäni mukavaa ja melko suoraviivaista englantia. Suurimmaksi osaksi sisältö taitaa olla juorulehtienkin sivuilta tuttuja juttuja, vauhdikasta sakkia nämä Grimaldit. Kirjan mielenkiintoisempana havaintona minusta oli, se kuinka tavattoman suuri vaikutus Gracen kuolemalla oli lastensa elämään. Villikko-Caroline rauhoittui ja muuntui vakaaksi valtakunnan ykkösnaiseksi, Albert etsi pitkään äitinsä kaltaista naista ja kenties löysi sellaisen vihdoin Charlenestä ja Stephanie tulla äitinsä kaltaiseksi tähdeksi viihdemaailmassa.

(Tiedonmurunen vanhemmista Grimaldeista, tämä on ihan oikea tuhkimotarina; pyykkärin tyttärestä prinsessaksi.)In 1889 Charles was succeeded by his son Prince Albert I, an adventurer who was also a pioneer in maritime exploration.
Albert was a commited pacifist, yet his son and heir Louis couldn't wait to enlist in the French Army to serve in North Africa. And while stationed in Constantine, Algeria, Louis had a love affair with his laundress that would drastically alter the Grimaldi line of succession. In 1898 the washerwoman bore Louis an illegimate daughter, named Louise-Juliette. Later, at the age of twenty-two, this daughter was to become Princess Charlotte, Rainier's eccentric mother, better known in the family as 'Mamou'.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Monaco

The Sixth Wife / Suzannah Dunn

Historiasta innostuneiden ei liene vaikea arvata mistä The Sixth Wife kertoo. Muille kerrottakoon, että liikumme jälleen Tudoreiden Englannissa, tällä kertaa Kate Parria, kuningas Henrikin kuudetta ja viimeistä vaimoa seuraten.

Olin aiemmin lukenut samasta aiheesta kertovan Jan Westcottin kirjan Armollinen kuningatar, enkä voinut olla vertailematta näitä kahta kirjaa toisiinsa, listoja rakastava pilkunviilaaja minussa pitää sellaisesta. On mielenkiintoista miten samaa historiallista henkilöä taustatarinoineen voi tulkita niin monella eri tavalla -  Westcott on kirjoittanut selvän rakkaustarinan, jossa Kate (tai Katrin) on kaunis ja nokkela, miellyttävä ja kaikesta selviytyvä nainen ja Thomas hänen pelastava ritarinsa. Suzannah Dunnen kirjassa taas on melkeinpä jännärin oloisia piirteitä ja miksipä ei, onhan se tarina petoksesta tai oikeastaan kahdesta. The Sixth Wifen Kate on luonteeltaan viehättävä ja älykäs hänkin, säteilevä, mutta onko hänen pelastaako hänen ritarinsa?

The Sixth Wife alkaa erikoisesta tilanteesta - nimittäin Kate Parrin hautajaisista. Kirjan kertojana toimii Cathy, Suffolkin herttuatar ja Katen paras ystävätär. Cathyn kertojanääni on kiinnostava, hänen ajatuksensa tuntuvat aidoilta ja ehkä hitusen häiritsevästikin - moderneilta. Tarina kulkee eteenpäin mennessä aikamuodossa Cathyn muistellessa Katen viimeisiä vuosia, tietyt pienet termit luovat pahaenteisyyttä tekstiin. Tekstin edetessä on vaikea pitää Cathystä, mutta hänen ratkaisujaan voi ehkä yrittää ymmärtää.

Kirjassa eletään Kate Parrin mukana hänen elämänsä viimeiset vuodet. Tarina alkaa tilanteesta, jossa kuningas Henrik on kuollut ja Kate on, varsin yllättävästi ja nopeasti, avioitunut Thomas Seymourin kanssa. Cathy, kuultuaan uutisesta, epäilee pahaa. Hän tietää Thomasin yrittäneen kosiskella aiemmin nuorta prinsessa Elizabethiä ja vaikuttaa kovasti siltä että koska prinsessa ei ollut saatavilla, otti Thomas leskikuningattaren paremman puutteessa. Kate vaikuttaa kuitenkin rakastuneelta ja onnelliselta...

(Kate kertoo Cathylle suhteestaan Thomasiin.)
"- He makes me laugh, Kate yelled of Thomas as she thundered away from me.
I didn't come back at her with, Yes, but my dog makes me laugh and I haven't married him, have I.Nor, Yes, but I make you laugh.People underestimated Kate in one respect: kind but serious, was a lot of people's opinion of her. Maybe it was as simple as that, it occurred to me as I trailed in her wake: maybe Thomas Seymour truly appreciates her.
Yes, but why marry him, and so soon?
Well, that was quite simple, too, in the end, it seemed. He'd asked her, she told me later. Marry me, he'd said: that's what she told me. Marry me, marry me, marry me: he'd said that a lot. So that it seems less and less ridiculous, presumably. Why not? he said. I've been away for years and you've been - well, you haven't had an easy time of it for years, for your whole life in fact, so... and then that smile of his.
Enough. That smile. I didn't know what she was talking about at the time, but now I can well imagine it."

Totally British: Royal Fiction

Haastepostaus: lukunurkka (vihdoinkin!)

Lupasin aikanani osallistua lukunurkkahaasteeseen, mutta se jäi. Ja jäi. Ensin oli muutto, sitten remontti. Sitten kesäloma. Aina jotakin. Mutta tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin näpätä ne valokuvat! Pidemmittä puheitta, hyvät naiset ja herrat, lukunurkkani...

Luen mielelläni myös bussissa ja sängyssä sekä keittiönpöydän ääressä, mutta sohvan nurkkakin on mieluinen paikka. Tyynyjä pitää olla, jotta saa oikein mukavan löhöilyasennon.

Oscar Wilde and the Nest of Vipers / Gyles Brandreth

Nappasin kirjastosta mukaani automatkaa varten Oscar Wilde-dekkarisarjan 4. osan, Oscar Wilde and the Nest of Vipersin. Vaikka edellinen sarjan osa, The Dead Man's Smile, ei ollutkaan ihan sitä mitä odotin, vaikutti "Käärmeiden pesä" kiinnostavalta. Niille, joille sarja ei ole tullut tutuksi, kerrottakoon että kirjan pääosassa seikkailee kirjailija Oscar Wilde, muiden aikalaistensa kanssa. Tällä kertaa selvitellään kauniin herttuattaren omituista kuolemaa. Herttuattaren kaulasta kun löytyy mm. kaksi pientä reikää, mutta oliko kyseessä sittenkin sydänkohtaus? Ja miten Walesin prinssi poikineen liittyy kaikkeen tähän?

The Nest of Vipersisissä tarinaa kuljetetaan eteenpäin osittain kirjeiden, lehtileikkeiden ja sähkeiden avulla.  Tarina kulkee eteenpäin Oscarin tekemisiä seuraillen, mutta milloin hänen Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin tai Robert Sherardin silmien kautta. Tällä kertaa elämme vuotta 1890, aikaa jolloin Wilde oli avioitunut Constancensa kanssa ja heidän poikansa olivat syntyneet. Vaikka elämä vielä onkin kohdillaan, mutta pieniä viitteitä tulevista vaikeuksista näkyy jo horisontissa. Viisi vuotta myöhemmin Oscar onkin jo tuomittu siveettömästä käytöksestä vankilaan ja elämä arvostettuna kirjailija oli takana.

Minulle nämä pienet vihjeet olivat mielenkiintoisin osa kirjasta. Luin Constancen pahaa-aavistamattomia kirjeitä ja seurasin kulmiani kurtistellen Oscarin ihastusta miespuoliseen "vampyyriin", Rex LaSalleen. Oscarin elämän naiset ja miehet vaikuttavat mielenkiintoisilta, kunnollisen oloinen Arthur Conan Doyle, joka kauhistelee maailman - ja Oscarin - menoa, vampyyreistä kiinnostunut Bram Stoker, joka palvoo vaimoaan (joka muuten oli Oscarin ensi-ihastus), pahaa-aavistamaton Constance... Tästä porukasta olisi ainesta muuhunkin kuin vampyyritarinaan...

(Oscar ja Arthur keskustelevat elämänsä naisista.)- You and I have been blessed in our mothers, Arthur. They have never betrayed us, never let us down. They have loved us from the start - and will love at the finish.
I agreed. - Mothers are everything, I said.
- With good mothering, a man won't turn to murder, he added. - It's well known. It's why, in the long annals of crime, there have been so few Jewish murderers.
- We are indeed blessed, I said. -We have good mothers - and good wives.
- Oh Arthur, he exclaimed. - Leave wives out of this. It's the wives that drive most men to murder. It's a good mother that counts. You only get one mother. You can always get another wife.
I laughed. - I will never get another wife.
He put his hand on my shoulder and laughed, too. -You will Arthur, you will. Or, if not another wife, at least "a friend". It's that bewitching moustache of yours. In due course, some young filly will come along and seduce you from the path of righteousness.
- No, I protested. - I'm a happily married man. I will be good. Always.
- When we are happy we are always good, he replied. - But when we are good we are not always happy.

Saharan tytär / Jane Johnson

Saharan tyttäressä kiinnostuin nimestä, Sahara on aina kiehtonut minua kovasti, se on jotenkin mystinen ja vaarallinenkin paikka - onhan kuitenkin kyse autiomaasta. Ja valokuvauksen kannalta varmasti kiehtova. Ne aaltomaiset hiekkadyynit, värit ja valo...

Saharan tytär vaikutti myös sellaiselta kirjalta, josta normaalisti innostuisin, ehkä himppunen historiaa ja seikkailua, kahden naisen kohtaloiden sekoittuminen toisiinsa. Mutta mutta. Jokin silti tökki, kenties luin kirjaa väärällä hetkellä. Halusin kovasti pitää kirjasta ja ehkä siksikin lukeminen tuntui hetkittäin ponnistelulta.

Saharan tytär siis kertoo kahden naisen tarinan - on ranskalais-englantilainen neuroottinen Isabelle, joka löytää isänsä jäämistöstä erikoisen, Saharan autiomaasta löytyneen amuletin ja saa tästä kipinän lähteä Marokkoon kiipeilemään. Muutaman mutkan jälkeen kiipeily unohtuu, mukaan kuvioon tulee mies ja amuletin taustakin alkaa selvitä. Vuorotellen Isabellen tarinan kanssa kerrotaan paimentolaisnaisen, Mariatan tarinaa. Mariatan kertomukset valoittavat myös Marokon paimentolaisten historiaa ja kärsimyksiä. Surullista, että puhdistukset toistuvat eri kansojen ja kulttuurien parissa.

Saharan tyttäressä oli paljon hyvääkin; paimentolaiskansan elämän kuvaukset olivat minulle jotakin uutta ja kiinnostavaa, Sahara tapahtumapaikkana kiehtova. Mariatan tarinaa luin mielelläni, mutta Isabellen tarina oli työläämpi. Se tuntui hetkittäin epäuskottavalta ja Isabelle itse vähän lattealta.

(Isabelle näkee Suolatien ensi kertaa.)"Haukoin henkeäni, näky oli niin kaunis. Se sana tuli ensimmäisenä mieleeni. Ei autio eikä vaarallinen eikä pelottava - vaan kaunis. Kaupungista tulleelle tyhjyys näyttää kauniilta. Ja noissa loputtomasti kertautuvista kaarissa ja mutkissa ja poimuissa oli jotain eleganttia. Silmäni seurasivat sulavia linjoja, ja kuinka ollakaan paniikki tuntui hellittävän, ja koin rauhoittavana muotojen toistumisen samanlaisina, valon ja varjon juovikkaan vuorottelun ja jokaisen dyynin hahmottamisen selvästi erilliseksi teräväksi kuvaksi. Toistuvia kuvioita katsoessani en edes muistanut, että tuon mahtavan avaruuden keskellä tuho ja kuolema väijyivät kaikkia varomattomia ja valmistautumattomia, ja hyvin mahdollisesti myös meitä."

Saharan tyttärestä on kirjoitettu lisää ainakin Kuuttaren lukupäiväkirjassa.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko