Tämähän piti napata ihan jo siksikin kirjastosta mukaan, koska Mielensäpahoittajasta on ollut niin paljon juttua. Pitää seurata aikaansa, nääs. Luin ensimmäisen luvun, lumenluonnista, ja tirskuin. Ilahduin, tässähän olikin hauskaa luettavaa. Luin eteenpäin ja löysin tasoja. Ei pelkkää hauskaa, mutta asiaa kuitenkin. Vanhenemisesta. tuttujen aikojen ja asioiden muuttumisesta. Siitä kuinka elämä vanhuutta kohden on tavallaan luopumista - ajokortista, ystävistä, vaimosta. Lapsista, jotka ovat niin kiireisiä että eivät oikein ehdi antaa aikaansa. Ei ihme että sitä joskus mielensä pahoittaa.
Eniten koskettivat viittaukset sairastuneeseen puolisoon hoitokodissa. Ne kivistivät sydäntä. Elämän kiertokulun tajuaminen, se, että yhdessä hetkessä ollaan nuoria, rakennetaan elämää ja kasvatetaan lapsia. Sitten eräänä päivänä ollaankin vanhoja toinen alkaa taantua lapsen tasolle. Kuinka se vahvuus sieltä vielä sairaudenkin takaa löytyy kun tarpeeksi katsoo silmiin.
Tärkein anti: "Ei elämästä mitään jää eikä siitä saa mitään mukaansa. Kun sen tajuaa, tälläisen tavallisenkin minuutin arvo nousee aika kuulkaa paljon."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti