Tulkki / Inna Patrakova

Viime viikot olen kahlannut tunnelmiltaan raskasta kirjallisuutta - sotaa ja muuta kurjuutta ja onnettomuutta. Aihepiiri sopii tietysti hyvin pimenevään syksyyn, mutta päätin kuitenkin päättää syyskuun positiivisempiin tunnelmiin. Oli aika lukea jotain sellaista, jolla ihan varmasti tiesin olevan onnellisen lopun - chick-litiä.

Kirjastosta löytyi sopivasti Inna Patrakovan Tulkki. Kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta idea venäläissyntyisestä sinkkuäidistä Suomessa tuntui ihan toimivalta - kulttuurien välisistä eroista saa taatusti hersyteltyä muutamat naurut.

Olgan elämässä kyllä sattuu ja tapahtuukin - on golf-kerhoa ja purjehdusta, olohuoneeseenkin ilmestyy poni. Ja chick-lit -sankarittarille ominaisella tyylillä, Olga jotenkin selviää elämänsä haasteista. Kirja on melko tyypillinen lajityyppinsä edustaja, tosin maahanmuuttaja-idea on tuore ja ihan mielenkiintoista seurattavaa. Miehet Olgan elämässä taas ovat vähemmän mielenkiintoisia, he jäävät melko yksiulotteisiksi henkilöiksi jotka tulevat ja menevät Olgan elämässä aiheuttamatta sen suurempia tunnereaktioita.

(Tätä herkkua on taas luvassa jokusen kuukauden verran, huoh...)
"Talvisinhan Helsinki muistutti aavekaupunkia, aivan kuin jotain levotonta ja kauheaa Stephen Kingin luomusta: oli pimeää, ja kova läpitunkeva tuuli pakotti jalankulkijat kumartamaan edessään. Taivaalta satoi milloin vettä, milloin lunta, milloin sieltä vain putosi jotain likapalloja. Normaaleja kenkiä ei voinut  käyttää; ohuet italialaiset saappaat olivat läpimärät muutamassa minuutissa kotoa lähdön jälkeen, ja tasapainon säilyttäminen millä tahansa koroilla oli aivan mahdoton tehtävä, joten oli nöyrryttävä pakon edessä ja ostettava venäläiseen eleganssiin sopimattomat kalossit Pertti Palmrothilta. Paras keino talviajasta selviytymiseen oli liikkuminen lyhyin juoksupyrähdyksin kaupasta toiseen."

Kirjasta lisää: HS, Susan kirjasto (vanha),
Sivuja: 300

Viisi sanaa sinulle

 Leena Lumella oli meneillään viiden sanan haaste, jossa hän antaa jokaiselle osaanottajalle viisi sanaa, joita minun tulee kommentoida blogissani.  Minä sain allaolevat sanat ja selitykset päätin tuottaa tajunnanvirralla, katsotaan siis mitä tapahtuu kun en sensuroi itseäni.

Kaupunki
Koti. Värikäs, elävä, turvallinen. Paljon tapahtuu, elämä surisee kaduilla ja kujilla. Monenlaista kulkijaa. Paikka jossa voi olla yksi massasta, kasvoton - hyvä ja huono asia. Hiljaista kaupunkia, kuten vaikkapa Helsinkiä juhannusaattona, rakastan. Silloin saan kaiken tämän melkein omaksi.

Suudelma
Suudelmasta tulee mieleen romantiikka, ruusunlehdet ja se Oikea. Se, jonka näkeminen vetää aina kasvot hymyyn. Mutta melkeinpä suudelmaakin parempi on syli, johon voi käpertyä.

Elokuva
Elokuva on taikaa, mahdollisuus paeta todellisuudesta ja käydä ihan missä vaan, kokea vaikka mitä - ja olla kuitenkin turvassa omassa tuolissa. Kaikkein mieluiten katson elokuvia teatterissa. Kun valot sammuvat ja elokuva alkaa - siinä on edelleenkin ihan oma tunnelmansa. Lokakuu näyttää hyvältä elokuvakuukaudelta, paljon kiinnostavaa tulossa teattereihin. Piiat haluan ainakin käydä katsomassa!

Valhe
Valhe olikin vaikea. Minut on kasvatettu ajattelemaan siten, että valehtelu on pahasta, mutta ei se aina niinkään ole. Joskus valhe on lempeämpi ja armollisempi kuin totuus. Sen opin kun läheiseni sairastui vakavasti. Silloin tajusin kuinka tärkeää toivo ihmiselle on, silloinkin kun me molemmat syvällä sisimmässämme tiedämme että se on valhe.

Huone
Tässä talossa, näissä huoneissa... Minä en ole mikään suuri sisustaja, meidän kotimme ei varmastikaan noudata mitään muodissa olevaa tyylisuuntaa. Minulle tärkeää on se, millainen tunnelma huoneessa on. Ja se tunnelma rakentuu pikku hiljaa, minusta siihen vaikuttavat muistotkin. Muutimme keväällä ja edellisen kodin huoneissa tunsin vieläkin siihen astisen elämämme tunnun. Tämä uusi koti on vielä siksi paljaan oloinen, muistoja ei ole ehtinyt syntyä niin paljon. Vähitellen.

Kiitos Leena, tämä oli oikein hauskaa. Kaikenlaisia ajatuksia sitä päästäni löytyykin... Jos haluat mukaan, hihkaise kommenttiboksissa, niin laitan sinullekin 5 sanaa...

The Forgotten Garden (suom. Hylätty puutarha) / Kate Morton

Tartuin Kate Mortonin kirjaan The Forgotten Garden suurin odotuksin, Paluu Rivertoniin oli ollut mukava lukukokemus ja The Distant Hours oli ollut kaikessa tiiliskivimäisessä viipyilevyydessään vaikuttava. The Forgotten Garden etenee sekin hitaasti ja sivuja on paljon, mutta kirja herättää uteliaisuuden jo alkumetreiltä ja vihjaa ja viekottelee koko ajan lisää, pitäen siten mielenkiintoa yllä.

Tarinan alkuasetelma on herkullinen. 1900-luvun alussa australialaiseen satamaan saapuu Englannista tullut valtamerialus, jonka kyydistä löytyy yksinäinen, 4-vuotias tyttönen. Tytöllä on mukanaan vain lasten matkalaukku, joka sisältää mekon, hiusharjan ja satukirjan. Kukaan ei tiedä tytön alkuperästä tai määränpäästä mitään eikä lapsiraukka muista edes nimeään. Satamamestari vaimoineen ottaa tytön kotiinsa, kasvattaakseen omana lapsenaan. Tytön 21-vuotispäivillä isä kertoo tytölle, Nellille, totuuden hänen alkuperästään. Vuosia myöhemmin Nell, nyt jo 65-vuotias, matkustaa Englantiin ottamaan vihdoinkin selvää syntyperästään.

Tarina liikkuu pääosin kolmessa, oikeastaan useammassakin, ajallisessa tasossa ja kertojiakin on useita, mikä hirvitti minua aluksi. Pelkäsin että kokonaisuus on sekava ja vaikeasti hallittavissa, mutta yllättäen ajallinen loikkiminen sinne tänne piristikin tarinaa.

Mietin aika pitkään mitä kirjoittaisin The Forgotten Gardenista, se ei ollut tajunnanräjäyttävä lukukokemus mutta mukaansatempaava kylläkin. Se on pitkä, joku saattaisi sanoa että kirjasta voisi karsia muutaman sata sivua. Ehkä näin, mutta minä ainakin nautin joka sivusta. Tarinan kulku ja loppuratkaisu eivät ole ennalta-arvattava, vaan Morton vihjailee ja huijaa, yrittää johdattaa lukijaa milloin minnekin.

Minulla on aina silloin tällöin tapana mielenkiintoisen kirjan päätyttyä käydä kurkistamassa kirjailijan kotisivuja, ottaa selvää kirjan syntyprosessista ja inspiraatiosta. Tällä kertaa kävi ilmi että tässä kirjassa on hiukan todellisuuspohjaakin - Mortonin miehen perhe tuli matkusti aikoinaan valtamerialuksella Ruotsista Australiaan ja tarinat matkasta toimivat yhtenä inspiraationlähteenä. Toinen merkittävä innoitus oli Mortonin oma isoäiti, joka oli 21-vuotissyntymäpäivillään kuullut isältään olleensa adoptoitu...

En voinut olla vertailematta The Forgotten Gardenia muihin Mortonin teoksiin, varsinkin kun kumpaisenkin lukemisesta on vasta muutamia kuukausia. Kirjoissa on tiettyä samankaltaisuutta, menneiden muistelua, pikkuisen luokkayhteiskuntaa, kätkettyjä salaisuuksia... Pakko silti sanoa, että Morton kirjakolmikosta minun henkilökohtainen suosikkini taitaa olla The Distant Hours, outoa kuinka sitä voikaan niin nauttia kirjasta joka parin sadan sivun ajan kuvailee yhtä ainutta iltaa!

"The lady would be back, she'd said so, but the little girl hoped it would be soon. She'd been waiting a long time, so long that the sun had drifted across the sky and was now warming her knees through her new dress. She listened for the lady´s skirts, swishing against the wooden deck. Her heels clipping, hurrying, always hurrying, in a way girl's own mamma never did. The little girl wondered, in the vague, unconcerned manner of the much-loved children, where Mamma was. When she would be coming. And she wondered about the lady. She knew who she was, she's heard Grandmamma talk about her. The lady was called the Authoress and she lived in the little cottage on the far side of the estate, beyond the maze."

Sivuja: 642
Kirjasta lisää: Kate Mortonin kotisivut, Mainoskatko

Pianotunnit / Janice Y.K Lee

Oletteko koskaan kehittäneet ennakkoon kirjasta käsitystä ja sitten kamppailleet hämmennyksen kanssa kun ennakkokäsitys onkin aivan pielessä? Pianotuntien kanssa minulle kävi näin, kirja oli hyvä ja mukaansatempaava (tuli luetuksi kahdessa illassa...), mutta silti hämmennykseni vaivasi koko lukuelämystä. Harmi sinänsä, tämä toki ole kirjan vika. Minä kuvittelin Pianotuntien olevan sota-ajan suuria rakkaustarinoita, tiedättehän, niitä sellaisia, joissa on suuria tunteita, tragedioita ja mies, jota ei pysäytä käsikranaattikaan. No, menihän tämä vähän sinnepäin, mutta monessa suhteessa Pianotunnit on ennenkaikkea realistinen inhimillisistä ihmisistä, jossa pahoja asioita sattuu hyvillekin ihmisille ja onnellinen loppu ei ole taattu.

Innostuin tästä kirjasta siksi, että se tapahtuu Hongkongissa, yhdessä suosikkikaupungeistani. Jostakin syystä minulla on aina Hongkongissa kotoisa olo, jopa silloinkin kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Kenties edellisessä elämässä... Pianotuntien Hongkongista ei nykyisin tosin taida olla paljoakaan jäljellä, kaikki on peittynyt uusien pilvenpiirtäjien alle. Oli mukavaa päästä kurkistamaan suosikkipaikkani menneisyyteen ja kuvitella millaista elämä on ollut tuolloin.

Pianotunnit liikkuu kahdella ajallisella tasolla, toisen maailmansodan melskeissä(1941-) ja rauhan ajassa (1951-). 40-luvulla toisensa kohtaavat britti-Will ja rikkaan kiinalaisen liikemiehen tytär Trudy, jota Hongkongin kuningattareksikin kutsutaan. Onnea kestää vain hetken sillä tapaninpäivänä 1941 japanilaiset miehittävät Hongkongin. Will joutuu muiden ulkomaalaisten siviilien tavoin vankileirille, kaunis, nokkela ja ylpeä Trudy taas yrittää pärjätä japanilaisten miehittäjien kanssa serkkujensa Dominickin ja Victor Chenin kanssa.

50-luvulla tapaamme Clairen, joka on paennut Croydonin ankeutta avioitumalla tylsän Martinin kanssa. Martinin työ on tuonut pariskunnan Hongkongiin ja nyt Claire antaa pianotunteja rikkaan kiinalaisen pariskunnan, Victor ja Melody Chenin tyttärelle, Locketille. Pian Claire tapaa myös Chenien autonkuljettajan, Willin. Kiinnostus, rakkaus lähtee liikkeelle hitaasti ja vähän kitkutellen, Will tuntuu kantavan paljon menneisyyden taakkaa mukanaan.

Minulla tämä tarina oli ennenkaikkea paitsi sota-ajan kuvaus, myös tarina selvitymisestä. Kuten kirjassa todetaankin, tuo sota ihmisten todellisen luonteen esiin. Joku veljeilee vihollisen kanssa, toinen myy sen mitä voi säilyttääkseen oman tai rakkaansa hengen. Leen maalaama maailma on karu ja todentuntuinen. Kaiken tämän keskellä jääkin minusta Clairen ja Willin tarina auttamatta taustalle, kenties niin on tarkoitettukin.

"Yllätyksekseen Claire ei inhonnutkaan Hongkongia, niinkuin äiti oli povannut. Kadut olivat vilkkaita ja kiehtovia ja täysin erilaisia kuin Croydonissa. Ne olivat täynnä ihmisiä ja kauppoja ja tavaroita, jollaisia hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Claire osti mielellään paikallisia leivonnaisia, mangopullia ja munapiiraita. Joskus hän meni retkillään keskustan ulkopuolelle, missä ympäristö muuttui nopeasti vieraaksi, ja hän saattoi olla ainoa valkoinen. Hedelmäkojuissa oli röykkiöittäin appelsiineja ja banaaneja, jotka olivat vielä ylellisyyttä sodasta toipuvasta Englannissa, mutta niissä oli myös piikkisiä kumman näköisiä hedelmiä, joista hän oppi maistettuaan pitämään: tähtianiksia, durianeja ja litsiluumuja."

Vielä muutama oma kuva Hongkongista...

Hongkong, jossakin näillä main Trudy ja Will seikkailivat silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Lahden toisella puolella Kowloon.

Hollywood Roadilla, vanhinta Hongkongia.

Kiinalainen temppeli suitsukkeineen, muistaakseni tämä temppeli sijaitsee lähellä Hollywood  Roadia.

Niitä edellä mainittuja Durianeja.

Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella.
Sivuja: 392.

Rummunpärinää - arvonta suoritettu!

Lauantaina oli suorittaa ensimmäinen Nenä kirjassa -arvonta.  Ja jokseenkin näin se meni...

Ensin askarreltiin arpalippuset asiaankuuluvalla hartaudella. Sitten liput  kulhoon ja kutsuttiin Mr. Luck paikalle.

Mr. Luck lateli muutaman kiinalaisen lorun ja ravisteli kulhoa. (Suitsukkeet ja gongit jätimme tällä kertaa väliin.)

Sitten yksi lipuista lennähti kulhosta. 

Etsintä oli päättynyt - voittaja oli löytynyt!

Mr Luck suosi tällä kertaa Leena Lumea. Leena, meilaatko minulle tiedon siitä, minkä kirjan haluat sekä yhteystietosi niin laitan palkinnon matkaan. Onnea voittajalle!

Pitkä matka menestykseen / Lang Lang

Ihan ensin tunnustus, en ennen tämän kirjan lukemista ollut kuullutkaan Lang Langista, mikä ei tosin sinänsä ole ihme, tunnen muutenkin klassisen musiikin esittäjiä huonosti nimeltä. Niille, jotka minun tapaani ovat tietämättömiä, kerrottakoon että Lang Lang on nuori, vuonna 1982, syntynyt kiinalainen tähtipianisti. Hänen tarinansa kohdalla minä olin kiinnostuneempi siitä, miten huippu-osaajat syntyvät sekä tietysti kiinalaisista kasvatusmetodeista, joista on ollut viime aikoina paljon juttua Tiikeriäiti-keskustelun tiimoilta.

Lukiessani tein havainnon - Lang Langin tarina muistuttaa jollakin tapaa Andre Agassin elämäkertaa, kielellisesti se toki on Andren mainiota kirjaa heikompi mutta se sisältää samantyyppisiä elementtejä. Niinkuin voimakkaan ja määräävän isän, joka toteuttaa omia nuoruuden unelmiaan lapsensa kautta. Pienen pianovirtuoosin elämä tuntuu hyvin rankalta, 6-vuotias Lang Lang harjoittelee 6 tuntia soittamista päivässä, koulutyön ohella.

Kiinalaiseen kulttuuriin tuntuu kuuluvan vahvasti se, että vanhemmat uhrautuvat lapsensa tulevaisuuden takia, toki lapsenkin oletetaan uhrautuvan. Lang Langin elämä muuttuu kun isä päättää että 9-vuotias on saatava opiskelemaan Pekingin huippukonservatorioon. Isä luopuu poliisin työstään ryhtyessään huolehtimaan pojan koulutuksesta heidän muuttaessa Pekingiin, mutta lempeä äiti jää takaisin kotikaupunkiin työskentelemään - jonkunhan on elätettävä perhettä! Välimatka on pitkä - 12 tuntia junalla -  ja ero on raskas äidille ja pojalle. Lang Lang itse kirjoittaakin myöhemmin ymmärtäneensa juuri äitinsä uhrautuneen eniten poikansa onnen eteen. 

Ymmärrän jollain tasolla vanhempia. Kiina on suuri maa ja 1,3 miljardin ihmisen massassa harva on yksilö. Lahjakkaita pianisteja on monia, mutta koulutus on kallista ja stipendit vähissä, Lang Langin hakemaan konservatorioon hakijoita oli 2500 mutta paikkoja vain 15... Jotta lapsi saisi hyvän elämän, on häntä työnnettävä eteenpäin ja tehtävä uhrauksia. Pohjimmiltaan halu taata lapselle hyvät lähtökohdat elämään ei eroa niin paljon länsimaisesta ajattelusta, meille vain hyvä tarkoittaa hiukan toisenlaisia asioita, kuten onnellisuutta ja vapautta olla lapsi. Mutta kenties mekin painottaisimme hiukan erilaisia asioita, jos emme eläisi näin vauraassa maassa. Ymmärrän siis vanhempia, mutta olen hyvin kiitollinen siitä, että olen itse saanut elää suomalaisen lapsuuden.

Toinen havaintoni koskee sitä suunnaton rakkautta - ja tietämystä - omaa lajia kohtaan, joka on aistittavissa niin Lang Langin kuin Andre Agassinkin teoksista. Suunnaton palo saada soittaa, pelata ja voittaa. En ole aiemmin tajunnut musiikin laji, jossa kilpaillaan ja vieläpä näin kovasti.

(Lang Langin vanhemmat keskustelevat yhdeksän vuotiaan pojan lähettämisestä Pekingiin opiskelemaan.)- Hän ei ole ikinä ollut minusta erossa, äiti sanoi surullisena.
- Kyllä hän tottuu. Hänellä ei ole vaihtoehtoja. Täällä Shenyangissa Lang Lang on pikkutähti, ja hyvä niin. En kuitenkaan halua että hän on kuin iso kala, joka joutuu pulikoimaan liian pienessä lammessa. Jos jäämme tänne, hän jämähtää nykytasolleen.
- Kuinka voin elää erossa hänestä?
- Tulet käymään.
- Pekingiin on kahdentoista tunnin junamatka.
- Käyt vaikka muutaman kerran vuodessa.
- Se ei riitä.
- Katsotaan nyt. Kyllä tämä tästä ratkeaa, eikö niin?
-Ymmärrän kyllä, että meidän täytyy tehdä uhrauksia poikamme eteen, mutta en ikinä voinut kuvitella, että joutuisin elämään hänestä erossa.
- Tulevaisuuden takia sinun on pakko.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi äiti sanoi: - Hyvä on."

Sivuja: 252
Lisää aiheesta: Lang Langin kotisivut

Luutohtorin tytär / Amy Tan

Olen tainnut aikaisemminkin mainita että rakastan Amy Tanin kirjoja. Luin niitä aikoinani ehkä liiankin ahkerasti, sitten piti pitää tauko. Tänä vuonna olen pikkuhiljaa palaamassa Tanin pariin, keväämällä tapasin vanhan rakkaani Ilon ja Onnen tarinat, nyt sain tutustuin uudelleen Luutohtorin tyttäreen.

Luutohtorin tytär on monella tapaa melko tyypillistä Tania, äidin ja tyttären ihmissuhteiden selvittelyä, kulttuurieroja kiinalaisen ja amerikankiinalaisen sekä eri sukupolvien välillä, kiehtovia tarinoita... Tällä  kertaa tapaamme USAssa syntyneen Ruthin, joka elää aika lailla tyypillistä nykyajan elämää. On kiirettä, avomies, lapsipuolia, deadlineja - ja äiti, joka on viime aikoina unohdella asioita. Lääkärilläkäynti paljastaa Lulingin sairastavan dementiaa.

Kirjassa liikutaan kahdella ajallisella tasolla, nykyajassa Ruth yrittää oppia tuntemaan äitinsä tarinan ennenkuin sairaus tekee liikaa tuhojaan, toisella tasolla seurataan LuLingin ja hänen äitinsä, Kalliin Tädin, elämää Kiinassa.

Kallis Täti ja LuLing tulivat luutohtorien suvusta, sellaisten, joiden luokse ihmiset tulivat kun luu oli poikki tai sijoiltaan. Kalliin tädin, tohtorin kauniin ja ainokaisen tyttären, tradegia alkaa kun neitoselle ilmaantuu kaksi kosijaa, toinen mieluisampi toista. Hylätty kosija kun ei tahdo hyväksyä saamaansa vastausta. Syntyy vuosikymmeniä kestävä koston ja onnettomuuksien kierre - kirous, kuten LuLing sanoo.

Minusta Luutohtorin tytär ei ollut ihan parasta Amy Tania, vaikka tarina sinänsä on kiinnostava ja mukavasti rakennettu, varsinkin Lulingin vaiheet Kiinassa kiehtoivat jo mielikuvitusta kutittevien nimien ja termien takia, niinkuin Kuolemattoman sydämen kylä, tai Maailman loppu. Ruthin tarina jäi hiukan LuLingin varjoon vaikka äidin sairastumisesta lukeminen onkin sydänsärkevää. Se sai minut kuitenkin ajattelemaan isovanhempia ja heidän tarinoitaan, millaisia kertomuksia siellä on mahtanutkaan olla ja ovatko ne kaikki jo kadonneet tiedostamme, rakkaudet ja pettymykset, seikkailut, joita emme ehkä ajattelekaan mummoilla tai vaareilla olleen. Kiinnostavatko teitä vanhempienne tai isovanhempienne tarinat, tiedättekö niitä? Minä haluaisin kuulla nuo tarinat, tutustua isovanhempiini ja vanhempiini nuorina.

Mielenkiintoiseksi tarinan tekee, että Amy Tanin mukaan tarina perustuu tositapahtumiin - hänen oman äitinsä vaiheet ja salaisuudet paljastuivat hänelle samaan tapaan kuin kirjan Ruthille. Kirja syntyi niiden neljän vuoden aikana kun Tan hoiti Alzheimer-diagnoosin saanutta äitiään. Kirjan kannen valokuvassa oleva nainen onkin Amy Tanin isoäiti, hän omistaakin kirjan äidilleen ja isoäidilleen: "Tämän tarinan sydän kuuluu isoäidilleni ja sen ääni äidilleni."

(LuLing yrittää muistaa sukunsa nimeä.)"Miksi en pysty näkemään sitä enää? Olen puristanut sata sukunimeä ulos suustani, mutta yksikään ei ole tuonut mukanaan muiston purkausta. Oliko se nimi epätavallinen? Kadotinko sen siksi että pidin sen liian kauan salassa?  Ehkä minä menetin sen samalla tavalla kuin menetin kaikki lempitavarani - takin jonka Gaoling antoi minulle kun lähdin orpojen kouluun, leningin josta toinen mieheni sanoi että se sai minut näyttämään filmitähdeltä, ensimmäisen vauvamekon josta Luyi kasvoi ulos. Aina kun rakastin jotain niin että sydäntä kivisti, panin sen parhaiden tavaroideni arkkuun. Pidin ne kätkössä niin kauan että melkein unohdin ne."

Sivuja: 362
Lisää kirjasta: Satun luetut, Helsingin Sanomat, Aamunkajon lukukokemukset