Kevät tuli, lukujumi, puro sanoo pulipuli

Kirjastoreissullani löysin ihastuttavia
 lukuvinkkejä, silmät auki siellä
hyllyjen välissä!

Tässä kuussa minuun iski lukujumi, takatalvi taisi tuoda sen tullessaan. Rämmin loskassa ja yritin väkisin kahlata läpi kirjoja ja pian koko homma alkoi maistua puulta. Luen siinä määrin ahkerasti että tuntuu oudolta, jopa hälyyttävältä, jos en illalla ennen nukkumaanmenoa halua tarttua kirjaan. Kun sivujen määrä tuntuu lähinnä lamaannuttavalta. Blogeja ahkerasti seuraavana tunnistan kyllä oireet ja osaan tehdä diagnoosin: lukujumi. Olen siksi antanut itselleni luvan jättää kesken kaikki ne kirjat, jotka eivät nyt kiinnosta (tämä on minulle aika iso juttu, jätän kirjoja kesken harvakseltaan) ja luen vain niitä joiden kohdalla lukemisen palo herää. Pahoittelut siis jo etukäteen, voi olla että huhtikuussa bloggaan aiempaa harvemmin mikäli jumitus ei ota laantuakseen. Sillä tärkeintähän tässä koko hommassa on ilo!

Maaliskuun luetut

Luin maaliskuussa 18 kirjaa, joista sarjakuvia oli kolme ja äänikirjoja kaksi. Luettuja sivuja kertyi 4820, poislukien edellämainitut kirjatyypit. Näin jälkikäteen katsoen lukukuukauteni on melko sekalaista sorttia, tosin dekkareita olen lukenut epätyypillisen vähän, juuri nyt historian siipien havina tuntuu kiinnostavan enemmän. Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluvat ehdottomasti Elif Shafakin Kunnia, Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö ja Sue Monk Kiddin The Invention of Wings, maaliskuu oli selvästi naisten kuukausi! Kuukauden flopiksi nimeän Fiona Carnarvonin Lady Almina and the Real Downton Abbey -kirjan, jossa elämäkerran päähenkilö jäi kovin kaksiulotteiseksi.

• Mahdoton menestys: Kasvun paikkana Nokia / Jorma Ollila, Harri Saukkomaa
• Seuraneiti / Kaari Utrio
• Lady Almina and the Real Downton Abbey: The Lost Legacy of Highclere castle / Fiona Carnarvon
• An Idiot Abroad / Karl Pilkington
• Talvi-iltain tarinoita 2 / Zacharias Topelius
• Ole niin kiltti, älä rakasta häntä / Jojo Moyes
• Irlantilainen tyttö / Susan Fletcher
• Siilo / Hugh Howey
• Thérèse Raquin / Emile Zola
• Koti / Toni Morrison
• Monuments men: historian suurin taideryöstö / Robert M. Edsel, Bret Witter
• The Invention of Wings / Sue Monk Kidd
• Princesses behaving badly: Real Stories from History Without the Fairy-Tale Endings / Linda Rodriguez McRobbie
• Le Monde diplomatique: 100 sivua poliittista sarjakuvaa / useita eri tekijöitä
• Kunnia / Elif Shafak
• Kuudes mies / John Boyne
• Boxers, Saints / Gene Luen Yang

Lukupiiritouhujen puitteissa luin myös uudellen ihanan Teemestarin kirjan. Teemestarin upea zen-tunnelma teki toisellakin lukukierroksella niin syvän vaikutuksen että päädyin ostamaan kirjan ihan omaan hyllyyn. My precious. Päädyin myös tyrkyttämään kirjaa työkaverille luettavaksi, jännää kuulla mikä hänen tuomionsa on!

Maaliskuun aikana jätin kesken parikin kirjaa, mikä on harvinaista minulle. Kesken jäivät Scott Turowin Identtiset joka vei nimipaljoudellaan lukuintoni heti kättelyssä sekä Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät jota kahlasin puoliväliin saakka ennenkuin tajusin etten oikeastaan vain välitä siitä, mitä kirjan henkilöille tapahtuu -  huono merkki! Pienen tuskailun jälkeen päätin kiltisti kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon ja kaivaa lukukasasta jotain sellaista luettavaa jonka tiesin miellyttävän itseäni, palasin takaisin klassikoiden pariin.

Haasteiden tilanne

Haasteiden osalta olen edistynyt hiukan, kiitos The Idiot Abroadin, sain nimittäin valloitettu kaunokirjallisesti Perun. Sotahommissa olenkin sitten jo ihan vauhdissa, pisteitä napsahti 6 kappaletta kerralla. Riehuin kirjojeni kanssa mm. Korean sodassa, Boksarikapinassa, molemmissa maailmansodissa sekä eräässä siilossa tapahtuneessa nujakassa.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa tiedän jo lukevani muutaman klassikon ja luvassa on vähän naisasiaakin. Ja ehkä kevätaurinko tuo lukuintonikin takaisin? Pääsiäispyhinä kun olisi niin hyvää aikaa lukea...

Mahdoton menestys: Kasvun paikkana Nokia / Jorma Ollila, Harri Saukkomaa

Olen hiukan empiväinen tarttumaan liike-elämään sijoittuviin elämäkertoihin sillä monesti yritysmaailman kiemuroiden kiintoisuus ei tunnu siirtyvän tehokkaasti kirjan sivuille. Ollilan tarina kuitenkin kiinnosti, onhan Nokian tarina osa suomalaista historiaa.

Kirjan kuvaama Jorma Ollila on järkevä, omien sanojensa mukaan hieman kuivakkakin mies, joka mielellään pitää riman mahdollisimman korkealla, vaatien paljon itseltään ja muilta. Hän pelaa tennistä joka aamu kello 7 ja pyrkii olemaan kotona iltauutisiin mennessä. Hän on rohkea, eittämättä poikkeuksellisen lahjakas joka näyttää saavuttaneen kaiken mitä on halunnut.  Kirjan toisessa pääosassa on yhtiö Nokia, mutta sen tarinanhan me jo tunnemme.

Mahdoton menestys alkaa kiinnostavasti lauseella: "Kukaan ei ollut tyytyväinen kun minut valittiin Nokian toimitusjohtajaksi tammikuun 16. päivänä 1992 " ja pidinkin kovasti kirjassa pilkahtelevasta kuivahkosta huumorista. Kirja on toisaalta kattava ja melko mielenkiintoinen kuvaus Nokian taipaleesta, mutta siihen antaako se lukijalleen paljoakaan uutta tietoa, en osaa sanoa. Kurkistus Ollilan henkilökuvaan jää myös pintapuoliseksi, ilmeisesti miehen omasta toiveesta johtuen. Kirja onkin hyvin Nokia-keskeinen, Ollilan yksityiselämän verhoa nostetaan vain harvoin. Tässä kirja auttamatta häviääkin esimerkiksi Walter Isaacsonin hienolle Steve Jobs -elämäkerralle, joka onnistui piirtämään kiehtovan ja moniulotteisen kuvan Apple-gurusta.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli lukea Ollilan ajatuksia johtamisperiaatteista ja ihmisten motivaatiosta, muutamaa mietettä pyörittelin ajatuksissani pidempäänkin, fiksuja juttuja! Olisin kuitenkin kaivannut enemmän kommentteja Nokian viimeisimmistä vaiheista ja Ollilan tunnelmista niihin liittyen, mutta ehkä tapahtumista on vielä kulunut liian vähän aikaa jotta asiasta voisi puhua.

"Citibankissa opin, että johtaja ei johda laatikoita tai organisaatiota, vaan ihmisiä. Johtajan, myös isossa organisaatiossa, on oltava kiinnostunut ihmisistä, joiden kautta tulokset syntyvät. Hyvän johtajan on tunnettava ihmisensä. Hyvän johtajan on oltava myös valmis nostamaan yllättäviä ihmisiä yli organisaation, yli virallisten laatikoiden."

Otava, 2013
Sivuja: 480
Kirjasta lisää: Kulttuuri kukoistaa

Seuraneiti / Kaari Utrio

Äh. Sorruin taas Bestseller-hyllyn lumoihin. Tarkoitukseni oli vain palauttaa muutama kirja ja sitten huomaankin että jalat vievät kohti Bestsellereiden kiusauksia. Mukaan lähti tällä kertaa Kaari Utrion Seuraneiti - siitäkin huolimatta että olin jo edellisen kirjan kohdalla hieman harmitellut sitä kuinka Utrion kirjat nykyisin toistavat toisiaan. Johdonmukainen ja päättäväinenkö - en minä ainakaan!

Seuraneidin keskushenkilö on suloinen Linda Melin, joka eittämättä on maailman kaunein nainen, mutta valitettavasti myös pelkkä varaton kappalaisentytär Kajaanin seuduilta. Nöyräksi, hyväsydämiseksi ja älykkääksi kuvatun Lindan mahdollisuudet oivalliseen avioliittoon kuitenkin paranevat kun hänen tielleen vaipuu tajuttomana kaksikin herraa, serkku ja tukkukauppias Claes Carlsson ja hengästyttävän komea ja korkeasäätyinen Victor Waldau.

Seuraneiti oli mielestäni taattua Utriota, takuuvarmaa tekstiä, nokkeluuksia, historiaa ja tietysti sitä rakkautta. Harmi vain että Utrion epookki-sarja tuntuu kovasti toistavan itseään, sankaritar tuntuu järjestäen olevan köyhä mutta järkevä kaunotar, jonka rakkausasiat menevät ensin pikkuisen solmuun - ehkä rakastutaan väärään mieheen. Eihän tässä sinänsä mitään vikaa ole, samoja teemoja tapaillaan esimerkiksi Ylpeydessä ja ennakkoluulossakin mutta Utrion kirjat kuitenkin muistuttavat toisiaan siinä määrin etten pysty niitä näin jälkeenpäin erottamaan toisistaan. Yhden tapahtumat sijoittuvat kenties Lappiin? Minun makuuni Linda oli ehkä hivenen tylsäkin sankaritar kaikessa nöyryydessä, taidan pitää sittenkin enemmän Utrion kipakoista sankarittarista. Kirja oli ihan miellyttävä lukukokemus, se tarjosi romanttista todellisuudenpakoa pieni pilke silmäkulmassaan mutta jäi kuitenkin kokonaisuutena keskinkertaiseksi.

(Utrio irroittelee hupaisasti kuvaillessaan ylhäisen herran rakkauden tunteita.)
"Rakkauden tunne hyrskyi Victorin mielessä niin valtaisana vuoksiaaltona, että häntä alkoi pyörryttää. Hän ajatteli itseään synkässä metsässä, yksin kivuissaan, ja Lindaa rientämässä apuun yli kivien ja risujen, kaatuvien puiden paukahdellessa polun molemmin puolin. Hän ei muistanut kokeneensa mitään sellaista, koska oli silloin tajuton, mutta mielikuva oli niin voimakas että hän purskahti itkuun."

Amanita, 2013
Sivuja: 464

Lady Almina and the Real Downton Abbey: The Lost Legacy of Highclere castle / Fiona Carnarvon

Lady Alminan tarina tarttui mukaani matkalta, alelaarista löytynyt pokkari vaikutti takakannen perusteella oivalliselta matkakaverilta Downton Abbeytä rakastavalle lukutoukalle joka on myös kiinnostunut muumioista (nimi Carnarvon on varmaan monille historiantunneilta!) mutta toisin kävi. Tarina tuntui väsyneestä matkalaisesta sittenkin turhan kuivalta - onneksi lentokoneissa voi katsella myös leffoja!

Vuonna 1895 Almina, nuori epämääräisen syntyperän omaava mutta onnekseen rikas nainen avioituu jalosukuisen Carnarvonin kreivin kanssa ja muuttaa Downton... eikun Highcleren linnaan. Seuraa edustamista, talouden pyörittämistä, matkoja, muutama lapsikin. Sodan aikana Almina löytää tarkoituksensa sairaanhoidosta. Siinäpä se pähkinänkuoressa.

Lady Alminan tarina on pohjimmiltaan kertomus tytöstä, jolle aika usein elämässä käy hyvin ja ehkä osittain siksi se ei oikein jaksa lumota kuulijaansa. Monestihan lukijaa kiinnostavat henkilöiden kokemat vaikeudet ja niiden voittaminen, erilaiset säröt täydellisyydessä jotka kenties johtavat kehittymiseen. Almina kuitenkin vaikuttaa olleen kaunis ja rikas nainen, joka sai avioliiton myötä myös arvonimen ja aseman ja jonka perhe-elämä vaikuttaa olleen kitkaton ja onnellinen. Tarttumapintaa täydellisyyteen jää vähänlaisesti.

Tai ehkä yksi syy onkin kirjoittajan, joka on nykyinen kreivitär Carnarvon ja ehkä siis jo perhetaustansakin takia siloittaa kuvaa miehensä sukulaisista. Kirjasta nimittäin löytyi myös mielenkiintoinen lausahdus jossa viides jaarli mainitsee ohimennen Alminan kärsineen hysteriasta, tätä on hoidettu kohdun poistolla. Mitään muuta viitettä ei kirjassa asiasta ole vaikka voisinkin kuvitella asian olleen ehkä suurikin alle 30-vuotiaalle Alminalle.

Kirjan rakenne onkin harmittavan epätasainen, lähes puolet kirjasta käsittelee ensimmäistä maailmansotaa ja siellä sotineita sukulaisia tai oman kartanon poikia, jättäen Alminan jokseenkin taustalle. Tarina päättyy vuoteen 1925, jättäen siten lähes puolet Alminan elämästä käsittelemättä. Muutama, lukijan uteliaisuutta kutkuttava asia mainitaan ohimennen, mutta näyttää siltä että kirjailijan näkökulmasta Almina on lakannut kiinnostamasta häntä tämän poistuttua Highclerestä. Sanoisinkin että kirja näin jälkikäteen tuntuukin ennenkaikkea Highcleren linnan mainokselta kuin aidosti aiheesta kiinnostuneelta elämäkerralta, kontrasti esim. hiljattain lukemani Tove Janssonin elämäkerran välillä ei juuri voisi olla suurempi. Harmillista.

"Almina was still only 22-years old and, as usual, her life seemed charmed. She had a beautiful, healthy baby boy - she was unassailable. Nothing looked too difficult for Almina. She has accomplished everything she'd put her mind to, had a good fortune to be pretty as well as rich, met a man whom she loved and who loved her, lived exactly as she pleased. She was a Countess, a wife and now a mother."

Luulenpa että nappaan kirjalla pisteen Ihminen sodassa-haasteesta, sillä noin puolet kirjasta on ensimmäisen maailmansodan ja Alminan Highclereen perustaman sotilassairaalan kuvausta. 

Hodder & Stoughton, 2011
Sivuja: 310

An Idiot Abroad / Karl Pilkington

Olen harmikseni missannut molemmat Suomessa esitetyt Ääliö ulkomailla -kaudet vaikka olinkin kuullut hehkutusta sarjasta kavereiltani - huono tuuri ja liian hitaat liikkeet! Jokunen kuukausi sitten pongasin kuitenkin sarjaan pohjautuvan kirjan ja päätin kokeilla josko saisin siitä helpotusta uteliaisuuteeni ja matkakuumeeseeni. Matkakuumeeni lienee krooninen mutta nyt tekisi kyllä kovasti nähdä tämä tv-sarja sillä aavistelen että se olisi hulvaton.

Ajatus Ääliö ulkomailla -kirjan/sarjan takana on nokkela. Hauskat miehet Ricky Gervais ja Stephen Merchant nimittäin keksivät lähettää tavis-kaverinsa Karl Pilkingtonin ulkomaille tutustumaan uusiin maihin ja kulttuureihin. Karl on matkaajana kokematon, hänen kokemuksensa rajoittuvat muutamaan etelän matkaan. Nyt Karl kokee maailman seitsemän ihmettä, omalla persoonallisella tavallaan.

Ihan alkuun tunnustan että minulla oli omat ennakkoepäilykseni Karlin suhteen, ehkä kirjan nimestä johtuen, mutta yllätyin iloisesti lukiessani. Karl nimittäin osoittautui ihan sympaattiseksi tapaukseksi, joka onnistui pitämään mielensä kohtuullisen avoimena seikkailuissaan siitäkin huolimatta että kotimaassa mukavasti elelevät Ricky ja Stephen järjestivät miehelle melkoisen tukun kokemuksia joista kaikki eivät todellakaan olleet mukavia. Yksi yllätyksistä muuten juuri on tuo sarjan nimi, Karl nimittäin lähti kuvaamaan sarjaa nimeltä Karl Pilkington's Wonders of the World mutta Ricky ja Stephen päätyivät siihen että Ääliö ulkomailla olisi myyvempi nimi. Kyllä minua niin harmitti Karlin puolesta...

Kirjassa matkataan mm. Israeliin, Peruun, Kiinaan ja Brasiliaan, eivätkä Karlin kokemukset luonnollisestikaan rajoitu vain nähtävyyksien katseluun vaan mies tapaa myös paikallisia ja jopa Jeesuksenkin! Ihan unohtumattomia elämyksiä kirja ei tarjonnut mutta myönnän että aika Karlin seurassa kului kyllä mukavasti. Kirjassa oli ehkä hiukan toistoa, luulen televisiosarjan toimineen visuaalisuutensa vuoksi paremmin. Veikkaisin muuten että Ääliö ulkomailla voisi olla hyvää matkalukemista!

(Karlin mietteitä Petran historiallisesta kaupungista.)"As impressive as the entrance was, it was still a cave. Yes, it has good 'kerb appeal' but once I stuck my head inside there really was nothing to it. If you add that to the fact that it was out of the way and you had to climb over 800 steps to get to it. It's fair to say that if it was on Locaction, location, location it wouldn't be on my shortlist."

Canongate,  2010
Sivut: 225
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Peru

Talvi-iltain tarinoita 2 / Zacharias Topelius

Päätin viime vuonna tutustua satusetä Topeliukseen Talvi-iltain tarinoiden muodossa. Ensimmäinen kirja sekä
haukotutti että ihastutti, teoksen sisältämistä kahdesta teoksesta toinen ei oikein ollut kestänyt aikaa mutta se toinen, romanttinen kummitusjuttu, taas oli vallan hurmaava. Tästä rohkaistuneena päätin jatkaa seuraavankin kirjan kimppuun - ties millaisia helmiä se sisältäisi?!

Talvi-iltain tarinoita 2 sisälsi kertomukset Vinsentti Aallonhalkoja, Aulangon pastorinvaali ja Mirabeau-täti. Visentti Aallonhalkoja on vie lukijansa kesäiseen Helsinkiin, jossa nuorista ylioppilaista muodostuva ryhmä ilakoi. Nyt he ovat nuoria ja huolettomia, mutta pian kaikki muuttuu. Tarina oli sinällään herttainen ja pidin kovasti vanhan Helsingin kuvauksesta, mutta loppua kohden kokonaisuus hiukan lässähti. (Anteeksi Topelius, olen kasvanut Disneyn parissa ja siksi tottunut onnellisempiin loppuihin.)

Sen sijaan Aulangon pastorinvaali osoittautui tylsästä nimestä huolimattaan melkoisen kiinnostavaksi kertomuksen, jossa satusetä revittelee oikein kunnolla; tarinasta löytyy kummitustarinan elkeitä, sosiaalista kritiikkiä, rikostarinan hippusia ja toki uskontoakin. Enpä olisi koskaan koukuttuvani tarinaan joka kertoo pastorinvaaleista mutta kas vaan, niin pääsi nyt käymään. Aulangon pastorinvaalin päähenkilö on nuori maisteri Erland Stjernkors, joka saapuu Aulangolle sijaistamaan edesmennyttä pastoria. Meno kylässä on vauhdikas, pontikankeittobisnekset kukoistavat ja maisteri saa vastaansa sekä politikointia että kaikenlaisia outoa, mm. edesmenneen pastorin lapsien olemassaolo hämmentää ja taitaapa pappilassa kummitellakin! Tarina toki on hitusen mustavalkoinen ja vanhentunut, mutta kokonaisuutena jopa jännittäväkin.

Kirjan viimeinen kertomus, Mirabeau-täti, toi mieleeni L.M. Montgomeryn kirjat. Kirjan kertoja on nuori, sievä ja varakas Augusta-neiti, joka kirjeessään ystävälleen Constancelle kertoo perheen viimeisimmästä seikkailusta iäkkään Mirabeau-tädin luona. Tarina on hauska hupailu, jossa on hippunen romantiikkaakin ja olisin itseasiassa voinut kuvitella sen syntyneen ennemmin Vihervaaran Annan kynästä kuin Topeliuksen. Olenkin vaikuttunut kirjailijan monipuolisuudesta, hän näyttää kirjoittavan vaivattomasti melkein mistä vain!

Kokoelmana Talvi-iltain tarinat tuntuvat olevan hieman epätasaisia, tarinoista toiset eivät ole kestäneet ajan kulua mutta mukana on suoranaisia helmiäkin. Ihan salakavalasti alan myös pikkuisen fanittaa kirjailijaa, luulen että loputkin Talvi-iltain tarinoista on luettava. Niitä tosin ei harmikseni löydy Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista mutta ainahan on kirjasto!

"Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? "

Ilmestyi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana v.1910.
Sivuja: 340
Suomentanut ilmari Jäämaa ja Aatto S.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä / Jojo Moyes

Jojo Moyesin on jonkin aikaa häilynyt tajuntani rajamailla, nimen olen kaiketi napannut korvani taakse jostakin blogikirjoituksesta joka on uteliaisuuteni herättänyt. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osui silmiini Elisa kirjan alessa ja tuumin että hyvään viihdekirjaan kannattanee sijoittaaa muutama euro. Harmaan päivän sattuessa on nimittäin hyvä jos puhelimesta löytyy mahdollisuus todellisuudenpakoon.

Moyesin kirjalla on kaksi sankaritarta ja kaksi rakkaustarinaa. Se kiehtovampi sijoittuu 1960-luvulle, jossa kaunis, rikas ja naimisissa oleva Jennifer Stirling herää muistamattomana auto-onnettomuuden jälkeen. Elämänsä palasia jäljittäessään Jennifer löytää hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka on lähettänut  - on pakko selvittää kuka salarakas on ja vieläkö hänen tunteensa ovat ennallaan. Nykyhetkessä taas räytyy rakkaudesta varattuun mieheen. Arkistossa käydessään Ellie saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen 1960-luvulta...

Hankalan suomenkielisen nimen omaava Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui näppäräksi viihderomaaniksi. Aika kului sen parissa mainiosti, teksti oli sujuvaa, 1960-luvun Lontoon miljöö viehättävä ja muutaman kivan koukunkin oli kirjailija tarinaansa kehittänyt - ei siis mitään valittamista. Elämää suurempien rakkaustarinoiden kastiin tarina ei toki putoa, mutta hintansa arvoinen se kyllä oli. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki oli, mutta se taitaa kuulua genreen.

Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat lukujen väliin sijoitetut katkelmat rakkauskirjeistä, jotka, yhtä Jenniferille kirjoitettua lukuunottamatta, olivat käsittääkseni aitoja. Suuret tunteet ja tarinat niiden takana jäivät kiinnostamaan ja vähän haikailemaan menneitä aikoja. Rakkaustekstiviesteissä ei taida olla ihan samanlaista paloa - vai olisiko sittenkin? Ehkä ihmiset ja viestivälineet muuttuvat mutta tunteet pysyvät?

(Miehen kirjeestä naiselle)
"Minulle ainoa selviytymiskeino on olla paikassa, jossa en näe sinua koskaan, jossa minun ei tarvitse koskaan pelätä näkeväni sinua hänen kanssaan. Minun täytyy olla jossain, missä saan sinut väistämättä häädettyä ajatuksistani minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Se ei onnistu täällä.
Aion ottaa sen työn vastaan. Olen Paddingtonin laiturilla 4 perjantai-iltana kello 19.15, eikä mikään maailmassa tekisi minua onnellisemmaksi kuin se, että rohkenisit lähteä mukaani."

Gummerus, 2014
Sivuja: 388
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover
Suomentanut Heli Naski