Trappin perhe / Maria Augusta Trapp

Trappin perheen tarina taitaa olla aika monelle televisioista tuttu, sen verran suosittu Sound of Music-elokuva lauluineen on. Trappin perhe on Maria Augusta Trappin, perheen uuden äidin, omaelämäkerrallinen teos, johon elokuvakin pohjautuu. Mutta siinä missä elokuva (jota toki on muokattu reippaasti) päättyy Trappien pakoon, koostuu suuri osa kirjasta paon jälkeisistä ajoista, siirtolaisajoista Yhdysvalloissa. Olikin mielenkiintoista lukea siitä kuinka tiukilla perhe onkaan ollut ja kuinka kovan työn heidän menestyksensa on vaatinut. Suuren vaikutuksen minuun tekikin Trappien positiivinen ja reipas asenne kaikissa heidän vastoinkäymisissään.

Siltä varalta ettei tarina ole kaikille ennestään tuttu, kerrataan lyhyesti... Kirja kertoo itävaltalaisesta Trappin perheestä joista kirjan aikana muovautuu tunnettu kuoro joka konsertoi ympäri maailmaa. Tarinan päähenkilönä on Maria Augusta, nuori nunnan vakaumusta miettivä orpotyttö. Noviisiaikanaan Maria Augusta kuitenkin lähetetään paroni von Trappin perheeseen auttamaan tämän kuuden lapsen hoitamisessa. Maria Augustan myötä perheeseen palaavat ilo ja musiikki ja lopulta paroni avioituukin Marian kanssa. Perheen onnea kuitenkin varjostaa natsien valtaannousu ja sodan kynnyksellä, vuonna 1938, perhe pakenee Yhdysvaltoihin.

Maria Augusta tuntuu tekstinsä kautta juuri sellaiselta, jollaiseksi olenkin hänet kuvitellut. Hän on hivenen poikamainen, käytännöllinen, iloinen ja lapsiaan rakastava. Tietty maaläheisyys ja vaatimattomuus näkyykin tekstissä mukavasti. Kirja on viehättävä ja viaton tarina, ilman suuria säröjä tai tunteenpurkauksia ja se tuntuu jollakin lailla aidolta kun kyseessä on tämän ajan ja kulttuurin edustaja. En oikeastaan osaa kuvitellakaan Maria Augustaa paronin kanssa vaihdetuista suudelmista tai vaikkapa niistä peloista joita he epäilemättä ovat tunteneet paetessaan maasta tai aloittaessaan elämäänsä Yhdysvalloissa. Vaikka rivien väleistä voikin lukea suuresta tuskasta, on Maria Augusta selviytyjä. Hän ei valita vanhoista puvuistaan tai 10 lapsisen katraan kanssa elämä epäilemättä on joskus ollut ... vauhdikasta. Koska Maria Augusta säilyttää tietynlaisen etäisyyden lukijaansa, jäävät myös perheen muut henkilökuvat melko ohuiksi. Tästä syystä esimerkiksi perheen lapset tuntuvat vain vilahtavat kirjassa ja huomasinkin että mm. heidän nimiensä muistaminen osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi minulle.

Kirja toimii myös ajankuvana, varsinkin teoksen alkupuolella Maria kuvaakin melko laajasti mm. paikallisia joulun- ja pääsiäisenviettotapoja. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja viattomuudessaan Trappin perheen tarina herätti minussa jonkinlaisen nostalgian tunteen.

"Jonakin päivänä on hyvin mielenkiintoista seurata elämämme kuvioita, kun se on levitetty eteemme kuin jokin kaunis kudos. Niin kauan kuin me elämme täällä, me näemme vain kudoksen nurjan puolen eikä kuvio oikullisesti polveilevine lankoineen näytä useinkaan kovin järkevältä. Mutta jonakin päivänä me kuitenkin ymmärrämme sen."

WSOY, 1998
Sivuja: 379
Alkuteos: The Story of the Trapp Family Singers
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Itävalta
So American: Immigrant background, osavaltio Vermont

Hormonien sota: miksi miehet eivät kuuntele eivätkä naiset osaa lukea karttaa / Allan & Barbara Pease

Naisten päivän kunniaksi työpaikallani pidettiin luento erilaisuudesta ja tällä kertaa mentiinkin aivan asian ytimeen, nimittäin aivoihin. Luento oli tavattoman kiinnostava ja aihe jäi kutkuttamaan mieltäni sen verran, että päätin lukea hiukan asiasta lisää. Kirjastosta löytyikin Hormonien sota, joka käsittelee yksinkertaisesti, hauskasti ja viihteellisesti naisten ja miesten eroja, kuten sitä miksi miehet eivät kuuntele ja miksi naiset eivät osaa lukea karttaa!

Allan ja Barbara Pease ovat aviopari, joka on kirjoittanut kirjan myös parisuhteen toimivuutta ajatellen. Jos ymmärtäisimme toistemme eroja, voisimme ehkä suhtautua asioihin ymmärtäväisemmin, välttää muutaman sudenkuopan ja riidan. Kokeilemisen arvoinen ajatus! Luettuani kirjan aloinkin ymmärtää paremmin sitä, miksi mieheni ei usko minun voivan käsitellä valokuvia, keskustella ja katsella telkkaria samaan aikaan. Putkiaivo-parkani, eihän hän siihen pystykään. ;-)

Kirja on paitsi kiinnostavaa, myös hauskaa luettavaa ja se kiinnosti myös miestäni, joka säännöllisin väliajoin halusi kuulla uusia tietoja aivoistaan. Kirjassa on mm. testi, jonka avulla voi selvittää omistaako maskuliiniset vai feminiiniset aivot. Niin ikään seksi ja homoseksuaalisuus ovat saaneet omat lukunsa. Kokonaisuus on kiinnostava ja lukisin mielelläni lisääkin asiasta, joskin asioiden yksinkertaistaminen ja yleistäminen joskus jopa hiukan haittasi. Joihin kirjan teemoihin, kuten koulutukseen, olisin halunnut pureutua enemmänkin, mutta ymmärrän toisaalta että tavoitteena on ollut kepeys ja kansantajuisuus.

Kirjaan oli poimittu nippu kiinnostavia faktoja, jotka kieltämättä kutkuttivat. Oli esimerkiksi kiinnostavaa kuulla että nainen käyttää päivän aikana yli 20 000 viestintäyksikköä (sanoja, eleitä, äännähdyksiä) kun taas mies päivittäiset viestintäyksiköt jäävät n. 7000. Tämä selittänee sitä, miksi naisella saattaa olla iltaisin vielä paljon juteltavaa mutta miehestä saa irti vain muutaman murahduksen. Niin ikään ihmettelin kovasti sitä että esimerkiksi puhuessa naisilla ja miehillä aktivoituvat aivan eri kohdat aivoissa. Ehkä miehet tosiaan ovat Marsista, naiset Venuksesta...

"Koska pesänpuolustajien tehtävä oli turvata perheensä eloonjääminen, heidän oli pystyttävä huomaamaan jälkeläistensä käyttäytymisen pienet muutokset, jotka saattoivat olla merkkejä kivusta, nälästä, vammoista, aggressiosta tai masennuksesta. Ruoanhankkijoina toimvat miehet eivät koskaan viettäneet tarpeeksi aikaa luolassa oppiakseen lukemaan sanattomia viestejä tai inhimillisen vuorovaikutuksen keinoja. Neuropsykologian professori Ruben Gur Pennsylvanian yliopistosta on osoittanut aivokuvausmenetelmillä, että kun miehen aivot ovat lepotilassa, vähintään 70% niiden sähköisestä toiminnasta on kytkeytynyt pois. Naisten aivojen aktivaatiotaso samassa tilassa on 90%, mikä osoittaa naisten jatkuvasti vastaanottavan ja analysoivan ympäristöstä tulevia tietoja."

Tammi, 2001
Sivuja: 325
Alkuteos: Why men dont listen & women cant read maps

Elämäni asennot: mitä jooga minulle opetti / Claire Dederer

Kun näin ensimmäisen kerran Claire Dedererin kirjan, olin juuri tullut ensimmäiseltä jooga-tunniltani. Ja voitaneen sanoa, että jotain kolahti. Olin mennyt tunnille toivoen että tulisin notkeammaksi ja seesteisemmäksi, mutta olin ehtinyt tunnin aikana lähinnä ahdistumaan siitä, etten taipunut. Itseasiassa olin notkea kuin puupökkelö kun taas viereisellä matolla oleva viisikymppinen nainen siirtyi asanasta toiseen kuin kissa. Hyvän olon sijaan tunsin tunnin päätteeksi lähinnä morkkista. Joten kun näin Dedererin kirjan nimen, halusin kiihkeästi lukea sen selvittääkseni miten minustakin voisi tulla tyyni ja säteilevä, joogaava ihminen.

Ensimmäisten lukujen jälkeen tajusin, että hyppysissäni on jotain paljon parempaa kuin taas uusi jooga- tai elämäntapaopas. Claire Dederer oli hauska! Ja pystyin samaistumaan häneen!

Kirjassaan Dederer kuvaa paljolti matkaansa joogan kanssa, hitaasti kasvavaa innostusta, halua oppia lajista enemmän ja syvemmälti. Samalla hän kertoo myös omaa elämäntarinaansa, ero-buumissa kasvaneesta lapsesta aina täydellisyyttä tavoittelevaksi vaimoksi ja äidiksi. Seattlelainen Dederer kuvaakin äitiydestä tehtyä taakkaa mielenkiintoisesti, hänen asuinympäristössään äitiydestä on tehty suoritus. Ostamalla luomumaidot ja orgaaniset lihan, uhraamalla ne vähäisetkin yöunesi saatat saavuttaa Hyvän äidin -palkinnon. Paha vain, että täydellisyyden tavoittelu on raskasta ja Claire alkaa taipua itse tekemänsä taakan alla.

Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin ymmärsin Clairen matkaa. Yhteiskunnassamme on nykyaikana paljon suorittamista ja erilaisia, eri paikoista tulevia normeja joiden mukaan tulisi elää. Kaikkien näiden vaatimuksien keskellä voi kiltin ja kunnollisen ihmisen joskus olla vaikea selviytyä, siksi kaiketi ihmiset palavat loppuun. Erilaisten vastuiden paineessa ilo unohtuu, tai ainakin se, että jokaisella on oikeus olla iloinen ja että ilon ja hyvän olon pitäisi olla tärkeämpää kuin sen että on täydellinen äiti, työntekijä tai puoliso.

Kirjaa on suositellut mm. Eat, Pray, Love -kirjan kirjoittanut Elizabeth Gilbert ja jotain samankaltaista näissä kahdessa teoksessa ja niiden kirjoittajissa kyllä onkin. Tekstin läpi Claire tuntuu oikealta ihmiseltä, melkeinpä tutulta, joka kahvikupposen äärellä kertoo hivenen lörpöttelevästi sopivalla itseironialla höystettyä tarinaansa. Hän on rehellinen ja naurattaa.

Jos jotain kritiikkiä kirjasta antaisin, kenties minun makuuni kirjassa oli liikaa joogaa. Toki se on ymmärrettävää kirjan aiheen huomioon ottaen...

"Minulla oli ajatus, että jooga tekisi minusta jotenkin paremman ihmisen. Paremman kuin olin ollut, paremman kuin kukaan muu. Hyveellisemmän. Pidin ajatuksesta, että olisin joogaa harrastava ihminen. (En saanut itseäni käyttämään joogi- tai jogini-nimitystä.) Notkea, luultavasti laiha ihminen, joka säteilisi jonkinlaista sanoinkuvaamatonta sisäistä hehkua. Eikä selkääni sattuisi. Oli selvästikin aika kokeilla oikeaa joogatuntia."

Tammi, 2012
Sivuja: 384
Alkuteos: Poser. My life in twenty-three yoga poses.
So American: Modern Woman Writers, Osavaltio: Washington
Saatu arvostelukappaleeksi.

Supersized : Strange tales from a fast-food culture / Morgan Spurlock, Jeremy Barlow , Lukas Ketner

 Muistanette ehkä jokunen vuosi sitten paljon keskustelua herättäneen elokuvan Supersize me (2004), joka käsitteli pikaruokakulttuuria? Elokuvassa Morgan Spurlock, dokumentin tekijä, päättää syödä kuukauden pelkkää pikaruokaa. Ja mikäli plussa-ateriaa kassalla tarjotaan, hän ottaa sen. Morganilla oli luonnollisesti myös tiimi lääkäreitä ja ravintoterapeutti seuraamassa sitä, miten tämän tyyppinen ruokavalio ihmiseen vaikuttaa. Kuukauden kuluessa Morgan lihoo 11 kiloa ja kokee mm. mielialan vaihteluita ja sydänoireita.

Nyt Spurlock jatkaa sotaansa kultaisia kaaria vastaan sarjakuvan muodossa. Supersized -kirja koostuu useammasta erillisestä "tarinasta", näiden joukossa seurataan myös Morganin elokuvassakin nähtyä kokeilua. Kirja suomii aika rankalla kädellä pikaruoka-alaa ja erityisesti yhtä ketjua, joka sarjakuvassa kulkee nimellä McDopey. Kirjan tarinat ovat suurimmaksi osaksi itsenäisia kertomuksia, jotka käsittelevät pitkälti pikaruoan epäterveellisyyttä sekä ruoan valmistuksen puhtautta ja eettisyyttä. Kertojana toimii rujon näköinen Ronald McDonald, joka sarjakuvan edetessä vain lihoo ja lihoo.

Kirja on vahva argumentti pikaruokakulttuuria vastaan. Sen tarinat eivät houkuttele tilaamaan hampurilaisia - saati sitten ranskanperunoita. Yhdessä sarjakuvissa nimittäin kuvataan sitä kuinka pitkään ranskanperunat säilyvät kuvun alla säilytettyinä. Ajassa, jossa hampurilaiset ovat mädäntyneet ällöttäväksi mössöksi, ovat ranskanperunat edelleen entisellään. Pelottavaa!

Ihan perinteiseksi sarjakuvaksi en tätä kirjaa mieltäisi, ennemminkin se sisältää ravintotietoutta ja valistusta, ilman sen kummempaa draaman kaarta tai viihteellisiä elementtejä. Minulle tämä ei ollut mikää huikea lukukokemus, monet kirjan tarinoista olivat tuttuja jo elokuvastakin. Tarkoitus kirjan taustalla on varmasti hyvä, mutta itse jäin miettimään onko toimiiko sarjakuva juuri tässä tapauksessa ihan oikealla tavalla. Jäin nimittäin esimerkiksi edellä mainitun ranskanperunakokeen kohdalla miettimään sitä, onko tämän tyyppinen tieto riittävän luettavan oloista ollakseen uskottavaa. Minä uskoin, koska olen nähnyt elokuvan ja tiedän taustoja, mutta uskoisiko sellainen jolla ei Spurlockin tuotantoon ole aiempaa kosketusta? Sarjakuvan tyyli varmasti vaikuttaa myös asiaan, sillä vaikkapa Ville Tietäväisen sarjakuvien tarinoihin on hyvinkin helppo uskoa.

En tiedä kuinka tai mille kohderyhmälle tätä kirjaa on Amerikassa markkinoitu mutta kuvittelisin että tämä voisi olla hyvä keino jakaa ravintotietoutta nuorille.

Dark Horse Books, 2011
Sivuja:85

Kuolleiden lelujen kesä / Antonio Hill

Aloin lukea Kuolleiden lelujen kesää hiukan epäillen, sillä kirjan takakannessa miestä kehuttiin Espanjan Stieg Larssoniksi ja pelkäsin pettyväni odottaessani liikoja. Muutaman kappaleen jälkeen kuitenkin huokaisin helpotuksesta, Hillin teksti olikin vetävää, henkilöt moniulotteisia ja itse tapauskin suhteellisen kiinnostava. Stieg Larssonin sijaan vertaisin kuitenkin Kuolleiden lelujen kesää Henning Mankellin Wallander -sarjaan, joka ei ole yhtä repäisevä ja vauhdikas kuin Millennium-trilogia vaan jollain lailla mietteliäämpi.

Kirjan keskiössä on etsivä Héctor Salgado, jolla tavatessamme ei mene hyvin. Vaimo on jättänyt Héctorin toisen naisen takia ja töissäkin uhkaa syyte epäillyn pahoinpitelystä. Tapauksen selvittelyn ajaksi annetaan Héctorille läpihuutojuttu työstettäväksi, vauraan perheen 19-vuotias poika on pudonnut ikkunasta. Onnettomuutta epäillään, mutta pojan äiti vaatii selvitystyötä.

Kuolleiden lelujen kesä on kirja, joka paranee edetessään. Alussa tapaus vaikuttaa melko perinteiseltä dekkari-juonelta, henkilötkin tyypillisiltä, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän lelut veivät minut mennessään. Ilahduin, koska huomasin kirjailijan kehränneen kasaan loppujen lopuksi varsin yllättävänkin kokonaisuuden ja jättäneen loppuun jopa mielenkiintoisen yllätyksen. Liekö se merkki siitä, että Hill aikoo kirjoittaa Barcelonan poliisilaitoksesta lisääkin?

Koulutukseltaan Antonio Hill on psykologian lisensiaatti ja tämä näkyykin tekstissä. Kirjan teemat ovat monelta osin vanhoja tuttuja, mutta Hill lähestyy niitä vähän erilaisesta kulmasta. Kirjan rikkaiden nuorten maailmaan ja puheeseen en aina ihan osannut samaistua, sen sijaan Héctor ja hänen työparinsa Leire tuntuivat hyvin mielenkiintoisilta. Kirja nosti myös matkakuumettani, Barcelonassa haluaisin joskus käydä. Kirjassa kaupunki näyttäytyy helteisen raukeana metropolina, jonka varjoissa voi tapahtua ihan mitä vain... Kenties jo ensi kesänä?

"Sitä paitsi Eixamplen kaduissa, samansuuntaisten ja luotisuorien katujen muodostamassa geometrisessa ristikossa ja komeissa, vanhoissa julkisivuissa, oli jotain mikä sai hänen olonsa rauhalliseksi ja hieman nostalgiseksi. Hän oli tutustunut näihin katuihin Ruthin kanssa, näihin ja moniin muihin, hänen kanssaan hän oli nähnyt niin nähtävyydet kuin tavernat. Héctorille Barcelona oli Ruth: kaunis olematta räikeä, päällisin puolin rauhallinen mutta täynnä pimeitä sopukoita, lisäksi mukana oli ripaus yläluokkaista eleganssia, jossa oli oma viehätyksensä siinä missä raivostuttavuutensa. Molemmat olivat tietoisia luonnollisesta viehätysvoimastaan, siitä että heissä oli jotakin määrittelemätöntä, johon monet halusivat päästä käsiksi tai jota he saattoivat vain ihailla tai kadehtia."

Otava, 2012
Sivuja: 379
Alkuteos: El verano de los juguetes muertos
Ikkunat auki Eurooppaan: Espanja
Saatu ennakkokappaleena.

Verkko / Jonathan Kellerman

Jonathan Kellermanin Alex Delaware -sarja on minulle tuttu monen vuoden takaa. Kellerman kirjoittaa mukavan vetäviä dekkareita ja psykologi-taustansa ansiosta kirjoissa on usein varsin mielenkiintoisia - ja hyytäviäkin kiemuroita. Tämän kirjan tosin olin melkein jättää hyllyyn, sillä kansi hämähäkkeineen ei oikein innostanut. Sitten huomasin Alexin seikkailevan Mikronesiassa ja haluni saada lisäpiste Kaunokirjallisesta maailmanvalloituksesta voitti ötökkäkammoni...

Sarjan aiemmista kirjoista tutut psykologi Alex ja hänen tyttöystävänsä Robin matkaavat paratiisisaarelle, sillä pienellä Mikronesian saarella asuva iäkäs tohtori Moreland on tarjonnut Alexille muutamien kuukausien pituista työtehtävää. Paikka vaikuttaa ensin paratiisilta, mutta matka alkaa saada synkempiä käänteitä. Eksoottisia ötököitä kasvattavassa Morelandissa on jotain outoa eivätkä muutkaan saarella olijat ole siitä tavallisimmista päästä... Kun soppaan lisätään vielä muutama murha, alkaa Alex pelätä pahinta.

Verkko ei mielestäni ole parasta Kellermanin tuotantoa, tuntuu melkein siltä että kirjailija on niin innostunut eksoottisesta tapahtumapaikastaan että unohtaa alkuun kirjan perimmäisen tarkoituksen eli sen että Alexin pitää saada jokinlainen juttu selviteltäväkseen. Jonkin aikaa kirjan jännitys tuntuukin melkein "päälleliimatulta", on kissanainen, joka on vuosia sitten kuollut mystisesti, hämähäkkejä ja lento-onnettomuus... Loppua kohden Verkko toki paranee ja muuttuu tutun iskeväksi jännitykseksi, mutta parannus tapahtuu kuitenkin lukijan kannalta ehkä liian myöhään.

"Niitä oli kolme.
Ei vaan neljä!
Ne juoksivat edestakaisin valkoisella kaakelilattialla valon säikäyttäminä.
Yksi kiipesi suihkuseinää ylös, osoitti meitä tuntosarvillaan ja heilutti niitä.
Robin oli painautunut nurkkaan ja yritti olla kirkaisematta uudestaan.
Yksi niistä kiipesi kylpyammeen reunaa ja pysähtyi sen laidalle.
Se oli vinoneliön muotoinen. Sillä oli punaruskea käteni pituinen panssarikuori.
Kuusi mustaa jalkaa.
Ja liian älykkäät silmät.
Se sihisi.
Ne alkoivat kaikki sihistä.
Ne tulivat nopeasti meitä kohti."

Book Studio, 1997
Sivuja: 376
Alkuteos: The web
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Mikronesia
So American: American Crime, Modern Men Writers, Osavaltio - Kalifornia

Laitos / Simon Lelic

Laitos alkaa pysäyttävästi. Poliisit pidättävät Arthur Priestleyn, hammaslääkärin, epäiltynä homoseksuaalisuudesta. Arthur yrittää turhaan todistella olevansa naimisissa ja pienen pojan isä, tästäkin huolimatta hänet suljetaan Laitokseen. Kun Arthurin vaimo, Julie, ei onnistu saamaan poliisilta minkäänlaista tietoa miehensä olinpaikasta tai edes syytteestä, jonka takia hänet pidätettiin, kääntyy Julie erään toimittajan puoleen saadakseen apua ja oikeutta miehelleen.

Simon Lelic on kirjailija, joka tuntuu ottavan kantaa moniin hankaliin asioihin, kuten kiusaamiseen ja nyt myös valtion vallankäyttöön. Lelicin muista kirjoista poiketen kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa valtiolle on annettu runsaasti oikeuksia terrorismin vastaisten suojelutoimien takia. Lelic tuntuu haluavan muistuttaa ihmisiä siitä että rajattomalla vallalla on kääntöpuolensa. Tavallaan kirja käsittelee myös pelkoa ja sitä, kuinka helposti se voi johtaa ylilyönteihin.

Kirja on tunnelmaltaan tiivis ja synkkä. Tarinaa kuljetaan eteenpäin kolmen kertojan, Arthurin, journalisti-Tomin ja vankilanjohtaja Gravesin kautta. Henkilöistä Graves osoittautuikin minulle kiintoisimmaksi, kenties moraalisten ristiriitojensa takia. Laitoksen johtajana juuri Graves on ikäänkuin hyvän ja pahan, totuuden ja valheen risteyskohdassa ja yrittää valita sen oikean polun saamiensa tietojen perusteella.

Laitoksessa on voimakas kafkamainen tunne ja vaikka se onkin fiktiota, kolkutteli takaraivossani voimakas ajatus siitä, että kirja voisi olla totta. Ehkä se onkin...

(Arthur kirjoittaa mielessään kirjettä pojalleen Casperille, jossa pyytää anteeksi.)"Sinulta Casper: Etten ole luonasi tänään ja huomenna ja joka päivä. Etten ole katsomassa, kuinka opit pyöräilemään ilman apupyöriä, sitomaan kengännauhasi, pissaamaan seisaaltasi. Etten ole saattamassa sinua kouluun. Auttamassa läksyissä. Viemässä ja hakemassa sinua ja nolostuttamassa sinua ihan sillä, että olen isäsi. Etten ole opettamassa sinua ajamaan partaa. Ajamaan autoa. Etten anna sinulle rahaa ja kysy, mihin edelliset menivät. Etten saa tavata Chloëa, Christinaa, Cleoa ja lopulta morsiantasi. Etten saa puristaa kättäsi häissäsi ja livauttaa taskuusi shekkiä häämatkaa varten. Etten saa katsella sinua, vain katsella sinua pala kurkussa, mykistyneenä.
Mutta hänen pitää kirjoittaa se, ei vain ajatella. Millainen viesti kyynelten tahrima kirje olisi?"

Like, 2012
Sivuja: 357
Alkuteos: The Facility
Kirjasta lisää: Kaiken voi lukea
Ikkunat auki Eurooppaan: Englanti

Eva Braun: elämä Hitlerin kanssa / Heike B. Görtemaker

Tämän lukukuukauden suunnittelemattomaksi punaiseksi langaksi alkaa muodostua toinen maailmansota. Ensin luin juutalaisten kohtaloista Unkarissa, sitten tutustuin juutalaisten ja palestiinalaisten loppumattomalta tuntuvaan konfliktiin. Sitten kirjaston hylly vei minut taas Saksaan, tällä kertaa seuraamaan sotaa aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Nimittäin Adolf Hitlerin rakastajattaren, Eva Braunin, silmin.

Minun mielikuvissani Eva Braun ja Hitler ovat olleet jonkinlainen kaunotar ja hirviö -pariskunta, kuitenkin ilman Disneyn söpöyttä. En oikein ole ymmärtänyt mitä Braun Hitlerissä näki, arvellut vain että kenties natsien propagandakoneiston luoma "myyttinen suuri johtaja" sitten kiehtoi Evaa.

Heike B. Görtemakerin tuore elämäkerta ei kuitenkaan avaa Evan persoonaa kovinkaan paljon, pääpaino tekstissä tuntuu silti olevan Hitlerillä itsellään sekä natsien puoluepolitiikalla (joista varsinkin jälkimmäisen koin varsin tylsäksi). Evan elämää ennen Hitleriä kuvataan varsin vähän ja suhteen alkaminen tai Evan omat ajatukset jäävät kovin vieraiksi lukijalleen. Tämä ilmeisesti selittynee sillä että Hitler on salannut rakastajattarensa olemassaolon suurelta yleisöltä hyvinkin tarkkaan, kirjan tiedot pohjautuvatkin pitkälti Hitlerin lähipiirin kuvauksiin Evasta. Paljon tietoa ilmeisesti tuhottiin myös sodan loppuvaiheissa ja siksi Eva näyttäytyykin kirjassa paljolti sellaisena kuin kenties elämässäkin - pelkkänä sivuosan esittäjänä Hitlerin viedessä suurimman huomion. Tämä teki minusta kirjasta vähän turhauttavan luettavan luettavan - minä olisin halunnut tietää enemmän Evasta, en Adolfista. Ne pienet sirpaleet joita kirjaan on hänestä poimittu, tuntuvat myös hetkittäin ristiriitaisilta. Jonkin lähteen mukaan Eva on selkeästi Berghofin, Hitlerin vapaa-ajan asunnon, valtiatar, joka kovastikin käskyttää palvelijoita mutta ei huolehdi heidän hyvinvoinnistaan. Hän on myös nyrpeä, pentumainen, halpoja koruja käyttävä, urheilullinen, syrjään vetäytyvä, täysin epäpoliittinen...

Heike B. Görtemaker on kirjaansa varten käynyt läpi varsin mittavan määrän aineistoa, kirjan lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä. Sen tietäen, olen vähän pettynyt siihen miten vähän Eva esiintyy hänen nimeään kantavassa kirjassa ja miten etäiseksi hän jää. Kiinnostavimmillaan kirja oli loppumetreillään, silti nyt lukemisen jälkeen huomaan etten oikeastaan tiedä juuri mitään uutta Eva Braunista.

Eva Braun, ympärillään Goebbelsien kuusi lasta, jotka olivat juuri muuttaneet vanhempiensa kanssa bunkkeriin, kirjoitti vielä samana päivänä kiireessä ystävättärelleen Hertalle kirjeen, jossa kertoo, että nämä "ovat luultavasti viimeiset rivit ja viimeinen elonmerkki minusta". Loppu tulee "lähemmäs ja lähemmäs". Hän kirjoittaa, ettei pysty edes kuvaamaan, miten "kärsii henkilökohtaisesti Führerin puolesta", joka oli "menettänyt uskonsa": "Terveisiä kaikille ystäville minä kuolen niinkuin olen elänytkin. Se ei ole minulle vaikeaa. Sen sinä tiedät."

Otava, 2012
Sivuja: 400
Alkuteos: Eva Braun
Kirjasta lisää: Ofelia Outolintu
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

Linnut ja meret / Ville Tietäväinen

Sain Linnean blogista vinkin tutustua Ville Tietäväisen aikaisempaan tuotantoon ja kas, kirjastosta löytyikin kappale Linnut ja meret -sarjakuvaa. Tässä vuonna 2003 ilmestyneessä teoksessa on sama upea piirrostyyli ja herkkyys pienille ja silti niin suurille tarinoille.

Tällä kertaa Tietäväinen liikkuu Hongkongissa. Kirja koostuu kahdesta tarinasta, jotka hetken ajan leikkaavat toisiaan. Kirjan runkona toimii tarina Simon ja Katiesta, kahdesta nuoresta aloittamassa elämäänsä. Elämä Mong Kokin pikku asunnossa vain ei lähde helposti liikkeelle...

Tietäväisen kuvan jälki on hämmästyttävää. Albumin sivut on rytmitetty eri kokoisilla kuvilla, joskus maisemalla tai vaikkapa lähikuvalla kirjeestä. Se herättää sarjakuvan eloon aivan tavalla. Kirjaan kulutettujen työtuntien määrä lienee huimaava ja se näkyykin mm. yksityiskohdissa.

Kirjan tarinat ovat liikuttavia, mutta silti tämä kirja häviää Näkymättömille käsille, joka tosin olikin melkoinen tajunnanräjäyttäjä. Molempien kirjojen piirrosjälki on uskomattoman kaunista, mutta kenties Näkymättömien käsien tarina on silti vahvempi ja kokonaisempi ja ennen kaikkea samaistuttavampi, ovathan espanjalaiset tomaatit alati läsnä lähikaupoissamme... Suosittelen silti ehdottomasti lukemaan Linnut ja meret ja jään malttamattomana odottamaan mitä Tietäväinen tekee seuraavaksi!

Tammi, 2003
Sivuja: 117
Kirjasta lisää: Kujerruksia

Teräsleijona / Ilkka Remes

Ilkka Remes on isän ja minun juttu. Joululahjojen ostaminen käy helposti, sillä vuosittain kätevästi joulun alla ilmestyvä Remes on aina isän toivelistalla. Myöhemmin vaihdamme lahjakirjoja ja lukemisen jälkeen jutellaan kirjasta. Näin olen tullut tutustuneeksi Ilkka Remeksen, Taavi Soininvaaran ja Wilbur Smithin - isän suosikkien - kirjoihin.

Minulle Ilkka Remeksen kirjat ovat kuin action-leffoja, joskus sellaisen lukeminen vain rentouttaa. Omat suosikkini taitaa olla Karjalan lunnaat, joka oikeastaan toimisikin elokuvana. Kirjoissa piisaa aina mukavasti vauhtia, plussaa ne saavat myös ajankohtaisista aiheista. Kirjailija tuntuu olevan napsivan varsin mukavasti uutisaiheista teemoja kirjoihinsa, mikä omalta osaltaan vetää lukijan tiiviimmin kirjaan sisään.

Ajankohtaisissa teemoissa liikutaan tälläkin kertaa, kirjan päähenkilö on eronnut ja poliisistakin poispotkittu Riku, jonka suurimpana huolena on Leo-pojan huoltajuuden menettäminen. Rikun ex-vaimo nimittäin on muuttamassa takaisin kotimaahansa uuden puolisonsa, kieron liikemiehen Hansin kanssa. Päästäkseen Rikusta eroon Hans mustamaalaa Rikua venäläismediassa ja saa lastensuojeluviranomaiset kääntymään miestä vastaan. Pitääkseen poikansa maassa Riku alkaa tutkia miehen taustoja ja liiketoimia, mutta asiat osoittautuvat odotettua vaarallisemmiksi.

Minusta Teräsleijona ei ollut kaikkein vetävintä Remestä, mutta toki sen kanssa aika kului ja varsinkin lopun asetelmat olivat mielenkiintoiset. Näitä tuoreimpia kirjoja tosin vaivaa mielestäni tietynlainen samankaltaisuus, olisikin kiva nähdä Remeksen kokeilevan taas vaihteen vuoksi toisenlaista kaavaa...

"Välimaa muisteli puheita kymmenistätuhansista syrjäytyneistä nuorista, jotka muodostivat todellisen uhan yhteiskunnalle. Asiantuntijat olivat sanoneet että tarvittiin vain yksi kipinä, joka saattaisi leimahtaessaan sytyttää suuren palon. Suomessa oli ollut rauhallista yhteiskunnallisten jännitteiden kanavoiduttua viime vaalien jälkeen perussuomalaisten huikeaan vaalivoittoon, mutta edelleenkään mikään ei oikeastaan ollut muuttunut ja merkkejä uudelleen nousevasta tyytymättömyydestä ja turhautumisesta oli ilmassa.
Välimaa siirtyi uutislistalle ja huomasi siellä uuden ilmoituksen. Poliisi pitäisi tiedotustilaisuuden liittyen Venäjän Suurlähetystön eteen jätettyyn räjähteeseen.
Toivottavasti poliisi seurasi tarkasti myös viestittelyä netissä. Välimaa vaistosi, että oli äkkiä jouduttu tilanteeseen, jossa elettiin todellisia sisäisen ja ulkoisen vaaran aikoja."

WSOY, 2011
Sivuja: 468
Kirjasta lisää: Kirjaseuranta, Aamuvirkku yksisarvinen
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Latvia

The child who / Simon Lelic

Näitä järkyttäviä uutisia joutuu lukemaan lehdistä aina silloin tällöin. Lapsi on tappanut lapsen. Surullista ja järkyttävää. Näistä lähtökohdista starttaa Simon Lelicin uusin romaani, The Child Who. 12-vuotias Daniel on juuri vangittu epäiltynä luokkatoverinsa Felicityn murhaan. Tapaus kuohuttaa pientä englantilaiskaupunkia, jossa vaikeaksi lapseksi tiedetty Daniel nähdään ihmishirviönä. Kun kunnianhimoinen pikkukaupungin juristi Leo saa tapauksen hoitaakseen, hän ei arvaakaan mihin on päänsä pistänyt.

Lelicin kirja on toisaalta nopeatempoinen luettava ja mukaansatempaavakin luettava, mutta huomasin kärsiväni siitä, etten oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Lelic on toki taitava näyttäessään henkilöistään molemmat puolet, sekä huonon että hyvän - Leo, joka toisaalta puolustaa nuoren pojan tarvetta kunnolliseen hoitoon, ei tee sitä pelkkää hyvyyttään vaan myös edistäkseen omaa uraansa asianajanana, ajattelematta miten se vaikuttaa hänen perheeseensä. Megan, Leon vaimo, vaikuttaa ajoittain liiankin hauraalta ja hysteeriseltä, mutta kenties hänellä on syynsä siihen. Ja onko Daniel hirviö vai kaltoinkohdeltu lapsi?

Simon Lelic vaikuttaa olevan kirjailija, joka ei karttele vaikeita aiheita. Olen lukenut hänen suomennetun teoksensa Katkeamispiste, joka kertoi kiusaamisesta ja kouluammunnasta. Vaikka kirjan aihe onkin järkyttävä, suomii Lelic myös median ja yhteisön toimintaa. Sitä, kuinka iltapäivälehtiin halutaan vain raflaavia otsikoita ja paljastuskuvia vastuullisuus unohtaen.

Kuvittelin kirjan alunperin miettivän sitä, miten lapsesta voi tulla hirviö, mutta lukiessani huomasin kuitenkin tämän teemaan olevan enemmänkin sivujuonne. Lelic keskittyykin enemmän lasta ympäröivään maailmaan, juristeihin, vanhempiin, toimittajiin - ihmisiin, joilla jokaisella on jonkinlainen intressi lapsi-hirviön suhteen. Kirjan lukeminen osoittautui aika tuskaisaksi, ei niinkään Lelicin kirjoittajantaitojen takia vaan siksi että kevätaurinkoisessa euforiassani en oikein jaksanut tai halunnut samaistua Lelicin maalaamaan synkkään maailmaan. Tämä voisikin olla mainio luettava vaikkapa marraskuussa...

"Some children are born bad. Isn't that what the head teacher had said? They are born bad and there is nothing that anyone can do. The teachers: they tried their best. The parents: they did too. It is not as though the boy was denied opportunities. It is not as though he was not shown right from wrong. So how else can you explain it? He was born bad, Mr Curtice: bottom line, end of story, case closed."

Mantle, 2012
Sivuja: 303
Ikkunat auki Eurooppaan: Englanti

Jouluihminen / Regina Rask

Aloitin jonottelemaan Regina Raskin Jouluihmistä joskus joulun aikoihin. Jono oli melkoinen, en yhtään arvannutkaan Raskin olevan näin suosittu. En tosin ollutkaan aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa, kunhan vain ajattelin napata jouluksi hauskan kirjan. Koska sain kirjan haltuuni näin maaliskuussa, oli ihan kiva huomata että kirjassa käsitellään paljon muutakin kuin joulun aikaa...

Kirja on aika perinteistä chick-lit -tyyliä, kepeä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta sivuaa samalla vähän syvempääkin teemaa, nimittäin sitä suorittamisen ja stressin määrää jolle itse itsemme alistamme. Kirjan sankaritar on jouluaattona syntynyt Eeva, joka kokee olevansa jouluihminen - kuinkas muuten? Eeva on ihminen, joka tekee ensimmäiset jouluostoksensa 27. joulukuuta ja jatkaa tästä joulun valmistelua kiihtyvällä tahdilla. Joulu ei ole joulu jollei tarjolla ole sitä oikeanlaista itsetehtyä sinappia ja ruusun muotoon taiteiltua graavilohta...

Kirja on nopealukuinen ja osa Raskin havainnoista on hauskoja ja vähän oivaltaviakin. Liikoja tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta aikaisemmin lukemien raskaiden sotakirjojen jälkeen oli rentouttavaa vaihteeksi upota Eevan joulunpunaiseen arkeen jossa melkein kukaan ei kuole ja suurin draama syntyy siitä kuka saa suunnitella tavaratalon jouluikkunan.

Minä en ole jouluihminen, varsinkaan samassa mittakaavassa kuin kirjan Eeva, mutta ymmärrän hyvin kirjan viestin. Ymmärrän hyvin paineet, joita vaikkapa naistenlehdistä saa joulun alla - "300 vinkkiä täydelliseen jouluun!" yms. Sama toistuu vähän laajemmassa mittakaavassa muulloinkin vaikka eihän se onnellinen koti synny täydellisestä sisustuksesta tai unelmien lomamatka tiukkaakin tiukemmasta ohjelmasta. Onni on omasta korvien välistä tai asenteesta kiinni!

"Miltähän joulupukinmuorista tuntui ikuinen asema jossain taustalla? Kuinka tämä ollenkaan saattoi hyväksyä sen, että joulupukki keräsi kaiken gloorian ja huomion ilman että oikeastaan teki mitään? Kulki vain hohotellen ympäriinsä, taputteli tonttuja päähän, istui paksulla  takapuolellaan porotokan kyydissä tai tavaratalon nojatuolissa puhuen pehmeitä, lupasi autoradat ja pissaavat nuket. Joulupukki oli pelkkä keulakuva, syvän pohjoisen orjatilallinen. Tontut tuottivat tavarataivasta ja joulupukinmuori syötti, juotti,  siivosi ja huolsi."

Otava, 2011
Sivuja: 222
Kirjasta lisää: Susan kirjasto

Yösyöttö / Eve Hietamies

Luin Yösyötön jokunen vuosi sitten ja tykkäsin siitä niinkin kovasti että odotellessani Tarhapäivän ilmestymistä päätin kerrata mitä kirjassa tapahtuikaan. Kirja lähti mukaani Tallinnan hemmottelureissulle, sillä muistin sen olevan juuri riittävän kevyt ja hauska shoppailun, hieronnan ja herkuttelun välissä nautittavaksi.

Kirjan keskiössä on Antti, tavallinen suomalainen mies. On vaimo Pia, rivari, auto ja perheenlisäystä tulossa. Sitten kaikki muuttuu. Vauvan syntymä laukaisee Piassa henkisen kriisin ja Antti huomaa jääneensä yksin vauvan kanssa. Alkuun Antti tunteekin itsensä varsin avuttomaksi, mutta onneksi apua löytyy mm. naapurista ja hiekkalaatikolta. Yhdeksi tärkeäksi kirjan osaksi muodostuvat lähipuiston pihalta löytyvät äidit, joiden kanssa Antti vähitellen ystävystyy. Äideistä tärkeimmäksi ystäväksi nousee Enni Terttu-tyttärensä kanssa.

Arastelin aikoinani vähän Yösyötön lukemista, sillä mietin voiko lapseton ihminen päästä oikealla tavalla kirjan vauva-arkeen mukaan. Mutta sen verran mainiosti on Hietamies kirjansa kirjoittanut ettei se vaadi minkäänlaisia "ennakkotietoja" vaan pikemminkin antaa kenties lapsettomallekin kurkituksen elämään vauvan kanssa. Itseasiassa, eläydyin hyvinkin paljon Antin avuttomuuden tuskaan - en minäkään tiennyt minkä värisen rään kanssa pitäisi syödä antibiootteja! Tästä samasta syystä ehkä hiukan karsastin Antin ajatusta siitä, että äiti olisi automaattisesti paras hoitaja ja osaa aina tehdä kaiken oikein, isä ei. Ajattelinkin että Hietamiehen ajatuksena on kenties ollut haastaa perinteinen perhekuvio ja todistella Antin kokemusten kautta, että osaa se mieskin. Tai että loppujen lopuksi kaikki ovat samassa veneessä, yhtä väsyneitä, yhtä omistautuneita, yhtä pihalla...

En tiedä millainen lukukokemus tämä on perheelliselle ja tuntuuko kirja kokeneemman näkökulmasta aidolta, mutta ainakin minä uskoin ja pidin kovastikin. Minusta oli kiinnostavaa huomata myös se, että Hietamies onnistuu kirjoittamaan hyvin miehen äänellä ja antamaan muutenkin Antille ja hänen perheelleen oikeat kasvot. Jos Antin ja Paavon suhteen kehittymisen seuraaminen olikin liikuttavaa niin yhtälailla liikutuin myös Antin ja hänen isänsä suhteesta, varsinkin kohtaus jossa Antin isä suojelee Paavoa viimeiseen saakka, kosketti.

Ja vetoaa tämä näköjään myös vanhempiin miehiinkin. Annoin Yösyötön vaihtari-lukemiseksi seitsemänkymppiselle isälleni, jolla kirja on toki vielä kesken, mutta päätti kuitenkin välikommenttina ilmoittaa pitävänsä Yösyötöstä hirveästi "vaikkei se olekaan jännäri". Kuulemma tuo ihan omat vauva-ajat mieleen...

"Tällä olis nälkä, sanoin ja nostin lasta näkyviin takin alta. Poliisi kohotti kulmiaan, nainen kurtisti omiaan. - Eikä sen... äitiä...
Jeesusmariaperkele. Alkoi itkettää. Poika hyysi ja äkkiä kaikki oli liikaa. Naistenklinikka, laukku, taksi.
Etenkin se taksi.
Tuijotin miehen mustia sukkia.
Purin huulta, nostin lasta.
- Kamala nälkä, sanoin niille, katsoin naista, ojensin lasta. -Voitko auttaa?"

Otava, 2010
Sivuja: 383
Kirjasta lisää: Kirjapeto, Kirjasieppo, Mari A:n kirjablogi, Kirjojen keskellä, Kirjaseuranta

American born chinese / Gene Luen Yang

 Seikkailin jälleen kerran kirjaston sarjakuvahyllyllä kun American born chinese osui hyppysiini. Kirjan pirteä ja lapsekas kansi yhdessä kirjan nimen kanssa muodostivat niin kiinnostavan oloisen paketin että pakkohan kirja oli kotiin saakka kantaa...

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, joita kirjalija kuljettaa toistensa lomassa eteenpäin, toistaen kuitenkin samantyyppistä teemaa. Ensimmäinen tarina on kiinalainen legenda apinakuninkaasta, joka ei pääse osallistumaan muiden jumalien kekkereihin koska on... noh, apina.  Toisen tarinan päähenkilönä on nuori amerikankiinalainen Jin Wang, jonka tarinaa seurataan ala-asteikäisestä nuoreen mieheen saakka. Kolmannessa tarinassa rasittava kiinalainen serkku Chin-Kee tulee sotkemaan amerikkalaisen Dannyn elämän.

Kirjan kantavana teemana on erilaisuus. Jokainen päähenkilöistä haluaa ennen kaikkea kuulua joukkoon, olla samanlainen kuin muut. Olipa kyse jumalasta tai rakkaudenkipeästä teinipojasta, tarve on silti sama. Mutta minkälaisen hinnan sopeutuja joutuu maksamaan ja onko se sen arvoista? Kuinka rakentaa oma identiteetti kahden kulttuurin puristuksessa?

Yangin mukaan Jinin hahmo pohjautuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa, Chin-Kee on taas hahmo, jota hän on kehitellyt jo lapsuudessaan. Chin-Kee onkin selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa. Ehkä hänessä kiteytyykin parhaiten nuoren pojan ristiriita kahden kulttuurin välillä? Nautin kovasti kirjan värikkyydestä ja sen tarjoamista näköaloista maahanmuuttajan elämään. Teos oli raikas ja viaton, lempeäkin, silti ajatuksia herättävä. Myös kirjan rakenne on kiinnostava ja vähän erilainen!

Teos on voittanut vuonna 2007 Michael L.Printzin palkinnon sekä Eisner palkinnon parhaasta graafisesta romaanista. Kiinnostaako? Gene Yangin kotisivuilla voi lukea yhden kirjan tarinoista, klik!

First Second, 2006
Sivuja: 233
Kirjasta lisää: Gene Yangin kotisivut

Jeninin aamut / Susan Abulhawa

Olen joskus miettinyt Israelin ja Palestiinalaisalueiden ongelmia. Mitä enemmän ja useammalta kantilta asiaa tutkiskelee sen hankalammalta tilanne tuntuu. Miten esimerkiksi jaetaan kaupunki, joka on pyhä kolmessa eri uskonnossa? Idealisti sanoo että sulassa sovussa kaikki onnistuisi parhaiten. Realisti minussa taas pohtii tuleeko sitä sovun ja rauhan päivää alueelle koskaan. Kun menetykset kummallakin puolella ovat jo kasvaneet niin suuriksi kuinka kukaan jaksaa ponnistella kohti rauhaa?

Näiden mietteideni kanssa aloitin lukea Jeninin aamuja. Olin muutamaa päivää aikaisemmin saanut päätökseen Näkymättömän sillan, kertomuksen juutalaisten koettelemuksista toisessa maailmansodassa ja olin hiukan skeptinen sen suhteen olisiko ajankohta suotuisa tälle kirjalle. Oli se. Vaikka sodasta ja kärsimyksestä en olisikaan jaksanut lukea, mutta jollain tapaa Jeninin aamut toimi jatkumona Näkymättömälle sillalle, näytti yhden näkymän siitä, mitä juutalaisten saavuttua Israeliin tapahtui, mutta toisesta näkökulmasta.

Oi, sinä joka ohitseni kuljit ja kättäsi heilautit
Sinä painoit sydämeeni rakkauden merkin
Kuulin äänesi kun puhelit
kuin oliivipuun laulava lintu
Oi, lentävä lintu korkealla taivaalla
Tervehdi suloista rakastani
Sinun nimesi, sieluni, pysyy mielessäni
Se on kirjoitettu otsaani silmieni väliin

Tarinan kertojana on Amal, jonka taustoissa lienee kirjailija Susan Abulhawan oman elämän viitteitä. Amal syntyy Jeninin pakolaisleirillä, jonne hänen vanhempansa ovat joutuneet vuoden 1967 kuusipäiväisen sodan takia. Taakse jäävät kotikylä ja perheen hallussa sukupolvien ajan olleet hedelmätarhat. Vanhemmat toivovat pääsevänsä takaisin kotiin pian, mutta aikanaan toivo sammuu. Perheen keskimmäinen poika, vauva Ismael, katoaa erään sotilaallisen iskun aikana, lapsettoman juutalaismiehen ryöstäessä pienokaisen itselleen. Väkivaltaisuudet israelilaisten ja palestiinalaisten välillä jatkuvat, jatkuvat - ja jatkuvat. Sota jättää jälkensä Amalin elämään, tuhoten lähes kaiken josta hän välittää.

Jeninin aamut oli samanaikaisesti sekä raskas että hieno lukukokemus. Se vei mukanaan sodan kauhuihin ja jätti olon surulliseksi. Siksikin Jeninin aamut on tärkeä kirja. Se muistuttaa että sodan molemmilla puolilla on sittenkin vain ihmisiä, omine menetyksineen. Abulhawa muistuttaa Yusufin, Amalin veljen, tarinan kautta että meissä kaikissa asuu väkivallan siemen, jos joudumme kohtaamme liian paljon pahuutta. Jäin kirjan myötä jälleen miettimään sitä, kuinka ihminen voi tuollaisten menetysten jälkeen löytää voimaa pysäyttää vihan kierre. Kenties tällainen kirja on alku sille.

Jeninin aamut on kaikessa karuudessaan kauniisti ja voimakkaasti kirjoitettu kirja ja se herätti paljon ajatuksia. Se tuntuu rehelliseltä vaikka kuvaakin vain yhtä puolta tarinasta. Kuin sanojensa tueksi on Abulhawa liittänyt kirjaansa lähdeluettelon, jossa nimiensä perusteella on mukana myös juutalaistaustaisia kirjailijoita. Susan Abulhawan vanhemmat joutuivat jättämään kotinsa Palestiinassa vuoden 1967 sodan takia. Hän on asunut Kuwaitissa, Jordaniassa, Itä-Jerusalemissa ja Yhdysvalloissa. Hän on perustanut säätiön nimeltä Playgrounds for Palestine ajamaan palestiinalaislasten oikeuksia leikkiä.

"Murheemme juuret ovat niin syvällä menetyksessä, että kuolema elää luonamme kuin sukulainen, joka ilahduttaa meitä pysyessään loitolla, mutta joka on silti sukulainen. Vihamme on raivoa, jota länsimaiset eivät kykene ymmärtämään. Surumme saisi kivenkin itkemään. Eikä rakkautemme ole mikään poikkeus, Amal.
Sellaista rakkautta voi tuntea vain, jos on kokenut niin kalvavaa nälkää että se saa ruumiin syömään itseään öisin. Sellaista tuntee vasta kun elämä on suojellut putoavilta pommeilta tai ruumiin läpi ammutuilta luodeilta. Sellainen rakkaus sukeltaa alastomana kohti äärettömyyttä. Uskoakseni Jumala elää siellä."

Kuten tästä tekstistä ehkä käykin ilmi, tämä oli kirja, johon heittäydyin mukaan ja luin sydämellä. Ehkä siksi postaukseni olikin niin vaikea kirjoittaa, eikä olo lukemisen jälkeen ollut hyvä ja seesteinen. Jeninin aamut jätti minulle vain lisää kysymyksiä, ei vastauksia.

Like, 2010
Sivuja: 351
Alkuteos: Mornings in Jenin
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kuuttaren lukupäiväkirja, Booking it, Kiiltomato.net, Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Satun luetut, Mainoskatko
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Palestiinalaisalueet
So American: Pennsylvania

Näkymätön silta / Julie Orringer

Näkymätön silta oli yksi blogien kautta löytämistäni helmistä. Kun kuulin sen käsittelevän unkarilaisveljesten kohtaloita toisen maailmansodan melskeissä, arvelin sen olevan minun juttuni. Sittemmin innostukseni vähän laantui ja mietin jaksanko alkaa moista tiiliskiveä kahlaamaan läpi. Mutta nainen on häilyväinen ja ensimmäisten sivujen jälkeen olin hullaantunut Andraksen tarinaan, jopa siinä määrin että raahasin kirjaa mukanani käsilaukussani jotta saisin jatkaa lukemista mahdollisimman pian. (Tästä syystä minun käsilaukkuni ovat aina suuria. Pienet ja somat laukut ovat muita ihmisiä varten, valitettavasti.)

Kirjan päähenkilö on unkarilainen Andras, joka matkustaa Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Eletään vuotta 1938 ja vaikka Eurooppa vielä näennäisesti elääkin rauhan aikaa, ovat tuulet muuttumassa. Juutalaisena Andraskin on perheineen kohdannut jo sortoa ja vain pahempaa on tulossa. Andras kuitenkin heittäytyy innolla opintoihinsa ja tapaa myös salaperäisen ja kauniin baletin opettajan, Clairen.

Pidin kovasti siitä, että kirjasta noin puolet käsittelee aikaa ennen sotaa, mielestäni se on hyvinkin mielenkiintoista aikaa - arkea, joka on juuri muuttumassa joksikin muuksi. Tässä kirjassa juuri tuo aika tuleekin kauniisti esiin, Andraksen elämä on vielä pääpiirteittäin samanlaista kuin monen opiskelijan tänäkin päivänä. Opiskellaan, käydään töissä, juhlitaan, rakastutaan, silti kaiken takana on kuitenkin koko ajan jo sodan ja vainojen varjo.

Minun Pohjantähteni, Andras ajatteli. Minun kompassini pohjoinen.

Kirjassa on oikeastaan kaksi tasoa, joista toinen, eeppisempi kuvaa juutalaisvainoja ja toista maailmansotaa. Toinen taso on arkisempi ja sen viestinä on pitkälti rakkaus. Ei vain Andraksen ja hänen kohtalokkaan naisensa välillä vaan myös koko perheen kesken. Tämän tyyppisten kirjojen myötä olen huomannut minusta kuoriutuvan vihaisen lukijan. Kuten Minun kansani, minun rakkaani -kirjan ja monen muunkin myötä huomaan suuttuvani maailman vääryyksistä. Vaikka olenkin lukenut monta kirjaa tästä aiheesta, se silti onnistuu järkyttämään, niiinkuin sen pitäisikin. On käsittämätöntä kuinka helppoa onkaan saada ihmiset vihaamaan toisia pelkän uskonnon tai ihonvärin perusteella, tehdä kokonaisesta kansasta vihollinen, jolla ei enää ole ihmisarvoa.

Lukiessani aloin olla utelias myös kirjailijan suhteen. Miksi amerikkalaisnainen kirjoittaa massiivisen romaanin juutalaisvainoista? Pieni tutkimus netissä paljasti että Orringerin isoisä, Unkarista kotoisin olevan nuori juutalaismies, oli opiskellut muutaman vuoden ajan Pariisissa arkkitehtuuria... Näkymätön silta toki on Orringerin mukaan fiktiota, mutta hän sanoo isoisänsa tarinan luonnollisesti vaikuttaneen kirjan sävyihin. (The Daily Beast: The Writers to Watch, 24.03.2010)

(Andras kuulee hallituksen arvioineen puolentoista miljoonan puolanjuutalaisen kuolleen.)
"Puolitoista miljoonaa juutalaista miestä, naista ja lasta - miten sellaisen määrän käsittää? Andras tiesi, että Dóhany-kadun synagoogan penkeille mahtui kolmetuhatta ihmistä. Jotta sinne saisi mahtumaan puolitoista miljoonaa, koko rakennus kaarineen, kupoleineen ja maurilaisine koristeineen, parvineen, tummasta puusta tehtyine penkkeineen ja kullattuine arkkeineen pitäisi kertoa viidellä sadalla. Ja sitten pitäisi nähdä jokainen noista synagoogista ääriään myöten täynnä: pitäisi kuvitella joka ainoa mies, nainen ja lapsi ainutlaatuisena ja korvaamattomana ihmisolentona, sellaisena kuin Andras piti Mendel Horovitizia ja Norsunluutornia ja veljeään Mátyásta, ja kuvitella heille jokaiselle toiveita ja pelkoja, isä ja äiti, syntymäpaikka, oma sänky, ensirakkaus, muistojen seitit, kätketyt salaisuudet, iho, sydän ja äärettömän monimutkaiset aivot - nähdä heidät ensin mielessään sellaisina ja sitten kuolleina, ikiajoiksi pois pyyhkäistyinä - kuinka sellaista tuhoa voisi käsittää?"

Mielenkiintoista muuten huomata miten erilaisia lukunopeuksia kirjat vaativat/sallivat. Ahmaisin tämän paksukaisen kolmessa päivässä, mutta 250-sivuinen Kultapoika, smaragdityttö vei lähes viikon. Kirjan sivumäärää arasteleville siis rohkaisua - nämä 765 sivua menevät kuin siivillä!

Otava, 2011
Sivuja: 765
Alkuteos: The invisible bridge
Kirjasta lisää: Leena Lumi, Luettua, Riinan lukuisat kissanpäivät, Täällä toisen tähden alla
Juonikeskustelua kirjasta käydään Juonittelua-blogissa!
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Unkari
So American: Modern Woman Writers, Florida

Sivistyksen turha painolasti / Minna Lindgren

Jonkin asteisena listailufriikkinä innostuin kovasti kun löysin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhan painolastin kirjaston hyllystä. (Miten se kirjastotäti osaakin aina laittaa niin mahtavia täkyjä tarjolle?!) Mahtava idea - luetaan kokonainen vanha ja huonoksikin haukuttu tietosanakirja läpi!

Kirja on hulvaton! Se rakentuu tietosanakirjan viitteistä joiden kautta Lindgren kertoo tarinaansa. Oheisjuonena Lindgren läpikäy omaa elämäänsä - työtään konttorilla, sitkeää sijoitusrahastomyyjää, matkaa Teneriffalle, lapsuudenmuistojaan. Kirja alkaa leppoisasti mutta kiihtyy loppua kohden hurjaksi kertomukseksi myös tämän päivän työelämästä, jossa konsultit leikkivät laatikkoleikkejä ja ihminen voi huomata olevansa tarpeeton osa organisaatiota.

Kirjan päähenkilönä on siis Minna Lindgren -niminen nainen, jonka elinolosuhteet muistuttavat paljon kirjailija Minna Lindgreniä. Teksti on ihanan ironista ja sen sävyistä käy toki hyvin ilmi se, että teos on osin kuvitteellinen tai ainakin railakkaasti liioitteleva. Silti Minna tuntuu ihan oikealta ihmiseltä mikä tekee tekstistä aitoa ja kiinnostavaa. Melkeinpä kuvaisin häntä Suomen 47-vuotiaaksi Bridget Jonesiksi, jolla tosin ei ole romanssihuolia vaan joka lukee tietosanakirjaa.

Naureskelin sanojen hassuille kirjoitusasuille kuten kälpeälle, säihkimiselle ja avocadolle, joka kuulemma tarkoittaa asianajajaa. Lindgren käyttääkin varsin veijarimaisesti sanakirjan sanoja tekstissään, joka antaa tekstille mukavan erikoisen, joskin hetkittäin vähän vaikealukuisen, säväyksen. Viihdytyksen lisäksi kirja siis luonnollisesti myös sivistää ja toivon että pian osaan itsekin Minnan tapaan käyttää sellaisia sanoja kuin kälpeä tai säihkiminen...

chassé Liukuva tanssiaskel, jolla siirrytään oikealle tai vasemmalle toisen jalan luisuessa nopeasti perässä.
chasee-croisé Joutava säihkiminen
cancan Rivoliikkeinen algerilainen katrillitanssi

"Aivan, Minna-Liisa, en kai häiritse?", mies sanoo. Hänen täytyy olla sosiaaliviranomainen tai kaupustelija. Otan oikealla jalalla liukuvan tanssiaskelen yrittäen siirtyä vasemmalle, mutta vasen jalka luisuu oikealle. Säihkin joutavasti kuin harrastaisin rivoliikkeistä algerialaista katrillitanssia.

Teos, 2011
Sivuja: 341
Kirjasta lisää:  Booking it some more

Ulkoministeriö: diplomaattisia merkintöjä 1 / Abel Lanzac, Christophe Blain

Kirjainten virran Hannalle kiitos loistavasta sarjakuva-vinkistä, nautin nimittäin hirmuisesti Ulkoministeriö-kirjasta!

Kirjan keskiössä on nimensä mukaisesti ulkoministeriö ja sinne puheenkirjoittajaksi palkattu nuori mies. Puheenkirjoittajan työ vain ei ole ihan yksinkertaista, sillä kaikkia olisi pyrittävä miellyttämään ja itse ministeri vasta melkoinen tapaus onkin! Kirjan itseoikeutettu tähti onkin juuri ministeri, joka selkeästi onkin elämää suurempi ja varsin hulvaton hahmo. Ministeri on kiihkeä ja energinen hahmo, jonka visiot ovat melkein tavallisen tallaajan käsityskyvyn ulkopuolella. Blain piirtääkin hänet usein muita suuremmaksi ja korostaa hänen liikkeitään mm. vauhtiviivoin. Blainin piirrostyyli antoikin todella hyvän käsityksen tilasta ja liikkeestä, voisin mainiosti kuvitella tämän sarjakuvan myös animaatioelokuvaksi!

Mielenkiintoa kirjaan tutustumiseen lisäsi se, että Abel Lansac (salanimi) on aiemmin työskennellyt Ranskan ulkoministeriön virkamiehenä. Utelias bloggaaja harmittelikin tietämättömyyttään Ranskan poliittisesta pelikentästä, uskoisin että maan politiikkaa paremmin tunteva saattaisi saada kirjasta vielä enemmän irti. Voin myös kuvitella että ministeriössä on arvuuteltu Lansacin henkilöllisyyttä kiivaasti!

Ulkoministeriön 2 osa on jo ilmestynyt Ranskassa, joten nyt vain hartaasti odotellaan uutta suomenkielistä kirjaa... Christophe Blainilta on ilmestynyt myös Maalari ja merirosvo -sarja, johon tekisi mieleni seuraavaksi tutustua. Tämä kirja oli niin mainiota luettavaa, että se menee ehdottomasti Suosikit-kategoriaani ja saatanpa ostaa sen ihan omiinkin kokoelmiin!

WSOY, 2012
Sivuja: 98
Alkuteos: Quai d'Orsay
Kirjasta lisää:  Kirjainten virrassa

Kirottu Istanbul / Elif Shafak

Olin melko innoissani tarttuessani Elif Shafakin Kirottuun Istanbuliin, en ole aiemmin lukenut turkkilaisten naiskirjailijoiden teoksia ja Istanbul paikkana on sellainen jossa joskus haluaisin käydä. Siis muutenkin kuin kirjallisesti. Kirja alkoikin kiinnostavalla tavalla tavattuani Zelihan eräänä iltapäivänä sateisen Istanbulin kaduilla.

Kirottu Istanbul on kahden suvun tarina, mutta samalla se kertoo kaunista ja rumaa, monimutkaista ja kiehtovaa tarinaa. Kirjan keskiössä on kaksi nuorta tyttöä, turkkilainen Asya ja amerikanarmenialainen Armanoush. Asya on kasvanut isättömänä perheen naisten ylitsevuotavassa huomassa räväkän Zeliha-äidin tultua raskaaksi 19-vuotiaana. Asya itse on vihainen ja kipakka luonne, joka rakastaa Johnny Cashia. Armanoush taas on Asyan Amerikkaan kirousta paenneen enon, Mustafan, tytärpuoli. Hän on kiinnostunut armenialaisista sukujuuristaan ja päättää matkustaa isäpuolensa perheen luokse tutkimaan sukunsa historiaa.

Kirja on hetkittäin suorastaan hengästyttävä ja melkeinpä liiankin runsas ja rönsyilevä, varsinkin kirjan alkupuolella mietin oliko kaikki tämä ihan tarpeellista vai olisiko vaikkapa henkilögalleriasta voitu tipauttaa pois vaikkapa jokunen täti tai hautaustoimiston autonkuljettaja? Ensimmäiset 200 sivua ihmettelinkin kuulemiani kehuja, mutta joskus sitkeys palkitaan. Puolivälin tienoilla minäkin aloin ymmärtää Istanbulin viehätystä. Kirjassaan Shafak käsittelee mm. vuonna 1915 tapahtunutta armenialaisten kansanmurhaa, joka ilmeisesti on vieläkin arka paikka turkkilaisille. Hän nimittäin sai kirjansa johdosta syytteen turkkilaisuuden halventamisesta, syyte tosin sittemmin kumottin.

"Elämä on kaikkea muuta kuin sattumaa, vaikka toisinaan tarvitaan jinni sen käsittämiseen."

Paitsi historiallisista näkökulmista, kirja on myös kiinnostava kuvaus kulttuurista, joka on melko vieras minulle. Kirotun Istanbulin myötä koin kuitenkin jinnit, ruokalajit, äänet, koko sen ihanan sekamelskan joka Istanbul varmasti on. En aivan varauksettomasti Kirottuun Istanbuliin kuitenkaan rakastunut, mutta pidin siitä sen verran että saattaisin hyvinkin lukea toisenkin kirjailijan teoksen, vaikkapa Rakkauden aikakirjan.

"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä.
Istanbulissa on jo aamu."

Gummerus, 2012
Sivuja: 498
Alkuteos: The bastard of Istanbul
Kirjasta lisää: Kirjavinkit, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Kirjakirppu, Mari A:n kirjablogi, Lukutuulia, Leena Lumi
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Turkki

Kultapoika, smaragdityttö / Li Yiyun

Karttelen normaalisti novellikokoelmia, koska pidän pitkistä tarinoista. Yiyun Lin Kultapoika, smaragdityttö kuitenkin sai huomioni heti, koska Kiina on paikka, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Historiallisia tarinoita Kiinasta olenkin lukenut, mutta Kiinan nykypäivään sijoittuvat teokset ovat harvinaisempaa herkkua, siksipä päätin astua pois mukavuusalueeltani ja lukea novelleja.

Kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka ovat pääosin arkisia tarinoita jokapäiväisestä elämästä. Useissa tarinoissa päähenkilö on jo iäkkäämpi ihminen, kenties yksinäinen ihminen, niissä onkin haikeutta menetetyistä mahdollisuuksista, työurista, lapsista. Novellit ovat usein haikeita ja surullisiakin katkelmia ihmisten elämistä, mutta niistä löytyy myös lempeyttä ja hiukan ylläten, hitunen huumoriakin. Oma suosikkini oli Palavat talot, joka kertoo eläkkeellä olevien naisten perustamasta etsivätoimistosta. Naiset erikoistuvat pettävien aviomiesten paljastamiseen, mutta kuinka käykään sitten kun he saavat asiakkaakseen miehen?!

Novellit kuvaavat hienosti nyky-Kiinan arkea ja lähistorian synnyttämiä pieniä tragediota. Li kuvaa asiallisesti maaseudun asukkaiden köyhyyttä, samoin kuin modernin teknologian mukanaan tuomia uusia ilmiöitä. Kirjan perusteella Kiinasta piirtyykin melko moniulotteinen kuva, jossa eletään jo kiihkeästi uutta aikaa mutta jossain taustalla silti sitkeästi vaanivat vanhat perinteet ja tavat, vanhempien hoitamisesta kasvojen menettämisen kauheuteen.

Kerronnaltaan kirja muistuttaa minua hiukan Haruki Murakamin teksteistä, kuitenkin ilman maagista realismia, sillä Li Yiyunin kirjojen henkilöillä jalat ovat tiukasti maassa. Pitkistä teksteistä pitävänä lukijana ilahduin siitä, että kirjassa oli muutamia pidempiäkin tekstejä joihin syventyä. Vielä varoituksen sananen työmatkalukijoille: tämä kirja vaatii oman rauhansa ja paikkansa, pienestä sivumäärästä huolimatta minä luin tätä lähes viikon.

"Nuorena luulee rakkautta tärkeimmäksi asiaksi", professori Shan sanoi yhä ikkunaan päin. "Se on ihan luonnollista, vaikka toivonkin että olisit oppinut jotakin sinulle lukemistani kirjoista. Ihminen voi tuhlata elämänsä tavoittelemalla kukkaa peilistä, kuuta joesta mutta sinulle en soisi niin käyvän."

Tammi, 2012
Sivuja: 259
Alkuteos: Gold Boy, Emerald Girl
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä, Opuscolo - kirjasta kirjaan
So American:  Immigrant background
Saatu arvostelukappaleena.