Muistelmat / Farah Diba Pahlavi

Luin jokunen viikko sitten kirjan nimeltä Talo moskeijan vieressä, joka kertoi Iranin vallankumousvuosista. Kun lukee, alkaa ymmärtämään kuinka vähän sitä oikeastaan tietääkään mistään mitään. Jokainen kirja toki vastaa kysymyksiin, mutta herättää myös uusia. Talo moskeijan vieressä herätti uteliaisuuden Iranin tapahtumia kohtaan ja siksi nappasin luettavaksi viimeisen shaahittaren, Farah Diba Pahlavin, elämäkerran.

Farahin tarina on hiukan raskasta luettavaa, ehkä eniten siksi, että lukija tietää ettei kertomus pääty onnellisesti. Silti hämmästelin Farahin voimaa ja isänmaan rakkautta vaikeissa oloissa, en tiedä miten itse selviäisin moisesta, jaksaisinko itse auttaa reippaasti muita kärsittyäni noin suuria tappioita. Hienoa että edes joku pystyy.

Farah Diba oli nuori iranilaisnainen, jonka jo kahdesti eronnut shaahi Reza valitsee puolisokseen. Vaikka pariskunnalla olikin ikäeroa 20 vuotta, Farahista välittyy suuri rakkaus ja ihailu miestään kohtaan. Farahin tarina painottuukin yllättävänkin paljon 80-luvun alkuvuosiin, synkkiin aikoihin, jolloin Farah miehineen oli joutunut maanpakoon ja shaahin sairaus paheni. Lukiessani näitä sivuja mietin kaiken tuntuvan melkeinpä painajaismaiselta - olette pakolaisia, miehesi tarvitsee kovasti lääkärihoitoa, maailman hallitukset, joissa vielä hetki sitten oli ystäviä, ilmoittavat että ette ole tervetulleita sinne, kotimaasi uusi hallitus tarjoaa suuria summia sille, joka surmaa miehesi...

Aloittelin kirjan lukemista samoihin aikoihin kun Britanniassa vietettiin prinssi Williamin häitä, enkä siis voinut olla miettimättä millaista kuninkaallinen elämä oikeastaan on. Farahin lähtökohdathan ovat pitkälti samat kuin Katellakin, nuori, tavallista elämää elänyt tyttö nousee kuningattaren osaan. Media seuraa, hovissa on omat kiemuransa, kansa jäljittelee uutta idoliaan hiustyyliä myöten, entinen elämä ja urahaaveet jäävät, tilalla on suuri rakkaus mieheen jolla on vaikea työ. Ei taida olla helppoa olla prinsessa.

(Farah on saapunut Pariisiin ostamaan hääpuvustoa ja törmää ensi kertaa paparazzeihin.)

"Olin pyörällä päästäni mutta silti minua hymyilytti. Minulle ei kuitenkaan jäänyt aikaa vetää henkeä, sillä tuskin autonovet olivat paukahtaneet kiinni, kun jouduimme ansaan. Salamavalot valaisivat auton sisätilan, ja koska väkijoukko esti meitä pääsemästä eteenpäin, tunsin olevani kuin takaa ajettu eläin, jota metsästetään yöllä, jotta se voitaisiin häikäistä paremmin. Kun kuljettaja viimein tuli päästämään meidät pälkähästä, alkoi rodeo, jossa olin menettää järkeni. Koska lehtikuvaajat ajoivat meitä takaa moottoripyörien selässä ja melkein heittäytyivät hurjaa vauhtia automme eteen, kiljuin kauhusta ja pelkäsin koko ajan, että joku heistä saisi surmansa. Tuloksena oli kokonainen sarja valokuvia, joissa olin suu auki, kasvot pelon vääristäminä. Näitä kuvia käytettiin myöhemmin hyväksi, kun haluttiin väittää että olin onneton..."