Iloa etsimään

Olen aloittanut tämän postauksen monta kertaa ja montaa kertaa olen jättänyt sen kesken mutta vuoden vaihtuessa lienee oikea aika tälle. Kulunut vuosi on ollut työläs ja se on verottanut jopa harrastamistani. Viime kuukausina olen hiljalleen huomannut ilon hiipuvan bloggaamisesta ja jopa lukemisesta ja silloin lienee aika pitää tauko, vetää henkeä ja tuumailla. Miettiä sitä, mikä tökkii ja mitä haluan tehdä. Hautoa ideoita ja etsiä iloa ja uutta virtaa.

Mielenkiinnolla odotan minne tieni vie vuonna 2016, ainakin maailma on mahdollisuuksia täynnä. Toivotan kaikille hyvää uutta vuotta, mainioita lukuhetkiä ja iloa!

Hauskuutusta viihdemaailmasta Mindy Kalingin Why not me? ja Lauren Grahamin Someday, someday, maybe

Flunssaillessani hyppysiini osui kaksi kepeää ja hauskaa äänikirja viihdemaailmasta, jotka olivat aika pitkälti juuri sitä mitä väsynyt ja kehnossa kunnossa oleva ihminen nyt vain voi haluta kuunnella. Jos kaipaat hilpeää piristystä ja hassuttelevaa hattaraa, tsekkaa nämä!

Mindy Kaling: Why not me?
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2015
Kesto: 4h 57min
Lukija: Mindy Kaling

Komedienne Mindy Kalingin (mm. Konttori) Why Not Me sisälsi otoksen omaelämäkerrallisia pakinoita, joissa Mindy iloittelee mm. kertomalla millaista hänen elämänsä on nyt kun hän on melkein kuuluisa ja luonnollisestikin myös esimerkiksi deittailu ja sinkkuus kuuluvat kirjan teemoihin.

Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta: Mindy on juuri niin höpsö ja aito kuin kuvittelinkin, sellainen henkilö, jonka voisin kuvitella vaikka omaan kaveripiirinikin. Teemoissa löytyy valinnanvaraa, aina yliopistoelämästä kirjoittamiseen ja ystävyyteen saakka. Parhaiten minulle mieleen jäi email/tekstiviesti-muotoon kirjoitettu kertomus rinnakkaisesta Mindystä joka toimisi latinan opettajana New Yorkissa, viimeistään tätä kuunnellessani vakuutuin Kalingin kirjoittajantaidoista - teksti toimisi mainiosti vaikka televisiossakin.Kirja on lyhyt ja vaikka toisaalta pidänkin siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa, flunssan tuhoamat aivoni kokivat Mindyn puhuvan välillä hieman liiankin nopeasti ja pirtsakasti.

“Work hard, know your shit, show your shit, and then feel entitled. Listen to no one except the two smartest and kindest adults you know, and that doesn't always mean your parents. If you do that, you will be fine.” 

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2013Kesto 8h 27min
Lukija: Lauren Graham

Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham oli puolestaan kirjoittanut kelpo chick-litiä, jossa Franny Banks -niminen nuori näyttelijä etsii onnea ja menestystä vuoden 1995 New Yorkissa. Frannie on Bridget Jonesia muistuttava sankaritar, joka onnistuu joutumaan mukaan jos jonkinmoiseen soppaan luoviessaan tietään kohti tähteyttä.


Someday, someday, mayben tarina sisältää kaikessa kepeydessään myös koskettavia hetkiä Frannien kärsiessä takaiskuista ja kirja onkin mielestä ihan kelpo kasvutarina. Frannie on henkilönä helposti samaistuttava, inhimillinen toilailija jolle toivoo vain onnellista loppua. Tästäkin toiveesta huolimatta, oli mukavaa huomata ettei tarina ollut liian sokerinen.

Paperiprinssi / Kaari Utrio

Kaari Utrion epookkiromaanit ovat melko takuuvarmaa luettavaa. Yllätyksiä ei toki suuremmalti tarjoilla mutta minusta on silti jotenkin lohdullista, kuinka kukin epäonnisen oloinen, mutta nokkela ja vahvaluontoinen mamselli lopulta onnistuu löytämään arvoisensa sulhon ja purjehtimaan onnellisesti avioliiton satamaan. Jokin näissä romaaneissa herättää minussa myös kaikuja Jane Austenista, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Samankaltaisuus toki vaivaa kirjoja, vaikka olenkin varmasti suurimman osan lukenut, en kenties vuotta myöhemmin pystyisi nimeämään kirjoista montaakaan. Yksi taisi kenties sijoittua Lappiin...

Tässä suhteessa Paperiprinssi on siis taattua Utriota. Suurkosken paperiruukilla rakastutaan, Helsingissäkin käydään tanssimassa ja lopulta he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Sankaritar on tällä kertaa pitkä ja napakka neiti Wilhelmine, joka pyörittää sujuvasti kokonaista ruukkia eikä sulhokaan ole yhtään hullumpi.

Rakkausjuonien ohella Utrio usein onnistuu sivuhenkilöissään joista usein löytyy jokunen vallan hulvaton tapaus. (Tässäkin kohtaa muistelen mieluusti esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, josta myös löytyi mm. vallan mainiota, hupsua herrasväkeä.) Niin käy tällä kertaa, itseasiassa uskaltaisin melkein sanoa että Paperiprinssi on yksi Utrion hauskimmista teoksista, mm. kipakka Pappa Falkenstein on melkoinen tapaus!

Pienenä puutteena teoksessa olivat kenties kovinkin pitkät pätkät Siperian seikkailuja ja paperintuotannon ihmeitä, jotka vähitellen alkoivat hiukan puuduttaa vaikka ymmärränkin halun tehdä kunniaa esimerkiksi käsityöläisille.

Amanita, 2015
Sivuja: 470

Kaksi synkkää sarjakuvaa: Perkeros ja Kuolema, elämisen kallis hinta

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros (WSOY, 2013), 185s.

JP Ahosen sarjakuvat kuuluvat suosikkeihini kotimaisen sarjakuvan saralla. Villimpi Pohjola -sarja on esimerkiksi vallan mainio ja siksi tulin nappaaneeksi kirjastosta mukaan myös Perkeroksen, josa meno on astetta rokimpaa ja tummempaa. Perkeros on avantgardistinen metallibändi, jossa soittavat musiikissaan täydellisyyttä hakevat Akseli, monitaituri Lilja, ikivanha hippi nimeltä Kervinen ja Karhu, lisävahvistusta löytyy läheisessä kebab-pizzeriassa työskentelevästä Aydinistä. Bändin näytönpaikka on Rocktoberfesteillä mutta jotain kovin outoa myös eräässä hipster-bändissä...

Perkeros viihdytti minua loistavasti, luultavasti olisin nauttinut kirjasta vielä enemmän jos tuntisin paremmin metalli-musiikkia, mutta toki tunnelmat välittyivät silti hienosti. Kirjaa voisi ehkä luonnehtia sanoilla rokkaavampi ja jännittävämpi versio Villimmästä pohjolasta, siinä määrin tutulta Ahosen kynänjälki ja hahmot tuntuvat. Tarina on kuitenkin aika vinkeä ja piirtäjän kynänjälki sekä ruutujen rytmitys toimivat hienosti! Suosittelen!


Neil Gaiman: Kuolema, elämisen kallis hinta (Vertigo, 2013), 240s.

Neil Gaimanin kirjoittama sarjakuvasarja esittelee nuoren tytön hahmon ottaneen Kuoleman useissa seikkailuissa. Gaimanin kuolema on ilkikurinen, lempeä, arkinen, filosofinen ja silti vakava ja lopullinenkin. Kirja sisältää tarinat Elämisen kallis hinta (Gaiman, Bachalo, Buckingham), Elämä on parasta aikaa (Gaiman, Bachalo, Buckingham), Talvinen kertomus (Gaiman, Jones, Muth), Kehrä (Gaiman, Bachalo, Bo, Bleyaert), Näyttelykuvia ja Kuoleman puheenvuoro elämän puolesta (Gaiman, McKean).

Kuoleman lukeminen jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin.  Kirjan synkkä pohjavire oli kiinnostava, samoin kuin henkilövalinnat, mutta karsastin hiukan eri tekijöiden piirtämiin sarjoihin hyppäämistä. Olen melko nirso piirrosjäljen suhteen ja tästä syystä esimerkiksi Talvinen kertomus ei miellyttänyt lainkaan, kun taas Elämä on parasta aikaa osoittautui suosikikseni. Mielenkiintoinen, mutta ei täydellinen lukukokemus.

Odininlapsi / Siri Petterson

Siri Pettersonin Odininlasta on kehuttu blogistaniassa mukavanlaisesti ja siksipä kirja herätti minunkin mielenkiintoni ja onhan siinä kieltämättä makusteltavaa: tutunomainen, mutta silti riittävän erilainen maailma ollakseen kiinnostava, sitkeä sankaritar, tuhoon tuomitun oloista rakkautta ja maailma muutoksen kourissa. Kelpo kerrontaakin vielä.

Odininlapsi on nuoresta Hirkasta kertovan Korpinkehät-trilogian ensimmäinen osa. Muista nuorista poiketen Hirkalla ei ole häntää, hänen isänsä on kertonut suden hyökänneen tyttösen kimppuun vauvana. Riitin ajan lähestyessä selviää että Hirka onkin pelätty ja inhottu odininlapsi joka levittää mätää ympärilleen. Samaan aikaan Hirkan paras ystävä, mahtavan An-Elderin suvun vesalle Rimelle, alkaa selvitä totuus valtaapitävien toiminnasta eikä Yminmaa tule olemaan enää entisensä.

Pidin Odininlapsesta hurjasti. Pettersonin luoma maailma on riittävän tuttu, silti uusi ja erilainen ollakseen kiinnostava. Kirjan kerronta on sujuvaa ja koukuttavaa, erityisen hienosti kehittyy sähkö Rimen ja Hirkan välillä - tässäpä onkin mainio pääpari seurattavaksi! Pohjoismainen viikinkitunnelma on hieno elementti, etenkin kun sitä höystetään magialla, mustiin puetuilla supersotureilla ja korpeilla.

Kuten sanottua, hurahdin Odininlapsen maailmaan täysin ja kirja tulikin ahmittua hyvin nopeasti. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa ja pahoin pelkään että edessä on monta, pitkää kuukautta ennenkuin seuraava osa, Mätä, on hyppysissäni. Huokaus...

Jalava, 2015
Alkuteos: Odinsbarn
Sivuja: 612
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist

Tietokirjatuokio: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous ja Ikävät ihmiset: kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa

Marraskuussa käpäliini osui parikin psykologiaan liittyvää tietokirjaa, joista molemmista olin ensin innoissani ja sitten huomasinkin kurtistelevani kulmiani. Samasta syystä päädyin lopulta niputtamaan kirjat samaan postaukseen, ajatuksella että pohdiskelisin sitä, mikä näissä kirjoissa tökki.

Linus Jonkman: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous. Atena, 2015. 265s. Suomentanut Ulla Lempinen.

Linus Jonkmanin Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous kiinnosti ja innosti aluksi, olenhan itsekin hiljaiseen pohdiskeluun taipuvainen ja esimerkiksi Susan Cainin Hiljaiset oli aikanaan mielestäni mainiota luettavaa. Jonkman itse on konsultti, joka siis itsekin on introvertti ja kirja onkin pitkälti introverttiuden ilosanoman julistamista. (Mikä suoraan sanottuna tuntuu minusta ajatuksena oudolta? Ei kai yksi luonteenpiirre ole sinällään toista parempi?) Kirja sisältää myös introvertti-testin.

Jonkmanin kirja on hiukan viihteellisen oloinen ja keskusteleva ja aluksi pidin tästä piirteestä. Tuntui kivalta lukea toisesta ihmisestä, joka kokee asiat samoin kuin minä - mikä ehkä onkin kirjan ajatuksena. Jossain vaiheessa Linus alkoi kuitenkin ärsyttää: hän teki muutamia kardinaalivirheitä kuten esimerkiksi yleisti liikaa. Linus, jos sinä saat parhaiten töitä tehtyä aamuvarhaisella, se ei toki tarkoita että sama koskisi kaikkia introvertteja, me olemme kaikki yksilöitä. Osa introverttien esityistä luonteenpiirteistä myös mielestäni oikeasti liittyi johonkin muuhun luonteenpiirteeseen ja aloinkin hiukan epäillä Linusin tutkimuksen laatua. Eniten kuitenkin ärsyttivät hauskoiksi tarkoitetut, joka luvun lopussa olevat, ekstroverteille suunnatut tiivistelmät, "koska ekstrovertit eivät kuitenkaan malta lukea koko kappaletta". Tiedän, olen tosikko, mutta en ymmärrä edelleenkään tarvetta vastakkainasettelulle.

Summa summarum: kepeä ja suhteellisen hauska kurkistus introvertin maailmaan, ei tosikoille tai nillle, jotka toivovat vakavampaa otetta asiaan.

Satu Kaski, Vesa Nevalainen: Ikävät ihmiset:  kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa
Kirjapaja, 2015, 157s.

Ikävät ihmiset kiinnosti minua ihan käytännönkin syistä, elämän polulla on joskus tullut jokunen rasittavakin tyyppi vastaan ja luonnollisesti halusin tietää kuinka näistä henkilöistä parhaiten selviäisi. Into kuitenkin laski melko nopeasti, sillä kirja osoittautui hieman raskaaksi lukea listamaisuutensa takia. Kirjan alku, jossa mm. kuvataan sitä, millainen on hankala ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan (tämä siis ilman huumoria!) on kiinnostava mutta valitettavasti itse asiaan pääseminen kestää. Suuren osan kirjasta nimittäin nielaisee erilaisten hankalien tyyppien esittely (perfektionistit, marttyyrit, jumittajat...) ja varsinaisiin keinoihin päästään vasta aivan lopussa ja silloinkin niitä käydään läpi lyhyelti. Koin myös hankalaksi sen, että eri tyyppeihin tepsivien keinojen esittely ei ollut tyypin esittelyn kohdalla mutta nämä lienevät makuasioita.

Tämän kirjan ongelma oli kenties se, että kaipasin jollain tavalla syvemmälle ongelmaan pureutuvaa teosta, jossa nimenomaan olisi keskitytty erilaisen tyyppien kanssa toimeentulemiseen, eikä hitunen kepeyttä olisi varmaankaan tehnyt pahaa. Kokonaisuutena varmasti hyvä tietopaketti jos elämässäsi on hankala ihminen jota haluat ymmärtää.

Pretty girls ja Blonde hair, blue eyes / Karin Slaughter

Varoitus: jos olet pelkuri, yksin kotona ja pimeää ja myrskyisää, älä lue tätä kirjaa. Allekirjoittaneella ei järki päätä pakoittanut kun löysin uusimman Karin Slaughterin kirjan Pretty girls-kirjastosta. No tiedänhän minä oman uskallukseni rajat, olen jopa katsonut joskus kauhuleffankin (sormieni välistä tai jääkaapin ovelta kurkkien) ja senkin tiedän että Karin Slaughter ei varsinaisesti kirjoita kirjoja vässyköille. Takakannesta selvisi vielä aihekin: ihmispedot, jotka vaanivat nuoria naisia. Silti en uskonut vaan innokkaasti aloin lukea ja sittenhän olikin ihan mielenkiintoista yrittää nukkua...

Kaksikymmentä vuotta sitten Claire Scottin isosisko Julia katosi jäljettömiin. Nyt on Claire viettämässä romanttista iltaa puolisonsa Paulin kanssa kun kohtalo puuttuu peliin ja kaikki muuttuu. Salaisuudet paljastuvat mutta voiko kenenkään luottaa?

Kirjan juonikuvaus on tarkoituksella epämääräinen sillä Pretty girls on yksi niistä kirjoista joista ei kannata paljastaa yhtään ylimääräistä, liika yksityiskohtien avaaminen vain söisi Slaughterin luomaa hyytävää tunnelmaa. Olen lukenut ahkerasti kirjailijan teoksia, mm. muutamat Grant County -sarjan kirjoista ovat olleet mahtavia lukukokemuksia mutta uskaltaisin melkein sanoa että Pretty girls on melkeinpä paras Karin Slaughterilta lukemani kirja. Se ei ole täydellinen trilleri: minun makuuni Claire on kovin täydellinen ja muutamat asiat selvivät hiukan liiankin helposti. Nämä muutamat kauneusvirheet eivät kuitenkaan paljoa haitanneet, olin silti täysin tekstin vietävissä ja siinä määrin pelottikin että päätin lukea kirjan loppuun valoisana aikana. Yön pimeinä tunteina ei ole aina hyvä ajatella kaikkea sitä pahaa mitä ihmiskunnasta löytyy... Kirja siis sisältää melko rankkoja aiheita enkä suosittele sitä helposti järkyttyville.

When you first disappeared, your mother warned me that finding out exactly what happened to you would be worse than never knowing. We argued about this constantly because arguing was the only thing that held us together at the time.
 'Knowing the details won't make it any easier,' she warned me. 'The details will tear you apart'

Luin myös kirjan rinnakkaisnovellin, Blonde hair, blue eyes, jonka kertojana on Pretty Girlsissä kadonnut Julia. Koska olin jo lukenut Pretty Girlsin, ei novelli tarjonnut juurikaan uusia näkymiä, suosittelisin melkeinpä lukemaan ensin sen makupalana ja vasta sitten uppoutumaan itse kirjaan. Tunnelma kuitenkin oli melko hyytävä ja Slaughter nostaa esiin myös tärkeitä pointteja naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Pretty Girls
Century, 2015
Sivuja: 535

Blonde hair, blue eyes
Cornerstone Digital, 2015
Sivuja. 67