Sidney Sheldonin Pimeyden airut / Tilly Bagshawe

Sidney Sheldon on kirjailija jonka tekstejä ahmin junnuna. Tuolloin hänen kirjansa tuntuivat olevan oivallinen yhdistelmä jännitystä, romantiikkaa ja suuren maailman menoa. Sitten vartuin ja löysin uusia kirjallisia suosikkeja ja hylkäsin karusti vanhat. Pääsiäisen alla tein yllättävän löydön kirjaston palautushyllystä - ihan uusi Sheldonin kirja vaikka muistelinkin kirjailijan kuolleen! Tarkempi tutkimus paljasti mukana kynäilemässä oli myös Tilly Bagshawe, jolta olin lukenutkin yhden viihdekirjan, joka oletettavasti toimi siis haamukirjoittajana.

En oikein tiedä mitä ajattelisin asiasta. Ymmärrän että suuret kirjalliset brändit, kuten Sheldon, varmasti myyvät hyvin ja että tilausta kirjoille riittää - tartuinhan minäkin Pimeyden airuihin juuri Sheldonin nimen takia. Toisaalta olen kuitenkin vähän pettynyt siihen että luenkin Tilly Bagshawen kirjaa, olkoonkin että se on tyyliltään samanlainen kuin. Jos kyseessä olisi vaikkapa keskeneräinen käsikirjoitus jonka Bagshawe vain viimeisteli, olisi asia ehkä helpompi hyväksyä mutta ymmärtääkseni tässä tapauksessa Sheldon-osuus koostuu ilmeisesti vain idea-arkiston käytöstä mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan. Joka tapauksessa kokisin reiluksi sen, että kirjailijoiden välinen yhteys selviäisi jo kirjasta itsestään, tässä tapauksessa asia selvisi vasta googlettamalla.

Huolimatta ylläolevasta pohdinnasta, päätin kuitenkin tarttua kirjaan avoimin mielin. Loppujen lopuksihan on aivan sama kenen nimi kannessa on, kunhan sisältö on laadukasta. Paitsi että ei ollut. Seurasi silmien muljauttelua ja huokailua. Jos kirjoitat dekkarin, jossa lähtökohtaisesti lukija tietää alusta saakka enemmän kuin kirjan päähenkilöt, olisi hyvä kuitenkin pitää juoni siinä määrin nopeatempoisena ettei lukijalle tule tylsää. Vaikka kyseessä olisikin esim. sarjamurhaaja, ei ihan kaikkia tapahtumia tarvitse kerrata yhä uudelleen ja uudelleen - me lukijat osaamme kyllä yhdistää pisteet yllättävänkin hyvin.

Sitten sananen juonesta. Tarina alkaa Los Angelesista jossa iäkäs miljonääri löytyy kotoaan raa'asti surmattuna, miehen nuori ja kaunis vaimo taas on raiskattu. Ennen kuin poliisi ehtii saada tutkimuksensa loppuun, lahjoittaa leski miehensä perinnön hyväntekeväisyydelle ja katoaa. Kyseessä on siis melko tyypillinen sarjamurhaajatarina, jossa luonnollisesti on mukana glamouria.

Ihan rehellisesti sanottuna, minusta tässä juonessa on aukkoja kuin verkkosukkahousuissa ja varsinkin loppua kohden nieltävää oli jo kohtuullisen paljon - liian sopivia sattumia, ontuvia päättelyketjuja ja käsittämättömiä tekoja. Ja ihan suoraan sanottuna: sankarittaren kauneuden ja hänestä säteilevän hyvyyden ja enkelimäisyyden jatkuva ylistäminen kävi melko äiteläksi. Ei näin! Summa summarum. Vaikka Bagshawen teksti olikin sujuvaa ja muistini mukaan myös melko sheldonmaistakin, oli taipeleeni Bagshawen Sheldon-kirjojen kanssa kivinen ja vähän veikkailen etten näiden kirjojen pariin palaa enää (maailmalla kirjoja näyttää ilmestyneen jo neljä kappaletta).

Pen & Paper, 2015
Sivuja: 399
Alkuteos: Sidney Sheldon's Angel of the Dark
Suomentanut Mika Oksanen

The Inheritance / Tilly Bagshawe

The Inheritance tipahti lukupinooni pirullisen ja pitkän flunssan ansioista. Aivokapasiteettini ei tuntunut riittävän tekstin hienojen nyanssien ymmärtämiseen joten nappasin Overdrivestä itselleni helppoa ja hauskaa luettavaa. Tilly Bagshawe on minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta uskoin (tietysti!) kannen lupauksia glamourista ja skandaaleista.

Kirja vie lukijansa Swell Valleyn idyllisen kauniiseen pikkukylään, jossa kaunis, rikas ja ylhäinen Tatiana Flint-Hamilton on juuri menettänyt kaiken. Bileprinsessan isä nimittäin kyllästyi tyttärensä käytökseen ja testamenttasi koko omaisuutensa kaukaiselle Australian serkulle, raivostuttavalle naistenmiehelle, Brett Cranleylle. Liki pennitön Tatiana pyrkii saamaan Furlingsin, 200 vuotta suvussa olleen kartanon takaisin hinnalla millä hyvällä.

En oikein tiedä mihin genreen The Inheritance kuuluu, oletin sen ehkä olevan chick-litiä, sillä tarinaan liittyy olennaisesti huumori ja chick-litille ominainen kohellus mutta luettuani ties kuinka monennen kerran Tatianan veistoksellisista kasvonpiirteitä, hunajaisista hiuksista, gasellimaisista jäsenistä ja runsaista rinnoista, aloin epäillä lukevani sittenkin viihdekirjaa. Toinen tähän suuntaan viittaava piirre on se, että Tatiana tuntuu yllättävän usein olevan oudoissa tilanteissa alasti, mistä pääsemmekin taas niihin rintoihin... No eipä tässä mitään, kirjaa oli ihan hauska lukea kun sitä ei tarvinnut ottaa turhan vakavasti.

Kirja oli kehnossa olotilassa ihan mukavaa luettavaa, sopivan helppoa ja viihdyttävää, joskaan ei erikoisen mieleenjäävää. Henkilöitä Swell Valleyn kylässä piisaa ehkä vähän liikaakin, ainakin minun flunssainen pääni ei jaksanut ihan kaikkia muistakaan. Tarina alkaa oikein viihdyttävästi ja pidin siitä että Bagshawe sortunut ihan kaikkein yleisimpiin kliseisiin vaan järjesti jokusen yllätyksenkin lukijalleen. Kirja on mielestäni hitusen liian pitkä, siitä olisi varmasti voinut tiivistää pois jokusen turhan luksusmatkan. Myös loppuratkaisu, niin persoonallinen kuin se onkin, tuntui minusta vähän kaukaa haetulta mutta makuja on toki monia...

Harper, 2014
Sivuja: 507
Kirjan vuosi: Kirja joka on yli 500 sivuinen