Oi ihana valo

... niin on nimesi kaunis sana. Viime viikot olen nauttinut ihanasta auringonpaisteesta, joka tuntuu taivaalliselta pitkän pimeän kauden jälkeen. Olen nautiskellut tässä kuussa Italialla niin kirjallisesti Venetsia-viikon myötä kuin myös ihan fyysisestikin. Reissu oli antoisa ja loma tulikin kyllä tarpeeseen. Kuvia matkalta vilahti Jos olisin -haasteen postauksessa.

Venetsia-viikkojen päätöspostaus taisi jäädä minulta kaikessa hulinassa, mutta ehtiihän sitä nytkin. Viikolla esittelin viisi Venetsiaan sijoittuvaa teos, jotka olivat aiheiltaan vaihtelevia - sillisalaattia kuten lukemiseni usein ovat. John Berendtin kirja jäi mieleen hyvänä ja juoruilevana tietopakettina kaupungista kiinnostuneille ja yllätyksekseni manga-versio Venetsian kauppiaasta ei sekään ollut hullumpi. Ja Brunetti toki on aina Brunetti..

Matkakirjoina minulla oli ensimmäistä kertaa mukanani e-kirjoja ja olihan se näppärää kuljettaa kokonaista kirjastoa mukana yhdessä pienessä puhelimessa! Valikoimaa piisasi eikä laukkukaan painanut. (Ainakaan kirjojen takia.) 

Mitä maaliskuussa luettiin?

Luettuja sivuja 5123. Luin yhteensä 18 kirjaa, joista 3 oli sarjakuvia. Kirjoista 5 oli englanninkielisiä.
Kuukauden lukemisia leimasi sattuneesta syystä Italia, joskin luin mielestäni myös hiukan enemmän kotimaista kirjallisuutta. Kuukauden parhaiksi lukukokemuksiksi nousivat tällä kertaa Minun Kiinani -trilogian päätösosa, Marko Kilven Elävien kirjoihin sekä Roope Lipastin Rajanaapuri, varsin erilaisia teoksia jok'ikinen. Kuukauden flopiksi nimeän Lisa Scottolinen Come homen, joka toki on oivaa lääkettä unettomuudesta kärsiville.

• The Storyteller / Jodi Picoult
• Kotirauha / Marko Leino
• Laura / J.K. Johansson
• Minun Kiinani 3: Rahan aika / P. ôtie, Li Kunwu
• Winter of the world / Ken Follett
• Matkalla kotiin / Julie Kibler
• Elävien kirjoihin / Marko Kilpi
• The merchant of Venice / William Shakespeare, Faye Yong
• Venetsia: ruokaa ja unelmia / Tessa Kiros
• The turn of the screw and the Aspern papers / Henry James
• Kuolema väärissä vaatteissa / Donna Leon
• Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki / John Berendt
• Juhla alkakoon / Niccolò Ammaniti
• Italialainen avioliitto / E.M. Forster
• Come home / Lisa Scottoline
• Rajanaapuri / Roope Lipasti
• Green River killer: A true detective story / Jeff Jensen, Jonathan Case
• Nostalgia / Pauliina Susi

Näiden lisäksi luin Scott Adamsin I don't remember if we cheap or smart -sarjakuvan jossa seikkailee Dilbert. Sarjakuva ei oikein iskenyt vaan tuntui enemmänkin vanhojen tuttujen vitsien kierrätykseltä. Vaikka muutamat naurut sainkin, en kuitenkaan jaksanut kirjasta blogata.

Haasteiden tilanne

Maailmanvalloitukseni ei tässä kuussa edistynyt lainkaan, Amerikkaa valloitin sentään Tennesseen verran. 13 kotimaista-haaste sentään edistyi neljän kirjan verran.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa tutustun ainakin muutamaan sellaiseen kirjailijaan, joiden tekstien lukemista olen syystä tai toisesta arastellut lukea. Joskus tekee ihan hyvää haastaa itsensä tai ainakin kokeilla josko ennakkoluulot sittenkin olisivat ihan vain pelkkää mutuhuttua. Mutta sitä ennen herkuttelen vielä suklaalla ja pashalla...

Hauskaa pääsiäistä kaikille!

The Storyteller / Jodi Picoult

Tällä kertaa kirjakuvani on Schipholin lentokentältä, Amsterdamista, jossa pysähdyimme kotimatkalla sen verran että ehdin juosta läpi kirjakaupat ja hetkisen vielä lukeakin mukavan metsäiseksi lavastetulla lepoalueella. Kaupasta oli pakko poimia mukaan Jodi Picoultin uutuus, The Storyteller, joka olin jo aiemmin korvamerkinnyt luettavakseni. Uusin kirja käsittelee toista maailmansotaa ja natseja sekä anteeksiannon teemaa ja vaikka uskoinkin Picoultin kirjoittajan taitoihin, olin aihevalinnasta alkuun hiukan pettynyt, niin paljon teemasta on jo kirjoitettu.

The Storytellerin keskushenkilönä on ujo ja eristäytynyt leipuri Sage, joka sururyhmässään tapaa herttaisen vanhan herran, Josefin. Ystävyyteen kuitenkin tulee ryppy kun Josef kertoo natsimenneisyydestään Auschwitz-Birkenaussa ja pyytää Sagea tappamaan hänet. Tapahtumaketjun myötä Sage saa kuulla rakkaan isoäitinsä, Minkan, sodanaikaisista kokemuksista ja tapaa natseja metsästäjän Leon.

The Storytellerin luokittelu osoittautui vaikeaksi, sillä pidän kovasti Picoultin kirjoista ja odotukseni saattavat suosikkikirjailijoideni suhteen olla joskus vähän turhankin korkealla. Olen myös ihan lähikuukausina lukenut useita toisen maailmansodan kauhuihin sijoittuvia kirjoja ja olen siksi ehkä hiukan turtunut noiden kauhujen suhteen. Kirjoittaessani tätä postausta huomasinkin usein ajatuksissani puolustelevani Picoultia ja ihan reilusti on kyllä sanottava että kirja on koukuttava ja sujuvasti kirjoitettu, mistä ehkä kertonee sekin että ahmin sen kahdessa päivässä. Mutta se ei ole yhtä hyvä kuin monet muut kirjailijan kirjat, minulle tämä kalpenee mm. viime vuonna julkaistun Lone Wolfin rinnalla selkeästi.

Kirja ei ole myöskään Picoultin tavanomaisinta tyyliä ja se ehkä aiheuttaa osan nikottelustani. Hän usein käsittelee arkielämän iso moraalisia pulmia, kuten armomurhaa, eikä ole käsittääkseni kirjoittanut historiallista romaania aiemmin. Vaikka kirjan teema, anteeksianto, onkin sinänsä kiinnostava aihe, mutta tällä kertaa kirjailija ei saa tuotua aiheeseen riittävästi kompleksisuutta. Kenties se johtuu kyseisistä tapahtumista, holokaustin anteeksiantoa on ehkä vaikea saada myytyä uskottavasti lukijalle. Myös Picoultin kirjoille tyypillinen näkökulmien vaihto ei oikein toimi riittävän tehokkaasti, sillä tällä kertaa lähes kaikki puheenvuorot ovat ns. samalla puolella olevien henkilöiden eikä moraalista vastakkain asettelua siis pääse syntymään. Kirjan hahmoista Minka nousee elävimmäksi, mutta harmikseni Sage jää hiukan keskeneräiseksi. On selvää että hän kantaa niin fyysisiä kuin henkisiä arpia mutta kirjasta ei löydy näille asioille riittävästi taustatietoa ja minua jäi siksi vaivaamaan keskeneräisyyden tuntu.

Mutta on se silti ihan hyvä. Oikeasti.

"My father trusted me with the details of his death. 'Ania,' he would say, 'no whiskey at my funeral. I want the finest blackberry wine. No weeping, mind you. Just dancing. And when they lower me into the ground, I want a fanfare of trumpets, and white butterflies.' A character, that was my father."

Hodder & Stoughton, 2013
Sivuja: 464

Kotirauha / Marko Leino

Marko Leinon Kotirauha jäi mieleeni viime vuonna ensi-iltansa saaneesta, samannimisestä elokuvasta. Leffa herätti uteliaisuuteni mutta jäi tuolloin katsomatta. Nyt Kotirauha osui käsiini kirjaston palautukset-hyllyllä ja se napattiin oitis mukaan somistamaan Koe 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta komistamaan.

Tarinana Kotirauha on sittenkin jotenkin aika tyypillinen suomalainen. Keski-ikäinen Sami on nuoruuden konkurssierheiden jälkeen saanut luottotietonsa taas kuntoon ja uuden rakennusfirman pystyyn. Silmissä kiiltää perisuomalainen unelma, oma torppa kalliolle kukkulalle, humisevien mäntyjen siimekseen. Siellä kelpaa vaimon istutella pihaan orvokkeja ja jälkikasvun huristella mopoautolla. Mutta sitten kaikki alkaakin - tietysti - mennä pieleen. USAn pankkikriisi hiljentää asuntokaupan eivätkä Samin rakentamat kohteet menekään kaupaksi kuten kuviteltiin. Pankki ei enää suostu myöntämään lisälainaa eikä työmiesten palkkoihin enää ole rahaa. Vaimolle Sami ei - tietenkään - totuutta kerro.

"Sitä kysyy itseltään, missä kohti ajoi harhaan, kääntyi huomaamatta väärästä risteyksestä tälle tielle joka on alati kavennut niin, ettei nyt lopulta erehdyksensä tajuttuaan pysty kääntymään ympäri ja palaamaan oikealle reitille."

Marko Leinon teksti on sujuvaa ja Kotirauha osoittautuikin melko nopealukuiseksi tapaukseksi. Se tukee jollain lailla kirjan tarinan tempoa, sitä kiihtyvää alamäkeä tai pyörrettä, johon Sami ajautuu. Minusta Kotirauha oli ennenkaikkea ahdistava kirja. Ahdistava siksi että se oli hyvin kirjoitettu ja tempauduin tunteella menoon mukaan ja siksi, että tarina on suureksi osaksi vähän liiankin aidon oloinen, sellainen, josta valitettavasti luetaan aina joskus iltapäivälehtien lööpeistä. Marko Leino on tehnyt hyvää työtä mutta ahdistavuuden takia en kykene kirjasta pitämään. Vaikka eihän tästä aiheesta voikaan iloisesti kirjoittaa...

Ihan puhtaasti tyyppinä Sami oli minusta sekä uskottava että ärsyttävä. Huomasin nimittäin harmistuvani siitä, kuinka suuria ratkaisuja tämä tyyppi teki perheensä kohtalon kustannuksella sen kummemmin vaimonsa Sarin kanssa keskustelematta.  En minä kyllä tykkäisi siitä jos siippani päättäisi rakennuttaa meille talon paikkaan X ilman että asiasta mitenkään etukäteen keskusteltaisiin. Ja jos kaupat eivät menisi toivotulla tavalla ja rahat uhkaisivat loppua kesken, niin siitäkin haluaisin kuulla. Jollain tapaa kirja muistutti minua myös Puulattian kunnossapidosta, jossa niin ikään muistutettiin siitä kuinka ongelmien salailusta ei yleensä seuraa muuta kuin isompia ongelmia. Puhukaa toisillenne.

"Älä elä ja tee niin kuin minä olen elänyt ja tehnyt, elä ja tee niin kuin minä en koskaan ymmärtänyt elää ja tehdä."

Teos, 2010
Sivuja: 398

Laura / J.K. Johansson

Laura nappasi mielenkiintoni jo esittelynsä puolesta, sillä kadonneessa teinitytössä on jotakin jokapäiväisen surullista ja dramaattista. Lehtijuttuja kadonneista ilmestyy aina silloin tällöin ja niiden kohdalla jää helposti miettimään sitä, mitä on saattanut sattua. Usein uutinen katoaa pian verkosta, kadonnut lammas on löytynyt, mutta valitettavasti muunkinlaisia tapauksia on. Tästä lähtee liikkeelle myös Lauran tarina.

Kun entinen nettipoliisi Miia aloittaa työnsä erityisopettajana entisessä opinahjossaan Palokaskessa, hän arvelee edessään olevan tasaista ja rauhallista lähiöelämää sekä työskentelyä lasten kanssa. Toisin kuitenkin käy, sillä koulun oppilas, 16-vuotias Laura Anderson, on kadonnut. Pian nettikin täytyy erilaisista huhuista ja epäilyistä, joiden kautta syylliseksi Lauran katoamiseen leimataan Nikke, Miian veli, joka työskentelee samassa koulussa psykologina.

Laura on lähtölaukaus Palokaski-sarjalle ja se tuntuukin enemmäkin teaserilta, sillä ensimmäinen osa tuntuu vasta raapaisevan pintaa, paljastavan aavistuksen verran taustoja ja kieroiluja mutta paljon materiaalia tuntuu jäävän vielä seuraaviinkin osiin, esimerkiksi Miian nettiaddiktio lähinnä vain mainitaan vaikka aiheesta olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin. En oikein tiedä mitä ajattelisin ratkaisusta - koukuttamisesta toki pidän, mutta toisaalta olisi ehkä ollut mukavaa jos lukija olisi saanut kirjasta vähän enemmän kuin vasta makupalan. (Mutta toki olenkin kärsimätön kirja-ahmatti. Kaikki mulle heti.)

Sain kirjasta Laurasta Twin Peaks -viboja - liekö kirjan nimi ollut siihen syynä sillä toki Palokasken asukkaat eivät ole niin outoja kuin Twin Peaksin väki. Silti tarinassa on kyllä yhtymäkohtia, onhan mukana nuoren kauniin tytön kuolema pienessä yhteisössä ja kaikki keskiluokkaisen kuoren alla piilotteleva paha. Vaikkei Laura ihan napakymppi minulle ollutkaan, on kirjan tarina kuitenkin siinä määrin mielikuvitusta kutitteleva että tulen varmasti lukemaan sarjan seuraavankin osan.

J.K. Johansson on nimimerkki, jonka takana on joukko tarinankerronnan ammattilaisia. Jäinkin miettimään löytyykö Lauran taustalta esimerkiksi tv-osaamista, sillä voisin jo ensimmäisen osan perusteella hyvinkin kuvitella Palokasken toimivaksi tv-sarjaksi.

"Tyttö näytti niin kunnolliselta kuin vain olla voi, mutta siten kuin koulun suosituimmat tytöt aina näyttävät. He peittävät sen alle sellaista voimaa, rohkeutta ja salaperäisyyttä jonka paljastuminen olisi tehnyt heistä friikkejä, mutta joka kunnon tytön kuoren peitossa teki heistä voittamattomia. Pasi Tikka tunsi tämän tyttötyypin. Hän tunsi sen kipeän hyvin. Se oli Venlan tyyppi.

Tammi, 2013
Sivuja: 221
Saatu arvostelukappaleena.

Jos olisin...

Mari A heitti minua Jos olisin -haasteella ja ajattelin yhdistää sen Venetsian-matkan fiilistelyyn. Itse reissu oli ihana, oli kiva käydä katsomassa kevättä ja ihmetellä suloisen rapistuneita taloja, kanaaleja ja herkkukauppoja. Oli huikeaa kurkistaa kahvilaan jossa Casanovakin on, ainakin kertoman mukaan, tarjonnut naisilleen kaakaota tai ravintolaan, jossa Hemingwaylla oli oma pöytä. Kävelimme me myös senkin rakennuksen ohi, jossa Guido Brunetti työskentelisi jos olisi oikea ihminen eikä kirjan hahmo... John Berendtin kirjan päähenkilö, vuonna 1996 palanut teatteri La Fenice, oli jo noussut uuteen loistoonsa mutta en saanut siitä kunnon kuvaa turistilaumojen takia.

Mutta siis itse asiaan...

Jos olisin jäätelöannos, olisin tumma suklaa ja mansikka-gelato, samalla sekä väkevä että kepeän raikas.

Jos olisin ovi, olisin tämä ovi ja katsoisin joka päivä merta ja ihmisten virtaa.

Jos olisin pizza, olisin tonno cipolo. Suolainen ja makea samaan aikaan.

Jos olisin aikamatkailija, haluaisin ehkä kurkistaa tämän paikan elämänmenoon, sillä luulen että nämä käytävät ovat nähneet tarinan jos toisenkin.

Jos olisin hetki, olisin tämä. Yllättävän aurinkoinen, keväinen sunnuntai, lasi kuohuvaa kanaalin rannalla rakkaan seurassa.

Olen ihan pihalla siitä, missä haaste on jo kiertänyt, joten en tällä kertaa laita sitä eteenpäin...

Minun Kiinani 3: Rahan aika / P. ôtie, Li Kunwu

Hurahdin pari vuotta takaperin Minun Kiinani -sarjan ensimmäiseen osaan ja nyt kun sain hyppysiini vihdoinkin sarjan päätösosan, sukat melkein pyörivät jaloissani! Kirja on paitsi Kunwun elämäkerta myös kiinnostava kuvaus Kiinan lähihistoriasta. Kirjan aiemmat osat kuvasivat Kunwun kasvamista pojasta mieheksi kulttuurivallankumouksen kuohuissa ja aikaa puolueen palveluksessa. Rahan ajassa Kunwu elää jo vakiintunutta elämää piirtäjänä Kiinassa, jossa kapitalismi tuntuu valtaavan yhä vahvempaa jalansijaa.

Minusta kirjan tapa kertoa historiaa Kunwun henkilökohtaisten kokemusten kautta on mainio. Ajatus ei toki ole uusi, mutta se toimii hienosti tässä tapauksessa. Kirjan kuvaama ajanjakso on pitkä, vuodesta 1980 aina vuoteen 2009 saakka ja sen aikana Kiinassa tapahtuu suuri murros kun kommunistinen jättiläinen alkaa muuntautua maailman talousmahdiksi. Aika ja muutos ovat (minusta!) mielenkiintoisia, lieveilmiöistä puhumattakaan. Kirja nostaa asiat esiin vähäeleisesti antaen lukijan itse ajatella ja tehdä johtopäätöksiä, mistä pidin ja huomasinkin luettuani miettiväni pitkään sarjakuvan teemoja. Olen aina ihmetellyt sitä kuinka kiinalainen kapitalismi ja kommunismi yhdistyvät ja luulen Kunwun nyt antaneen minulle vastauksia, jotka tosin kirvoittavat esiin vain uusia kysymyksiä.

Pidän kovasti Kunwun kertojanäänestä, joka tässä vaiheessa trilogiaa alkaa jo tuntua vanhalta tutulta. Aikuinen Kunwu on mietteliäs ja ystävällinen herra, joka hetkittäin tuntuu olevan vähän hämmennyksissä maailman mennessä kovaa vauhtia eteenpäin. Uusi Kiina on kovaa vauhtia hylkäämässä ja hävittämässä vanhaa kiiltävien ostoskeskusten ja pilvenpiirtäjien tieltä ja ennen melkein vihollisena pidetyistä länsimaista on tullut jotain, mitä ihaillaan ja jäljitellään - eipä liene ihmekään jos myllerrys hämmentää!

Sarjan aiempia osia lukiessani arvelin ensimmäisen osan jäävän suurimmaksi suosikikseni, lapsen näkökulma kosketti ja kulttuurivallankumouksen dramatiikka teki vaikutuksen. Nyt kuitenkin huomaan että kaikkein paras jälkimaku onkin jäänyt tästä viimeisimmästä teoksesta ja siitä, kuinka se tavallaan onnistuu sitomaan kokonaisuuden hyvin yhteen.

PS. Olisi kiinnostavaa nähdä myös Kunwun omia töitä ja jäinkin pohtimaan ovatko kansikuvan vesimainokset hänen kädenjälkeään. Kertokaa jos tiedätte!

WSOY, 2013
Sivuja: 271
Alkuteos: Une vie chinoise. Le temps de l'argent
Suomentanut Saara Pääkkönen
Saatu arvostelukappaleena

Winter of the world / Ken Follett

Joulupukki suosi minua tänä vuonna tiiliskivillä - niistä massiivisin oli Ken Follett The Century-trilogian kakkososa, Winter of the world. Ensimmäinen, Fall of giants oli joululahja sekin ja muistaakseni odotin tuolloin kesään saakka kirjan korkkaamista sillä massiivinen ulkoasu huoletti. Hyvin on myös mielessä se kuinka vetäväksi tarina osoittautui, olimme juuri muuttaneet ja laatikoiden purkamisen sijaan unohduin tuon tuostakin lukemaan. Tälläkin kertaa luku-urakka eteni hitaasti, kirjalla yksinkertaisesti vain oli sen verran kokoa että sen lukeminen oli hankalaa.

Winter of the world palaa ensimmäisestä kirjasta tuttujen perheiden pariin, aikaa tosin on vierähtänyt jokunen vuosi ja siksi parrasvaloihin pääsevätkin nyt perheiden lapset - amerikkalainen uusrikas prinsessa Daisy, työläistaustan omaava Lloyd, Saksassa hakaristilipun varjossa kasvava Carla tai Neuvostoliitossa vakoojana toimiva Volodya. Kirja alkaa toista maailmansotaa edeltävistä vuosista ja sen matkassa päästään niin sotatantereille kuin englantilaisiin kartanoihinkin.

Follettin teksti on tutun vetävää ja useimmiten sivut kääntyivät kuin itsestään, vain taistelukohtaukset kyllästyttivät mutta tiedostankin olevan kroonisen huono lukija niiden suhteen. Kirjailijan idea on kunnianhimoinen, tarkastella sotien vaiheita monesta näkökulmasta, ja se toimiikin, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Jokainen kirjan suvuista kun ei ole saanut yhtäläistä ääntä ja tuntuukin siltä että osa perheistä ja historianvaiheista on vain kiinnostanut kirjailijaa (ja minua) enemmän. Amerikkalaiset Dewarit ovat esimerkiksi kirjassa esillä varsin vähän, kenties siksi että Yhdysvallat liittyivät toiseen maailmansotaankin vasta Pearl Harbourin jälkeen. Ja toki natsi-Saksassa riittääkin runsaasti potentiaalia kirjailijalle.

Tarina on vauhdikas ja tempaa mukaansa ja suosittelenkin sitä sodista, suurista tunteista ja seikkailuista pitäville. Osa henkilöistä jää tosin hiukan kaksiulotteisiksi, Follettin kirjoissa usein hyvät ovat sankarillisia ja rohkeita ja pahat häijyjä ilman sen suurempaa taustaa. Muutamia epäuskottavuuksiakin olin pongaavinani, en mm. usko että 1940-luvulla olisi esimerkiksi katsottu suotuisasti mustan ja valkoisen kansalaisen avointa suhdetta. Mutta mielestäni kupruja oli kirjassa melko vähän runsaaseen sivumäärään nähden, joten annan armon käydä oikeudesta. Tässä kohdin haluan vielä vinkata alkuvuodesta lukemastani Ben Eltonin oivallisesta romaanista Two Brothers, joka niinikään sijoittuu toisen maailmansodan pyörteisiin. Suosittelen (sitäkin)!

Tästä kirjasarjasta saisi muuten tehtyä oivallisen tv-sarjan, enkä yhtään ihmettelisi vaikka sellaisen tuotanto alkaisi kunhan trilogian päättävä teos, Edge of Eternity, ilmestyy vuoden 2014 loppupuolella. Winter of the world taas ilmestyy suomennoksena tämän vuoden lokakuussa. Kirjan nimenä tulee olemaan Maailman talvi ja kustantamona on Otava.

"A girl knows when her best friend has a secret. She may not know what the secret is, but she knows it is there, like an unidentifiable piece of furniture under the dust sheet. She realizes, from guarded and unforthcoming answers to innocent questions, that her friend is seeing someone she shouldn't: she just doesn't know the name, although she may guess that the forbidden lover is a married man, or a dark-skinned foreigner, or another woman. "

MacMillan, 2012
Sivuja: 832