Juhla alkakoon / Niccolò Ammaniti

Niccolò Ammaniti Juhla alkakoon osui selkeästi oikeaan lukuhetkeen, sillä avasin kirjan eräänä ei-niin-hilpeänä maanantaina. Tuossa olotilassani nauruhermojani kyllä hersyttelivät saatananpalvojien alijärjestön vetäjän urahaaveet siinä missä turhamaisen kirjailijan egokin.

Kirja kattaa lyhyen ajanjakson joka tulee osoittautumaan tärkeäksi niin julkkiskirjailija Francesko Ciballe kuin Abaddonin pedoille, pienelle ja paikalliselle saatananpalvontaryhmälle. Sekä Ciba että Pedot ovat loukussa omassa elämäntilanteessaan, Ciban kirjoittaminen ei suju ja Petojen draivi pahantekoon on kadonnut jonnekin arjen pyörittämisen, nalkuttavien vaimojen ja työpaikkojen jalkoihin. Muutos on tarpeen ja molemmille se näyttäytyy erikoisen miljonööri Chiattin ökyjuhlien muodossa. Metsästysteemaisiin, yltiöpäisiin kekkereihin on kutsuttu kaikki silmäätekevät ja sinne menevät myös sankarimme - Ciballa on tavoitteena nostaa imagoaan sopivan julkkisnaisen kanssa, Pedot taas aikovat toteuttaa kaikkien aikojen tempauksen uhraamalla enkelin - uskoon tulleen suloisen laulajatar-Laritan.

Ammanitin kirja osui siis minulle oivalliseen lukuhetkeen, viihdyin sen parissa mainiosti. Pidin erityisesti siitä, kuinka Ammaniti trivialisoi saatananpalvonnan, jotain herkullista oli siinä kuinka tuon onnettoman alijärjestön neljä jäsentä pohtivat toiseen, menestyneempään järjestöön liittymistä, kunnes toteavat että matka kokouksiin on liian aikaa vievä julkisilla kiinnostaakseen. Myös turhanpäiväiset ökyilyt naurattivat överiydellään vaikkei Ammanitin visio tässä kohdin ehkä olekaan kovin pahasti liioiteltu. (Olen seurannut telkusta myös Beverly Hillsin kotirouvien touhuja...)

Kirja alkoi mainiosti ja sopi oikein hyvin mielentilaani, oli oikeasti kivaa pyöritellä silmiään ja hihitellä näiden antisankareiden touhuille. Risuja antaisin kuitenkin lopusta. Tarinan vauhti nimittäin kiihtyy takakannen lähestyessä ja Ammaniti päästää mielikuvituksensa todella valloilleen. Monestihan tämä on hyvä asia, mutta minusta tällä kertaa homma meni kuitenkin jo liian överiksi. Minulle kirjan juttu oli nimittäin se, että kaikki - hölmöt kirjailijat ja saatananpalvojat - olivat riittävän realistisia, oli mahdollista uskoa että näinkin onnettomia reppanoita todella on. Mutta lopussa soppaan heitetään uusia elementtejä, joiden nieleminen lukijalle on jo aika vaikea juttu ja lupaava lukukokemus lässähtää loppumetreillä. Niccolò Ammaniti, olisitpa malttanut vähän hillitä itseäsi...

"Ilmiselvä juttu. He haluavat, että joudun tilille.
Koko kirjailijanuransa ajan hän oli asettunut hämäriä voimia vastaan, seurauksista piittaamatta. Hänestä se oli kirjailijan yhteiskunnallinen velvollisuus. Hän oli kirjoittanut tulikivenkatkuisen artikkelin, jonka tähtäimessä olivat aarniometsiä hakkaavien suomalaismetsurien lobbaajat. Hänen sieppaajansa, nuo köriläät, saattoivat hyvinkin kuulua suomalaiseen äärisiipeen."

Ensi viikolla aloitan tämän vuoden ensimmäisen teemaviikkoni, jonka aiheena on tällä kertaa Venetsia. Siispä maanantaina tavataan Italiassa!

Otava, 2011
Sivuja: 432
Alkuteos: Che la festa cominci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Italialainen avioliitto / E.M. Forster

Yhdistän E.M. Forsterin nimen Taloon jalavan varjossa, tuohon ihana brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvaus ja siksi päädyin kokeilemaan Italialaista avioliittoa, saisihan muodollisista briteistä ja värikkäistä italialaisista aikaan varmasti mielenkiintoisen sopan. Lupaavasta alusta huolimatta, tarina kuitenkin eteni tavalla joka jätti pettymyksen tunteen.

Kirja kertoo oikeastaan lomaromanssista jolla on hieman tavallista enemmän seuraamuksia. Kun Herritonin perheen vesasta leskeytynyt nuori ja rahvaanomainen Lilia päättää lähteä seuraneidiksi Italian matkalla, moni sukulainen huokaisee helpotuksesta ja toivoo että matkan aikana Liliaankin tarttuisi hieman sivistystä. Mutta sivistyksen sijaan mukaan tarttuukin uusi, italialainen siippa, Gino ja skandaali saa alkunsa.

Kirja alkoi lupaavasti ja ensimmäiset kappaleet ahminkin innoissani tätä kirpeää pikku komediaa. Nautin tekstin pienistä koukuista ja hienon perheen suorastaan oivallisesti ylenkatseesta rahvaanomaista sukulaisnaista kohtaan, joka oli jopa kehdannut opetella ajamaan polkupyörällä ja mennyt vielä kaatumaankin kirkon edessä. Oi kauhistusta.

Alun jälkeen teksti kuitenkin alkoi saada odottamattoman tummia ja synkkiä ja sävyjä ja varsinkin hurjahko lopetus lyttäsi sen mikä olisi voinut olla yhtä eleganttia kuin kello viiden tee paremmista posliineista nautittuna. Olin ensimmäisten kappaleiden perusteella alkanut jo hiukan pitää Liliasta, joka sentään uskalsi kokeilla uusia asioita ja murtautua ulos tunkkaisista salongeista mutta jouduin harmikseni toteamaan hänen sittenkin olevan melko kaksiulotteinen ja hupsukin nainen, jolla oli omassa tarinassaan vain valitettavan pieni rooli - aina jonkun vaimona, sukulaisena tai äitinä. Myös Gino, tuo italialainen hurmuri, osoittautui pelkäksi karikatyyriksi. Oikeastaan koko kirjassa ei juuri olekaan henkilöä, johon olisin voinut samaistua ja tämä varmasti vaikutti lukukokemukseenkin.

(Herritonit keskustelevat Lilian Italian matkasta.)"Hän oli tosiaan innostunut Italiasta. Tämä matka on hänelle melkoinen kriisi." Philip näki tilanteessa runsaasti oikukasta romantiikkaa ja seikkailua: ajatus, että rahvaanomainen nainen matkustaisi paikkoihin, joita hän itse rakasti ja palvoi oli toisaalta kiehtova, toisaalta vastenmielinen. Entä jos naine kokisi muodonmuutoksen? Miksei? Samoin oli tapahtunut gooteille.

Gummerus, 2006
Sivuja: 185
Alkuteos: Where angels feat to tread
Suomentanut Hanna-Liisa Timonen

Come home / Lisa Scottoline

Taannoisen silmäongelmani takia lukeminen sai vähäksi aikaa jäädä. Mutta kun silmät eivät kestä telkkaria, tietokonetta tai kirjaa, niin ajankuluttaminen osoittautuu yllättävän hankalaksi. Muutaman leffan "kuuntelin" telkusta ja sitten juolahti mieleeni kokeilla äänikirjaa. Olen lukenut peräti yhden äänikirjan aiemmin eikä kokemus suorastaan hurmannut, mutta nyt ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Klikkasin siis Helmetin kokoelmista itselleni vähän kuunneltavaa...

Come home kertoo tarinan nelikymppisestä Jillistä, jolla elämä alkaa olla mallillaan. On mukava työ lastenlääkärinä, touhukas 13-vuotias tytär ja mukava mies, josta kenties kohta olisi tarkoitus tulla Jillin kolmas aviomies. Sitten epärehellinen ja muutenkin ikävä siippa nro. 2 kuolee alkoholin ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena ja Jillin ovelle ilmestyy kolmen vuoden tauon jälkeen itkuinen tytärpuoli Abby, joka on vakuuttunut siitä että hänen isänsä murhattiin.

Scottolinen teksti voi olla luettuna ihan toimivaa, mutta ainakin äänikirjan kanssa kyllästyin! Lukemiseen verrattuna kuunteleminen oli huomattavasti hitaampaa ja allekirjoittanut ehti välillä turtua mm. kohtauksiin jossa kirjan päähenkilö tekee työtään lasten lääkärinä. Kirjassa oli lukuisia vuoropuheluita kollegoiden tai potilaiden vanhempien kanssa, joiden tarkoitus epäilemättä oli luoda taustaa päähenkilölle, mutta minusta korvien putkitukset, verikokeet ja ajanvaraukset olivat aika tylsää kuunneltavaa ja muutenkin turhia sivujuonteita.

Äänikirjan tempo osoittautui myös haastavaksi minulle, sillä (ehkä kohtuuttomastikin) elättelin toiveita siitä, että esimerkiksi kahden tai kolmen tunnin kuuntelun jälkeen kirjassa olisi jo tapahtunut jotain. Tuntuu epäreilulta verrata kirjaa elokuviin, mutta siinä ajassa jossa Scottolinen henkilöt olivat kuulleet vasta ex-miehen kuolemasta ja itkeneet tunnin verran, oltaisiin elokuvassa jo melkein loppurytinöissä

Kirjaa kuvaillaan esim. Goodreadissa thrilleriksi, joka tutkiskelee äitiyteen ja uusperheisiin liittyviä teemoja. Vaikka kirjassa toki vauhti kasvoi viimeisellä kolmanneksella, mutta tarina lähti minun makuuni turhan hitaasti liikkeelle - tämä mielestäni korostui erityisesti äänikirjassa, jossa oli pakko sopeutua hitaampaan lukemisen rytmiin. Perheteemaa tuotiin kyllä kiitettävästi esiin, joskin Jill oli minusta jo melkeinpä pakkomielteisen oloinen tytärpuoliensa suhteen unohtaen oman lapsensa ja sulhasensa miltei kokonaan. Myös tekstissä runsaasti viljelty termi ex-äitipuoli ärsytti.

Vinkki unettomuudesta kärsiville: nukahdin kirjan kuuntelun aikana ainakin viisi kertaa...

Macmillan audio, 2012
Lukija: Maggi-Meg Reed
Kesto: n. 12 tuntia.

Rajanaapuri / Roope Lipasti

Viikonlopun lukemista etsiessäni osui hyppysiini Roope Lipasti Rajanaapuri. Kirjaa mainostettiin takakannen sanoilla: "Aidan toisella puolella ruoho on aina ... leikkaamatta" ja sehän osui ja upposi! Arvelin erilaisista naapuruksista irtoavan kiperiä tilanteita ja kirpakkaa huumoria ja juuri sitä kaipasinkin.

Rajanaapuri on tarina erilaisista naapuruksista. Kertoja on aidan toisella puolella elävä, pedantti historianopettaja, leskeytynyt ja lapseton mies, joka pilke silmäkulmassa seuraa naapurinsa touhuja. Ovathan ne parempaa viihdettä kuin Financial Times konsanaan. Aidan toisella puolella asuu naapuri, touhupetteri kuusine lapsineen, pelle peloton, joka on rakentelee haavekuvia ja rantasaunoja järvineen ja kiviaitoineen. Ja on naapurilla vaimokin, viehättävä ihminen jota on kertojan mukava katsella ja ajatella.

Myönnän Rajanaapurin olleen vähän erilainen kirja kuin etukäteen kuvittelin, sillä nämä naapurukset elävätkin ihan sulassa sovussa keskenään. Kertoja on toki melkoinen besserwisser, mutta lempeästi. Naapuri tuntuukin tarjoavan toivottua viihdettä miehen kaavamaiseen ja yksinäiseen elämään ja ehkä auttaakin leskimiestä taas palaamaan elävien kirjoihin.  Oikeastaan lukija voi nauraa molemmille miehille, sille viivasuoria lumikolauksia tekevälle, jolle ei elämässä ole enää mitään muuta jäljellä kuin elämänhallinta ja sille, joka ehkä pakenee arjen kaaosta ja ikääntymistä nikkarointiin ja käsittämättömiltä tuntuviin projekteihin. Oikeastaan naapuria tavallaan tulee vähän ihailleeksikin, uskoohan hän omiin taitoihinsa järkkymättömästi, aiemmista huonoista kokemuksista huolimatta hän rynnistää kohti uusia valloituksia - rohkea, joskin myös onnettomuuksille altistava, elämänasenne.

Kirjan huumori oli lämmintä ja muistutti hieman ihania Mielensäpahoittajia. Naapurin kohelluksen väliin mahtuu vakavampiakin hetkiä, niitä joissa puhutaan kipeistä asioista. Rajanaapuri oli minulle hyvä lukukokemus, sopivan kevyt ja hauska, sujuva ja koskettavakin. Ja sellaisen naapurin kohelon, joka on oikeastaan enemmänkin näkijä kuin tekijä, minäkin tunnen.

"Jos joku haluaa nähdä, millainen on hyvin hoidettu piha, sopii tulla katsomaan meille. Erityisen ylpeä olen talvikunnossapidosta: kolaan lumen niin siististi pois että piha on täydellisen tasainen ja lumivallit viivasuorat. Se kertoo elämänhallinnasta. Oma vaimoni tapasikin sanoa, että saan pihan näyttämään niin täydelliseltä, ettei hän voi mennä sinne ensin meikkaamatta."

Atena, 2012
Sivuja: 231

Green River killer: A true detective story / Jeff Jensen, Jonathan Case

Tulin sitten taas penkoneeksi kirjaston sarjakuvahyllyä, joka onkin osoittautunut melkoiseksi aarreaitaksi. Tällä kertaa dekkarin ystävä löysi käsiinsä todellisen poliisitarinan - kertomuksen Green Riverin tappajasta. Graafinen romaani perustuu tositapahtumiin, oikeaan tappajaan joka mellasti 1980-luvulla Amerikassa.

Tarinan keskushenkilö on Tom Jensen, poliisi, joka päätyy jahtamaan murhaajaa lähes koko uransa ajan - yli 20 vuotta. Kirja alkaa melkein lopusta käsin, vuosien työn jälkeen murhaaja on löydetty ja jäljellä on enää todisteiden kokoaminen syyttäjää varten sekä vielä kadoksissa olevien ruumiiden etsintä ja etsivät kuulustelevat kuukausien ajan yhtä Amerikan tuhoisimmista sarjamurhaajista.

Green River Killerin tarinan on koostanut Jeff Jensen, etsivä Tom Jensenin poika ja siksi onkin ymmärrettävää että kirja tavoittaa jotain aitoa poliisin työstä ja erityisesti Tom Jensenistä - onhan hänen pojallaan ollut ainutlaatuinen näkökulma tapaukseen. Tom Jensen ei ole mikään tv-sarjojen superkyttä, hän purkaa työnsä paineita remontoimalla kotia. Jonain rankkana vuonna talo saa uuden pation, pahimpaan suruun etsivä hajottaa kylpyhuoneen laatoittaakseen sen käsin pala palalta.

Kuten aiheesta jo arvata saattaa, ei kyseessä ole mikään hyvän mielen sarjis. Kertomus ei ole erityisen mieltä ylentävä, oikeastaan se on realismissaan aika masentava ja synkkä, erityisesti siksi että kyseessä on tositarina. Jonathan Casen konstailematon mustavalkoinen kuvitus toimii kirjassa hyvin, korostaen tunnelman tummia sävyjä.

Dark Horse Books, 2011
Sivuja: 233

Nostalgia / Pauliina Susi

Minulle kävi Pauliina Suden Nostalgian kohdalla samalla tavalla kuin Kirjainten virrassa -blogin Hannalle. Luin väsyneenä, pää ja silmät särkien, pätkissä ja kadotin täysin punaisen langan vaikka etukäteen olinkin kuvitellut kirjan olevan kevyt ja helppo.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Anni, jolla on pätkätöitä, teini-ikäinen tytär, joka haikailee kielikursseille, mies, joka työskentelee irtisanomisuhan alla ja asuntolaina. Aika tavallinen tilanne näinä aikoina siis! Vanhalta opiskelukaveriltaan Anni saa nöyryytyksen jälkeen toimeksiannon kirjoittaa firman henkilöstölehteen kivan ja myönteisen kuvan Maaria Riennosta, uudesta firmaan palkatusta johtajasta. Paha vain että Riento vaikuttaa lähes epäinhimilliseltä uratykiltä, joka myös sattuu päättämään ketkä Annin miehen yrityksestä saavat kenkää.

Kirja vaikutti juonensa perusteella aika suoraviivaiselta ja kiinnostavalta ja etukäteen arvelinkin että kirjailija saisi varmasti kehiteltyä noista aineksista kelpo sopan. Sitten seuarasivat päänsärky, silmäsärky, lukubreikki ja armoton sumeus. Luin Suden kirjaa pienissä pätkissä, miten nyt yksisilmäisenä pystyin. Tapahtumat seurasivat toisiaan mutta en oikein tajunnut kirjan pointtia tai oikein jaksanut uskoa sen henkilöihinkään.

Hyvää kirjassa oli mm. pätkätyöläisten elämän kuvaaminen, pienet nöyryytykset sopimusehdoissa ja loputon työtehtävien metsästys ja huoli siitä, mistä huomenna saadaan leipä pöytään. Suden kerronta oli sujuvaa ja huumorikin pilkahti, mutta kokonaisuutena tämän lukeminen meni pelkäksi sivujen kääntelyksi. Päälimmäiseksi mieleeni jäi sekava tunne ja monta kysymystä.

"Olenko kauhea? Jos tietäisitkin kuinka kauhea. Jos tietäisitkin, mitä minulla on takakontissani: täysikokoinen kiinteälihainen naaras, painoa ehkä noin kuusikymmentä kiloa.
En minä ole kauhea. Tämä viikko on ollut kauhea, ihan perkeleellinen.
Aivan tavallinen työviikko. Ei edes ohi vielä."

Tammi, 2010
Sivuja: 262

Heipat helmikuulle!

Helmikuu meni minulta vähän sairasteluksi enkä oikein ole päässyt nauttimaan niistä aurinkoisista pakkaspäivistä, jos niitä nyt on edes ollutkaan... Tuntuu kivalta elää jo maaliskuun alkua ja odotella talven selän taittumista. Helmikuun mielenkiintoisimpiin kirjallisiin hetkiin kuului vuosittainen Globalia-äänestys, jonka tuloslistalta saa oivia lukuvinkkejä. Tällä kertaa palkinto meni Norjaan, Gaute Heivollin kirjalle Etten palaisi tuhkaksi.

Kun kaikenlainen sairastelu kielsi palelemisen ja rankemman liikunnankin, tulin käyneeksi elokuvissa - mikä ihana tekosyy pysytellä sisätiloissa valkokankaan lumoissa. Anna Karenina hurmasti kauneudellaan ja elokuvan rangaksi kehitetty näyttämöidea oli upea, Les Misérablesin lauluja olen taas hoilannut kohta viikon verran... Samalla tuli nähtyä myös Kultahatun komea traileri ja elokuva alkoi jo kutkuttaa. Jospa lukisin ensin kirjan muistinvirkistykseksi?

Helmikuun luetut

Helmikuussa luin 17 kirjaa, joista neljä oli sarjakuvia. Lukemisen sivumäärä jäi vähäiseksi sairastelun takia, luettua tuli 3748 sivua. Kuukauden kohokohdat muodostuvat tavanomaisen sekavasta kokoelmasta: eniten nautin Richard III:sta, Puulattian kunnossapidosta ja The Secret Keeperistä. Kuukauden "teemat" ovat pitkälti haasteiden värittämät, luin tavallista enemmän sarjakuvia ja kotimaista kirjallisuutta.

• Muita hyviä ominaisuuksia / Petri Tamminen
• Ruuhkavuosi / Pauliina Susi
• Tulagi Hotel / Heikki Hietala
• Abelard / Renaud Dillies
• Punainen kuin veri / Salla Simukka
• The Secret Keeper / Kate Morton
• Puulattian kunnossapito / Will Wiles
• Sokerihullu / Hanna Koljonen
• Finlandia 1 / Mei Nogughi
• Level up / Gene Luen Yang, Thien Pham
• Kaukamoinen / Petteri Hannila
• Lavinia / Ursula K. Le Guin
• The Chronicles of Downton Abbey / Jessica Fellowes...
• Rikhard III / William Shakespeare
• Henrik VIII / William Shakespeare
• Mehiläisten salaisuudet / Sue Monk Kidd
• Onnen koukkuja / Grégoire Delacourt

Luin myös helmikuussa kolme kirjaa, joista en tullut bloganneeksi, lähinnä siksi etten oikein löytänyt teoksista riittävästi sanottavaa.

Konnun kootut viisaudet / Noble Smith
- Herttainen kirjan, joka kertoo maanläheisemmästä elämäntavasta. Joskus on mukava lukea tämäntyyppisiä ajatuskokoelmia, mutta tämä ei jäänyt mieleeni kovinkaan erikoisena teoksena. Luokkaa Ihan jees.

Twilight of the Romanovs: a photographic odyssey across imperial Russia / Philipp Blom, Veronica Buckley
- Tästä teoksesta en sitä varatessani tajunnut että kyseessä oli valokuvateos. Kirja esittelee 1900-luvun alun Venäjää valokuvina, samalla sivuten myös Romanovien dynastien hiipumista. Kuvat kyllä puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, niistä näkee sekä maan kulttuurien monimuotoisuuden että myös varallisuuserot, suloiset suuriruhtinattaret lierihatuissaan ovat rankka vastakohta likaisille ja paljasjalkaisille työläisille. Kirja on valokuvateos, jossa tekstiä oli mielestäni vähänlaisesti enkä oikein jostain syystä osannut blogata siitä. Valokuvat ovat kuitenkin näyttäviä ja näkökulma kiinnostava.

A girl with dragon tattoo. Book 1. / Denise Mina
Lainasin tämän sarjakuvan siinä hatarassa toivossa että se antaisi jonkinlaista uutta näkökulmaa Stieg Larssonin mainioon Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjaan. No ei antanut, teos on vain sarjakuvallinen tapa esittää sama tarina, mikä on tietysti ihan ok, mutta ainakin tämän tapauksen kohdalla taidan kuitenkin suosia ihan perinteistä kirjaa. Teoksen piirrosjälki oli mielestäni hyvä, joskin kuvalliset versiot joistain kirjan rankimmista kohtauksista ovat brutaalia nähtävää. En suosittele herkimmille lukijoille.

Haasteiden tilanne

Helmikuun lukemisessa näkyivät lukuhaasteet vahvasti. Susan Seitsemän sarjakuvaa -haaste tuli jo periaatteessa suoritettua, mutta taidan jatkaa vielä sarjakuvien listailua omalle haastesivulleen - tuleepa samalla tarkemmin seurailtua sitä millaisia sarjakuvia luen.

13 kotimaista -haaste alkaa olla sekin jo puolivälissään, olenhan jo ehtinyt tutustua seitsemään suomalaiseen kirjailijaan.

Maailmanvalloitus sitten eteneekin huomattavasti leppoisammassa tahdissa, sillä valloitin vain Salomonsaaret. Amerikan osavaltioiden jahtaaminen oli sekin varsin raukeaa; nappasin itselleni Oregonin ja Etelä-Carolinan.

Entäs ensi kuussa?

Maaliskuussa potkaistaan liikkeelle tämän vuoden teemaviikot, ensimmäisenä aiheena olkoon Venetsia, tuo Casanovan ja Guido Brunettin kotikaupunki...