Muita hyviä ominaisuuksia / Petri Tamminen

Päädyin uhkarohkeasti kokeilemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, koska minulla ei ollut mitään luettavaa ja vieroitusoireet alkoivat olla jo pahat. Ajattelin että kyseessä saattaisi olla sellainen hauska ja oivaltavakin kirja suomalaisen miehen sielunmaisemasta kuin vaikka Mielensäpahoittajat ovat ja se onkin, minä en vain tajunnut sitä.

Yksi suurista epäluulon aiheuttajistani oli kirjan pieni koko ja väljä taitto, sillä nopeana lukijana vierastan lyhyitä kirjoja. Niiden kohdalla usein käy niin että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin ja koen tutustuneeni päähenkilöön riittävästi, kirja loppuu. Tämän kirjan kohdalla tuo seikka ei tosin haitannut, sillä jokainen luku on oma itsenäinen kokonaisuutensa, melkein kuin novelli tai pakina. Tamminen siis viihdytti minua matkalla töihiin, kotiin mennessäni jouduin jo turvautumaan toiseen kirjailijaan. Ei voi mitään, olen tiiliskivityttöjä!

Kirjassaan Tamminen kertoo pitkälti itsestään, elämästään kirjailijana ja ujona miehenä, sellaisena jonka upeutta ei jälkikäteen ihastella. Teksti on sujuvaa, miellyttävää ja nokkelaakin. Minulla ei ole suurta valittamista kirjasta, mutta se ei oikein antanut minulle mitään. En nauranut, hymistellyt tai nyökytellyt tyytyväisenä, en tuntenut iloa, sääliä tai sympaatia enkä saanut sitä "just noin se menee" -tunnetta. En myöskään harmistunut tai kiroillut huonoa kirjavalintaani silmiäni pyöritellen. Siksi tämän tekstin kirjoittaminen olikin niin vaikeaa - kirja jätti minut tyhjäksi. Ei jäänyt tunteita kirjan puolesta tai vastaan, olo on neutraali ja siitä on paha sanoa mitään.

"Vanhemmiten mies ei jaksa ihailla sitä, että joku onnistuu ja on taitava ja viisas ja pääsee pitkälle ja korkealle. Se että kestää on sankariteko. Kestää, kestää vain, vaikka on kokenut kaiken tämän ja pahempaakin. Se on todiste kohtuudesta, siitä että elämä ei pelkästään muserra."

Otava, 2010
Sivuja: 144

Ruuhkavuosi / Pauliina Susi

Nappasin Pauliina Suden Ruuhkavuoden mukaani etsiessäni jotain sopivan helppoa lukemista väsyneen loskassa rämpimisen piristämiseksi. Ruuhkavuosi kuulosti juuri sopivalta kirjalta olotilaani - joskushan se piristää kun saa lukea ihmisistä joille menee huonommin kuin itselläsi. Elättelinkin toiveita löytäväni Minnasta jonkinlaisen kotimaisen vastineen Bridget Jonesille, tuolle rakkaalle höppänälle.

Ruuhkavuoden päähenkilö on kolmikymppinen Minna, joka on tullut aikatauluttaneeksi itselleen melkoisen vuoden. Pitäisi rakentaa talo, saada vauva, valmistella gradu ja tietysti siinä välissä tehdä vielä reilusti käännöstöitäkin, jotta talo saataisiin maksettuakin. Heikompaa jo hirvittäisi mutta Minnallapa on Dont worry -kalenteri, jonka kanssa kaikki saadaan sopivasti aikataulutettua. Vai saadaanko? Entäs jos vauva syntyy ennen aikojaan ja vuokra-asuntoon tehdään putkiremontti? Tai jos univaje vähän haittaa kaikkea muuta suorittamista?

Lukukokemuksena Ruuhkavuosi ei kuitenkaan ollut ihan niin hauska kuin kuvitelin, Minna oli kirjan henkilöksi kuitenkin liian todellinen jotta hänen vaikeutensa olisivat naurattaneen. Kirja oli kuitenkin väsyneelle lukijalle sopivan kevyt ja helppotajuinen ja mukana oli ihan ajatustakin. Minulla ei ole kokemusta talon rakentamisesta, äitiydestä tai siitä putkiremontistakaan, joten en osaa näiden kohtien uskottavuutta arvostella. Minä uskoin, joku asiaa paremmin tunteva ehkä ei. Sen sijaan stressin ja kiireen ja aikataulutus-hässäkät kyllä ymmärrän ja sen tunteen kun kalenterista päivät karkaavat kuin ilmaan eivätkä asiat tunnu edistyvän. Ahdistus-paniikki-morkkiksen.

Vaikka kirjaa lukiessa ahdistus nousikin voimakkaimmaksi elämykseksi,  oli kirjassa toivoakin. Vaikka Minna onkin jo syöksykierteessä, on hänen elämässään jotain meille kaikille tärkeää - tukijoukot. On ystäviä, jotka kaikesta huolimatta yrittävät soittaa ja tulla käymään, puoliso ja äiti. Minusta tämän asian kuvaamisessa kirjailija onkin onnistunut hienosti, sillä Minna vaikuttaa samaan aikaan kovin yksinäiseltä mutta tavallaan myös käytöksellään ajaa läheisiään pois ja silti jotenkin ne tärkeimmät ihmiset ovat alati taustalla, auttamassa vaikkei Minna sitä tajuakaan.

Kokonaisuutena pidin Ruuhkavuodesta ja Suden tyylistä kirjoittaa. Ymmärtääkseni Ruuhkavuosi on kirjailijan esikoisteos ja muutakin tuotantoa on sittemmin ilmestynyt ja luulenkin että tulen lukemaan Sudelta jatkossa lisääkin.

Se taluttaa minut sänkyyn. Se kallistaa minut kylkiasentoon ja tunkee yhden tyynyn pään alle, toisen vatsaa tukemaan, kolmannen reisien väliin. Se sanoo rakastan sua ja nuku nyt, ja minä teen tilanteesta virhearvion ja sanon:
Mennään naimisiin.
Se sanoo mitä.
Mennään naimisiin minä toistan. Mennään naimisiin ennenkuin vauva syntyy. Vielä ehditään.
"Et voi olla tosissasi", se sanoo.
Minä sanon olenpas, ja mä voin järjestää kaiken mitä tarvitaan, mä tiedän että sulla on kiirettä töissä, mutta jos pidettäisiin ihan pienet bileet vain, niin pienet että talous kestää. Onhan meillä, tai siis kyllähän meillä on siihen varaa?
"Ei", se sanoo.

Tammi, 2009
Sivuja: 254

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Sain luettavakseni Heikki Hietalan Tulagi Hotelin. Kirja herätti uteliaisuuteni, harvoin olen törmännyt suomalaiseen, englanniksi kirjoittavaan kirjailijaan. Ja kun tarinakaan ei ole ihan sitä tyypillisintä suomalaista - tässä kirjassa seikkaillaan mm. Tyynellä valtamerellä - niin pakkohan minun oli paeta helmikuun harmautta Salomonsaarille.

Toisen maailmansodan jälkeen lentäjä Jack on asettunut Salomoninsaarille pyörittämään pientä hotellia. Mutta sotavuosien muistot palaavat taas henkiin kun menehtyneen lentäjätoverin leski, kaunis Kay, saapuu paikkakunnalle ottamaan selvää kuinka hänen miehensä menehtyi. Liekki syttyy ja vaikka Jack onkin ollut tyytyväinen elämäänsä yksinäisenä sutena, hän huomaa ettei saa Kayta mielestään.

Ihan ensimmäiseksi haluan antaa kiitosta kauniille kannelle. Liekö syynä helmikuun ankeus, mutta oli ihanaa tuijotella kannen turkoosinväristä merta. Hietalan kuvaus Salomonsaarista oli muutoinkin kaunis ja kiehtova ja nostatti jonkin asteisen matkakuumeen.

Kirjoituskielen valinta on Hietalalta mielenkiintoinen - eikä välttämättä lainkaan huono- ratkaisu, juuri tälle tarinalle englanti tuntuukin luontevimmalle valinnalle. Teksti on sujuvaa eikä ainakaan minun silmiini osunut minkäänlaisia töksähdyksiä.

Tarinan pääpaino on ilmailulla ja sodankäynnillä. Tunnustan että tässä kohdin lukeminen osoittautui minulle hiukan työlääksi, olen aika huono lukemaan tai edes katsomaan taistelukohtauksia sillä useimmiten ne ovat minusta tylsiä niin valkokankaalla kuin kirjoissakin. Kirjailija on kuitenkin tehnyt suuren työn perehtyessään aiheeseensa, kokonaisuus tuntuu ainakin tällaisen amatöörin silmiin aidolta ja uskottavalta ja voisinkin kuvitella että ilmailusta ja toisesta maailmansodasta kiinnostuneille kirja antaa paljonkin.

Kuten siis arvata saattaa, minusta Jack oli kiinnostavimmillaan siviilielämässään ja olisin mielelläni lukenut enemmän etsikkoajasta sodan jälkeen, tapahtumista perheen kanssa tai sukuperimästä. Harmikseni edellä mainituista kahta jälkimmäistä juonta käsiteltiin kuitenkin melko vähän ja vaikka kannen teksti lupaili myös romanssia, jäi senkin osuus minusta sivujuonteeksi. Mutta on kirjassa rakkauttakin, sillä minusta Tulagi Hotel on ennen kaikkea rakkaustarina miehen ja lentämisen välillä.

"On the other hand, I don't want to become and old gray man holding his sad remaining pebbles in a shaky hand, by the pool at the sunshine home, waiting for the highlight of the week when someone comes over to pump up the flat tire of my wheelchair. I'd rather collect enough memories, lose all my stones, and just leave. And with the war, leaving is easy. No pale February sky for me, not after seeing this blue Pacific."

Fingerpress, 2012
Sivuja: 424
Kirjasta lisää: Kirjan kotisivut,  Hys, äiti lukee nyt, Kirjojen keskellä
Saatu arvostelukappaleena.

Abelard / Renaud Dillies

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin Abelardissa huomioni, oli vetoava kansi. Väritys ja symmetriikka toivat mieleeni jossain määrin lastenkirjan, mutta herttainen sellainen. Kauniiden kansien väliin kätkeytyi katkeran suloinen kertomus, joka liikutti.

Tarinana Aberlard ei ole uusi. Se kertoo nuoresta ja viattomasta maalaisvarpusesta, jonka rauhallisen ja turvallisen elämän rikkoo nainen. Aberlard tapaa Eppily-nimisen tipusen, joka ei kauniista ulkokuorestaan huolimatta ole ihan siitä herttaisimmasta päästä. Eppilyä ei kukkasilla valloiteta, hän haluaa kuun ja tähdet. Joten kun Abelard kuulee lehdestä amerikkalaisen keksijän luoneen välineen, jolla matkata tähtiin, hän päättää jättää kotinsa ja aloittaa pitkän ja vaikean matkan Amerikkaan.

Kuten sanottu, tarina on suureksi osaksi vanha tuttu ja se rokotti lukukokemustani. Abelard on suloinen ja melkein lapsenomainen tipu, jota haluaisi suojella pahalta maailmalta, mutta sydän tekee mitä haluaa. Tarina on kaunis mutta jotain uuttakin olisi kokonaisuuteen keksiä.

Pidin kirjan piirrostyylistä ja värityksestä, jotka virittivät lukijan sadunomaisiin tunnelmiin. Mukava yksityiskohta on myös Abelardin hattu, josta putkahti toinen toistaan kauniimpia mietelauseita ohjaamaan tipusen tietä maailmassa. Minun makuuni oli myös jörön Gaston-karhun ja Abelardin epätodennäköinen ystävyys, vaikka sekin toki on jo monessa yhteydessä koettu kuvio.

Kuten tekstistä ehkä välittyykin, olin kirjasta kahden vaiheilla. Se oli toisaalta koskettava ja hellyyttävä, kauniskin, mutta ihan kylmän analyyttisesti olisin kaivannut jotain enemmän. Ehkä alkuvuoden upeat lukukokemukset ovat tehneet minusta liian vaativaisen?

Write your troubles in the sand, carve your blessings in the sand.

NBD, 2012

Sivuja: 128

Punainen kuin veri / Salla Simukka

Salla Simukan Punainen kuin veri oli kirja, joka suorastaan poltteli näppejäni. Vaikka muutakin luettavaa olisi ollut, mutta jostain syystä tämä dekkaritrilogian avaus kiehtoi minua niin että sen lukemiselle oli pakko tehdä tilaa. Kirjan nimi ja tyylikäs kansi kiinnittävät huomioni eikä ajatusleikki satujen ja todellisuuden yhdistämisestäkään hullummalta tuntunut. Viittauksia satujen maailmaan kirjasta löytyykin mukavasti, on Lumikuningattaria ja uskomattomia juhlia sekä se yksi pieni ruma ankanpoikanen...

Kirjan päähenkilö on kovia kokenut lukiolainen, yksinäinen susi nimeltä Lumikki Andersson. Lumikki kutsuu itseään kirjassa ironisesti Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin rakkauslapseksi eikä määritelmä minusta kovin huono olekaan vaikka Herculen vaihtaisinkin ehkä Sherlock Holmesiin. Lisbeth Salander sen sijaan voisi olla vaikka tuon peikkotukkaisen sisupussin isosisko, sen verran näppärästi Lumikki tutkii tietokoneita ja väistelee luoteja. Punainen kuin veri -kirjassa Lumikin luokkatoverit törmäävät kassilliseen verisiä euroja. Humalaiset nuoret innostuvat pesemään rahaa koulun pimiössä ja ennen kuin Lumikki tajuaakaan, hän tulee joutuneeksi mukaan isojen poikien peliin jossa ei keinoja kaihdella. Onko kaiken takana mystinen Jääkarhu, isokiho, jonka olemassaolosta liikkuu vain villejä huhuja?

Salla Simukan teksti on sujuvaa ja kiinnostavaa, kirja oli miellyttävän nopealukuinen ja viihdytti kyllästynyttä toipilasta erinomaisesti. Vaikka Punainen kuin veri onkin nuorille suunnattu teos, uskoisin sen toimivan vallan mainiosti myös aikuisempienkin dekkarin nälkäisten käsissä. Punainen kuin veri sopi myös mainiosti tähän vuodenaikaan, juuri nyt on helppo samaistua päähenkilön hytinään pakkasessa ja pakomatkoihin jäisillä kävelyteillä.

Kuten niin mainio Lisbeth Salanderkin, on Lumikistakin enemmän pinnan alaisia tasoja, murheita ja mysteereitä, joista Simukka paljastaa vain harmittavan pieniä palasia. On siis ilmeisesti ihan pakko lukea trilogia muutkin teokset: Valkea kuin lumi ilmestyy onneksi jo elokuussa 2013 ja Musta kuin eebenpuu ensi keväänä.

"Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi."

Tammi, 2013
Sivuja: 265
Saatu ennakkokappaleena.

The Secret Keeper / Kate Morton

Kate Mortonin The Secret Keeper kuoriutui esiin joulupaketeistani - ilmeisesti pukki oli ollut tarkkana. Suhtautumiseni Mortonin kirjoihin on vähän kaksijakoinen, sillä toisaalta osaan jo odottaa tiiliskiveä joka pääsee hitaasti vauhtiin ja sitten toisaalta useimmiten sitkeä lukeminen on kuitenkin lopulta palkinnut minua hyvällä lukukokemuksella. 600-sivuisen keijukaisen lukeminen kun vaatii omanlaisiaan järjestelyjä, ison kokonsa takia se ei käynyt laukkukirjaksi ja sängyssä lukeminen osoittautui hankalaksi pehmeiden kansien takia. Jäljelle jäi vain aamu, joten Mortonista tuli puuron ohella aamuinen heräilykaverini.

The Secret Keeper on monella tapaa hyvin tyypillinen Kate Mortonin kirja. Jälleen kerran liikumme kahdella aikatasolla ja selvitämme menneisyden mysteerejä Englannissa. Tällä kertaa menestynyt näyttelijätär, Laurel, alkaa äitinsä Dollyn kunnon heikkenemisen myötä selvittää myös todistamaansa vanhaa tragediaa, hän on nähnyt äitinsä surmaavan miehen. Mutta mikä teki sodan aikana arvostetusta kirjailijasta kiertolaisen ja miksi äiti kohotti veitsensä hetkeäkään epäröimättä?
 
Tarina liikkuu suurilta osin nykypäivän ja 1940-luvun Lontoon välillä, kertoen nuoren Dollyn vaiheista avustustyöntekijänä ja vanhan hienostorouvan palvelustyttönä. (Rouva muuten toi elävästi mieleeni Violetin Downton Abbeystä...) Välillä taas seurataan Laurelin yrityksiä selvittää äitinsä salaisuus. Morton vastailee Laurelin (ja lukijan) kysymyksiin sodanaikaisissa kappaleissa, mutta tekee sen taiten, paljastaen vain vähän kerrallaan ja onnistuukin koukuttamaan lukijan siinä määrin että kirja on luettava loppuun. Onkin sanottava, että Kate Morton todella osaa kirjallisen vitkuttelun taidon. Varsinkin aluksi kirjan lukeminen oli todella hidasta, sillä tarina lähti verkkaisesti liikkeelle ja tuntui suoraan sanottuna paikoin pakkopullan syönniltä. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjailija kyllä alkoi päästä vauhtiin ja salaisuus tempaisi minutkin mukaansa, mutta voi tuota aloitusta... En oikein tiedä onko vika minun Facebookin pilaamien, keskittymiskyvyttömien aivosolujeni, mutta jos kyseessä olisi ollut kirjastonkirja, olisin saattanut jättää lukemisen sikseen. Mikä olisi ollut harmi, sillä minusta kirjan loppuratkaisu oli loistava, matka sinne asti vain oli kovin, kovin pitkä.

Tyylillisesti ja aiheensakin puolesta The Secret Keeper on minusta melko lähellä Mortonin aikaisempaa teosta The Distant Hours, joten jos pidit kirjasta, maistunee tämäkin. Vaikka itse tästä kirjasta suurimmaksi osaksi pidinkin, toivoisin kyllä saavani lukea jatkossa vähän tiivistetympää Mortonia.

"The house was proud and she was lonely, the sort of place that fed on children's laughter, and a family's love, and the smell of rosemary lamb roasting in the oven. She had good, honest bones and willingness to look forwards rather than backwards, to welcome a new family and grow with them, to embrace their brand-new traditions. It struck Laurel now, as it hadn't before, that her mother's description of the house might have been a self-portrait."

Pan Books, 2012
Sivuja: 602

Puulattian kunnossapito / Will Wiles

Puulattian kunnossapidon löytämisestä kiitän Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenniä. Romaanin erikoinen nimi herätti uteliaisuuteni - tietokirjasta ei kuitenkaan ole kysymys vaan inhimillisestä pienestä tarinasta, ystävyydestä, kissoista - ja lattiamateriaaleista.

Kirjan kertoja on mies, joka matkustaa tuntemattomaksi jääneeseen eurooppalaiskaupunkiin huolehtimaan ystävänsä asunnosta ja kissoista. Diili vaikuttaa melko hyvältä, kaunis asunto, kiehtova entisen itäblokin kaupunki, tehtävänä vain pitää huolta ja asunnosta ja kahdesta kissasta. Homma kuulostaa helpolta, mutta kuinkas sitten kävikään?

Nautin Wilesin kirjan lukemisesta hirmuisesti jo sillä en osannut alkuun sanoa kirjan juonesta mitään! Kaikki vaikutti varsin arkiselta, tuntui melkein siltä kuin olisi ollut itse asunnossa ihmettelemässä. Ja kun asiat alkoivat mennä pieleen, sitten meno vasta tutulta tuntuikin. Mieleeni on jäänyt varsin hyvin kerta jolloin vahingossa sain aikaan tahran sohvassa. Paniikinomaisten ja epäonnistuneiden puhdistusyritysten jälkeen piilottelin tahraa tyynyjen alle kuin ruumista kunnes jäin kiinni, mikä itseasiassa olikin aika helpottavaa. Ymmärrän siis paremmin kuin hyvin päähenkilön paniikkia kun tuolle kallisarvoiselle lattialle läikkyy punaviiniä...

Wilesin teksti tuntui ajoittain melkein yksinäiseltä, suurin osa kirjasta kun koostuu päähenkilön sisäisestä dialogista itsensä kanssa. Minulle hiljaisuus, virheetön asunto ja ulkomaalainen vieraassa kaupungissa loivat vahvan tunnelman ja latautuneenkin tunnelman jonka muutoksiia oli mielenkiintoista seurata. Oikeastaan kirja kertookin paljon Oskarista, hänen ehdottomuudestaan ja pikkutarkkuudestaan piirtyy jokaisen kaikkivoipaisen pikku lappusen myötä aina vain tarkempi kuva. Pidin kirjasta kovasti ja se pääsikin Suosikit-tagin alle. Suosittelen kaikille niille, joille sähläys ja pikku paniikki on tuttua. Jos taas olet järjestyksen ihminen, kirja käynee jonkin asteisesta kauhutarinasta. Valinta on sinun.

PS. Voiko kissan oikeasti pitää poissa sohvalta?

"Tämän takia Oskar ei päästänyt kissoja sohvalle. Tämä, tämä oli se syy eivätkä karvat, mutta perustelu tuli vasta nyt kun vahinko oli jo tapahtunut. Se tihkui raavitusta nahasta kuin veripisara. Saksan kielessä epäilemättä oli jokin sana tällaiselle katuvaiselle jälkiviisaudelle. Oskar tiesi sen varmasti. Jos sellaista sanaa ei ollut, niin ainakin pitäisi olla. Me luotamme saksalaisiin tällaisissa asioissa."

Moreeni, 2012
Sivuja:  291
Alkuteos: Care of wooden floors
Suomentanut Seppo Raudaskoski

Sokerihullu / Hanna Koljonen

Pongasin Sokerihullun ensimmäistä kertaa Sallan blogista ja vaikkei sarjakuvan piirrosten tyyli ihan omimmalta tuntunutkaan mutta kirjan aihe, sokeririippuvuus, sen sijaan kiinnosti sitäkin enemmän. Hanna Koljosen kirja on omaelämäkerrallinen kuvaus ihmisen kamppailusta sokeria ja muita epäterveellisiä herkkuja vastaan. Tarina on kai varsin tavallinen tiettyyn rajaan saakka, tiedän itsekin että väsyneenä tai stressaantuneena tekisi niin hyvää syödä yksi pieni suklaapatukka. Tai levy. Se lohduttaa mutta luo samalla morkkiksen. Uskon myös että sokeriin voi jäädä koukkuun, siitä kertoo jo karkkilakkojen aloittamisen vaikeus.

Sokerihullu on rehellinen ja rankkakin kuvaus sokerikoukkuun joutumisesta ja siellä elämisestä. Hannalle on sokeri ollut iso juttu pienestä pitäen. Kaikki alkaa viattomasti, keksien näpistelyllä ja lohduttavilla letuilla rankkoina päivinä. Mutta jossain vaiheessa karkinsyönnistä alkaa tulla riippuvuus, herkuttelun määrät kasvavat ja syömistä pitää alkaa salailla muilta. Sokeririippuvuudesta tulee elämän pituinen kierre, josta kirjan päähenkilö yrittää ulos sokerin alkaessa uhata terveyttäkin.

Kuten jo aikaisemmin sanoinkin, Sokerihullu ei kuvitukseltaan ole sitä tyyliä johon normaalisti tarttuisin eikä se nytkään ihan silmääni hivellyt. Kirjan tarina on kuitenkin vahva ja hyvin kerrottu ja siksi piirrosjälkikin unohtuu lukijan uppoutuessa sokerihumalan syövereihin. Aihe on tärkeä, hienoa siitä on tehty tällainen sarjakuva. Sokerihullun tarina tuntuu lukiessa rehelliseltä ja samaistuttavalta ja ainakin tämä mässäilijä jätti lauantaikarkkipussinsa ostamatta!

Asema, 2012
Sivuja: 72

Finlandia 1 / Mei Nogughi

Sarjakuvainnostukseni johdattelee minua jo ihan vieraillekin vesille, tutustuin nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni mangaan. Ajatus lähti oikeastaan liikkeelle siitä, että löysin kirjaston kokoelmista Suomeen sijoittuvan kertomuksen ja luonnollisesti halusin nähdä miten japanilainen piirtäjä maamme kokisi. Sainkin kyllä vähän hihitellä, sillä kulttuurierot kyllä näkyvät kirjassa.

Kirjan perusasetelma on ihan kiinnostava. Japanilainen Airi on pikkutytöstä saakka jumaloinut joulupukkia, joka lapsena pelasti eksyneen tyttösen. Nyt jo lähes aikuinen Airi on lähtenyt Suomeen opiskelemaan Finlandia-nimisessä oppilaitoksessa, josta valmistutaan joulupukeiksi ja tontuiksi. Airi haluaisi olla komean Cainin tonttu, mutta traumaattisen menneisyyden omaava Cain torjuu tytön.

Tarina taitaakin olla tämän jälkeen aika helposti arvattavissa, tosin ilmeisesti Finlandia jatkuu toisessa, helmikuun 2013 lopulla ilmestyvässä osassa, sillä onnellinen loppu ei ainakaan vielä ollut käsillä. Juonellisesti sarjakuva ei tarjoa kummoisiakaan elämyksiä eivätkä Airin kommellukset pahemmin naurata. Ne kulttuurierot sen sijaan...  Nogughin pukit ovat esimerkiksi aika erinäköisiä kuin meikäläiset, he ovat nuori, hoikkia ja ehkä komeitakin miehiä, ilman partaa tai mahaa, jonkinlainen punainen nuttu ja myssy kuitenkin löytyy. Jokaisella pukilla on yksi tonttu ja tontun tehtävä on seistä pukkinsa rinnalla auttamassa ja tukemassa kuin parisuhteessa konsanaan. Hivenen hymyilin myös kohdalle, jossa kerrottiin kuinka keväisin heikkojen jäiden aikaan järvet suljettiin onnettomuuksien estämiseksi.

Kirja sisältää itseasiassa kaksi tarinaa, joista lyhyempi vähän yllättäen sijoittuukin menneiden vuosikymmenten Italiaan. Koska koko mangakokemukseni koostuu näistä kahdesta tarinasta, en tiedä kuinka tyypillistä on se, että homman jujuna on rakkaustarina tytön ja traagisen sankarin kanssa. Uskottavuudellaan ei italialainenkaan kertomus kyllä häikäissyt...

Finlandian piirrostyyli oli sinänsä ihan miellyttävä, mutta esimerkiksi päähenkilöiden iän tajuaminen osoittautui hankalaksi. Jälkimmäisessä kertomuksessa kun sankari on ollut ensin rakastunut sankarittaren äitiin ja nyt n. 15 vuotta myöhemmin näyttää edelleen piirroksissa teiniltä. Oma niksinsä oli myös kirjan lukemisessa, sillä sarjakuva eteni takakannesta eteenpäin ja oikealta vasemmalle ja useammankin kerran luin sivut ensin väärässä järjestyksessä. Tästä kaikesta huolimatta oli kiva kokeilla jotakin erilaista, tiedänpä nyt ainakin vähän mangastakin!

Sangatsu Manga, 2012
Sivuja: 172
Suomentanut: Antti Kokkonen

Level up / Gene Luen Yang, Thien Pham

Susan sarjakuvahaaste on ollut oiva tekosyy sukeltaa syvemmällekin sarjakuvien maailmaan. Yksi löydöistäni on ollut Gene Luen Yang, joka ensin ihastutti American born Chinese-sarjakuvalla, sitten Eternal Smilen tarinoilla. Ilokseni Helmetin kokoelmista löytyi Yangilta myös Level Up -kirja, joka käsittelee aikuistumista ja uravalintojen vaikeutta.

Dennis Ouyang on nuori mies, joka mieluiten pelaisi tietokonepelejä kavereidensa kanssa. Siirtolaisina maahan tulleet vanhemmat kuitenkin odottavat pojalta vastuuntuntoisempaa asennetta ja uhrautumista paremman tulevaisuuden puolesta ja Dennis kokeekin usein olevansa melkoinen nolla vanhempiensa silmissä. Isän kuolema kuitenkin muuttaa kaiken, sillä Dennis alkaa nähdä enkeleitä, jotka muistuttavat häntä hänen kohtalostaan.

Kirjan visuaalisesta ilmeestä vastaa tällä kertaa Thien Pham, enkä oikein innostunut tästä sarjakuvasta niin paljon kuin aikaisemmista. Phamin kuvitus on kyllä kaunista mutta jostain syystä tasainen, tussattu(?) väritys miellyttäisi silmääni sarjakuvassa enemmän kuin vesiväreillä tehdyn näköinen.

Yangin tarina sen sijaan on kyllä oikeastaan näppärä ja oivaltavakin. Taustalla on jälleen kerran aasialaisen kulttuurin ajatus uhrautumisesta ja uutterasta työn teosta, Dennisiä painavat jo valmiiksi suuret odotukset ja toiveet, sillä nyt onnellisuus ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin taloudellinen turvallisuus. Jollain lailla Level up saikin minut ajattelemaan parin vuoden takaista Tiikeriäiti-kirjaa vaikka hieman eri maailmoissa liikuttiinkin. Yang ja Pham tavoittavat hienosti ennen kaikkea pelkästä velvollisuudesta tapahtuvan elämän ilottumuuden ja nuoren miehen tasapainoilun onnellisuuden tavoittelun ja velvollisuuksien välillä.

First Second, 2011
Sivuja: 160

10 asiaa jotka tekevät minut onnelliseksi

 Sain Kirjakirpun Jenniltä haasteen, jossa haetaan kymmentä onnelliseksi tekevää asiaa. Hyvä aihe, koska tällä hetkellä minulla ei olekaan kauhean kivaa - olen tilapäisesti silmätulehduksen takia yksisilmäinen. On siis hyvä hetki miettiä niitä onnelliseksi tekeviä asioita ja unohtaa kurjuus.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Listaa kymmenen lempiasiaasi
2. Jaa haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita heille siitä!
3. Nauti listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Kymmenen onnellistuttavaa asiaani:

1. Minulle tärkein onnellisuuden lähde on rakkaus. Se, että tietää maailmassa olevan jonkun joka välittää. Että joku rakastaa silloinkin kun olet yksi silmäinen, takkutukkainen umppalumppa.

2. Ystävät. Ne parhaimmat tyypit, joiden kanssa nauretaan posket kipeiksi ja jaetaan ilot ja surut. Ne, joita ilman elämä olisi paljon tylsempää.

3. Lukeminen on yksi suuri onnellistuttaja elämässäni. Ja lohtukirjoista on minulle yksi ylitse muiden - Bridget Jones. Minulle Bridget on melkeinpä se nuoruusvuosien kaveri, jonka kanssa on vertailtu ankeita treffejä ja syöty purkista suoraan jäätelöä pyjamassa kikattaen - tiedätte ehkä tyypin? (PS. Bridgetin tarina saa kai tänä vuonna jatkoa, voiko keski-ikäinen Jones olla edelleen hauska? Pakko tuo kirja on kyllä siltikin lukea!)

4. Valokuvaus on viime vuosina ollut minulle tärkeä harrastus. Kameran linssin takaa näyttävät tututkin paikat uusia puolia itsestään. Aloitin tämän vuoden puolella valokuvapäiväkirjan, jossa yritän kuvata jotain joka päivä. Sairastumisen jälkeen kuvaaminen on kyllä ollut vähän haasteliaampaa, mutta sitkeästi aion yrittää.

5. Haaveileminen. Minusta on mukava tehdä erilaisia ajatusleikkejä, tuhlata lottovoittoja tai matkustaa maailman ääriin. Joskus unelmat ovat pieniä, kuten vaikka uusi keittiönpöytä tai suuria, kuten se lottovoitto, mutta yhtä kaikki on ihana unelmoida. Kaikkien unelmien ei tarvitse edes tulla toteen, tärkeintä on haaveilu.

6. Matkustaminen edustaa minulle monesti toteen tulleita unelmia ja seikkailuja, juuri nyt olisi ihanaa päästä jonnekin aurinkoiseen ja lämpimään. Olen kovasti ihastunut Italiaan mutta henkinen kotini taitaa olla Hong Kongissa, sillä en ole koskaan ollut missään muussa kaupungissa niin kotonani kuin siellä.

7. Oma koti kullan kallis. Kaikista kaukohaaveistani huolimatta on aina ihanaa palata kotiin.

8. Juokseminen, sillä siitä vain tulee niin hyvä olo, Murakamikin sen tietää.

9. Kirjoittaminen on ollut unelmani pikkytytöstä saakka. Minä olin nimittäin se tyyppi, joka kaverikirjoihin kirjoitti haluavansa isona tulla joko kirjailijaksi tai salapoliisiksi. Blogin pito onkin siitä antoisaa että saan tällä tavalla edes pikkuisen tavoitella tuota lapsuuden haavetta. (Vaikka on se muutenkin hauskaaa, ihania kirjoja, kivoja tyyppejä ja kirjalöpinää. Parhautta!)

10. Hyvä ruoka. Olen herkuttelija ja olen valmis allekirjoittamaan lauseen: "hyvä ruoka, parempi mieli". Italialainen ruoka on lähellä massuani ja mieheni laittama lohtospaghetti auttaa kyllä oikeasti aika moneen vaivaan.

Koska maailmani on nyt aika sumea, en lähde jakamaan haastetta eteenpäin. Toki sen saa tästä napata tehtäväkseen jokainen joka haluaa. Haluan kuitenkin toivottaa kaikille ihanaa ystävänpäivää!

Kaukamoinen / Petteri Hannila

Sain ilokseni luettavakseni Petteri Hannilan uunituoreen Kaukamoisen, kertomuksen joka ottaa inspiraationsa Suomen muinaisista heimoista, karusta luonnosta ja sisukkaasta naisesta sekä vanhan runouden poljennoista.

lokin laihan lapsi lienet

vedestä naisesi vedetty

toista maata, toista luuta

eri puolia pidätte

päätökset hän päättelevi

suuret työstelee päätökset

sinä pieniä pakerrat

Kaukamoinen kertoo Vierran, Kainujen heimoon kuuluvan tytön tarinan. Kainut ovat muinainen heimo, jossa naiset ovat hallitsevassa asemassa ja Vierrankin nimi nousee esiin pohdittaessa päällikön seuraajaa, onhann nainen taitava soturi ja metsästäjä. Vierran kohtalona on kuitenkin kulkea vierailla mailla vaikeita polkuja hänen Aure-serkkunsa noustessa päälliköksi.

Pidin kovasti Petteri Hannilan tekstistä, joka herätti hienosti metsäisen kansan tunnelmat eloon. Oli mukavaa lukea fantasiaa, joka pohjasi omaan kulttuuriini. En tiedä kuinka paljon tarinasta on kirjailijan mielikuvitusta, kuinka paljon tutkimusta, mutta tarina on ainakin minun makuuni riittävän uskottava. Kaukamoinen on Hannilan esikoisteos ja se on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona nimellä Fargoer.

Kertomus on toimiva, realistinenkin. Vierra ei ole mikään kaikkivoipa sankaritar, vaan enemmänkin realistinen henkilö, joka nousee vaikeuksistaan huolimatta ja yrittää kuunnella sydäntään. Hän on rakastava ja viisas, omille virheilleen turhankin ankara nainen, mutta samalla myös taitava soturi joka antaa kelpo vastuksen viikingeillekin - kelpo sankaritar siis!

Kaukamoisen tarina on verevä ja ikiaikainen, kirjailija maalaa taitavasti lukijan silmien eteen metsät ja aavat, nahkaiset teltat ja nälkäiset sudet. Hannila ei tarjoa lukijalleen onnellisia satuloppuja, joissa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen vaan on kirjoittanut jotain todellisen kirpeää. Mutta onkohan Kaukamoisen vaellus edes todella loppu, kenties tarina saa vielä jatkoakin?

"Suden samea silmä ei enää nähnyt naisen pysähtymistä nuoren, vaaleatukkaisen pojan ruumiin viereen. Se ei voinut enää huomata naisen surumielistä katsetta tämän sulkiessa pojan auki jääneet silmät. Eikä sitä, kuinka nainen lähti hiihtämään rivakoin vedoin kohti pohjoisa, kotiseutuaan, taakseen katsomatta."

PS. Tämä on 500. postaukseni!

Omakustanne, 2013
Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Kirjan kotisivut
Saatu arvostelukappaleena.

Lavinia / Ursula K. Le Guin

Yritin kovasti pohtia miksi ja miten Lavinia löysi tiensä minun kirjastokassiini. En tiedä. Katseeni vain kiinnittyi kanteen ja etenkin kirjan roomalaistyylisiin kirjaimiin. Siinäpä se sitten oli. Sittemmin olen kyllä tajunnut että melkoinen onnenpotku oli kyseessä, sillä Lavinia sopi minulle kuin nakutettu. Historiaa, naiskuvausta, vähän sotaa ja rakkautta - kuulostaa hyvältä. Ursula K. Le Guinin kirjoja en aiemmin ollut lukenut, mutta olisi ehkä pitänyt...

Kirjassaan Le Guin antaa äänen Lavinialle, joka vilahtaa pienessä sivuroolissa roomalaisessa mytologiassa. Hän on kuningas Latinuksen ja kuningatar Amatan tytär, jonka kohtalona on naida muukalainen, Troijasta paennut Aeneas ja siten laittaa alulle sukulinja, josta polveutuvat niin Romulus ja Remus kuin Julius Caesar ja keisari Augustuskin. Mutta kuten arvata saattaa, tuovat muukalaiset mukanaan myös sodan ja verenvuodatuksen.

Kirjassa ääneen pääsee myös Aeneisiksen kirjoittaja, Vergilius, jota Lavinia puhuttelee runoilijana. Tällä tavoin Le Guin tavallaan tekee oikeutta Lavinialle ja kaikille niille, historian naisille, jotka ovat saaneet tarinoissa vain vaatimattoman maininnan tai pienen sivuosan. En ole lukenut Aeneisista mutta Lavinia-kirjan mukaan prinsessa mainitaan teoksessa vain muutamaan kertaan vaikka hän, kuninkaan ainoa tytär, oli varmasti merkittävä nainen omalla aikakaudellaan ja tärkeän sukulinjan kantaäiti. Olen paasannut tästä aiheesta aiemminkin ja siksikin oli hienoa lukea tämä kirja, tuntui siltä että kenties kirjailijakin oli pannut saman asian merkille.
 
Lavinian rakenne on hieno, tosin seputukseni ei tee sille oikeutta. Elämästään kertoo Lavinia itse, mutta etäältä kuin menneiden aikojen haamu joka aikanaan ei saanut kylliksi oikeutta. Kertomuksensa lomassa Lavinia käy keskustelua myös kuolemaa tekevän Vergiliuksen kanssa. Minulle kokonaisuus oli synapseja kutitteleva ja mielenkiintoinen ja tuntui siltä kuin historia olisi hetkeksi herännyt eteen silmieni edessä. Vaikka luinkin kirjaa enimmäkseen ruuhkissa, teksti sai syventymään ja rauhoitti. Se, joka sanoi kirjojen olevan kannettavaa taikaa, oli oikeassa...

(Runoilija keskustelee Lavinian kanssa.)
"Sillä hänet minä näin enkä sinua. Sinulla ei ole juuri ollenkaan osaa minun runossani, sinä et ole oikein kukaan. Lupaus jota ei pidetty. Eikä siihen voi enää oikein puuttu, ei sinua voi enää elävöittää niin kuin tein Didolle. Mutta se on sinussa, se toteutumatta jäänyt elämä. Joten nyt, kun on liian myöhä, sinun on annettava se minulle. Minun elämäni. Minun Italiani, minun toiveeni Roomasta, minun toivoni."

WSOY, 2009
Sivuja: 325
Alkuteos: Lavinia
Suomentanut: Kristiina Rikman
So American: Oregon

The Chronicles of Downton Abbey / Jessica Fellowes, Matthew Sturgis

Olen Downton Abbey -sarjan suuri fani, jokainen jakso on tullut katsottua ja erityisesti jouluspesiaalin viimeinen jakso jätti taas kaipaamaan lisää - kuten varmasti tarkoitus olikin! Pahimpiin vieroitusoireisiin nappasin kirjastosta mukaani The Chronicles of Downton Abbeyn. Kirjoja on ilmeisesti tehty useampikin, tämä lainaamani onnekkaasti kuitenkin käsittelee tuoreinta sarjan kautta, joten pääsin vielä fiilistelemään Matthewin ja Maryn häitä. Kirjan sävy on kuitenkin haluttu pitää positiivisena, joten esimerkiksi Syblin kohtaloon ei kirjassa juurikaan palata eikä juonipaljastuksia ole muutoinkaan luvassa.

Kirja koostuu pääosin sarjan henkilöiden esittelyistä, ääneen pääsevät niin näyttelijät kuin sarjan luoja, Julian Felloweskin. Ainakin minun kannaltani oli mielenkiintoista lukea historiallista taustaa kunkin henkilön takana ja hämmästelin sitä kuinka paljon taustatutkimusta sarjassa oikein tehdäänkään. Pienenä yksityiskohtana voitaisiin mainita vaikka Granthamien illalliskutsut, joissa suurta pöytää peittää valkoinen liina, jolla posliinit, hopeat ja kristallit on aseteltu moitteettomasti. Kirjassa sarjan lavastuksesta vastaava henkilö kertoo, kuinka pöytäliinan käyttö oli vähentynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta koska heidän kuvauksissa käyttämänsä pöytä on aitoa antiikkia ja todella kallis, ovat he kuitenkin halunneet suojata sen pinnan liinalla. Itse en olisi ehkä tullut kiinnittäneeksi huomiota noinkin pieneen yksityiskohtaan, mutta epäilemättä kaikki tämä vahvistaa Downton Abbeyn aitouden tuntua. Tutkimuksen määrä näkyy myös sarjan henkilöissä, joilla jokaisella, yläkerrasta alakertaan, tuntuu olevan ihan oikea tausta ja persoonallisuus.

Kirja oli mielestäni mukava kokonaisuus, jossa yhdistettiin monia erityyppisiä tiedonmurusia. On tietoa henkilöistä faneille, historiallista taustaa aikakaudelle yleensäkin, runsaasti kuvia ja kurkistuksia kulissien taakse. Kannaltani ehkä turhimpia olivat osiot, joissa oli koottu kuvakollaaseja tavaroista, joita kukin henkilö ehkä käyttäisi, alkaen vaikkapa koruista tai hajusteista rouvilla, aina leivontatarvikkeisiin ja käsirautoihin (John Bates...) saakka. Vaikka kivoista kuvista tykkäänkin, nuo pienet osiot tuntuivat jotenkin ylimääräisiltä. Olisin mielelläni sen sijaan lukenut vaikka enemmänkin lainauksia sarjan henkilöiltä, sillä varsinkin suosikkini Violet on melkoinen terävän kielensä kanssa.

Violet: I'm so looking forward to seeing your mother again. When I'm with her, I am reminded of the virtues of the English.
Matthew: But isn't she American?
Violet: Exactly.

HarperCollins, 2012
Sivuja: 314

Rikhard III / William Shakespeare

Innostuin Henrik VIII kokeilustani niin että päätin jatkaa itseni sivistämistä Shakespearella (lue: Tudor-addiktioni tyydyttämistä) Rikhard III:lla. Kyseinen herrahan ei tietysti Tudor ollut, mutta vaikutti omilla toimillaan suvun valtaantuloon ja olen tietysti utelias Towerin prinssien suhteen. Herra on ajankohtainen myös siksi että aiemmin tällä viikolla selvisi vuosisatoja kestänyt arvoitus Rikhardin hautapaikasta kun tämän pääkallo löydettiin - pysäköintialueen alta Leicesterin kaupungista. Niin katoaa mainen kunnia.

Tässäkin kirjassa näkyy selvästi Shakespearen ihailu kuningatar Elisabethiä kohtaan, sillä tarinan konnaksi on valittu tietysti Rikhard, joka onkin melkoinen pahis. Rikhard juonii ensin veljensä Clarencen kuoleman, sitten viettelee juuri leskeytyneen Anne Nevillen appiukkonsa hautajaisissa ja tietysti hoitelee prinssitkin. Inhimillisyyttä tai sääliä ei miehessä nähdä ja eikä hän myöskään ole ilo silmälle - sen Shakespeare muistaa mainita useammankin kerran.

Konnana Rikhard on oikein mainio konna ja tahtomattani huomasin hykerteleväni herran touhuille. Kokonaisuutena minusta Rikhard olikin näytelmänä vauhdikkaampi ja kiinnostavampi kuin aikaisemmin lukemani Henrik VIII, joka mielestäni meni jo vähän liiankin pitkälle kuningattaren kosiskelussaan. Rikhard III oli myös näytelmänä vauhdikkaampi, varsinkin loppua kohden Rikhard vain kiihdyttää vauhtia pahanteossaan ja lukijasta alkaa jo tuntua ettei melkein demonisen pahaan mieheen pysty mikään. Paitsi tietysti Henry Tudor. En tiedä millainen kuva aikalaisilla on Rikhardista ollut, mutta ainakin näytelmän perusteella Rikhard on helppo nähdä yksiulotteisesti pahana ihmisenä.

Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka hyvin olen Shakespeare-kokeilujeni parissa viihtynyt. Tuoreet käännökset tekevät teksteistä helpommin ymmärrettäviä ja on ollut kiintoisaa lukea Shakespearen tulkintoja tapahtumista. Suoraan sanottuna, viikonloppuna Bestseller-hyllyn uutuuskirjat jäivät kakkosiksi sillä halusin vain hyökätä Rikhardin kimppuun. Saatanpa jatkaa Shakespearen kuningas-näytelmien läpi kahlaamista - materiaalia ainakin riittää!

Kohtauksista unohtumattomimpia taitavat olla sekä lopun komeasti rytmitetty painajaisuni että Anne Nevillen viettely, joka tuntuu melkein uskomattomalta saavutukselta Rikhardille, onhan hän ruma ja vielä Annen puolison surmaajakin...

Rikhard: 

Onko naista milloinkaan näin suostuteltu?

Onko nainen milloinkaan näin valloitettu?

Otan hänet - en pidä häntä kauan.

Uskomaton juttu: tapoin puolison ja apen,

mursin hänen sydämensä jäisen vihan,

pyyhin vedet silmistä ja napsin kiroukset suusta

verta pulppuava todistaja vierelläni,

vastassani Luoja, naisen omatunto, kaikki esteet,

vailla ystävää ja puhemiestä, apuna

vain vanha vainooja ja teeskentelyn taito.

Tyhjää tarjosin, sain koko potin! Hitto!

WSOY, 2004
Sivuja: 213
Alkuteos: The tragedy of king Richard III
Suomentanut Matti Rossi

Henrik VIII / William Shakespeare

Henrik VIII:n kohdalla sorruin mainostukseen. Kirjastoni nimittäin kertoi kirjan odottelevan noutajaansa ja heti innostuin. Tudor-intoilijana olisi ehkä hyväkin lukea lähes tulkoon aikalaisen kirjoittama näytelmä Henrikistä ja hänen vaimoistaan. Mitä enemmän ajatusta päässäni pyörittelin, sen paremmalta se tuntui ja olin pian melkein varma että kirjastolla minua odottaisi suorastaan ryntäys. No ei odottanut. Ehkeivät Shakespearen näytelmät ole sittenkään kuuminta hottia? (Siitäkin huolimatta on kiva että kirjaston väki mainostaa kirjoja ja antaa siten lukuvinkkejä, ilman heitä olisi ehkä tämäkin kirja jäänyt minulta huomaamatta.)

Henrik VIII:n juonta tuskin tarvitsee kovin tarkkaan kuvata, niin paljon aihetta on kuvattu jo elokuvissa, tv:ssä ja kirjallisuudessakin. Näytelmä alkaa ajasta jolloin Henrik on vielä onnellisesti naimisissa Katarina Aragonialaisen kanssa, kuninkaan mielessä kuitenkin heräävät epäilykset avioliiton pyhyydestä, olihan vaimo naimisissa myös Henrikin edesmenneen Arthur-veljen kanssa. Sitten kuninkaan katse osuukin Anne Boleyniin ja kuinka sitten kävikään...

Näytelmän sävyt saivat minut kurtistelemaan kulmiani. Tarinassa nimittäin Henrik esitetään loistavana kuninkaana, joka hyvin rakastavasti suhtautuu myös uljaaseen vaimoonsa Katarinaan ja ainoastaan puhtaasti jumalallisista syistä hakee eroa. Anne on itse täydellisyys ja laitetaanpa hänet näytelmässä useaan otteeseen sanomaan ettei hän haluaisi kuningattarena olemisen taakkaa itselleen, päinvastoin Anne tuntuu säälivän Katarinaa hänen koettelemuksessaan. Tarinan konna onkin kardinaali Wolsey, joka on ahneuksissaan juoninut kaikenlaista. Shakespearen versio kuulostaa hiukan hurjalta muihin verrattuna, mutta tätä voitaneen selittää sillä että näytelmä on kirjoitettu kuningatar Elisabethin aikakaudelle ja kirjailija kuuluu olleen kuningattaren suuri ihailija (mikä muuten näkyykin mm. siinä että Annen, Elisabethin äidin, uskotaan tuottavan Britannialle se kaikkein kirkkain ja valoa hohtavin helmi). Kirjailija on siis ehkä halunnut varjella itseäänkin ja välttänyt kuninkaallisten parjaamista, turvallisempi syntipukki on ollut jo edesmennyt katolinen Wolsey. Mielenkiintoista!

Kirjan kantta kummastelen kovasti. Miksi Henrik VIII:stä kertovan näytelmän kanteen on laitettu Thomas Moren kuva? Tämä tuntuu oudolta etenkin kun More mainitaan näytelmässä vain kerran, hänellä ei siis ole edes roolia! Näytelmän nimen huomioiden olisin olettanut kannessa komeilevan kuninkaan itsensä. Tai jos Henrikin kasvot alkavat jo kyllästyttää, niin olisiko kardinaali Wolsey käynyt paremmin näytelmän kannalta keskeisenä hahmona?

(Anne ja vanha rouva keskustelevat kuningattaren avioerosta.)Anne: Sitä runsaampana pitää säälin sataa hänen päälleen. Totisesti, minä vannon, on parempi olla alhaissyntyinen, ja elää tyynin mielin kaltaistensa kanssa, kuin pukeutua kimaltavaan tuskaan ja kantaa kultaista surua."

PS. Kimaltavaan tuskaan pukeutuminen on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja kuvaava ilmaus!
WSOY, 2012
Sivuja: 199
Alkuteos: King Henrik VIII
Suomentanut Lauri Sipari

Mehiläisten salaisuudet / Sue Monk Kidd

Sue Monk Kiddin kirja oli yksi niistä ihanista yllätyksistä joita silloin tällöin tulee vastaan kun yrittää haalia kasaan haastepisteistä. Jahtasin nimittäin Etelä-Carolinan osavaltiota ja pelkästään asiasanojen perusteella päädyin Mehiläisten salaisuuteen. Hyvä niin, sillä pidin kirjasta melkoisesti.

Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen Lily, joka elää 1960-luvun Etelä-Carolinassa hirviömäisen isänsä T.Rayn kanssa. Perheen äiti on kuollut onnettomuudessa Lilyn oman käden kautta ja isä tuntuu lähinnä vihaavan tytärtään. Lilyllä on vain muutama muisto äidistään, näistä yksi on kuva mustasta madonnasta, jonka taakse on kirjoitettu erään pikkukaupungin nimi. Kun perheen afroamerikkalainen kotiapulainen, Rosalee, pidätetään ja piestään äänestyslipun takia, päättää Lily pelastaa Rosaleen ja itsensä ja lähteä matkalle äitinsä menneisyyteen.

Sue Monk Kiddin kirjassa oli jotakin sellaista, mihin ihastuin heti. Amerikan syvä etelä, pölyiset tiet, suuret persoonat ja yllättävät ystävyydet, ennakkoluulot... Tuosta asetelmasta on kirjoitettu monta kirjaa, joista olen pitänyt. Monella tapaa Lilykin on melko tyypillinen etelävaltioiden sankaritar, vähän joukosta poikkeava tyttö, joka näkee afroamerikkalaisissa muutakin ihonvärin. Rotusorto ei kuitenkaan ole minusta kirjan keskeisin teema, ainakin minulle voimakkaimmin nousi esiin Lilyn tarve löytää yhteys äitiinsä.

Olen vähän ötökkökammoinen, mutta tällä kertaa mehiläiset kyllä onnistuivat kiehtomaan. Mustan Madonnan hunajafarmia pyörittävissä naisissa oli melko mielenkiintoisia persoonia vaikka he ehkä jäivätkin hiukan kaksiulotteisiksi. Enkä ihan usko loppuratkaisuunkaan mutta siitäkin huolimatta kokonaisuus oli yllättävän miellyttävä. Ja hei, yksi uusi osavaltio taas napattuna!

"Hän sanoi että itse asiassa maailma oli kuin suuri mehiläistarha, ja samat säännöt pätivät molemmissa: älä pelkää, sillä kukaan elämää rakastava mehiläinen ei halua pistää sinua. Älä kuitenkaan ole tyhmä, vaan pukeudu pitkähihaisiin puseroihin ja pitkiin housuihin. Älä huido. Älä edes ajattele huitomista. Jos tunnet olosi vihaiseksi, vihellä. Viha ärsyttää, kun taas viheltely sulattaa mehiläisen temperamentin. Toimi niinkuin tietäisit mitä teet, vaikket tietäisikään. Lähetä ennen muuta mehiläisille rakkautta. Joka ainoa olento maailmassa haluaa olla rakastettu."

Bazar, 2005
Sivuja: 349
Alkuteos: The secret life of bees
So American: Etelä-Carolina

Onnen koukkuja / Grégoire Delacourt

Mitä tekisit jos voittaisit lotossa jättipotin? Oletko koskaan miettinyt sitä, minä ainakin olen. Mitä suuremmaksi potti kasvaa, sen yksityiskohtaisempia suunnitelmia päässäni laadin. Olisi ihanaa matkustella kaukaisiin maihin ja varmasti lentäisi business-luokassa. Iso talo, kenties merinäköalalla kelpaisi, sellainen jossa olisi kirjastohuonekin. Perhekin saisi osansa onnenpotkusta ja avustustarkoituksiinkin voisi rahaa antaa. Silti juuri koskaan osta itselleni kuponkia - haaveilen vain. Yksi syy lienee laiskuus ja huono muisti, mutta pelkään myös sitä, että ihan onnellinen elämä potin myötä muuttuisi joksikin muuksi josta en ehkä pidäkään.

Tätä teemaa käsittelee Grégoire Delacourt kirjassaan Onnen koukkuja. Päähenkilö, Jo, on ihan tavallinen keski-ikäinen nainen, joka asuu pienessä ranskalaisessa kaupungissa ja pyörittää ompelutarvikeliikettä. Rahaa lienee riittävästi muttei tuhlattavaksi saakka ja unelmat ovat arkisen pieniä. Lapset ovat lentäneet pesästä, oma isä sairaalassa ja avioliitosta on kuumin huuma kadonnut vuosia sitten. Mutta kaikki on silti ihan hyvin. Ja sitten Jocelyne, joka ei koskaan osta lottokuponkia, voittaa 18 miljoonaa euroa.

Onnen koukkuja oli pieni, kepeä ja aika ranskalainen kirja. Joihinkin Jocelynen mietteistä oli helppo samaistua, samalla tulin itsekin miettineeksi sitä kuinka moinen rahamäärä muuttaisi elämääni ja olisiko muutos oikeasti positiivinen. Kirja on sävyiltään lämmin ja pienen ranskalaiskaupungin tunnelmissa on mukava viivähtää.

Onnen koukkuja ei kuitenkaan ollut minun kirjani. Minun makuuni Jocelyne oli hieman turhankin alistunut ja passiivinen ja puolisoa lukuunottamatta muut henkilöt jäivätkin ohuiksi ja etäisiksi. Olisinkin kaivannut kirjaan edes yhtä henkilöä, johon samaistua. Lukukokemuksena Onnen koukkuja (jolla muuten on aika näppärä suomenkielinen nimi!) oli ihan kiva, se ei ärsyttänyt mutta ei lumonnutkaan. Tunnustan toki sen, etten koskaan ole kokenut ranskalaista kulttuuria kovin läheiseksi itselleni, jollekin toiselle voi tämäkin olla napakymppi.

"Kultahyppyset oli avannut hautautuneen, unohdetun ystävällisyyden padot. Näytti siltä, että nyöreistä, nauhakujista ja leipurinlangasta kertovat juttuni olivat luoneet vahvan siteen, sellaisten naisten näkymättömän yhteisön, jotka löydettyään uudelleen ompelemisen ilon olivat korvanneet päiviensä yksinäisyyden yhtäkkiä muodostuneen perheen tuottamalla riemulla."

WSOY, 2013
Sivuja: 164
Alkuteos: Le liste des mes envies
Suomentanut: Leena Leinonen
Saatu ennakkokappaleena

Blogistanian Globalia: minun ehdokkaani

On taas aika valita Blogistanian parhaat käännöskirjat. Ehdokkaita sai Finlandian tapaan nimetä kolme kappaletta ja pidemmittä puheitta, minun ehdokkaani:

1. Guy Delisle / Merkintöjä Jerusalemista (3p)
Halusin palkita Guy Delislen kolmella pisteellä ihan jo siksikin että olen kovasti nauttinut hänen matka-aiheisista sarjakuvistaan eikä Merkintöjä Jerusalemista ollut poikkeus.Mielenkiintoinen kuvaus monimutkaisesta maasta!

2. Åsa Larsson / Uhrilahja (2p)
Luen paljon dekkareita ja on erittäin nautinnollista löytää toimivaa jännitystä, jota Uhrilahja todellakin tarjosi. Taisinpa blogissani julistaa Åsa Larssonin jopa kesän dekkarikuningattareksikin!

3. Joyce Carol Oates: Sisareni rakkaani (1p)
Oatesin Sisareni rakkaani oli suorastaan iholle käyvä teos, joka jätti jäljen pitkäksi aikaa. Olisipa tuo jälki ollut iloisempi niin olisin kenties antanut useammankin pisteen! Oates taitaa vaikeista asioista kirjoittamisen.