Nenä kirjassa

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

2012-02-24T08:59:00.000+02:00

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on hyvä esimerkki siitä, miksi lukuhaasteet ovat loistavia, ilman So Americania en olisi ehkä tullut tarttuneeksi tähän helmeen. Jo lukiessani ensimmäisiä sivuja Morrisonin teoksesta tunsin ne tutut väristykset. Käsissäni on laadukas kirja, ihanaa!

Tarina alkaa vuodesta 1873, osoitteesta 124 Bluestone Road, Cincinnati. Talossa asuvat enää Sethe 18-vuotiaan tyttärensä Denverin kanssa. Sethen pojat ovat lähteneet maailmalle, anoppi Baby Suggs kuollut. Jäljellä on vain Sethe tyttärineen sekä talon yksinäinen kummitus, vauvan henki. Asetelma muuttuu kun taloon tulee Paul D, joka aikoinaan työskenteli Sethen ja hänen miehensä Hallen kanssa samalla plantaasille. Paul D yrittää ajaa haamun pois, mutta eräänä päivänä talon portailla istuu nuori nainen, joka kertoo hänen nimensä olevan Rakkain.

"Nuo valkoiset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut, "ja katkaisseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset."

Sethen tarinaa lukiessani tuli välillä lähes surrealistinen olo - eihän ihmisiä ole voitu kohdella näin? Ja kun Baby Suggs, jolta on myyty pois kokonainen nippu miehiä ja lapsia, sanoo vihaavansa valkoisia ihmisiä, vaivaannun ja tunnen vähän häpeääkin. Morrison tosin tuo esiin julmuudetkin vähäeleisesti, turhia mässäilemättä, mutta silti sanojen välissä on huikea tunnelataus. Kirjan omistus "Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin" puhuu omaa surullista kieltään, Morrison viittaa luvulla orjuuden takia kuolleisiin ihmisiin. Kuusikymmentä miljoonaa on lamaannuttavan paljon...

Tarina on samanaikaisesti pieni ja hirmuisen suuri. Pääpiirteittäin se koostuu Sethen ja hänen perheensä elämästä ja ennenkaikkea muistoista joihin he palaavat. Tasoja on monia, se on kertomus orjuuden kauhuista, traumoista ja niistä selviämisestä - ja äidin ja tyttären rakkaudesta. Se on myös kummitustarina, vaikka ainakin minun mielessäni tarinan yliluonnolliset aspektit unohtuivatkin, sillä Morrison onnistui jotenkin tekemään niistä normaaleja. Yliluonnollisesta tuli luonnollista.

"Sethe katsoi käsiään, pullonvihreitä hihojaan ja ajatteli kuinka vähän värejä tässä talossa tosiaan oli ja kuinka outoa ettei hän ollut Babyn tavoin kaivannut niitä. Tarkoituksella, hän ajatteli, varmasti tarkoituksella, sillä viimeinen väri jonka hän muisti oli hänen pikkutyttönsä hautakiven vaaleanpunaisissa siruissa. Sen jälkeen hän ei ollut tajunnut väreistä tuon taivaallista. Joka päivä aamuvarhaisella hän teki hedelmäpiiraita ja perunavuokia ja perkasi vihanneksia kokin valmistaessa keiton, lihan ja kaiken muun. Ja mikäli hän muisti, hänen mieleensä ei ollut jäänyt yhtään hehkeää omenaa eikä yhtään keltaista kurpitsaa. Joka aamu hän näki päivänkoiton mutta ei koskaan todennut eikä pannut merkille sen väriä."

Lukukokemuksena Minun kansani, minun rakkaani oli intensiivinen, se oli kirja jonka halusin lukea rauhassa ja ajatuksella, ilman häiriötä. Silti Morrison vyörytti niin huiman määrän asioita eteeni että tuntui siltä kuin toinenkin lukukerta olisi tarpeen jotta saisin omaksuttua kaiken.

Kirjan kieli on maanläheisyydessään yksinkertaisen kaunista ja vahvaa, mutta hiukan harmittelen sitä, että tulin tarttuneeksi suomenkieliseen teokseen, olisin ehkä kuitenkin mielummin lukenut aivan kirjailijan omia sanoja. Kirjan suomenkielinen nimi on muuten minusta harhaanjohtava ja antaa kirjasta erilaisen vaikutelman kuin englanninkielisen alkuteoksen nimi, joka yksinkertaisesti ja osuvasti on Beloved.

Ainoa huono puoli Morrisonin kirjassa oli se, että jätti tyystin varjoonsa kaiken muun, mitä luin samanaikaisesti. Huikea kirja, hieno lukukokemus, tärkeä sanoma. Suosittelen ehdottomasti.

Rakkain
Sinä olet minun sisareni
Sinä olet minun tyttäreni
Sinä olet kasvoni, sinä olet minä
Olen taas löytänyt sinut, olet palannut luokseni
Sinä olet oma rakkaimpani
Sinä olet minun
Sinä olet minun
Sinä olet minun

Tammi, 1988
Sivuja: 330
Alkuteos: Beloved
Kirjasta lisää: Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto
So American-kategoriat: Slavery, Black America, Modern Woman Writers, Post-World War II Classics; Osavaltio: Ohio

Tiikerin vaimo / Téa Obreht

2012-02-22T09:35:00.000+02:00

Téa Obrehtin teos Tiikerin vaimo, on rauhallisen lukemisen ja syventymisen kirja. Huomasin tämän aloittaessani kirjaa eräänä unenpöpperöisenä maanantai-aamuna - en saanut siitä otetta. Onneksi päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden seuraavana aamuna, koska Tiikerin vaimo on hieno kirja ja olisi ollut sääli jos se olisi jäänyt lukematta.

Tarinamme alussa tapaamme Natalian, nuoren kroatialaisen lääkärin, joka on matkalla syrjäseudulle rokottamaan lapsia. Kesken matkan Natalia saa suruviestin, rakas isoisä on kuollut. Matkallaan Natalia käy läpi muistoja isoisästään ja tämän tarinoista. Saamme kuulla kuolemattomasta miehestä ja tiikerin vaimosta...

Kirjan kertojana toimii siis Natalia, joka mielestäni jäi hiukan etäiseksi, kenties siksi että pääpaino kirjassa on kuitenkin isoisällä, hänen henkensä tuntuu olevan läsnä jatkuvasti. Pieni vanha mies, silmälaseissaan, loppuun saakka selailtu kappale Viidakkokirjaa taskussa...

Tiikerin vaimo liikkuu kahdella tasolla, toisella on Natalia, joka elää sodan jättämien raunioiden keskellä ja yrittää rakentaa uutta maata. Sota on vielä lähellä, alueissa, jotka eivät kuulu enää omaan kotimaahan, ruumiissa joita nyt sodan jäljeltä etsitään, kylteissä joissa varoitetaan maamiinoista. Elämän karuus näkyy isoisän kertomuksissa, mutta samalla niissä hiljaisesti juhlitaan elämän pieniä ihmeitä, odottamattomia kauniita tai erikoisia asioita. Kun pitää sydämen auki, voi nähdä.

Obrehtin kirja on kaunis. Hän yhdistää taitavasti sodan runteleman maan rujouden ja maagisilta tuntuvat kertomukset. Jostain syystä koen tämän kirjan väreinä, lukiessani mieleen nousee tummia ja syviä sävyjä, mustaa ja hiilenharmaata, purppuraa, petroolin sinistä sekä tietysti vahvaa oranssia, sellaista kuin tiikerin turkissa. Koin kirjan hyvin visuaalisena, paikoin pystyinkin melkein kuvittelemaan kuinka eläintarhasta karannut tiikeri vaelsi läpi sodan runteleman kaupungin juuri kenenkään sitä huomamatta...

" Ihmiset varmaan näkivät sen, mutta heti pommitusten jälkeen se oli heille kaikkea muuta kuin tiikeri: vitsi, mielenhäiriö, uskonnollinen harhanäky. Suurena ja äänettömänä tiikeri kuljeskeli pitkin vanhan kaupungin kujia, ohi kahviloiden ja leipomoiden murskaantuneiden ovien, ohi näyteikkunoiden läpi sinkoutuneiden autojen. Se kulki rautatiekiskoja myöten, loikki tielleen osuvien kaatuneiden vaunujen yli ja kaupungin halki kulkevien kaapelilinjojen alitse johtojen roikkuessa katkenneina ja mustina kuin viidakon liaanit."

WSOY, 2012
Sivuja: 362
Alkuteos: The Tiger's Wife
Kirjasta lisää: Eniten minua kiinnostaa tie, Oota, mä luen eka tän loppuun, Tea with Anna Karenina, Nora Exlibris
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Kroatia
Kirjasta ja sen juonesta voi keskustella lisää Juonittelua-blogissa.

Troijan laulu / Colleen McCullough

2012-02-20T14:44:00.000+02:00

Minä pidän kovasti kirjailijoista jotka onnistuvat elävöittämään historiaa ja pidin kovasti Colleen McCulloughin Troijan laulusta, joka pohjautuu Kreikan mytologiasta tuttuihin taruihin aina Akhilleuksesta ja Odysseuksesta Helenan ryöstöön saakka. Kokonaisuus onkin oikein elävä ja henkilögalleria herkullinen - on vallanhimoinen Agamemnon, jonka haaveissa on Kreikan suurkuninkuus, rakastunut Menelaos-raukka, Odysseus, Ithakan kettu, sankarillinen ja ristiriitainen Achilleus...

Kaikki alkaa ahneudesta - ja hevosista. Troijan kuningas suututtaa ensin ahneuksissaan itsensä Poseidonin, joka lähettää leijonan verottamaan kuninkaan kallisarvoista hevoslaumaa. Koska hevoset ovat kalliita, päättää saita kuningas uhrata vuosittain kuusi neitsyttä, tyttöset kun ovat kuitenkin ilmaisia hevosiin verrattuna... Vasta kun kuninkaan oma tytär joutuu uhrilampaaksi, alkaa kuningas nikottelemaan ja tarjoaa pitkin hampain kreikkalaiselle sankarille, Herakleelle, palkkioksi kaksi hevosta mikäli tämä vapauttaa heidät leijonasta. Herakles tekee työnsä, mutta kuningas päättää olla maksattamatta. Herakletta ei kuitenkaan petetä ja ahne kuningas menettää päänsä ja hänen pojastaan, Priamoksesta tulee kuningas. Priamos vannoo kostoa kreikkalaisille ja aloittaa kauppasaarron. Samana päivänä hänelle syntyy poika, Paris. Tuhon siemet on kylvetty.

Pääosin kirjan näkökulma on toki miehisissä aiheissa, ollaanhan kuitenkin sotimassa. Kertojan vuoro vaihtelee henkilöstä töiseen ja tekee tarinasta elävämmän. Enimmäkseen äänessä ovat miehet, mutta Helena ja Briseiskin pääsevät välillä kuljettamaan tarinaa eteenpäin. Helenan puheenvuorot ovatkin ehkä kirjan hauskinta antia. Legendaarinen kaunotar ei kuitenkaan ollut ihan siitä bimboimmasta päästä vaan näyttäytyy kirjassa suorastaan viekkaana selviytyjänä jolla tosin on yksi kohtalokas pahe - miehet.

Helenan voi nähdä kirjassa kylmänä miesten nielijänä, joka tärkein avu on hänen kauneutensa, mutta minä antaisin Helenalle vähän anteeksikin. Naisella kun ei tainnut olla liikoja selviytymisvaihtoja noihin aikoihin, kuten McCulloughkin tuo esiin. Miehet tappavat, valloittavat, ryöstävät, nainen sopeutuu, suree surunsa ja aloittaa uuden elämän, uudessa maassa, uuden miehen kanssa. Pieni nipottava havainto vielä kirjan naisgalleriasta, jossa lähes jokainen mainittu nainen on häikäisevä kaunotar, jollei nyt sitten satu olemaan hullu tai jumalten riivaama - rooli, johon hevosenkasvoinenkin riittää...

(Helena kertoo elämästään Troijassa.)"Mutta Helena on vahvempaa ainesta! Sen sijaan että olisin vetäytynyt syrjään otin ärsyttäväksi tavakseni liittyä Hekaben, Andromakhen ja muiden ylhäisten naisten seuraan heidän oleskeluhuoneeseensa, jossa kiusallani hivelin rintojani (ne ovat todella upeat) heidän kauhistuneitten silmiensä edessä (kukaan heistä ei olisi voinut paljastaa omia löysiä pussejaan joissa oli pari hernettä pohjalla). Kun kyllästyin siihen, aloin läimäytellä palvelijoita, roiskautella maitoa naisten tylsille kirjailutöille ja kangaskudelmille ja esittää yksinpuheluja raiskauksista, tulipaloista ja ryöstöistä. Eräänä unohtumattomana aamuna sain Andromakhen sellaiseen raivoon, että hän kävi kynsin hampain kimppuuni, mutta sai pian havaita, että Helena oli tyttönä oppinut painimaan ja oli kova pala huolellisesti varjelulle ylhäisönaiselle. Minä kamppasin hänet ja annoin tällin silmään, joka turposi umpeen ja musteni melkein kuukaudeksi. Sitten kuiskuttelin häveliäästi kaikille, että se oli Hektorin tekosia."

Tammi, 2001
Sivuja: 535
Alkuteos: The Song of Troy
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Kreikka

Steve Jobs / Walter Isaacson

2012-02-18T09:30:00.000+02:00

Steve Jobsin elämäkerta oli yksi niistä viime vuoden uutuuksista, jotka halusin ehdottomasti lukea. Ei, en ole Apple-uskovainen, mutta tuotteet ovat kauniita ja poikkeuksellisesti muotoiltuja. Pidin siitä, että Apple jo aikoinaan, ennen kaikkia muita kiinnitti nimenomaan huomiota tietokoneen väriin ja ulkonäköön ja toi markkinoille jotain erilaista. Jobsin uraa seuranneena olin kehittänyt hänestä mielikuvan hurjana visionäärinä, joka uskalsi tekemisissään ja osasi myös luoda tuotteilleen brändin, johon käyttäjä ovat todella sitoutuneita. Muistan kun Apple ensi kertaa kertoi lanseeraavansa iPhonen, jolle silloiset markkinajohtajat naureskelivat ja sanoivat että puhelin tulee samaan vain marginaaliset käyttäjäryhmät. Toisin kävi. Applen puhelimesta tuli jonkinlainen uuden ajan älypuhelimen standardi, jota muut alkoivat kopioimaan. Sellainen, jonka saadakseen kuluttajat olivat valmiit jonottamaan kaupan edessä yölläkin.

Tiesin Jobsin taistelusta syöpää vastaan, silti uutinen hänen kuolemastaan tuli jotenkin yllätyksenä. Olin tuolloin matkoilla ja hotellin ainoa englantia puhuva tv-kanava näytti lähes non stoppina Jobsin muistolähetystä. TV:stä välittyvä tunnelma tuntui lähes samalta kuin aikoinaan prinsessa Dianan kuollessa, ympäri maailmaa ihmiset itkivät ja kertoivat kuinka Applen tuotteet olivat muuttaneet heidän elämänsä. Jäin hämmästelemään varsinkin sitä, että Jobsia muisteltiin niin voimakkaasti hänen yrityksensä tuotteiden kautta, eikä ihmisenä ja päätin silloin napata luettavakseni Jobsin elämäkerran heti kun se näköpiiriini tulisi, jotta ymmärtäisin paremmin millainen mies oli myytin takana.

Jobsin elämäntarina on mielenkiintoinen. Hän oli adoptiolapsi, joka eli kasvattikodissaan hyvän ja onnellisen elämän, työläistaustaiset vanhemmat tekivät kaikkensa antaakseen vahvaluontoiselle ja älykkäälle pojalleen mahdollisimman hyvän koulutuksen vaikka tämä taatusti aiheuttikin heille päänsärkyä tempauksillaan.Opiskeluaikoinaan Steve tapasi Stephen Wozniakin ja aloitti pienen Apple-nimisen yrityksen isänsä autotallissa. Applesta tuli menestys ja Jobs oli monimiljonääri 25-vuotiaana. Matka oli kuitenkin vasta alkanut...

Kirja kuvaa varsin tarkasti Jobsin uraa, mutta tarjoilee onneksi myös mukavasti tietoja miehen henkilökohtaisesta elämästä ja luonteesta. Isaacson on piirtää hienon ja melko monipuolisenkin kuvan Jobsin haastavasta ja nerokkaasta persoonasta ja onnistuu pienin asioin, kuten esittelemällä Jobsin oman iPod-soittolistan, tuomaan hänet myös lukijan lähelle. Sen lisäksi se sisältää omanlaisen kuvauksensa ajasta, jota elämme, teknisten työvälineiden kautta kerrotuna.

Tekniikasta innostuneille kirjassa on varmasti antoisaa luettavaa, mutta minä huomasin myös inspiroituvani Jobsin ajatuksista muotoilun, yritysjohtamisen, tuotekehitysksen - ja elämän suhteen. Sairastumisensa jälkeen Jobs oivalsi ettei elämässä ole mitään menetettävää, että sitä omaa onnea ja isoa juttua, mikä se nyt kenelläkin sitten on, kannattaa tavoitella täysin sydämin. Aikaa ei kannata haaskata epäolennaiseen, sillä kello käy...

"Muistutus siitä, että olen kohta kuollut, on tärkein ikinä kohtaamani työkalu todella tärkeiden, elämää koskevien päätösten tekemiseksi. Koska lähes kaikki - kaikki ulkoiset odotukset, kaikki ylpeys, kaikki epäonnistumisen tai hämmennyksen pelko - ne vain jäävät sivuun kuoleman edessä. Jäljelle jää vain se, mikä on todella tärkeää. On ansa ajatella, että sinulla on jotakin menetettävää. Oman kuoleman muistaminen on paras tietämäni tapa välttää se ansa. Olet jo alaston. Ei ole mitään syytä olla seuraamatta sydämesi ääntä."

Otava, 2011
Alkuteos: Steve Jobs
Sivuja: 622
Kirjasta lisää: Havaintoja digimaailmasta, Luettuja maailmoja
So American, osavaltiot: Lousiana

Jyrkänteen reunalla / Arnaldur Indriðason

2012-02-17T07:00:00.000+02:00

Arnaldur Indriðasonin jännäri Jyrkänteen reunalla taitaa olla ensimmäinen lukemani islantilainen kirja. Siihen nähden odotukset olivat siis korkealla. Vaikka kyse olikin dekkarista, ajattelin että olisi kiinnostavaa kurkistaa islantilaiseen elämään. Itse maahan vaikuttaa kiehtovalta, haluaisin itse joskus matkustaa Islantiin, nähdä komean karua luontoa, kuumia lähteitä...

Ensimmäinen ja vähän yllättäväkin mutka kirjan lukemisessa olivat ihmisten nimet. Kirjan päähenkilö on Sigurður Óli, joka seurusteli Bergpóran kanssa. Tajusin yht'äkkiä, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, onko kirjan päähenkilö mies vai nainen. Huomasin että nimet olivatkin tärkeitä, niiden avulla loin mielikuvia henkilöistä, joista luin ja se, etten saanut yhdistettyä nimeen minkäänlaista tietoa, tuntui hankalalta. Sittemmin toki Sigurður osoittautui perinteiseksi poliisimieheksi, jonka parisuhde Bergpóraan oli menneen talven lumia ja elämä ja työ painoivat muutenkin miehen mieltä. Perinteinen dekkariasetelma siis.

Tyylilllisesti Indridasonin kirja on melko samankaltainen kuin vaikkapa kotoinen Jarkko Sipilän Takamäki-sarja. On poliiseja, kaikenlaisia rikoksia, vähän elämääkin siinä sivussa. Sävyt ovat tummia, puheessa vilistävät sellaiset alamaailman sanat kuin torpedo. Rikospuolella toki sivutaan myös maailman tapahtumia, Islannin pankkikriisi kuplii jo hurjasti, kohtalokkain seurauksin. Talousaspekti olikin sinänsä melko mielenkiintoinen seurattava, vaikkei tarjonnutkaan mitään yllätyksiä. Kirjan aloittava tapaus, jossa käsitellään lasten hyväksikäyttöä, oli kirjan surullisinta ja samalla mielenkiintoisinta antia, valitettavasti sen käsittely jää kuitenkin kirjassa vähäiseksi.

Kirja on melko ohut, vain 300 sivuinen ja siksi nopealukuinen. Sen lukemisesta jäikin vähän pikaruokamainen olo, tapaukset olivat liiankin yksinkertaisia minun makuuni. Kirjassa on myös sellaista keskeneräisyyttä tai hiomattomuutta, joka häiritsi. Harmittelen myös sitä, että dekkareissa poliisit ovat aina samanlaisia, onnellinen poliisi taitaa harvinaisuus tässä genressä.

"Sigurður Óli tunsi myötätuntoa filminpätkällä esiintynyttä poikaa kohtaan. Tavallisesti hän ei juuri säälinyt onnettomassa jamassa olevia ihmisiä, mutta jokin vanhassa filmissä olleen pojan surkeudessa, ahdistuksessa ja turvattomuudessa kosketti häntä. Sigurður Ólin kanta oli yleensä se, että ihmiset olivat itse vastuussa kurjasta elämäntilanteestaan. Hän vain hoiti hommansa, ja kun työpäivä päättyi, hän ei kantanut töitä mukanaan kotiin vaan ajatteli niitä vasta seuraavana päivänä töiden alkaessa. Jotkut toiset poliisit jotka kohtasivat töissään vaikeita tapauksia, ottivat ne liian henkilökohtaisesti. Varsinkin tulokkaat, mutta myös osa kokeneista. Hänestä sellainen haittasi työntekoa. Hänelle oli usein huomautettu kylmäkiskoisesta asenteesta, mutta hän ei ollut antanut sen häiritä."

Blue Moon, 2011
Sivuja: 300
Alkuteos: Svörtuloft
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Islanti

Buddha: kertomus valaistumisesta / Deepak Chopra

2012-02-15T15:21:00.000+02:00

Deepak Chopran kirja katseli minua kirjaston hyllystä parinkin käynnin ajan. Se oli nostettu näytteille ja ihmettelin miksei kukaan ollut tarttunut siihen. Tunnettu tekijä, mielenkiintoinen aihe ja veikeä kansi - kuinka tätä kukaan voisi vastustaa. Vaikka vastustinhan minäkin alkuun, ajattelin että Chopra ja Buddha yhdessä saattaisivat osoittautua hiukan turhankin henkeväksi minulle. Mutta lopulta oli vain pakko tutkia mitä kirja, jonka kannessa oli niin mainio pullea Buddha, piti sisällään. Kun tajusin teoksen olevan kuvitteellinen elämäkerta, olin myyty.

"Se on vain vesisade. Se ei ole millään lailla tärkeää. Hyväksyn sen. Rauha on sisälläni."

Siddharta syntyy kauan odotettuna prinssinä Sakyan kuningaskuntaan, nykyisen Nepalin alueelle. Hänen isänsä oli sotaisa kuningas Suddhodana, äitinsä kuningatar Maya. Pian lapsen syntymän jälkeen rakastettu kuningatar kuolee, tästä demonit saavat ensimmäisen aseen nuoren prinssin mielen piinaamiseen. Kuningas Suddhodana taas saa kuulla ennustuksen, jonka mukaan hänen pojallaan on kaksi vaihtoehtoista polkua. Hänestä voi tulla mahtava kuningas tai hän voi valita polun, jonka myötä hänestä tulee isälleen kuollut. Kuningas päättää eristää poikansa kaikesta pahasta suojellakseen tätä ja varmistaakseen suotuisan ennustuksen toteutumisen. Siddhartasta tuleekin palatsin vanki, kuin lintu kultaisessa häkissään.

Chopran kieli on kaunista, hänen maalailemansa kohtaukset ovat sadunomaisia. Buddhistinen filosofia sen sijaan menee minun maallisessa päässäni välillä hiukan yli ja koinkin ajan valaistumisen jälkeen kirjan työläimpänä osana. Kirja on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa ihan puhtaasti kuvitteellisena elämäkertanakin ja se taustoittaa mukavasti uskonnon syntyvaiheita. Varoituksen sananen kuitenkin: tämä kirja ei oikein sovellu ruuhkabussikirjaksi vaan vaatii oman aikansa ja rauhallisen paikan. Voisin kuvitella että tämä olisi omiaan luettavaksi kauniina keskikesän päivänä, laiturilla, veden liplatusta kuunnellen. (Kyllä, minulla on ikävää kesää... Kevään merkit, odotan teitä!)

"Hän seurasi tyttöä kuninkaalliseen puutarhaan, muttei uskaltanut huutaa hänen peräänsä, koska tiesi, että kamelioiden ja ruusujen seassa oli suojaisia sopukoita, jonne lempiväisillä oli tapana etsiytyä. Hänen äitinsä oli suunnitellut puutarhat. Maya oli halunnut niiden olevan ikuisen kiehtymyksen tyyssija, jonka keskipisteenä oli monisyinen solmu, labyrintti, jonka pensaita oli leikattu lohikäärmeiden ja elefanttien muotoon ja joissa kuvattiin loisteliaita merihirviöitä kuten krokotiiliä muistuttavaa magania sekä myyttistä hypnoottisesti laulavaa karaweik-lintua. Kukkien makea tuoksu täytti ilman."

Sammakko, 2010
Sivuja: 301
Alkuteos: Buddha: A Story of Enlightment
Kirjasta lisää: K-blogi
Kirjallinen maailmanvalloitus: Nepal

Musta tulppaani / Alexandre Dumas

2012-02-14T08:00:00.000+02:00

Voi miten minä mieltäni ilahdutin kun luin Mustaa tulppaania! Kirja valikoitui kirjastokasaani alunperin Kirjallista maailmanvalloitusta silmälläpitäen ja olin silmäillyt sen 1980-luvulta peräisin olevaa olemusta hieman epäillen. Dumasin tunsin vain muskettisotureistaan, joita olin pienenä tyttösenä ahminut, joten odotin vauhdikasta seikkailuromaania, en suinkaan mahtavalla ironialla ja huumorilla höystettuä tarinaa rakkaudesta ja pakkomielteistä!

Tarina alkaa historiallisista tapahtumista, nimittäin politiikko Jan de Wittin ja hänen veljensä Corneliuksen kuolemista. Poliittisista juonitteluista Dumas onnistuu nokkelasti kuljettamaan lukijan ihan toisenlaisiin tunnelmiin, tapaamme veljesten kummipojan, tulppaanien viljelylle omistautuneen Corneliuksen. Kun musta tulppaanin kasvattajalle luvataan avokätinen rahapalkinto, aikoo Corneliuskin osallistua. Mutta menestys tuo mukanaan kateutta ja Corneliuksella onkin salainen vihamies joka ei kaihda keinoja raivatakseen kilpailijansa tieltään...

Vaikka kirjasta puuttuukin odottamani vauhti, oli se silti huikean mukaansatempaava ja paljon monitahoisempi kuin olin odottanutkaan. Hykertelin Corneliuksen ja Boxtelin pakkomielteiselle tulppaani-innostukselle ja toivoin hartaasti onnea Rosalle ja hänen nupullaan olevalle rakkaustarinalleen. Tarina tuntuu historiallisesta taustastaan huolimatta yllättävän ajankohtaiselta tänäänkin, onhan sen punaisena lankana se, että muistetaan mikä elämässä oikeasti on tärkeää - tulppaanit vai rakkaus?

"Rosa oli maailman kaunein nainen, hyvä, herttainen, viehättävä.
Mutta miksi Rosa ei tahtonut puhuttavan tulppaaneista?
Cornelius huokasi itsekseen, ettei nainen kai voinut koskaan olla täydellinen.
Hän vietti osan yötä ajatellen tuota epätäydellisyyttä. Toisin sanoen hän ajatteli Rosaa kunnes nukahti.
Nukahdettuaan hän näki Rosasta unta.
Mutta hänen uniensa Rosa oli paljon täydellisempi kuin todellisuuden Rosa. Unien Rosa ei vain puhunut tulppaaneista, vaan toi Corneliukselle kiinalaisen maljakon, jossa oli upea musta tulppaani.
Cornelius heräsi ilosta vavisten ja soperrellen: - Rosa, Rosa, rakastan sinua.
Koska aamu oli jo valjennut, ei Cornelius enää välittänyt yrittääkään nukahtaa uudestaan.
Koko päivän oli unen luoma kuva hänen mielessään.
Voi, jospa Rosa vain olisi puhunut tulppaaneista! Silloin hän olisi Corneliuksen mielestä ollut täydellisempi kuin maailman kuuluisimmat ja kauneimmat kuningattaret, Semiramis, Kleopatra, Elisabet ja Anna Itävaltalainen."

Tämän rakkaustarinan myötä toivotan kaikille ihanaa ystävänpäivää! (Ja ostakaa kotiin vaikka nippu niitä tulppaaneja...)

WSOY, 1982
Sivuja: 263
Alkuteos: La tulipe noir
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Alankomaat

Konttorikanat: Elämää kopissa / Doug Savage

2012-02-13T15:00:00.000+02:00

Minä, kuten kai moni muukin, työskelen toimistossa ja kun törmäsin kirjastossa Konttorikanat: elämää kopissa -kirjaan, oli pakko poimia se mukaan. Niin herkullinen nimi! Konttorikanojen keltainen kansi ei oikein houkuttanut, mutta lukeminen paljasti värivalinnan johtuvan post-it -lappusista, joille sarjakuvasivut on piirretty. Siis oikeassa toimistohengessä.

Sarjan luoja, Doug Savage, työskentelee laitteiden käyttöohjeiden toimittajana suuressa yrityksessä ja kanat näkivätkin päivänvalonsa ensi kertaa kun Doug alkoi huonon työpäivän päätteeksi piirrellä muistilapulle... Hän on julkaissut Konttorikanoja netissä vuodesta 2005 lähtien.

Kirja on täynnä pieniä, hauskoja juttuja joille naureskella, kuten vaikkapa sivujen alalaidassa oleva pikkupiirros, jonka saa animoitua selailemalla sarjakuvaa nopeasti. Kirja irvailee hauskasti konttorielämän tylsyydelle ja peleille, ylennyksille, pomoille, työkavereille...

Konttorikanoissa on jotakin samaa kuin Simpsoneiden luojan, Matt Groeningin muinaisessa Elämä on helvettiä -sarjassa. Kanojen piirrosjälki on yksinkertaista ja karuakin, mutta kanojen vitsit osuvat nappiinsa! Hienointa kirjassa ei olekaan piirrosjälki vaan se mainio musta huumori kaiken taustalla. Suosittelen!

Gummerus, 2011

Alkuteos: Savage Chickens. A Survival Kit for Life in the Coop.

Kirjasta lisää: Savage Chickens

Yön kirkas tähti: 99 viimeistä kirjettä / John Keats

2012-02-12T09:14:00.001+02:00

Keatsin kirjekokoelman kansi on varmaankin kaunein pitkiin aikoihin! Yön kirkas tähti on sen näköinen kirja, jota tekee mieli katsella ja ottaa käteen...

"Sairaus on pitkä kuja, mutta näen sinut sen päässä ja kiiruhdan askeltani niin hyvin kuin taidan."

John Keats oli viimeinen romantiikan ajan suurista runoilijoista. Vuonna 1818 nuori runoilija tapaa Fanny Brawnen ja he ystävystyvät. Vähitellen ystävyys syvenee rakkaudeksi, jopa kihlaukseksikin, mutta samalla sairasteleva Keats tietää ettei hän runoillaan voi ansaita sellaisia tuloja, joilla hän saisi Fannyn vaimokseen. Toiveikkaana he odottavat onnensa kääntymistä, mutta valitettavasti John Keatsin ja Fanny Brawnen tarinalla ei ole onnellista loppua. Keats, joka sairasti tuberkuloosia, kuoli Roomassa 1821, vain 25-vuotiaana.

"Siitä lähtien kun näin sinut, olen ponnistellut 'järkeilläkseni rakkauteni järkeä vastaan'. Enää en voi - en kestäisi sitä tuskaa. Rakkauteni on itsekäs. En voi hengittää ilman sinua."

Keats kirjoittaa kauniisti, intohimoisesti ja epätoivoisesti Fannylleen ja kirjeet piirtävätkin kuvan parista, joiden rakkaus lopulta kilpistyy Keatsin pitkittyneeseen sairauteen. Kirjan vaikuttavin anti ovatkin Keatsin kirjeet hänen Fanny Brawnelle, kirjeet ovatkin eräitä tunnetuimmista julkaistuista rakkauskirjeistä, eivätkä suinkaan syyttä.Hetkittäin kirjeiden sävy on miltei pakkomielteinen, tämä tosin on ymmärrettävää kun ajattelee Keatsin tuolloin jo olleen vakavasti sairas nuori mies joka oli kuukausia sidottuna sänkyynsä, katsellen naapuritalossa asuvaa Fannya ikkunasta, tämän mennessä kaupungille, juhliin, eläessä normaalia terveen ihmisen elämää.

Muissa kirjeissään Keats jakelee veljellisiä neuvoja sisaruksilleen, juoruilee juhlista ja näytelmistä, pohtii omaa kirjailijantyötään ja sen rahallista puolta. Näissä arkisemmissa kirjeissä kielenkäyttö hymyilytti hetkittäin ja se teki runoilijasta jollain lailla inhimillisen, sellaisen, joka on ollut nuori, hullutellut, ollut tylsistynyt... Kirja kuvaa kiehtovasti myös oman aikansa elämää, sosiaalisia suhteita ja taiteilijaelämän vaikeutta.

"Olet aina uusi. Viimeisin suudelmasi on aina ollut kaikkein suloisin, viimeisin hymysi kirkkain, viimeisin eleesi sulokkain. Kun kuljit eilen ikkunani ohitse kotiin, täytyin ihailusta, oli kuin olisin nähnyt sinut ensimmäistä kertaa. Lausuit kerran puoliksi nuristen, että rakastan vain kauneuttasi. Enkö muka näe sydäntä, joka on saanut syntymälahjakseen siivet, mutta tyytyy vankeuteen minun tähteni? Pelottavinkaan tulevaisuudennäkymä ei ole saanut sinua väistymään rinnaltani."

Teos, 2010
Sivuja: 281
Kirjasta lisää: Naakku ja kirjat, Insinöörin kirjahylly

Vastalauseita: kirjoituksia 1985 - 2010 / Liza Marklund

2012-02-10T10:06:00.000+02:00

Ensin varoituksen sana: tämä EI ole hyvänolon kirja. Pikemminkin päinvastoin. Lukiessani vastalauseita tulin vihaiseksi ja ahdistuneeksi, en tosin muuta odottanutkaan. Liza Marklundilla kun on taito puuttua yhteiskunnan epäkohtiin tehokkaalla tavalla. Olen lukenut hänen Uhatut -kirjansa, joka kertoi perheväkivallasta ja ahdistunut. Kuinka tälläistä voi tapahtua Ruotsissa? Luin myös kirjan Helvetissä on paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Sekin vaikutti, alkoi suututtaa. Vastalauseita on yhdistelmä näistä kahdesta. Kirjaan on koottu Marklundin kirjoituksia 25 vuoden ajalta ja se sisältää laajan otoksen eri teemoista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta aina kirjailijan työhön ja elämään saakka. Hän ruotii tehokkaasti niin ruotsalaista politiikkaa kuin maailman tuskaakin; HIViä, kodittomia lapsia, Malawia, Venäjää...

Osa tarinoista menee minulta vähän hukkaan. Ne käsittelevät Ruotsin poliittisia tapahtumia ja ihmisiä, joita en tunne. Teksteissään Marklund suomii niin tuomioistuimia, poliittikkoja kuin omia naapureitaankin. Hänen mielipiteensä eivät varmasti tee hänestä naapuruston tai työpaikan suosituinta tyyppiä, mutta vähän silti hymyilen kun Marklund kertoo eräästä naistenpäivän lehtiartikkelista, johon oli määrä kirjoittaa vain naisellisista asioista. Toimitukselliset näkemykset eivät kuitenkaan osuneet yhteen, Marklundin naiselliset asiat olivat liian naisellisia. Jutun ilmestyttyä hän kirjoitti toimittajan palstalle seuraavasti: "Onneksi on olemassa kansainvälinen naistenpäivä. Muuten tämä liite olisi käsittellyt kaivinkoneita."

Marklundin tyyli on suorasukaista ja kaunistelematonta. Hän ei maalaile sanoillaan vaan vaikkapa luettelee vain minkälaisia vammoja erään postimiehen entinen naisystävä sai miehen hakattua häntä kirveellä. Nainen menehtyi vammoihinsa, mies taas sai lievennetyn tuomion koska "ei ollut käyttänyt teossa erikoisen raakaa väkivaltaa." Marklund pyrkii kirjassaan varmasti myös provosoimaan, mutta minusta on hyvä että joku pyrkii pitämään keskustelua yllä, aiheet kun ovat tärkeitä. On loppujen lopuksi lottovoitto syntyä rakastavaan perheeseen, saada koulutus ja toimeentulo ja olla väkivallattomassa suhteessa.

(Ethel on nuori tyttö Malawista, jonka Marklund tapasi ensimmäisen kerran tämän ollessa 13. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuolleet aidsiin, vuotta myöhemmin kuoli isoäitikin. Ethel asui kahden veljensä kanssa rapistuneessa majassa. Nuorin veli sairastaa luultavasti hänkin aidsia. Ethel ei ole käynyt koulua ja hän on hyvin ujo.)"Kaksi vuotta myöhemmin Ethel oli muuttunut täysin.
Unicefin tukeman hankkeen ansiosta hän oli päässyt kouluun.
Minulle kerrottiin, että hänestä oli tullut iloinen ja itsevarma tyttö, jolla oli arvovaltaa. Kun hän puhui, isoveli kuunteli häntä.
Se ei ole sattuma.
Kolmannessa maailmassa koulutus muuttaa täysin monen tytön elämän.
Eikä siinä kaikki.
Tyttöjen koulutuksella on ratkaiseva merkitys koko kolmannen maailman kehitykselle.
Jos kaikki tytöt saisivat koulutuksen, maailman köyhyys vähenisi.
Näin on laskenut Lawrence H. Summers, Maailmanpankin entinen pääekonomisti ja Yhdysvaltain entinen valtionvarainministeri.
Hän väittää, että tytön koulutuksen pituus vaikuttaa suoraan hänen tulevien lastensa henkiinjäämiseen ja terveyteen. Koulutuksen vaikutus voidaan ilmaista peräti kaavalla: jokainen tytön kouluvuosi vähentää kymmenellä prosentilla hänen tulevien lastensa riskiä kuolla alle viisivuotiaana. Tämä johtuu osittain siitä, että koulutetut naiset synnyttävät vähemmän ja terveempiä lapsia. Opiskelevat tytöt eivät myöskään tule raskaaksi liian nuorina, mikä on hyväksi sekä lapselle että äidille."

Otava, 2012
Alkuteos: Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985-2010
Sivuja: 256
Kirjasta lisää: MTV3
Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

Väylä / Grönroos & Rantio

2012-02-09T10:03:00.000+02:00

Taas täytyy kiittää kirjastontädin tai -sedän esillelaittoa sarjishyllyllä, niin nätisti Väylä oli laitettu esille. Ja kun kansi on niin kaunis, sinivalkoinen ja talvinen, niin pakkohan tämä oli kantaa kotiin. Ja lukea heti.

Väylän tekijäpari, Grönroos & Rantio, on ennestään tuttu arkisen kirpeästä ja osuvasta Pieniä julmia tarinoita -sarjasta. Väylä onkin aiheiltaan hyvin samantapainen, se esittelee pieniä havaintoja ihan tavallisista hetkistä. Sen kanssa tekee mieli kihertää tai pyöritellä silmiä ihmisten typeryydelle ja joskus pilkka osuus omaankin nilkkaan... Se on nokkela ja hetkittäin vähän liikuttavakin sarjakuva.

Tarinat ovat otoksia kirpputorilta, jossa tyhjennetään kotia, lomamatkoilta, lasten leikeistä. Varsinkin matka-aiheisissa sarjoissa Grönroos & Rantio osuvat herkullisesti nappiin - kyllä minä ainakin tunnistan tämän tyyppiset matkailijat! Minun suosikkini taisi kuitenkin olla kirjan nimikkosarja Väylä, jossa ojennetaan auttava käsi.

Arktinen banaani, 2011

Sivuja: 48

Kirjasta lisää: Kujerruksia

Epätavallinen lukija / Alan Bennett

2012-02-08T08:00:00.000+02:00

Näin Lainan päivän kunniaksi päätin esitellä blogissani Epätavallisen lukijan. Se lienee oivallinen valinta kirjastojen juhlapäivään, löytäähän kirjassa itse Englannin kuningatar lukemisen viehätyksen - ja vielä kirjastoauton avulla.

Tämä Alan Bennettin teos on hurmaava pieni kirja lukemisesta ja se tuntui myös aidon oloiselta kuvaukselta Englannin kuningattaren poikkeuksellisesta etuoikeutetuksta ja eristetystä elämästä. Kirjan lukeminen onkin ajankohtaista myös siksi, että kuningatar viettää tänä kesänä 60-vuotishallitsijajuhlaansa, taannoisella Lontoon matkallani huomasinkin Diamond Jubileen näkyvän monissa kaupoissa.

Minä kiinnostuin kovasti kurkistuksesta nykymonarkian kaavamaisuuteen ja naureskelin sille, miten jokin niinkin pieni ja kepeä asia kuin lukeminen, voi järkyttää koko hovin elämää. Tätäkin enemmän jäin pohtimaan lukemista ja sitä, miksi luetaan. Minä tiedän lukevani koska haluan joko viihdyttää itseäni, oppia uutta tai vaikkapa paeta arkea hetkeksi. Jossain määrin lukemisestani on myös tullut tapa, en osaa oikein ajatellakaan vaikkapa matkaa ilman kirjaa. Mutta entäs silloin kun on kyseessä epätavallinen lukija? Sellainen, joka on käynyt melkein jokaisessa maailman maassa ja tavannut suuren määrän merkkihenkilöitä, jonka päivät ovat täynnä erilaista ohjelmaa. Kun on sellainen ihminen, josta yleensä kirjoitetaan kirjoja. Voiko sellainen ihminen löytää lukemisesta samanlaista iloa kuin minä, tavallinen tallaaja?

Voipa hyvinkin. Arkea se on kuningattarenkin arki ja samoin kuin muut lukijat, hän löytää lukemisen riemut ja hankaluudet selviämiskeinoineen. Kun aika ei riitä kaikkien ihanuuksien lukemiseen, saattaa flunssa tulla melkein kuin taivaan lahjana... Lukijana huomasin hymyileväni kuningattaren matkalle lukemisen maailmaan ja nyökytteleväni ymmärtävästi tai hyväksyvästi. Juuri noin se on!

Kuningattaren lukuinnostus saa aikaan hänen ympäristössään erikoisen reaktion, ihmiset ovatkin hämmentyneitä ja jopa hiukan lukemista vastaan! Lukeminen on toki tapa sulkeutua pois yhteisestä maailmasta, omaan sisäiseen, kirjan ja lukijan väliseen maailmaan, mutta saman tapaiseen tilaanhan pääsee vaikkapa juostessaan tai yleensäkin silloin kun tekee jotakin mitä rakastaa, siihen keskittyen. Kirjassa kuningatar päättää kuitenkin siirtyä sulkeutumisesta avautumiseen, hän haluaa alkaa kirjoittaa. Kirjan loppu on mielestäni mukavalla tavalla yllätyksellinen...

"Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko niitä kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän muiden mukana. Kirjallisuus oli hänestä kansainyhteisö, kirjaimet tasavalta."

"Hänestä lukemisessa oli jotain samaa. Sitä saattoi tehdä nimettömänä, yhdessä muiden kanssa. Ja hän, joka oli elänyt elämänsä muista erillään, huomasi nyt kaipaavansa sellaista suuresti. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana."

Lopuksi mainostettakoon pikkuisen Kirjasto 10:n Lue & Kerro Lainan päivän tapahtumaa, jossa julkistetaan mm. 12 osumaa -kirjallisuuspalkinnon voittajat.

Hauskaa Lainanpäivää jokaiselle!

Basam Books, 2008
Sivuja: 115
Alkuteos: The Uncommon Reader
Kirjasta lisää: Jäljen ääni, Kirjojen keskellä, Kirjainten virrassa, Riinan kissanpäivät, Kirjamielellä
Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Kigalin kakkukauppa / Gaile Parkin

2012-02-06T19:17:00.001+02:00

Kigalin kakkukauppa kuulostaa ihanalta. Ajattelin sen tavoittelevan Mma Ramotswe -sarjan lämmintä leppoisuutta, jossa rikosten ratkaisun välissä on aina aikaa juoda kuppi tai kaksi rooibosta - juuri sitä mitä helmikuun lumen ja pakkasen keskellä kaipaan. Läheltä liippasi. Kigalin kakkukauppa kyllä tavoittelee samanlaista tunnelmaa, mutta se on Naisten etsivätoimisto nro 1:een verrattuna vakavampi ja saarnaavampi.

Kirjan päähenkilönä on kakkutaituri-Angel, jonka syötävät taideteokset puhututtavat ympäri Kigalia. Angel ja hänen miehensä Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja kasvattavat nyt viittä lastenlastaan. Kakuntilaajat käyvät Angelin luona selaamassa kakkukansiota, juomassa mausteista teetä - ja kertovat siinä sivussa omat tarinansa.

Gaile Parkin on syntynyt Sambiassa ja asunut elämänsä aikana useissa eri Afrikan maissa, mm. Ruandassa. Hän on ammatiltaan konsultti, joka on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin. Tämä näkyykin kirjassa vahvasti, köyhyys, sota ja HIV ovat arkipäivää Angelin piireissä. Näitä vaikeita kysymyksiä ilman suurta draamaa, ikään kuin kirjailija haluaisi korostaa ihmisen sopeutumiskykyä vaikeissakin olosuhteissa. Elämä aina jatkuu, kaikesta huolimatta.

Vaikeat olot ja surulliset tarinat koskettivat ja jälleen kerran mieleeni hiipi kiitollisuus siitä, että olen tullut syntyneeksi tänne lumen ja pakkasen keskelle, enkä vaikkapa raa'an sisällissodan repimään maahan. Kirjassa Ruanda on jo toipumisen tiellä, hutuista ja tutseista ei enää puhuta, nyt kaikki ovat vain ruandalaisia. Oikeastaan minua kiinnostaisi lukea siitä miten hirmuteoista päästiin näinkin rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, mahtaakohan siitä löytyä kirjaa? Ja noin ihmisluonnon kannalta, kuinka annetaan anteeksi perheenjäsenten murha ja jatketaan elämää eteenpäin? Onneksi minun ei tarvitse miettiä tätä...

"Angel tunsi, että yksi sammakoista yritti räpiköidä vatsasta ylös suuhun estääkseen häntä puhumasta. Hän nielaisi kuuluvasti, veti syvään henkeä ja antoi sitten sanojen virrata yhtenä hyökynä ulos suustaan, koska hänellä oli kiire lausua ne ääneen. - Tyttäreni oli sairas. Hän kuuli olevansa positiivinen, kun sai tietää vauvansa sairastavan. Hänen avioliittonsa päättyi, koska aids tuli hänen taloonsa."

Tammi, 2009
Alkuteos: Baking cakes in Kigali
Sivuja: 278
Kirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda
Kirjasta lisää: Uppoa hetkeen

Tummaa suklaata / Lesley Lokko

2012-02-06T11:31:00.002+02:00

Tummaa suklaata osui käteeni oikeastaan kauniin kannen ja ihanan nimen ansioista, mikäpäs olisi parempaa pakkaspäivänä kuin tumma suklaa tai kenties kuuma kaakao... Lukukokemuksena tämä Lesley Lokkon kirja ei kuitenkaan ollut ihan siitä tasaisimmasta päästä. Alkuun olin jo hiukan pettynyt ja harkitsin kirjan jättämistä kesken, sillä sen kielessä oli yksittäisiä, pieniä juttuja jotka ärsyttivät "Améline raukka ja parka" ja tarinakin vaikutti uhkaavasti hömpältä. En tiedä mitä sitten oikein tapahtui, koska lopulta löysin itseni tuoliin käpertyneenä ja Tumma suklaakin oli melkein ahmittu...

Kirjassa palataan 1980-luvun Haitille, jossa elelevät 16-vuotias Laure ja reste-avecina perheessä työskentelevä Améline. Tyttöjen elämä ei ole helppoa Lauren ankaran isoäidin hoidossa ja Laure yrittääkin murtautua vapaaksi rakastumalla amerikkalaiseen sotilaaseen. Katastrofi alkaa kun Laure huomaa olevansa raskaana ja poikaystävä hylkää. Kun Laure lähetetään Yhdysvaltoihin äitinsä luokse, päättää Amélinekin muuttaa elämänsä suuntaa hankkimalla työpaikan...

Kirjassa seurataan myös brittiläisen Melanien, rikkaan popparin tyttären elämää. Hänen tarinansa kuitenkin tuntuu melko irralliselta ja mietin pitkään mitä rikkaalla tyttörukalla on yhteistä kahden haitilaisen maahanmuuttajanaisen kanssa. Ei paljonkaan, ainakin se tuli todettua. Melanien osuus kirjasta on minusta siinä määrin irrallinen että olisin kenties karsinut sen kokonaan kirjasta pois.

Tummaa suklaata ei ole mikään tajunnan räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan mukavaa ajanvietettä kuitenkin. Olin hiukan pettynyt tapahtumien siirtyessä Haitista Iso-Britanniaan ja USAan, sillä Haiti vaikutti mielenkiintoiselta ja erilaiselta paikalta, josta olisin mielelläni lukenut lisääkin. Kirjallista maailmanvalloitusta varten nappaan tästä kuitenkin itselleni pisteen.

"Kaupunkiin. Mitä kaunistelua! Port-au-Prince ei ollut kaupunki. Se oli joka suuntaan levittyvä, kaoottinen sekasotku. Kerjäläisiä joka kadunkulmassa, salaisia poliiseja kaahaamassa ympäriinsä avojeepeillä ja karkottamassa tieltään kanoja, kaupustelijoita ja jalankulkijoita. Tienvarsikioskeissa kaupattiin kaikkea mahdollista auringon alla, muttei tietenkään mitään, mitä kukaan viitsisi ostaa... "

WSOY, 2008
Alkuteos: Bitter Chocolate
Sivuja: 467
Kirjallinen maailmanvalloitus: Haiti

Cuba: My revolution / Inverna Lockpez, Dean Haspiel

2012-02-05T11:11:00.002+02:00

Ja Kuuballa jatkan tänäänkin... Tänä vuonna sarjakuvajumalat näyttävät suosivan minua sillä kirjaston hyllyssä minua odotteli jälleen kerran mainio löytö. Tällä kertaa vuorossa oli osittain taiteilija Inverna Lockpezin omiin kokemuksiin pohjautuva kuvallinen draama siitä, millaista oli olla nuori nainen Fidel Castron Kuubassa 1960-luvulla. Lockpez on syntynyt Havannassa, Kuubassa. Hän opiskeli siellä lääketiedettä ja taidetta. Hän muutti Yhdysvaltoihin 1960-luvun lopulla. Nykyisin Lockpez on arvostettu kuvataiteilija.

Cuba: My revolution -kirjan on kuvittanut Emmy-voittaja Dean Haspiel, jonka kynänjälki on tuttua mm. American Splendor-sarjasta, Hämähäkkimiehistä ja Batmaneista. Kirjan kuvitus onkin minulle noista sarjoista tuttua, sujuvaa ja näyttävää, yksityiskohtaista työtä. Kirja on väreiltään mustavalko-punainen ja punaista näytetään käyttävän eri sävyissään tehokkaasti tunnelman luomiseen tarinan eri hetkissä. Kirja on jaettu kappaleisiin, joiden alussa on kuvia Lockpezin omista töistä, kts. alla.

Kirjan päähenkilönä on Sonya, joka tarinan alussa on nuori ja idealistinen tyttö, joka haluaa monen muun tavoin uskoa Castron hallintoon, jossa bordellit lakkautetaan ja ilotytöistä tehdään pankkivirkailijoita! Kirja kattaa vuodet 1958-1966 Sonyan elämästä. Kahdeksan vuoden aikana huolettomasta tytöstä kasvaa aikuinen nainen, selviytyjä, joka joutuu elämässään tekemään rankkoja ratkaisuja.

Cuba: My revolution on huikea pakkaus, joka käsittelee mm. politiikkaa ja vallan väärinkäyttöä, pelkoja ja pettymyksiä ja rakkauttakin. Huolimatta sen aiheiden rankkuudesta, löytyy kirjasta myös positiivisia ruutuja, kuin todisteena siitä, että ihmisen luontoon kuuluu yrittää pärjätä ja normalisoida olonsa vaikeimmissakin olosuhteissa. Kirja on kaunis, rohkea ja karu tarina lähihistoriasta. Surullista kyllä, Lockpezin mukaan ei hänen kertomuksensa ole poikkeuksellinen, lähes jokaisella amerikankuubalaisella perheellä on samanlaisia murheellisia kokemuksia kerrottavanaan.

Cuba: My revolution saa ehdottaman lukusuositukseni. Kun Näkymättömien käsien kohdalla sanoin "jos luet vain yhden sarjakuvan, lue tämä", on jatkettava samalla kaavalla! Jos luet kaksi sarjakuvaa vuodessa, lue tämäkin!

DC Comics, 2010
Sivuja: 144
Kirjasta lisää: Inverna Lockpezin kotisivut

Ikuisen rakkauden saari / Daína Chaviano

2012-02-04T10:15:00.000+02:00

Ikuisen rakkauden saaren nimi ei ole ihan siitä parhaimmasta päästä, se herättää päässäni pahoja hömppä-mielleyhtymiä mutta onneksi kansi on siinä määrin mielenkiintoinen ja kaunis että rohkaistuin kuitenkin lukemaan. Takaliepeen tarkempi tutkimus paljastikin minulle että Chaviano on Kuuban tunnetuimpia nykykirjailijoita ja hänen tyyliään on verrattuna mm. Isabel Allendeen - odotukset alkoivat nousta!

Vaikkei Chavianon kirja minusta ihan Allenden Henkien talon tasolle yltänytkään, on siinä toki jotakin samaa, ainakin Latinalaisen Amerikan tunnelma ja mystiikka. Mutta kun Henkien talossa mystiikka onnistuttiin tekemään luonnolliseksi osaksi arkipäivää, ei Ikuisen rakkauden saari onnistu siinä. Paikka vaihtavat talot ja sukukirouksena mukana kulkevat tontut tuntuvat oudoilta ja vähän turhan lapsekkailtakin ja saivat minut hetkittäin miettimään kannattaako lukemista ylipäätään jatkaa.

Pidän kyllä mystiikasta mutta huomasin ärsyyntyväni juonen pienistä epäloogisuuksista ja juonessa vilistävien henkilöiden muistaminen oli hetkittäin työlästä, sillä sukujen tarinoita seurataan useiden sukupolvien ajan hypellen perheestä toiseen. Välillä siis luin Miamissa asuvasta, nykyajassa elävästä Ceceliasta, välillä taas Kuubaan joko Afrikasta tuotujen orjien tai kiinalaisten maahanmuuttajien tai espanjalaisen perheen kertomusta.

En tiedä olisiko Chavianon kirja tuntunut paremmalta ellei Allenden Henkien talo olisi ollut niin tuoreesti muistissani, nyt huomasin vertaavani Ikuisen rakkauden saarta siihen usein. Minulle tämä oli kirja, josta olisin halunnut pitää, mutta en kuitenkaan täysin sydämin siihen pystynyt. Ehkä olen vain Allende-tyttöjä...

"Cecilia hätkähti rouvan vastausta hänen unelmointiinsa, mutta yritti hillitä ihmetyksensä, kun nainen alkoi kertoa tarinaa, jonka kaltaista hän ei ollut mistään lukenut eikä kuullut. Se oli kertomus polttavan kuumista maista ja käsittämätöntä murretta puhuvista ihmisistä, toisenlaisista uskomuksista ja huterista laivoista jotka seilasivat kohti tuntematonta. Jollakin tavoin hän tajusi soiton ja tanssin jatkuvan taukomatta, ikään kuin muusikoiden, tanssijoiden ja vanhan rouvan välillä olisi vallinnut sopimus, jonka nojalla he saivat keskustella rauhassa."

Bazar, 2008
Alkuteos: La isla de los amores infinito
Sivuja: 390
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kuuba

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta / Indrek Hargla

2012-02-02T09:43:00.001+02:00

Tämä kertomus pohjautuu tositarinaan, sillä Tallinnan raadinkirjojen mukaan vuonna 1409 kaupungissa murhattiin korkea-arvoinen ritari. Murhaa seurasi pian useampikin kuolemantapaus. Tapausta tutkittiin useammankin tahon toimesta, tuloksetta. Tosin, oikeuden pöytäkirjojen mukaan kaupungin apteekkari, Melchior, puhuttelee raatia ja kertoo tietävänsä murhaajan henkilöllisyyden ja motiivin. Melchiorin ei koskaan sallittu puhutella raatia, mutta jostakin syystä raati kuitenkin maksoi hänelle 10 markan palkkion...

Indrek Hargla (salanimi) on Viron tunnetuin sci-fi- ja fantasiakirjailija. Olevisten kirkon arvoitus on hänen ensimmäinen historiallinen salapoliisiromaaninsa. Sarjassa on ilmestynyt kolme muutakin teosta, näistä seuraava, Rataskaivokadun kummitus, ilmestyy suomennettuna syksyllä 2012. Luulen, että sekin pitää saada lukea...

Kirjan perusajatus on melko näppärä, apteekkari on oivallinen - ja minusta mukavan tuorekin - hahmo rikostenselvittäjäksi. Hänellä on luontevat yhteydet kaupunkilaisiin ja tuntee ammattinsa puolesta niin heidän salaisuutensa kuin myrkyt ja niiden seurauksetkin. Kirjan mysteeri ei ole ehkä tajunnan räjäyttävä mutta minut tempaisikin mukaansa keskiaikaisen Tallinnan tunnelma ihmisineen ja murhat jäivät lisämausteeksi.

Korkea torni keskellä on
Olevisten kirkon torni.

Olen todella iloinen siitä että olen löytänyt itselleni uuden, mielenkiintoisen kirjailijan ja vielä ihan naapurista! Virolaisen kirjailijoiden tuntemukseni on olematonta, hyvä että nyt sain mahdollisuuden hiukan paikata tätä aukkoa. Tallinna tapahtumapaikkana on paitsi uusi myös kiehtova, kaupungin tuttuus auttaa ja lisää tapahtumiin elävyyttä. Silti tämä tuntuu ympäristönä kiehtovalta, mielelläni kuvittelen vanhan kaupungin elämää keskiajalla. Kirjassa on paljon samaa kuin C.J Sansomin Shardlake-sarjassa, selvitelläänhän molemmissa keskiaikaisia murhia. Silti innostuin tästä kirjasta kenties vielä enemmän tuon Viro-aspektinsa takia. Henry VIII:n aikojen Englannista olen lukenut melko paljon, mutta Tallinna - se on harvinaista herkkua!

Monet kirjassa esiintyvät paikat löytyvät edelleenkin Tallinnan vanhasta kaupungista, mm. Mustapäiden killan talo on edelleen olemassa, samoin kuin mm. dominikaanisen luostarin kirkko, voisin siis kuvitella että tämän kirjan kanssa voisi olla hauska lähteä seikkailemaan Tallinnassa Melchiorin hengessä.

"Luostarin muurien sisäpuolelle astuessaan Melchior tunsi aina muutoksen. Jotain muuttui, hän hengitti toisenlaista ilmaa, se ei ollut kirkon ilmaa, se oli jotain ... pyhempääkö? Luostarin paksut muurit loivat tunteen, että olet astunut lähemmäksi Jumalaa, että olet paikassa, jossa viisikymmentä miestä palvelee Jumalaa aamusta iltamyöhään ja rukoilee tämän kaupungin onnen ja sen asukkaiden autuuden puolesta. Jokaisella luostarilla on muurit, ja niiden sisällä on toisenlainen elämä ja ilmapiiri."

Moreeni, 2011
Sivuja: 349
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus
Ikkunat auki Eurooppaan: Viro

Blogistanian Globalia

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Sallan lukupäiväkirjan emännöimän Blogistanian Finlandia -palkinnon innoittamana päätettiin Kirjavassa kammarissa laittaa ilmoille myös samanlainen äänestys vuoden parhaasta käännöskirjasta, syntyi äänestys nimeltä Blogistanian Globalia. Globaliassa äänestetään parasta vuonna 2011 ilmestynyttä käännösteosta, poislukien tietokirjat, muistelmat sekä lasten- ja nuorten kirjat. Äänestys tapahtuu ajastetuin blogipostauksin 1.2.2012 klo 10 ja tulokset julkistetaan Kirjavassa kammarissa 2.2.2012.

Pidemmittä puheitta, minun ääneni:

Camilla Läckberg - Merenneito / Gummerus, 2011
Barbara Demick - Suljettu maa / Atena, 2011
Kate Morton - Paluu Rivertoniin / Bazar, 2011
Li Kunwu, P. otie - Minun Kiinani 1/ WSOY, 2011
Indrek Hargla - Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus / Moreeni, 2011 (Arvio tulossa viikolla 5)
Hilary Mantel - Susipalatsi / Teos, 2011

Takana talvinen tammikuu

2012-01-31T09:40:00.001+02:00

Huh, ollaan melkein selvitty tammikuusta ja kuljetaan kohti valoa ja lämpöä. Vaikken suoranaisesti ole millään lailla innostunut lumesta tai pakkasesta, on pakko pitkin hampain myöntää että maisemat ovat lumisina ihanat.

Tammikuussa luin 18 teosta, joista yksi oli sarjakuva ja yksi äänikirja. Sivuja kertyi 6971. Tammikuussa luin poikkeuksellisen paljon englanniksi (7 teosta), joka näkyikin loppukuusta niin että aloin lähes janoamaan suomenkielistä luettavaa. Lontoon reissun takia lueskelin hiukan korostetusti brittikirjallisuutta ja innostuin myös pikkuisen maalaustaiteesta The Swan Thievesin ja Silti minä maalaan -kirjojen myötä. Kuukauden parasta antia ovat olleet Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet, Tuomas Vimman Raksa ja Isabel Allenden Henkien talo - hyvä kuukausi kotimaiselle kirjallisuudelle siis!

Sain myös tilaisuuden kokeilla erilaisia lukemisen muotoja, sekä ääni- että ekirjan muodossa. Molemmista ensikokemukseni olivat hyviä, mutta ei silti ole perinteisen kirjan voittanutta. Tammikuun lopulla käväisin myös Tammiglögeillä ja tapasin liudan muita bloggaajia - kiitos seurasta, oli kiva nähdä ja turista!

Tammikuun luetut:

Henkien talo / Isabel Allende
Minä tapan / Giorgio Faletti
Aurinkokuninkaan varjossa / Golden Keyes Parsons
The Swan Thieves / Elizabeth Kostova
Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen
Ihmissutta ken pelkäisi / Leonie Swann
The White Queen / Philippa Gregory
Marian ilmestyskirja / Maija Haavisto
Fallen / Karin Slaughter
Minä olen jumala / Giorgio Faletti
Raksa / Tuomas Vimma
Vanhan rouvan lokikirja / Kyllikki Villa
Crippen / John Boyne
Katkeamispiste / Simon Lelic
The Family / Martina Cole
Viisasteleva sydän / Jane Austen
Silti minä maalaan (Kirjeitä Maria Wiikille) / Helene Schjerfbeck
The Lady and the Peacock: The Life of Aung San Suu Kyi / Peter Popham

Tammikuussa tuli matkusteltua kirjallisesti melko lailla ja Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haaste antoi tälle vielä lisäpontta. Eurooppa-haasteen tiimoilta "käväisin" Iso-Britanniassa, Ranskassa, Irlannissa, Saksassa ja Monacossa ja keräsin yhteensä 8 pistettä. Kirjallisen maailmanvalloituksen osalta taas seikkailin Brasiliassa, Burmassa ja Chilessä. Ensi kuullekin on kirjastokasan perusteella luvassa maailmanvalloitusta, tulossa on ainakin Viro ja Kuuba.

Hauskoja tai yllättäviä hakusanoja olen nähnyt silloin tällöin blogeissa ja tässä kuussa osui tännekin sellainen haku, joka oli ihan pakko julkaista:

Kirjastossa on täällä kauniin näköinen nainen

Ihan en keksi mitä tässä on yritetty googletella. Onnistuukohan seuranhaku kirjastossa? Meidän kirjasto on ainakin aika hiljaisen oloinen paikka, mutta olisihan se toki romanttista, kurkottaa kohti samaa kirjaa...

Aurinkokuninkaan varjossa / Golden Keyes Parsons

2012-01-30T08:46:00.000+02:00

Olin vähän aiemmin lukenut Booksyltä Aurinkokuninkaasta (ja Angelikasta!), jotka olivat herättäneet jonkin asteisen Ranska-kutinan. Ja kuinka ollakaan tuo maaginen kirjastontäti, joka usein lukee ajatuksiani, oli pistänyt näkyville tämän kirjan! Nimi ja kansi passasivat - siispä lainasin. Kotona aloin epäillä että lainaukseni saattaisi olla vähän heppoinen sisällöltään, mutta koska takakansi mainosti tarinan pohjautuvan osin kirjailijan omaan sukutarinaan, joten viittasin kintaalla moiselle.

Tarinan päähenkilönä on kaunis Madeline de Clavel, joka on aikoinaan on ollut itsensä Aurinkokuninkaan nuoruudenrakkaus. Sittemmin Madeline, hurskas protestantti eli hugenotti, on avioitunut Francoisen kanssa ja saanut kolme suloista lasta. Perheidylli kuitenkin rikkoutuu sillä hugenotteja vainotaan katolisessa Ranskassa yhä enenevässä määrin ja lopulta Madeline päättää matkustaa Versaillesiin pyytämään kuninkaalta turvaa perheelleen.

Tarina on varsin nopealukuinen (n. kolme ruuhkaista bussimatkaa) ja kertomuksen tempokin on siitä vauhdikkaammasta päästä. Mitään suuria yllätyksiä tai elämyksiä kirja ei lukijalleen tarjoa ja hetkittäin Madelinen ja Francoisin Oo Dieu -hokemat alkavat vähän jo ärsyttääkin. Kyllä, ymmärrän vähemmälläkin että he ovat hurskasta väkeä... Aurinkokuninkaan varjossa pohjautuu kirjailijan osittain omien esivanhempien kokemuksiin ja se ehkä näkyykin kirjassa tietynlaisena silotteluna, jonka takia kirjan henkilöt jäävät hiukan kaksiulotteisiksi - ja tylsiksi. He ovat kauniita, viisaita ja vahvoja, liian hyviä ollakseen totta.

"Oletukset ja kysymykset piinasivat Madeleinen rasittunutta mieltä. Kun ihmiseltä riistetään kotimaa, kukkulat, puut ja joet, joiden äärellä hän on rakentanut kotinsa ja elämänsä ja kasvattanut perheen, minne silloin mennään? Kun elämän kuvakudos, joka on punottu kokoon vuosien naurun ja kyyneleiden langoin, on revennyt, miten repeämä paikataan?
Madeleinella ei ollut vastauksia, ainoastaan kysymyksiä. Hänen äidinvaistonsa osoittautui voimakkaammaksi kuin mikään muu yllyke jopa siinä vaiheessa, kun hän tunsi tuskaa Francoisin ja heidän kotinsa menettämisestä. Ajatus Vangiesta raastoi hänen sydäntään.
Mon Dieu, pidäthän huolta pikku tytöstäni. Minä en pysty mutta sinä pystyt."

Päivä, 2010
Sivuja: 383
Alkuteos: In the Shadow of the Sun King
Kirjasta lisää: Le Masque Rouge
Ovet auki Eurooppaan: Ranska

Minä tapan / Giorgio Falletti

2012-01-29T12:22:00.000+02:00

En tiedä miksi lainasin tämän Falettin kirjan - eiväthän kaksi aiempaa teosta olleet tehneet suurempaa vaikutusta minuun, viimeisin taisi lähinnä ärsyttää. Ilmeisesti dekkarinälkä kuitenkin oli nyt sen verran kova ja Falettin esikoisteoksen takakansa lupaili siinä määrin mielenkiintoisia juttuja, että sorruin. Vähän yllättäen esikoisteos osoittautui muhkeasta koostaan huolimatta melkoiseksi page turneriksi, ennenkuin huomasinkaan olin jo turvallisesti ylittänyt puolivälin ja kovaa vauhtia matkalla kohti takakantta.

Kyseessä on, jälleen kerran, tarina jossa jäljitetään sarjamurhaajaa. Vaikka tarina eteneekin tiettyjen lainalaisuuksien mukaan, on Faletti mielestäni onnistunut olemaan pienissä yksityiskohdissa mukavan kekseliäs. Juoni on melkein elokuvamainen, oikeastaan näenkin osan kohtauksista ja henkilöistä kuin filminä. Mielestäni Jean Reno ja Mathieu Kassovitz sopisivat tähän mainiosti...

Kirjan tapahtumapaikkana on Monacon ruhtinaskunta, rikkaiden ja kuuluisien leikkikenttä. Eräänä yönä suosittuun radio-ohjelmaan soittaa mies, joka kertoo tappavansa, lopuksi hän soittaa pätkän musiikkia. Seuraavana päivänä formulatähti shakkimestarityttöystävineen löytyy surmattuna. Komisario Nicolas Hulot huomaa pian puhelun ja tapauksen välillä olevan yhteyden, avukseen tutkinnassa hän saa vanhan tuttunsa, FBI-agentti Frank Ottombren. Pian ohjelmaan soitetaan uusi puhelu ja Nicolas ja Frank huomaavat leikkivänsä kohtalokasta kissa ja hiiri-leikkiä tappajan kanssa...

Näin kolmannen Falettini kohdalla huomaan kaikissa tekijän kirjoissa tiettyjä yhtäläisyyksiä, tarinoiden keskiössä olevat ihmiset, Falettin sankarit ovat usein tavalla tai toisella särkyneitä ja vastoinkäymisiä kokeneita henkilöitä. Heidän osanaan on saattanut olla hyväksikäyttö, rakkaimman itsemurha tai perheenjäsenen sairaus. Samoin Falettin konnat ovat yleensä saaneet kokea kovia menneisyydessään, hän monesti esitteleekin pahiksensa taustat kenties jopa laajemmin kuin sankareidensa ja saa siten lukijan hetkellisesti tuntemaan melkein myötätuntoa murhaajaa kohtaan.

Tapahtumapaikka, Monaco, tuntui minusta melko mielenkiintoiselta, kenties siksi että siellä harvemmin tulee käytyä - edes kirjallisesti. Muutenkin vanha kunnon matkakuume on herännyt (jos se koskaan nyt uinuikaan) ja huomaan kaipaavani taas Italiaan...

"Frank ei ollut huomannut itkevänsä. Hän ei osannut edes sanoa, kuinka pitkään hän oli itkenyt.
Kyyneleet kumpusivat jostakin hyvin kaukaa. Ne eivät tuoneet pelastusta tai unohdusta, pelkästään huojennuksen. Ne soivat lyhyen hengähdystauon, jonka aikana hän saattoi paitsi vetää henkeä, myös aistia hetken ajan auringon todellisen lämpötilan, nähdä meren todellisissa väreissään, kuunnella edes kerran rinnassa sykkivää sydäntään ilman kuolinrumpujen pärinää."

Bazar, 2007
Alkuteos: Io uccido
Sivuja: 703
Ikkunat auki Eurooppaan: Monaco

Jos minä saisin valita...

2012-01-28T13:05:00.000+02:00

Sain Satun luetuista Jos minä saisin valita -haasteen, kiitos. Näitä on aina hauska tehdä!

Jos minä saisin valita
- jokainen saisi elää ihmisarvoisen elämän
- sairauksiin löytyisi parannus
- viikonloput olisivat pidempiä
- päivät olisivat pidempiä talvisinkin ja aurinko paistaisi
- minulla olisi oma kirjastohuone ehtymättömällä varastolla
- olisin virkeä vähäisillä unilla
- meillä kaikilla olisi vähemmän kiire
- niskani ei olisi taas jumissa
- pakastimestani löytyisi italialaista gelatoa, mielellään useammassakin eri maussa...
- kellään ei olisi tarvetta kiusata toista
- jokainen saisi osakseen riittävästi rakkautta ja hyväksyntää

Heh. Minun haaveeni tänään ovat aika sekalaisia, jäätelöstä maailmanparannukseen. Listaahan voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, mutta tällainen lista syntyi tänään, ihanan aurinkoisena lauantaina. Haastan mukaan maailmaan parantamaan Ilon vuoden Katjan, Kirjojen keskellä Maijan ja Kujerruksia-blogin Linnean.

Henkien talo / Isabel Allende

2012-01-27T09:08:00.000+02:00

Rakastuin Henkien taloon joskus ammoisina lukioaikoina sillä kiihkeydellä ja ehdottomuudella jolla nyt lukioiässä rakastutaan. Luin kirjan, katsoin elokuvan, molemmat useampaankin otteeseen. Sitten tuli varmaankin seuraava suuri kirjarakkaus, tai kenties kokonainen pino tai hyllyllinen niitä, koska Henkien talo katosi näköpiiristäni vuosiksi. Kunnes eräänä lumisena päivänä kohtasimme toisimme jälleen kirjaston hyllyjen välissä - minä olen vanhempi ja kenties pikkuisen ryppyisempi ja Henkien talossa oli uudet kannet (uusi painos vuodelta 2010!), mutta silti tunsimme toisemme...

En tiedä toimisiko elokuva enää aikuisemmin ja 3D-efekteihin tottunein silmin. mutta kirjaan minä ihastuin uudelleen. Allenden tarinoiden maailma on runsas, se suorastaan pursuaa yksityiskohtia, mielikuvitusta, kiinnostavia sivuhenkilöitä ja juonenkäänteitä. Henkien talo osoittautui sellaiseksi kirjaksi, jonka halusin lukea hitaasti ja nautiskellen, sillä tavoin ettei mikään yksityiskohta karkaa käsistäni.

Allende sekoittaa taitavasti faktan ja fantasian, jostain syystä minusta merenneitomaisen kaunis, vihreätukkainen Rosa ei tunnu tässä yhteydessä lainkaan kummalta, niinkuin ei pikkuinen etiäisiä saava Clarakaan tai setä, joka palasi kuolleista. Jotain Irvingmäistä näissä kirjoissa ja niiden maailmassa on, taika ja todellisuus, rakkaus ja raakuus yhdistyvät tässä kirjassa niin hienosti ja melkeinpä pilke silmäkulmassa.

Kirja kertoo erään suvun, Truebojen, tarinan, samalla se kuvaa myös erään nimettömäksi jääneen maan lähihistoriaa. Kirjan kertojana toimii hetkittäin Esteban Trueba, joka on maanomistaja ja patruuna henkeen ja vereen. Hän on kova mies, joka työllään raivaa tiensä rikkauksiin ja lopulta politiikkaan. Hän on mies, joka ei oikein osaa rakastaa vaan omistaisi mielummin rakkaansa. Estebanin kohtalona on kuitenkin rakastaa Claraa, vapaata sielua joka ei ole aivan tästä maailmasta. Tarina seuraa niin Estebanin ja Claran tytärtä, Blancaa, jonka rakkaus kielletään sekä Blancan tytärtä, vapaustaistelija Albaa.

Varsinkin kirjan loppuosaa lukiessani en voi olla miettimättä kuinka paljon Alban tarinassa on Allenden omia kokemuksia. Isabel Allendehan on syntyisin Chilestä, mutta joutui pakenemaan maasta 1973 sotilasvallankaappauksen takia. Pieni kurkkaus Allenden kotisivuille paljastikin hänen käyttävän sukulaisiaan lähtökohtana kirjojensa henkilöille, niinpä mm. hänen omat isovanhempansa ovat olleet esikuvina Estebanille ja Claralle.

Kaunista tässä kirjassa on myös sen loppu ja se, kuinka Allende ikäänkuin kuroo ympyrän kasaan ja näyttää kuinka historia toistaa itseään. Se, minkä Esteban Trueba aloitti, sitä jatkaa Esteban Garcia. Mutta naiset, nimensäkin mukaisesti valon tuojat (Pidän kovasti näistä Allenden pikkuvinkeistä!), voivat murtaa väkivallan ja koston kierteen.

"Mitä etäisemmäksi Clara tuli, sitä enemmän tarvitsin hänen rakkauttaan. Himo jota olin tuntenut häneen naimisiin mennessämme ei ollut lainkaan laantunut, vaan halusin omistaa hänet kokonaan, perimmäistä ajatustaan myöten. Mutta tuo aineettoman tuntuinen nainen pyyhälsi ohitse kuin tuulispää, ja vaikka olisin pitänyt hänestä kaksin käsin kiinni ja sulkenut hänet rajuun syleilyyn, en voinut saada häntä vangikseni. Hänen sielunsa ei ollut mukana."

Otava, 2010
Alkuteos: La casa de los espíritus
Sivuja: 440
Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut

The Swan Thieves / Elizabeth Kostova

2012-01-25T09:00:00.001+02:00

En tiedä miksi epäröin niin pitkään Elizabeth Kostovan The Swan Thieves -kirjaan tarttumista. Ehkä siksi koska se oli paksu, englanniksi ja käsitteli taidetta. Taisin pelätä sen olevan työläs luettava. Joten kerta toisensa jälkeen nostin kirjastokasasta jonkin muun kirjan kunnes en enää voinut välttää Kostovaan tarttumista. Ja rakastuin melkeinpä heti ensimmäisellä sivulla. Ihastuksekseni The Swan Thieves osoittautuikin nopealukuiseksi, kauniisti kirjoitetuksi ja kiehtovaksi teokseksi. Sellaiseksi, jota tekee melkein mieli säästellä parhaaseen lukuvireeseen, jotta pystyy varmasti nauttimaan täysin.

Nautin kyllä Kostovan kauniista kielestä ja upeista mielikuvista, jotka sopivat hienosti kirjaan joka pyörii impressionistisen taiteen ympärillä. Jälleen kerran liikuttiin kahdella aikatasolla ja kahden maalarin välillä, menneessä oli ranskattaren, Béatrice, ja nykyisyydessä Robert, lahjakas taiteilija, joka eräänä päivänä yrittää hyökätä Kansallisgalleriassa näytteillä olevan maalauksen kimppuun.

Yhteys Béatricen ja Robertin välillä ei ole selvä ja vaikka Kostova toki pieniä vihjeitä antoikin, aloin kirjan puolivälissä jo vähän tuskastuakin. Sillä vaikka Béatricen ja Robertin kertomukset omilla tahoillaan etenivätkin, tuntui siltä että varsinainen punainen lanka kirjasta oli kateissa. Kunnes pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että kenties vika olikin minussa. Kirjaa oli luonnehdittu psykologiseksi mysteeriksi ja vaikka löysinkin siitä molempia elementtejä, jäi varsinaisen mysterin osuus mielestäni melko heikoksi ja melkeinpä pettymykseksi. Psykologinen puoli sen sijaan - rakkaudet, petokset ja pettymykset, lahjakkuus ja mielisairaus, taiteilijan työ - osoittautuivat huomattavasti kiinnostavammiksi. Parhaimmillaan kirja onkin kuvatessaan taidetta ja maalarin työtä, näistä Kostova kirjoittaa todella kiehtovasti ja mukaansa tempaavasti.

Lukuromaanina kirja miellyttävä ja koukuttava, kirjan mysteeri kuitenkin osoittautui pettymykseksi, koska odotin jotain suurempaa ja vähemmän ennalta-arvattavaa. En ehkä edes mainostaisi tätä mysteeriksi... Pientä miinusta antaisin myös pituudesta, aloin nimittäin jossakin vaiheessa jo kyllästyä lukemaan Robertiin rakastuneiden naisten, erityisesti Maryn, pitkähköä selvitystä siitä kuinka suhde oli alkanut. Pieni karsiminen olisi siis ehkä ollut paikallaan.

Kaunis kansi on yksinkertaisuudessaan upea, joskin kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu hiukan liian suloiselta kirjan sisältöön nähden. Olisin ehkä halunnut nähdä kannessa jotain aidompaa ja rosoisempaa, oikean maalauksen. Kenties Ledan ja joutsenen tai jonkin mukaelman nuoresta, tummatukkaisesta naisesta... Kirjan kotisivuilla on kuvitteellinen bio Beátricesta sekä muutamia naistaiteilijoita, joiden töistä Kostova on ammentanut inspiraatiota kirjaansa.

"Now when I dream big, it's for my patients, that they may eventually feel the ordinary cheerfulness of kitchen and orange, of putting their feet up in front of television documentary, or the even bigger pleaseures I imagine for them of holding down a job, coming home sane to their families, seeing the realities of a room instead of a terrible panorama of faces. For myself, I have learned to dream small - a leaf, a new paintbrush, the flesh of an orange, and the details of my wife's beauty, a glistening at the corners of her eyes, the soft hair of her arms in our living room's lamplight when she sits reading."

Little, Brown, 2010
Sivuja: 561
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut, Insinöörin kirjahylly
So American: kategoria: Modern woman writers, osavaltio Tennesee

Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen

2012-01-23T09:53:00.001+02:00

Vau. Se oli ensimmäinen reaktioni Ville Tietäväisen sarjakuvateokseen Näkymättömät kädet. Lukemisen jälkeen olo oli vaikuttunut ja ... ahdistunut, surullinenkin. Teos oli upea, niin visuaalisesti kuin juonellisestikin, se on vahva ja tempaisee mukaansa kuin hyökyaalto. Minusta on hienoa että sarjakuvasta on pystynyt muuttumaan supersankareita tai hassuja pikkustrippejä tarjoilevista kirjoista joksikin tälläiseksi, hienoksi ja kantaaottavaksi.

Koti on siellä missä itsekunnioituskin.

Teräväisen kirja kertoo kuvitteellisen Rashidin tarinan. Vaikka Rashid onkin kuvitteellinen, on hänen kaltaisiaan tuhansia, enemmänkin. He ovat niitä joiden ansiosta kaupoissa on halpoja tomaatteja tai kopioituja laukkuja. Rashid on köyhä marokkolaismies, joka elää vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa haaveillen paremmasta elämästä. Sellaisesta, jossa koti ei olisi peltihökkeli ja nurkissa ei olisi rottia. Ystävänsä houkuttelemana Rashid päättää lähteä toiselle puolen lahtea, Espanjaan, jossa varallisuus ja onni odottaisivat. Mutta matka on vaarallinen eikä Espanjakaan osoittaudu onnelaksi...

Paitsi laitonta maahanmuuttoa, kirja kuvaa koskettavasti myös Rashidin ja hänen vaimonsa Aminan suhdetta ja sitä kuinka köyhyys voi lannistaa miehen ja naisen, avioliiton. Mustasukkainen Rashid ei halua vaimonsa työskentelevän, mutta tuntee tuskaa siitä ettei pysty tarjoamaan perheelleen riittävää elintasoa. Amina taas toivoisi voivansa joskus kaunistautua jotta hänen miehensä antaisi joskus kukan, katsoisi niinkuin silloin ennen. Köyhyys, jatkuva puute ja kamppailu vievät elämästä värit ja ilon.

Se on usko eikä siipien räpyttely, joka pitää linnun ilmassa.

Lukiessani tätä huomasin usein miettiväni miten suomalainen tekijä onkaan voinut luoda tälläisen kirjan, niin todentuntuisen ja elävän, ihan toisista olosuhteista. Pieni googlettelu paljastaa Tietäväisen työstäneen teostaan viiden vuoden ajan - se näkyy. Tietäväisen kynänjälki on kaunista ja moni yksittäisistä ruuduista on pieni taideteos ihan yksinäänkin.

Tämän kirjan tarkoitus on saada ajattelemaan ja sen se myös tekee. Tulee surullinen ja syyllinen olo. Ja vähän ahdistunutkin, sillä ongelma on oikea ja iso, enkä tiedä kuinka se pitäisi ratkaista. Parasta kai olisi jos Rashidin ei koskaan tarvitsisi tehdä vaarallista matkaa vaan hän voisi säilyttää itsekunnioituksensa ja ansaita elantonsa kotona. Sitä kai loppujen lopuksi moni haluaisi.

Jos luet vain yhden sarjakuvan tänä vuonna, lue tämä.

WSOY, 2011
Sivuja: 216
Kirjasta lisää: Sallan lukupäiväkirja, K-Blogi, Booking it some more, Kujerruksia, 12 osumaa, Näkymättömien käsien FB-sivu, Hanna Niemisen sarjakuvamuotoinen arvostelu

Ihmissutta ken pelkäisi / Leonie Swann

2012-01-22T09:59:00.000+02:00

Sain lammasdekkarin seuraavan osan syntymäpäivälahjaksi ja olin totta puhuen aika innoissani. Pidin Murhasta laitumella kuin hullu puurosta ja odotin jatko-osalta paljon. Ehkä vähän liikaakin..

Minulta on mennyt poikkeuksellisen kauan Ihmissutta ken pelkäisi lukemiseen. Ongelmana ei ole ollut kiire vaan minun ei ole tehnyt mieli tarttua tähän kirjaan, kaikenlaista muuta olen kyllä lukenut sitäkin innokkaammin. Olen tätä ilmiötä vähän ihmetellytkin, kirjassahan ei ole sinänsä mitään vialla. Se toistelee samoja teemoja ja samat, tutut lampaat ovat melkein yhtä hassuja kuin ennenkin. Mutta tarina tuntuu olevan hiukan monimutkaisempi ja sekavampi ja vuohia ja lampaitakin piisaa...

Niille, joille sarjan ensimmäinen osa, Murha laitumella, ei ole tuttu, kerrottakoon että tarinan päähenkilöinä on lauma irlantilaisia lampaita, joilla jokaisella on oma nimensä ja persoonansa. Tällä kertaa lampaat ovat matkalla jossakin päin Ranskaa ja outoja juttuja alkaa tapahtua. Metsäneläimiä kuolee, sitten yksi kyläläisistä ammutaan hopealuodilla. Ihmissuden kerrotaan piinanneen kylää ennenkin, onko susi palannut? Lampailla on aikamoinen homma koko jutun selvittämisessä ja paimensa suojelemisessa.

Ei lampaissa mitään vikaa ollut, Othello oli urhea kuten ennenkin, neiti Maple viisas, Mopplen muisti oli hyvä ja ruokahalu kova. Kirja tarjosi lempeää huumoria ja jännitystäkin eikä loppuratkaisukaan ollut arvattavissa. Ihmissutta ken pelkäisi ei ollut yhtään hullumpi teos, mutta se ei ollut yhtä hyvä kuin se edellinen...

Koska Leonie Swann on saksalainen kirjailija, osallistun tällä kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

"Maplea ei huvittanut kysyä, mikä se sellainen taiteilijan vapaus on. Varmasti taas jokin älytön vuohijuttu. Talvikaritsakaan ei tiennyt ihan varmasti, mitä taitelijan vapaus on - siitä huolimatta sitä alkoi yhtäkkiä pyörryttää onnesta. Taitelijan vapaus oli tärkeää. Se oli ikään kuin jokin paikka. Paikka, jossa asiat olivat niin kuin halusivat olla ja niin kuin niiden kuului olla. Nimet, esimerkiksi. Ja vuohet tiesivät, mistä sen paikan saattoi löytää!"

WSOY, 2011
Alkuteos: Garou
Sivuja: 448
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

The White Queen / Philippa Gregory

2012-01-20T16:21:00.000+02:00

Olen lukenut The White Queenin jo aikana ennen blogia, mutta se tuntui silti oivalta matkakaverilta Lontoon reissulle. Tarkoituksena oli käydä myös Towerin linnassa ja muistelin että osa kirjan tapahtumista sijoittui juuri sinne. Mikäpä olisi parempi tapa päästä tarinaan kiinni kuin käydä tapahtumapaikalla?!

Historiassa Elizabeth Woodville on ollut melko lailla unohduksiin painunut ja epäsuosiossakin oleva kuningatar, jonka elämäntarina kuitenkin vaikuttaa todella kiehtovalta. Tarina alkaa Elizabethin, nuoren lesken ja kahden pienen pojan äidin, hurmatessa nuoden ja komean Yorkin kuninkaan. Ruusujen (tai serkusten) sodan ajat olivat epävakaita ja suuren osan kirjasta Elizabeth sai pelätä rakkaidensa hengen puolesta.

Minusta The White Queen oli ensisijaisesti rakkaustarina, tuhkimotarina oikeastaan. Kiinnittihän kaunis leski Elizabeth itseään nuoremman ja komean Edwardin huomion seistessään tien reunalla kuninkaan ratsastaessa ohi, kirjassa kuvataankin kauniisti ja intohimoisesti parin suhdetta. Toinen Elizabethin suuri rakkaus on hänen perheensä: äiti, isä, sisarukset ja omat lapset, joihin Elizabeth tukeutuu elämänsä vaikeina hetkinä.

Toisella lukukerralla tosin aloin kiinnittämään enemmän huomiota Elizabethin huonoihin puoliin, ennen kaikkea hänen kunnianhimoonsa, josta hänen tyttärensäkin häntä kirjassa ojentaa. Pelkäsin alunperin että olisi tylsää lukea tämä toiseen kertaa niin pian, kirjan ollessa vielä melko hyvin muistissa, mutta kokemus olikin antoisa. Löysin teoksesta uusiakin puolia ja pieniä koukkuja joita Gregory on, tulevaa silmällä pitäen, kirjaan laittanut, erityisen mielenkiintoinen oli kirjan loppupuolella Elizabethin ja hänen tyttärensä langettama kirous...

Towerin prinssit
Lähde: Wikipedia.com

Kirjassa Gregory käsittelee myös Towerin prinssien mysteeriä. Isänsä kuoltuahan nuori prinssi Edward, kruununperillinen, vangittiin ennen kruunajaisia veljensä kanssa Towerin linnaan eikä poikia sen koommin nähty. Siitä, mitä pojille tapahtui, ei ole tänäkään päivänä tietoa, vain erilaisia teorioita, joista yhden Phillippa Gregory esittää kirjassaan. Aiheesta on kirjoitettu paljon, tunnetuin ja vanhin teos lienee Shakespearen näytelmä Richard III. Prinssien kohtaloa sivutaan myös The Cousins War -sarjan toisessa osassa, The Red Queen.

The White Queen on Gregoryn The Cousins War -sarjan ensimmäinen osa. Muita sarjassa ilmestyneitä teoksia ovat Margaret Beaufortista kertova The Red Queen sekä The Lady of The Rivers, joka kertoo Elizabeth Woodvillen äidin, Jaquettan tarinan. Lisäksi Gregory on, yhdessä kahden muun historioitsijan kanssa, laatinut näistä kolmesta naisesta myös tietokirjan. Kirjailija on paljastanut sarjassa ilmestyvän kirjan The White Princess, joka kertoo Elizabeth Woodvillen tyttären, prinsessa Elizabethin tarinan, hänen josta oli tuleva Henry VIII:n äiti. Tällä hetkellä kirjailija kuitenkin työstää teosta Nevillen sisaruksista, tytöistä joita serkusten sota heitteli vastakkaisille puolille taistelua.

He is there before me, his big war horse in the stall, his pageboy in the hay loft, and he takes me into his arms without a word. I say nothing too. I am not such a fool as to greet a man with suspicion and complaints, and besides, when he touches me, all I want is his touch, when he kisses me, all I want are his kisses, and all I want to hear are the sweetest words in the world, when he says: 'Bed, Wife'.

Simon & Schuster, 2009
Sivuja: 442
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja, Le masque rouge, Morren maailma

Marian ilmestyskirja / Maija Haavisto

2012-01-19T08:30:00.000+02:00

Lähde: www.muruja.net

Sain Marian ilmestyskirjan pdf-version luettavakseni itseltään kirjailijalta, Maija Haavistolta, kiitokset. :)

Tämä olikin ensimmäinen tämän tyyppinen kirjani ja olinkin vähän epäilevällä kannalla sen suhteen kuinka löytäisin aikaa lukea tietokoneen ääressä - e-kirjan lukulaitetta minulla ei ole (vaikka olenkin käynyt niitä hipelöimässä) ja suurimman osan lukuajastani taidan istua bussissa... "Onneksi" flunssavirus iski ja yht'äkkiä minulla olikin reilusti ylimääräistä aikaa nököttää läppärini ääressä. Lukukokemus itsessään oli yllättävänkin miellyttävä ja helppo, osittain johtuen ehkä nopealukuisesta ja selkeästä tekstistäkin.

Tarina kertoo pyörätuoliin joutuneen Marian tarinan. Jotakin tapahtuu tytön ollessa 11-vuotiaana mökillä ja rankan sairaskohtauksen jälkeen jalat eivät enää toimikaan kunnolla, diagnoosi jää kuitenkin mysteeriksi. Maria jatkaa elämäänsä pyörätuolissa, samana mutta kuitenkin muuttuneena ihmisenä. Hän aikuistuu, muuttaa omaan kotiinsa, seurustelee, kohtaa elämän ylä- ja alamäkiä.

Kirjassa käydään läpi vuoroin Marian aikuisempaa arkea, nykypäivää, ja vuoroin palataan menneseen, Marian historian merkittäviin hetkiin. Aika kirjassa kuluu ehkä hiukan turhankin nopeasti, Marian ensimmäiset vuodet sairastumisen jälkeen ohitetaan muutamalla luvulla vaikka nämä olisivat mielestäni olleet todella mielenkiintoista aikaa. Muutenkin hetket Marian elämässä kiitävät ohi kovin pian ja siksi tuntuu etten tavoita kunnolla sitä tunneskaalaa, jota Marian täytyy noina hetkinä käydä läpi.

Minulle Maria on pippurinen selviytyjä, jonka elämä on kovettanut ja joka piiloutuu ironiansa taakse. Kuoren alta löytyy haavoittuvainen tyttö, joka kuitenkin uskaltaa kokemistaan kolhuista huolimatta yrittää aina vain uudelleen. Voiko pyörätuoliprinsessalla olla onnellista loppua?

Eräs asia, joka kiinnitti tässä kirjassa huomioni, on Marian lähipiirin ihmisten suuri ongelmaisuus. Tuntuu että tässä porukassa jokaisella on jokin sairaus - henkinen tai fyysinen ja se tuntuu hiukan masentavalta. Ihmettelinkin sitä, miksei Marian maailmaan ole mahtunut yhtään onnellista ihmistä, jonka asiat olisivat kunnossa. En tiedä onko kyseessä tyylikeino kirjailijan puolelta - yritys osoittaa meillä jokaisella on omat vammamme vai kenties yritys saada monia mielenkiintoisia tapauksia samaan teokseen? Ehkä vähän molempia?

Kirjailija Maija Haavisto on ammatiltaan mm. lääketiedekirjoittaja ja kirjasta huomaakin hyvin hänen lääketieteellisen tietämyksensä. Hän kuvaa uskomattoman realistisesti potilaana olemisen tuskaa ja pelkoja sekä vammaisuuden vaikeuksia, pyörätuolissa liikkumisen vaikeuksista, noloudesta, hoitoihin sitoutumisesta... Terveydenhuollon tila, kuten tunteettomia diagnooseja syytävät lääkärit, alkaa myös ahdistaa ja harmistuttaa. Kunpa päättäjät vain muistaisivat ettei terveydenhuolto ole se paras paikka mistä säästää...

"Äitiä ahdistaa se, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Mummin mielestä se oli hieno juttu. Se oli vähän niinkuin valomerkki, joka puhaltaa bileet poikki. Ja kaikkihan tietävät, että parhaissa bileissä valomerkki tulee aina liian aikaisin, kun meno on parhaimillaan."

Muruja, 2011
Sivuja: 232
Kirjasta lisää: Kirjailijan blogi, Insinöörin kirjahylly, Susan kirjasto, Kujerruksia, Kaiken voi lukea, Luettua, Kirjava kukko, Vinttikamarissa, Booking it some more

Fallen / Karin Slaughter

2012-01-18T12:00:00.000+02:00

Fallen on Karin Slaughterin tuorein teos, joka jatkaa kirjailijan Georgia -sarjaa. Sarjassa yhdistyvät kaksi Slaughterin aikaisempaa kirjasarjaa niiden päähenkilöiden kautta - Atlanta-sarjan agentti Will Trent ja Grant County -sarjan tohtori Sara Linton. Grant County -sarja päättyikin melkoiseen paukkuun ja olinkin iloinen huomatessani että Saran tarina jatkui jälleen.

Fallen alkaa räjähtävästi, agentti Faith Mitchell tulee hakemaan pikkutytärtään kuusikymppisen äitinsä luota kun hän huomaa verisen kädenjäljen vanhan kotitalonsa ovessa. Kodista löytyy tunkeilijoita, mutta Evelyn, Faithin äiti ja entinen poliisi, on viety. Tästä käynnistyy hektinen tapahtumaketju, jossa jonka ytimessä Faith yrittää epätoivoisesti löytää äitinsä ja pitää muut perheenjäsenensä turvassa. Luonnollisesti asiaa on tutkimassa Will ja Sarakin ajautuu tapahtumiin mukaan.

Kirjan vahvuus ovat Karin Slaughterin luomat monipuoliset, jollain tapaa särkyneet sankarit, joiden henkilökemiat ja -historiat suurimmaksi osaksi kantavat tätä kirjaa. Tämä ei ollut ihan minun suosikkejani Karin Slaughterin teoksista vaikka Sara ja Will samassa tarinassa seikkailivatkin. Tarinassa oli melko paljon agentti-rymistelyä ja huumepoliisin ja jengien välienselvittelyä ja se ei ihan ole minun juttuni. Silti, sarjan muissa sivujuonissa oli kyllä mielenkiintoisia tapahtumia, jotka luultavasti saavat minut tarttumaan seuraavaankin Slaughteriin.

"Sara Linton was no stranger to self-loathing, she'd felt ashamed when her father saw her steal a candy bar from the honor box at church. She'd felt humialiated when she caught her husband cheating on her. She'd felt guilty when she lied to her sister about liking her brother-in-law. She'd felt embarrassed when her mother pointed out that she was too tall to wear capri pants. What she'd never felt was trashy, and the knowledge that she was no better than a reality TV star cut her to the core of her being."

Century, 2011
Sivuja: 387
So American: kategoriat Southern fiction, American Crime, osavaltio Georgia

Minä olen jumala / Giorgio Faletti

2012-01-17T17:00:00.000+02:00

Bloggasin jännäreitä kirjoittavasta Giorgio Falettista ensimmäisen kerran joulukuussa kun luin hänen kirjansa Viimeinen katse. Kun törmäsin hänen uuteen kirjaansa Minä olen jumala, päätin napata sen mukaani, jos ei muuten niin itsevarmalta ja sekopäiseltä kalskahtavan nimen takia. Sellaisista aineksista kun on monesti parhaat sarjamurhaajat tehty.

Kirjassa liikutaan takautumien ja nykyhetken välillä. Pääosissa ovat nuori, kaunis ja kovia kokenut komisario Vivian Light, joka saa selvittäväkseen rakennustyömaalta seinän sisään muuratun miehen tapauksen. Pian kuitenkin räjähtää kuitenkin kokonainen kerrostalo ja poliisit saavat renttuvalokuvaaja Russell Waden kautta karmivan tiedon - iskuja kaupungin rakennuksiin voi olla tulossa lisääkin. Kuten arvata saattaa, alkaa kilpajuoksu kellon kanssa Russellin ja Vivienin yrittäessä löytää murhaajan ajoissa.

Falettin kirja on ihan ok. Se ei räjäyttänyt flunssaista tajuntaani, mutta viihdytti kivasti niistämisen välissä eikä sen juoni ollut liian monimutkainen flunssa-aivoille. Koska kirjailija paljastaa tekijästä hyvin vähän kerrallaan, pysyy mielenkiinto kivasti yllä ja Vietnamin tapahtumatkin järkyttivät.

Mutta sitten niihin miinuksiin. Huolimatta kirjassa tapahtuvista kauheuksista (terrori-iskuista pitkin poikin NYC:tä) en oikein pystynyt samaistumaan uhrien tuskiin ja pelkoihin, koska he jäivät nimettömiksi ja kasvottomiksi kirjassa, vain maininnoiksi järkyttävistä uutislähetyksistä. Poliiseilla taas kaiketi on kiire, mutta kirjasta saa melkeinpä sen kuvan että koko juttua tutkii vain yksi nuori naispoliisi ja hänen apunaan toimiva rentun oloinen, mutta tietysti komea ja karismaattinen valokuvaaja. Se ei oikein tunnu uskottavalta.

Niin ikään en oikein tykkää siitä, miten Faletti kuvaa sankaritartaan, Vivien Lightiä. Vivian on nuori ja hänen nuoruuttaan puidaankin läpi kirjan, ihan liikaakin mielestäni. Hän on kuitenkin nuoruudestaan huolimatta niin kokenut että saa työskennellä näinkin isoissa jutuissa yksin ja poliisipäällikön suuresti kunnioittama, hän on myös nainen joka ei pelkää mitään ja pärjää lähitaistelussa isollekin karjulle. Hän on kaunis, muttei tietenkään tajua sitä itse. Ja kuitenkin Faletti toistuvasti tytöttelee häntä. Tiedän tarrautuvani nyt pikkuasioihin, mutta jostain syystä kirjailijan tytöttely oli minulle se asia, joka vei Vivieniltä viimeisenkin uskottavuuden. Koska se nainen, josta Faletti kirjoittaa, ei taatusti pitäisi tytöttelystä.

"Isä McKeanin valtasi outo, lohduton väsymys, joka iskee suoraan ihmisen ihmisyyteen, silloin kun hän joutuu vääjäämättä vastakkain muiden ihmisten täydellisen ihmisyyden puuttumisen kanssa.
- Pelkäänpä, että meidän täytyy tiedostaa yksi asai. Viha ei ole enää pelkkä tunne. Nykyään siitä on tulossa virus. Kun se saa otteen sielusta, mieli joutuu eksyksiin. Ja ihmisillä on yhä heikompi vastustuskyky."

Sivuja: 560

Raksa / Tuomas Vimma

2012-01-16T08:30:00.000+02:00

Minulla on jollain lailla outo suhde Tuomas Vimman kirjoihin - ne eivät ole sellaisia, joista yleensä pitäisin, niiden maailma on aika erilainen minun maailmastani ja silti ne uppoavat kuin minuun kuin veitsi kuumaan voihin... Vimman tuorein teos sukeltaa rakennusliikkeiden maailmaan ja tuttuun vimmaiseen tapaan sieltä löytyy jos jonkinmoista ruodittavaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen, rakennusalalla projektipäällikkönä työskentelevä Sami jää työttömäksi konkurssiin menneestä firmasta, jonka pomo yrittää ihan kirjaimellisesti ikkunan kautta verottajaa karkuun. Sami saa ystävänsä juristiystävänsä Pepin (joka lempinimestään huolimatta on satakiloinen suomalainen mies) kautta vinkin rehdistä firmasta jonne haetaan uutta väkeä. Mukaan kuvaan tulee yritys nimeltä Hyperborea ja sitä pyörittävä Danika Stenhammar.

Kirja on mielenkiintoinen ja vähän pelottavakin kurkistus rakennusalalle. Me remontoimme keittiömme viime vuonna ja mietimme jonkin aikaa ammattilaisen palkkaamista, mutta sopivaa tyyppiä ei noin vain löytynyt. Eräskin sankari kävi mittailemassa ja lupasi antaa tarjouksen - ja palasi puoli vuotta myöhemmin asiaan. Luotettavan ja tehokkaan oloinen heppu tämä. Tämän ja muutaman muun kokemuksen perusteella aloin kyllä uskoa Vimman maalaamaan kuvaan alasta - sitä en vain tiedä onko tavallisella tallaajalla minkäänlaisia mahdollisuuksia saada remontti teetetyksi ilman venyneitä aikatauluja, kireitä hermoja ja kasvanutta budjettia.

Vimman maalaama kuva alasta ja sen tempuista on mielenkiintoinen, olisin halunnut tietää enemmänkin kuittikaupoista ja muista kierouksista. Jollakin lailla kirja muistuttaa minua Karo Hämäläisen Erottajasta, toisesta erikoisesta maailmasta jossa raha ja kova peli jylläävät.

Kirjaan on sotkettu mukaan jonkin verran ihmissuhteitakin. Niiden kohdalla olin vähän pettynyt, koska kuviot olivat ennalta-arvattavia. Juuri muuta negatiivista sanottavaa minulla ei olekaan, kirja on nopealukuinen ja kummallisen koukuttava. Vaikkei tapahtumissa sinänsä hirmuisen suuria käänteitä olekaan, on silti vain pakko lukea vielä seuraava luku...

"Ilta sujui varsin rattoisasti kevyen vittuilun merkeissä. Emilialla oli harvinaisen hyvä huumorintaju kolmekymppiseksi naiseksi, ja sille pystyi heittämään ronskiakin läppää ilman että se meni hämilleen.
Tämä on yksi merkittävimmistä piirteistä, miten paljasjalkaiset stadilaiset eroavat junantuomista. Ystävällismielinen helsinkiläinen vittuilu on jotain sellaista, mitä muualla maassa ei juurikaan ymmärretä. Kaksi aivan tuntematonta ihmistä saattaa vittuilla ensitapaamisella toisilleen hyvin vapautuneesti ja henkilökohtaisuuksiin mennen, tavalla, joka johtaisi pienemmässä pitäjässä siihen, että puukot kaivettaisiin esiin. Helsingissä sitä pidetään kohteliaisuutena."

Gummerus, 2011
Sivuja: 438
Kirjasta lisää: Kaiken voi lukea, K-blogi, Mari A:n kirjablogi

Vanhan rouvan lokikirja / Kyllikki Villa

2012-01-14T18:00:00.000+02:00

Minä tutustuin Kyllikki Villan tuotantoon hänen nuoruuden aikaisen päiväkirjansa, Tyttö sodassa, kautta. Sittemmin kirjaston palautushyllyltä osui silmiini Vanhan rouvan lokikirja ja yht'äkkiä alkoi kiinnostaa mitä sille sodassa olleelle reippaalle tytölle oli tapahtunut. Kirjassa Villa on jo 73-vuotias, silti kertojan ääni on edelleen vuosista huolimatta tuttu.

Vanhan rouvan lokikirja kertoo ihan nimensä mukaisesti Villan matkasta rahtilaivalla Chileen. Hän matkustellut näin aiemminkin, nuorempana tyttärensä kanssa, mutta nyt ikä alkaa painaa. Matkan aikana Villa kuvaa arkisen rehellisesti vanhenemista ja paljastaa ajatuksiaan ja pelkojaan siitä. Miltä tuntuu kun itse on saanut vielä olla terve mutta ystävä on jo pyörätuolissa? Millaista on kun joutuu pikkuisen kerrallaan luopumaan niistä asioista, joita on jaksanut ja kyennyt tehdä elämänsä aikana?

"Mietin tuossa - monestihan minä mietin - miksi saan olla näin terve ja miten minä näin vanhaksi asti koen näitä asioita. Tiedänhän minä että se onkko ajan ihan epävarmaa, mutta katselin merta ja ikään kuin ajattelin kiitollisena... Vaikka minä niin vältän uskonnonmakuisia sanoja, kyllä kai se kiitos kuitenkin tulee monta kertaa mieleen. Ja usein se tulee minulla julki jonkinlaisena kerskauksena, josta voi sitten tulla sellainen jälkiolo niin kuin nyt silmätulehduksen aikaan, että jahah, minä olen syyllistynyt hybrikseen. Me olimme juuri kehuneet terveyttämme Emmin kanssa ja uskaltaneet puhua siitä että sairaus on eräänlainen valinta. Mutta kyllä monen monta kertaa ajattelen yhä uudelleen nuoruudenystävääni ja sitä mitä en voinut aavistaakaan näiden seitsemän vuoden aikana jotka olen matkustanut pitkin maailmaa, että hän oli pyörätuolissa. Ja täällä minä syöksähtelen ja juoksentelen pitkin hyttiä ja otan konjakin - voisin kaatua ja halvaantua minäkin. Ja voin."

Olen aina ihaillut ihmisiä jotka matkustelevat ja uskaltavat kokeilla niitä vieraampiakin polkuja. Villan matka rahtilaivalla Atlantin halki aina Chileen saakka herätti taas matkakuumeen (ihan kuin se kuume koskaan olisikaan todella laskenut). Matka kesti tammikuusta toukokuulle, Villa viivähti mm. Riiassa, Ruotsissa, Portugalissa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Skotlannissa - melkoinen seikkailu siis! Rahtilaivalla matkustaminen kuulostaa aika arkiselta ja silti jollain tapaa jännittävältä. Voi olla että pitkästyisin jos joutuisin päivätolkulla olemaan laivassa ilman mitään tekemistä vai olisiko se sittenkin ihanan rentouttavaa?

Kirja on melko arkinen ja koruton, Villan kieli on kotoista ja miellyttävää. Suurta draamaa ei tähän tarinaan liity, se on ennemminkin hiljaista pohdiskelua pienen ihmisen isoista asioista. Tämä matka ei muuten jäänyt sitkeän rouvan viimeiseksi, hän matkusti Chileen vielä yhden kerran - 75-vuotiaana.

(Kaatumisen jälkeen)"Sen tämä teki, että vähäisessä normaalissakin mainingissa minua hiukan pelottaa, olen eri tavalla varuillani kuin ennen. Varovainen on tietysti hyvä olla, mutta nyt tässä on jonkinlaista vanhan ihmisen kömpelöä varovaisuutta. Ja ajattelen: johtuiko se iästäni, että kaaduin, ja sanovatko kaikki ihmiset laivassa että miksi niin vanha ihminen lähtee merelle kun ei pysy pystyssä? Vai oliko se semmoinen paikka, että siinä olisi voinut joku muukin kaatua?"

Like, 2004
Sivuja: 333
Kirjallinen maailmanvalloitus: Brasilia

Crippen / John Boyne

2012-01-13T16:53:00.001+02:00

Crippen on tositarinaan, ehtaan vanhaan murhaan, perustuva jännitystarina, jolle John Boyne antaa jälleen kerran oman silauksensa. Olen lukenut Boynelta aiemmin vain Tarkoin vartioidun talon ja Pojan raidallisessa pyjamassa ja jotain samaa näissä kaikissa on. Boynen tyyliä tuntuu olevan historian ja fiktion yhdistäminen sopivassa suhteessa ja tietynlainen lempeys sekä pieni pilke silmäkulmassa.

En tiennyt etukäteen Crippenin perustuvan tositarinaan, nappasinpahan sen vain mukaani "uutena John Boynena". Kirjassa nimittäin seikkaillaan taas kahdella eri tasolla. Toisaalla seuraillaan herrasväkeä joka matkaa kohti Kanadaa MSS Montrosella ja toisaalla taas Dr. Hawley Crippenin elämäntarinaa. Aluksi tilanne tuntuikin melko sekavalta, en ymmärtänyt mitä tekemistä näillä kahdella oli keskenään. Onneksi Boyne kuitenkin armahtaa lukijaan melko pian ja antaa vinkkejä siitä, miten Dr. Crippen liittyy matkalaisiin.

Crippen on jälleen kerran yksi sellainen kirja, josta ei oikein löydy yhtäkään oikeasti mukavaa ihmistä. Boyne on taitava tarinankertoja ja hiukan hämmentyneen alun jälkeen Crippenin tarina pyörähtää todella käyntiin, varsinkin loppua kohden en ollut malttaa päästää kirjaa käsistäni. Hän myös pilailee yläluokkaisten ladyjen kustannuksella, välillä oikeastaan aika hersyvästikin.

Dr. Hawley Crippen
Lähde: Pbs.org

En oikein osaa luokitella tätä kirjaa, aiheesta huolimatta minusta kyseessä ei ole varsinainen dekkari, enemmänkin se on erään murhan tarina, kertomus siitä kuinka ihmisen voi ajaa tappamaan. Koska en halua pilata muilta yllätystä, kerrottakoon vain että Crippenin tapaus oli yksi oman aikansa seuratuista rikoksista. Tapaus on edelleenkin mietityttänyt tutkijoiden mieliä ja uusia, aikaisemmat johtopäätökset kiistäviä todisteita on ilmaantunut. Vuonna 2009 Criminal Cases Review Comission kuitenkin päätti olla armahtamatta Crippeniä postuumisti.

(Tämä oli minusta yksi kirjan kammottavimpia kohtauksia, dr. Crippen hammaslääkärin työssään. Olen todella kiitollinen siitä, että elämme puudutusaineiden aikakaudella...)"A cry of pain issued from the boys mouth as throbbing and pressure combined to send jolts pain through his body. His ears came more alert to the sound of the pliers wrestling the creaking tooth back and forth and, had Hawley not been standing over him with a knee on his chest as he pulled, he might have jumped up and run from the surgery in fright. A sharp crack send Hawley tripping slightly backwards, pliers in hand, part of the tooth in its crasp as blood poured out of Milbourn's mouth. He gave a yell of suprise and jolted forward in the seat, but the sudden pain of the tooth's removal was nothing compared to his relief when he saw the operation was over. He lay back, suprised that his mouth was still aching, and swore to himself that he would never wait so long again before going to the dentist.

Black Swan, 2011
Sivuja: 505
Aiheesta lisää: Hawley Harvey Crippen Wikipediassa

Nenä kirjassa 1 vuotta

2012-01-12T08:30:00.000+02:00

Karkasikohan mopo taas käsistä??!

Perustin blogini 12.01.2011, oikeasti muistelen julkaisseeni ensimmäiset merkinnät jo pari päivää aiemmin, mutta kirjoitin ja julkaisin ne, syystä jota en enää muista, uudelleen vähän myöhemmin. Blogi oikeastaan syntyi surutyön jatkeena, menetin vuonna 2009 rakkaan ihmisen ja viime vuodenvaihteen tienoilla alkoi tuntua siltä että tarvitsisin itselleni jonkin projektin joka veisi ajatukset pois surusta ja tuottaisi minulle iloa. Jossain vaiheessa oivalsin että pidän kirjoista ja niiden miettimisestä - aloitan siis lukupäiväkirjan! Ja sillä tiellä nyt ollaan, vaikka blogi ja sen pitäminen onkin muuttunut aika lailla siitä, miksi sen tammikuussa kuvittelin.

Pari kuukautta kirjoittelin ihan rauhassa itsekseni, mutta maaliskuussa blogiin eksyi jokunen lukijakin. Olin tästä aluksi aika hämilläni, että joku on eksynyt tänne nettiin lukemaan joitakin minun raapustuksiani... Sittemmin olen päässyt yli nolostumisesta ja on itseasiassa hirmuisen kivaa kun joku viitsii lukea tekstini ja ehkäpä vielä kommentoikin sitä. Iso kiitos siis kaikille teille siitä!

Pikkuhiljaa blogiin on tullut lisäiltyä kaikenlaista - ensin tuli valokuva kirjan kannesta, koska blogi ilman kuvia tuntui tylsältä ja tajusin, että itse muistan kirjoja parhaiten niiden kansien kautta. Sitten löysin tekstinäytteet, ne ovat lähinnä minulle apuna siitä, että muistaisin miltä kirjan teksti tuntui luettaessa. Yleensä valitsen kohdan joka on, syystä tai toisesta, tuntunut merkitykselliseltä tai kauniilta. Sellaisen pätkän, johon ehkä haluaisin palata vielä uudestaan. Sitten tilastoapina minussa innostui kirjojen sivumäärän listaamisesta...

Olen yrittänyt kovasti keksiä jotakin kivaa arvontaa tai haastetta syntymäpäivän kunniaksi, mutta totta puhuen minulla piisaa touhuja ns. oikeassakin elämässä ja luovuus ei varsinaisesti ole ollut ihan huipussaan. Siispä pidätän itselleni oikeuden järjestää synttärihulinoita myöhemmin mikäli inspiraatio vain iskee.

Onko bloggaaminen sitten muuttanut mitään minussa tai lukemisissani? On varmasti. Olen aina ollut innokas lukija, mutta bloggaaminen on tavallaan tuonut rakkaaseen harrastukseen uuden näkökulman. Se, mitä ja miten paljon luen, on nyt jollakin lailla näkyvämpää ja olen oppinut tässä prosessissa jotakin itsestänikin. Blogistania on kannustanut minua astumaan myös oman mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, kokeilemaan ja lukemaan sellaistakin, mitä normaalisti en valitsisi. Vaikka kaikki ei aina ihan oman makuni mukaista olekaan ollut, uskon että on hyvä kokeilla ja yrittää ymmärtää erilaisia tyylejä ja asioita. Tämä varmaan selittää myös blogini "linjattomuutta", en osaa tai haluakaan laatia itselleni lukulistoja, koska olen "fiilis-lukija". Saatan poimia kirjastosta mukaani ties mitä, tuulen suunnasta riippuen...

Pidemmittä puheitta, kiitos teille kaikille mukana olosta. :)

Katkeamispiste / Simon Lelic

2012-01-10T08:00:00.000+02:00

Katkeamispiste ei ole mikään mukava kirja. Se on taitavasti kirjoitettu ja se tempaisee mukaansa ja hyytää mutta mukava se ei ole. Se on varmasti tärkeä kirja, mutta se lukeminen on raskasta. Se on kirja kiusaamisesta ja siitä, kuinka ihminen ajetaan katkeamispisteeseensä saakka.

Katkeamispiste alkaa oikeastaan erään katkeamispisteen jälkeen. Opettaja Samuel Szajkowski avaa eräänä päivänä tulen koulun aamunavauksessa, päätyen tappaamaan neljä ihmistä ja itsensä. Kuolemantapausta alkaa tutkia etsivä Lucia May, kirja koostuu sekä kappaleista joissa osalliset antavat Lucialle haastatteluja sekä Lucian varsinaisista tutkimuksista. Varsinkin haastattelut ovat kirjan antoisinta ja sydäntäsärkevintä osuutta. Lelic antaa taitavasti jokaiselle haastatellulle äänen, käyttämällä esim. slangia tulee tekstissään. Osallisten haastattelut paljastavat myös pikkuhiljaa surullisen totuuden, myös opettaja voi olla kiusattu. Kiusaamista käsitellään useammallakin tasolla, myös Lucia tahollaan kokee kiusaamista ja tulee eristetyksi tiimistään.

Lelic nostaa esiin tärkeän asian - kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin ympäristö antaa sen jatkua. Joskus ihmiset ummistavat silmänsä siltä mikä on väärin, ehkä pelosta tai ymmärtämättömyyttään. On vaikea olla kiusatulle ystävä ja se ainoa ihminen, joka uskaltaa olla eri mieltä. Minusta tämä kirja oli sydäntä särkevä. Pahemmaksi asian teki se, että vaikka Katkeamispiste onkin fiktiota, mutta vastaavaa tapahtuu niin monelle päivittäin. Joku selviää, toinen ei. Joku katkeaa. Pahimmassa tapauksessa katkeamispisteestä luetaan seuraavan päivän lehdestä kun väkivalta synnyttää lisää väkivaltaan.

Kirjan luettuani olo ei ole erikoisen hyvä, enemmänkin ahdistunut, surullinen ja vihainen. Siltikin annan kirjalle suosituksen. Lue tämä, ehdottomasti.

"Välillä taas. Välillä toivon, että hän olisi elossa, jotta voisin tappaa hänet.
En minä sitä todella tarkoita. En minä sitä tarkoita.
Välillä tuntuu siltä, mutta en minä ole tosissani.
Tämä on varmaan sitä sama, mitä ystävänikin yrittivät. Kovillehan se ottaa. Kun ei ole syyllistä, vaikka on tapahtunut jotain kauheaa. Tai syyllinen on mennyttä. Ymmärrättekö te? On helpompaa, jos voi vääntää tuskansa vihaksi, jos voi rähjähtää, jos voi syyttää ihan ketä vain, vaikka syyttä.
Kai te ymmärrätte?"

Like, 2011
Alkuteos: Rupture
Sivuja: 296
Kirjasta lisää: Booking it some more, Sonjan lukuhetket, Kaiken voi lukea, Kirjava kammari

The Family / Martina Cole

2012-01-08T08:00:00.000+02:00

Tässä kohtaavat Catherine Cookson ja Kummisetä - se oli ensimmäinen ajatukseni Martina Colen kirjasta The Family. Tämä nimittäin on mafiatarina, mutta brittiläinen sellainen ja aksentilla höystetty. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, "löysin" hänet Elegian blogista Mainoskatko. Elegia on lukenut useampiakin Colen kirjoja ja saatanpa itsekin jatkaa tutustumiskierrosta...

Kirjan dialogi on kirjoitettu murteella (millä, sitä en tiedä) ja se tekee tarinan aidon oloiseksi. Luin kirjan englanniksi ja murteesta huolimatta se oli mielestäni helppolukuista englantia, muutama slangi-ilmaus jäi toki ymmärtämättä, mutta eihän se ole ihan niin jetsulleen...

Kirjassa kuvataan Murphyn perheen nousua pikkukonnista aina pyramidin huipulle saakka. Perheen menestykseen vetää hitusen psykopaatin oloinen Phillip, joka ei kaihda väkivaltaa eikä koskaan kieltäydy keikasta. Tarina alkaa 1980-luvulta, jossa nuori Philip tapaa vaimonsa Christinen ja perustaa perheen. Taustalla tietysti häärivät myös Philipin veljet Declan ja Jamsie sekä sisar Breda, jonka kurvikkaaseen ulkomuotoon kätkeytyy kova halu menestyä. Kirja ei noudata perinteistä draamankaarta, vaan ennemminkin se tyytyy vain kuvaamaan perheen elämää, liiketoimien ja ihmisssuhteiden kehitystä. Ja koska liiketoimet eivät ihan siedä päivänvaloa, säilyttää kirja hyvin mielenkiintonsa. Itseasiassa, jouduin valvomaan eräänä yönä hiukan pidempään saadakseni loppuratkaisun selville...

Mietin pitkään kuka henkilöistä oli minun suosikkini, valinta osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä en oikein pitänyt juuri kenestäkään ja kuitenkin tunsin hetkittäin sympatiaa näitä tyyppejä kohtaan. Cole arkipäiväistääkin rikosmaailmaa aika taitavasti ja antaa lukijan välillä unohtaa vaikkapa perheen käymän huumekaupan tai sen etteivät he arastele kilpailijoiden päiviltä päästämistä. Suosittelisin tätä rikostarinoista pitäville vaikkei tässä varsinaisesti mitään ratkottavaa juuri olekaan.

Headline, 2010
Sivuja: 496
Kirjasta lisää: Mainoskatko

Viisasteleva sydän / Jane Austen

2012-01-06T08:00:00.000+02:00

Pinterest.com

Päätinpä kokeilla vaihteeksi jotain uuttakin - äänikirjaa! Pidän painetusta sanasta ja kirjan fyysisestä olemuksesta, siksi olen vierastanut äänikirjoja mutta ajatus lukemisesta esimerkiksi leipoessa tai lenkkeillessä kyllä kiinnostaa! Joten suuntasin kerran kirjaston äänikirjahyllylle ja löysin pienen tahkoamisen jälkeen itselleni Jane Austenin Viisastelevan sydämen.

Aluksi äänikirjan kuuntelu tuntui vähän vaikealta, olen niin tottunut seuraamaan tekstiä silmilläni ja tuntui että ajatuskin hairahtui välillä, unohtelin välillä mm. kummasta sisaruksista oltiinkaan kertomassa. Vähitellen uuteen tapaan lukea alkoi tottua ja huomasin ettei kuunteleminen ollutkaan yhtään hullumpaa! Voisin kuvitella lukevani lisääkin näin...

Tarina on varmaan kaikille monille jo tuttu, mutta kerrataan vielä... Viisastelevan sydämen sankaritar on Anne Elliott, turhamaisen aatelismiehen vanhapiikatytär (jo 27-vuotias!). Anne on älykäs, kiltti ja alistunut, perheensä ylenkatsoma nainen, jonka vuosia sitten oli ollut kihlautumassa Frederick Wentworthin kanssa, mutta läheistensä suositusten takia on purkanut kihlauksen. Tuolloin melko varatonta miestä kun ei pidetty Annen arvoisena. Nyt, vuosien jälkeen, merillä vaurastunut kapteeni Wentworth palaa Annen seurapiireihin. Austenin tyyliin luvassa on jos jokinmoista ihmissuhdesotkua, sopivalla annoksella ironiaa höystettynä.

Viisasteleva sydän on Austenin viimeinen teos, jota kirjoittaessaan hän oli jo vakavasti sairaana. Teos tuntuu vaikkapa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon verrattuna surumielisemmältä ja jollakin tapaa aikuisemmalta. En voinut olla miettimättä kuinka paljon kirjasta ja Anne Elliottista oli Austenia itseään, vanhenevan neidon pettymyksiä ja menetettyjen rakkauksien ja tilaisuuksien miettimistä. Vaikka Annea käykin sääliksi vaateliaiden sisarten ja välinpitämättömän ja turhamaisen isän keskellä, on tarina silti myös Austenin tapaan ironisen hauska ja haikean kaunis rakkaustarina, joka on aikuisempi kuin monet muut Austenin teoksista.

Lukijan, Erja Manton, ääni tuntui oikein miellyttävältä ja jollain tapaa oikein sopivakin ääni Austenin tekstiin. Pientä miinusta kuitenkin siitä että kirjastosta lainaamani äänikirjan levy 7/8 oli harmillisen naarmuinen eikä pyörinyt CD-asemassani lainkaan. Erityisen paljon tämä harmitti, koska juuri tuolloin meneillään oli aivan erityisen mielenkiintoisia paljastuksia. Onneksi juoni oli riittävän selkeässä vaiheessa, mutta kohta tosiaan oli mehevä...

WSOY, 2008
Alkuteos: Persuasion
Lukija: Erja Manto
Kirjasta lisää: Kirjan nurkkaan

Silti minä maalaan (Kirjeitä Maria Wiikille) / Helene Schjerfbeck (toim. Lena Holger)

2012-01-04T08:00:00.000+02:00

Minä en ole Helene Schjerfbeckin taulujen suuri ihailija, monet niistä ovat mielestäni kauniita mutta synkeitä. Mutta Helene Schjerfbeckin kirjeistä koottu Mutta silti minä maalaan -kirja osui mielenkiintoisen nimensä takia silmääni kirjastosta ja sain taas yhden sellaisen "hei, en tiedä tästä mitään, mutta voisin nyt ottaa vähän selvää" -neronleimaukseni. Ja sitten raahattiin kirja kotiin ja luettiin Schjerfbeckin kirjeitä.

Mikä muuten oikeastikin osoittautui hyväksi jutuksi, sillä minusta nämä kirjeet olivat mielenkiintoista ajankuvaa, sain kurkistaa vähän vanhenevan, naispuolisen taidemaalarin arkeen 1900-luvun alun Suomessa. Maria Wiik oli myös taidemaalari, yksi Schjerfbeckin maalarisiskoista. Ystävälle kirjoitetuissa kirjeissä olikin lämmin ja välillä melkein tyttömäinen tunnelma, joka liikutti.

Silti minä maalaan -kirja on kaunis ja luonnollisestikin runsaasti kuvitettu Schjerfbeckin omilla töillä. Isoja kuvia oli mukava katsella ihan rauhassa, kirjeiden luvun ohessa ja aloin vähän lämmetä Schjerfbeckin maalauksillekin, ainakin ymmärtää niiden taustoja ja merkityksiä vähän paremmin.

(Kirje Ada Thilénille 7.12.1921)"Kun elämä käy liian raskaaksi, hankin kirjan. Se antaa niin paljon ja vie ajatukset pois itsestä - pitää pystyssä."

Schjerfbeck oli muuten innokas lukija, jonka suosikkeja olivat mm. Honoré de Balzac ja Charlotte Brontë, hän myös kirjeissään kirjoittaa nauttivansa Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin seikkailuista, joiden kuvauksesta nappasin myös pidemmän tekstinäytteen. Schjerfbeckin lukukokemusten kuvailussa on jotain tuttua, hän on kirjatoukka, jonka on saatava lukea ja pitää kirjaa kirjaa käsissään päivittäin. Lukeminen on hänelle tarpeellista todellisuudenpakoa arjesta, joka koostuu "kahdesta huoneesta ja keittiöstä".

Kirjeet on koottu kirjaan siten, että ne käsittelevät aina tiettyä aihepiiriä, esimerkiksi malleja, taloutta tai vaikkapa kirjallisuutta. Jokaisen luvun alussa on kokoava aiheeseen liittyvä selitys jota sitten seuraavat kirjeet selittävine alaviitteineen. Kirjan maailmaan siis pääsee oikein mukavasti sisään vaikkei olisikaan kovin laajoja tietoja Helene Schjerfbeckin urasta.

(Kirje Maria Wiikille 26. huhtikuuta 1907)"Tiedätkö, luin tänään Selma Lagerlöfin uusimman kirjan, lapsille kirjoitetun, ja se oli niin hyvä, että aloin ajatella ja tuntea kuin villihanhi, loppujen lopuksi siinä oli minusta enemmän luonnetta kuin "Karoliineissa", jonka olin lukenut juuri ennen sitä. Siinä kerrottiin niin kauniita asioita muuttolintujen elämästä ja merestä, ja kurkien tanssi oli kuvattu ihanasti. Nyt odotan meidän kurkiamme - ja sinähän tapaat tulle niiden mukana!"

Tuon tekstin jälkeen tekisi melkein mieli lukea itsekin Nils Holgerssonin ihmeellinen matka - kenties... Vuonna 2012 muuten juhlitaan Helene Schjerfbeckin 150-juhlavuotta ja tämä kirja on sen lähtölaukaus! Juhlavuoden ohjelmaan kuuluu mm. suuri näyttely Ateneumissa, ajankohtainen ja lukemisen arvoinen teos siis!

Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011
Sivuja: 301

The Lady and the Peacock: The Life of Aung San Suu Kyi / Peter Popham

2012-01-02T08:00:00.000+02:00

Joskus, jälkeenpäin, minua naurattaa kun tajuan kuinka pienistä asioista inspiraatio lukea jostakin lähtee. Aung San Suu Kyin elämäkerran nappasin mukaani siksi, että olin lukenut Delislen Burmasta kertovan sarjakuvan ja halusin tietää lisää. Aung San Suu Kyi on yksi niistä harvoista tietämistäni poliittisista vangeista. Tiesin, että hän on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, tiesin että mm. U2 on näkyvästi kampanjoinut hänen vapauttamisensa puolesta ja että Walk on -kappale on omistettu hänelle. Mutta siinä tietämykseni melkein loppuikin.

Olin oikeastaan aika innoissani tästä kirjasta, tuntui hyvältä paikata aukkoja yleistietoudessani. Saada selville millainen oli nainen joka oli poliittisten mielipiteidensa takia ollut kotiarestissa lähes tulkoon viimeiset 20 vuotta. Opin Aung San Suu Kyille oli tarjottu mahdollisuutta poistua maasta, mikä luultavasti olisi johtanut maasta karkoitukseen. Mikä saa nelikymppisen perheenäidin nousemaan maansa vapaustaistelijaksi?

Kirjan rakenne onkin mielestäni vähän erikoinen, sillä ensin seurataan Suun nousua puolueen johtoon ja ensimmäisiä kahakoita sotilasjuntan kanssa, ja vasta sitten, n. 150 sivun jälkeen, palataan ajassa takaisin ja käsitellään Suun lapsuutta, nuoruutta ja aikaa Englannissa. Minusta tämä oli ehkä huonokin ratkaisu, sillä tuon alun aikana kaipailin nimenomaan tämän tyyppistä taustatietoa.

Pophamin kirja olikin minulle ristiriitainen lukukokemus - oli mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa ja kokonaisuuksia, joiden kohdalla tukahdutin haukotuksen tai kaksikin. Tavallaan ymmärsin mitä kirjailija on hakenut kirjoittaessaan kappaleen Burman poliittisesta historiasta tai käyttäessään lainauksia Suu Kyin sihteerin pitämästä "kiertuepäiväkirjasta". Näiden kappaleiden tarkoitus on varmasti ollut taustoittaa Suu Kyin taistelun tarvetta ja luoda käsitystä siitä, millaista ihan arkinen kampanjointi on tuolloin ollut. Siltikin en oikein jaksanut kiinnostua siitä, millainen asu Suulla oli minäkin päivänä päällään tai mitä tiimi söi aamiaiseksi...

Pophamin tekstistä paistaa läpi paitsi huoli Burman tilanteesta myös ihailu Aung San Suu Kuyitä kohtaan. Mitä pidemmälle luen, sen paremmin ymmärrän ihailun syyn, hennon naisen rohkeuden ja älyn, Gandhin tyylisen väkivallattoman vastarinnan ja uhraukset, jota Suu Kyi perheineen on tehnyt kotimaansa takia. Minulle, vapaassa Suomessa kasvaneelle, voi olla vähän vaikea täysin ymmärtää sikäläisiä olosuhteita ja vaikeuksia, vapaus puhua, ajatella ja vaikka äänestää on jo niin itsestäänselvyys meille.

Mielenkiintoista kyllä, Guy Delislen Burma-sarjakuva tuki hienosti tämän kirjan lukemista. Deslislen yksinkertaiset ja tehokkaat kuvat tekstit puhuivat omaa, surullista kieltään Burman nykytilasta ja sitä taustaa vasten ymmärrän vielä paremmin miksi Aung San Suu Kyi ei suostu poistumaan maasta ja antamaan periksi. Ihailen häntä uhrauksiensa takia, kuinka moni meistä olisikaan murtunut paineen alla ja palannut Englantiin, perheen, omien lasten luokse?

Suu Kyin yli 15 vuoden aresti loppui marraskuussa 2010. 23.12.2011 Aung San Suu Kyi rekisteröi NLD-puolueensa asettuakseen ehdolle tulevissa täytevaaleissa, jotka käydään vuoden 2012 alkupuolella. Skeptikot pelkäävät että vaikka Suu Kyi saisikin paikan parlamentissa, jäisivät hänen vaikutusmahdollisuutensa suuret puolueiden puristuksessa pieniksi. Tulevaisuus näyttää kuinka käy...

Ennen avioitumistaan vuonna 1972 Suu kirjoitti tulevalle miehelleen seuraavasti:

I only ask one thing, that should my people need me, you would help me to do my duty by them.
Would you mind very much should such a situation ever arise? How probable it is I do not know, byt the possibility is there.
Michael Aris accepted these terms without demur. There could be no finer proof of his love. They married in London on 1 January 1972.

London: Rider, 2011
Sivuja: 446
Kirjallinen maailmanvalloitus: Myanmar (Burma)

Another year has gone by

2012-01-01T11:47:00.001+02:00

Eilen pistin purkkiin koko vuoden, tänään pitäisi vielä käydä läpi juuri loppuun tarvottu joulukuu. Minulle joulukuu oli kiireinen ja ehkä vähän stressaavakin, se kenties näkyi lukemisessakin. Välllä tuntui vaikealta päästä rauhallisempiin kirjoihin sisään, siksi kenties dekkareiden luku tuntuikin helpommalta. Luulen että tilanne kuitenkin paranee nyt tammikuussa, kun lomakin siintää jo melkein silmien edessä.

Joulukuussa luin 6884 sivua ja 17 kirjaa. Englanniksi luin vain 2 teoksista, mutta sentään yhden ruotsiksikin! Kuukauden tapaus taisi minulle olla Miika Nousiaisen Metsäjätti, johon rakastuin kuin koulutyttö, mutta maininnan taitaavat ansaita myös Kristina Ohlssonin Nukketalo hyytävyydellään ja David Safierin Huono karma hauskuudellaan. Jos jotain punaista lankaa joulukuun lukemisille haen, niin kenties ruotsalaisen kirjallisuuden (5 kpl) ja dekkareiden (5 kpl) osuus on tällä kertaa tavallista suurempi.

Sprickor : valda texter 1986-2011 (suom. Halkeamia) / Kjell Westö
Nukketalo / Kristina Ohlsson
Kartanpiirtäjä / Kamila Shamsie
Panttivanki / Liza Marklund

    Hyvää joulua, Jeeves / P.G. Wodehouse
    Tuhatkaunot / Kristina Ohlsson
    Fiesolen puutarhat 1-3 /Jussi Jäppinen, Risto Oikarinen
    Kiinalainen tyttö / Åsa Lantz
    Likainen enkeli / Henning Mankell
    Metsäjätti / Miika Nousiainen
    Poltetut varjot / Kamila Shamsie
    Katariina Suuri / Henri Troyat
    Viimeinen katse / Giorgio Faletti
    Tiikeriäidin taistelulaulu / Amy Chua
    Huono karma / David Safier
    Missä kuljimme kerran / Kjell Westö
    Naapurit / Inna Patrakova
    1Q84 Book 3 / Haruki Murakami
    1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus oli ainoa haaste, joka minulla oli joulukuussa käynnissä. Se edistyikin ihan mukavasti, kaunokirjallisesti kävin kuukaudessa kolmessa ei maassa: Keniassa, Mosambikissa ja Pakistanissa. Valloitettuja maita on nyt 43 ja valloittamattomia on jäljellä vaivaiset 180 kpl... Lienee aika selvää että tämä projekti tulee jatkumaan ensi vuoden ja kenties seuraavankin

Tammikuussa lähdemme herra Norkun kanssa kurkkaamaan miltä talvinen Lontoo näyttää... Tällä hetkellä suunnitelmat ovat suuret, mutta katsotaan mitä kaikkea loppujen lopuksi ehditään tehdä. Jonkinmoisena historiahöperönä luulen että minun on pakko käydä katsomassa jotain linnaa tai museota, onneksi herraseni seuraa aina minua näille retkilleni ihan mielellään. Johonkin kirjakauppaan pitää varmaan myöskin päästä... Koska minulla on ollut yleensä tapana lukea ko. maan kirjallisuutta ennen matkaa, on tässä kuussa luvassa brittiviikko. Kirjakasani paljastaa myös että että tässä kuussa tutustutaan ainakin muutamaan mielenkiintoisen naisen tarinaan...

Kuluneen vuoden tilastotuokio ja TOP10

2011-12-31T11:09:00.000+02:00

Pongasin Sallan blogista kivoja palleroita ja päätin tehdä samantyylisen tilastopläjäyksen omasta vuodestani. Olen aina pitänyt kovasti listojen ja tilastojen laatimisesta joten tämä oli oikeastaan ihan rakkauden työtä. :)

Lukijamäärät
- Perustin blogini 2011 tammikuussa, joten, kuten arvata saattaa, ovat lukijamääräni kasvaneet lähes eksponentiaalisesti vuodessa yhdestä lukijasta (=minä) tähän nykyiseen joukkoon.

Kuinka paljon tuli luettua?
- Helmetin lainaushistoriani paljastaa viime vuoden saldoksi 272 kirjaa, mutta näistä osa kesken jääneitä tai ammattikirjoja tms. joita en ole blogiin tuonut. Blogiin olen kirjoittanut 184 kirjasta, totuus lienee näiden kahden luvun väliltä. Sarjakuvia tuosta 184:sta on 8 kpl.

Millaista on sitten tullut luettua?

- Enimmäkseen luen suomeksi (79%), mutta olen siitä ihan tyytyväinen että vierailla kielillä tulee luettua tuonkin verran. Yhden kirjan luin tänä vuonna ruotsiksikin, mutta otannan koon takia panostukseni ruotsin kieleen näkyy silti 0 prosenttina.

- Tiesin jo ennen tilastointiakin lukevani enemmän ulkomaista kirjallisuutta (78%), olen kuitenkin mielestäni tänä vuonna lukenut enemmän kotimaista kirjallisuutta(22%) kuin aiemmin, tästä saan varmasti kiittää kirjablogiharrastusta, joka on tuonut näköpiiriini uusia, mielenkiintoisia suomalaisia kirjoja. Näin se bloggaus vaan avartaa mieltä!

- Muistaakseni kesällä oli Jennin K-blogissa keskustelua siitä, luetaanko enemmän mies- vai naiskirjailijoiden tekstejä. Keskustelu oli siinä määrin mielenkiintoinen että päätin lisätä blogiini tunnisteet mies- ja naiskirjailijoille ja näin seurailla omia lukemisia tästäkin vinkkelistä. Piirakanpalat ovat ilokseni kuitenkin aika tasaväkisiä vaikka naiset melkein 20 prosentilla (naiset 58%, miehet 42%) johtavatkin. Excel muuten osoitti ennakkoluulottomuutensa antamalla naisille sinisen värin, enkä jaksanut ryhtyä vaihtamaankaan...

- Tämän idean nappasin muistaakseni Sonjan lukuhetkistä, jossa mietittiin sitä, miten on lukemansa kirjat valinnut. Sonjalla oli kategorioita enemmänkin, minä yksinkertaistin ja mietin tässä vain sitä, oliko kirjailija/teos minulle uusi löytö vai luinko tutun kirjailijan teoksia. Tällä rintamalla on aika tasaista, tutustun mielelläni uusiin kirjoilijoihin(54% ) ja se ehkä näkyy tässäkin. Silti olen uskollinen myös vanhoille rakkauksilleni (48%)...

- Luinko paljon tämän vuoden uutuuksia? Mielestäni kyllä. Tästä syytän ja kiitän kirjaston Bestseller-hyllyä joka välillä on ihan mahdoton paikka ohittaa! (Tämän vuoden uutuuksia 53%, "vanhuksia" 47%)

Blogin suosituimmat tekstit:

Bagdadin prinsessa, elämäni Saddamin kanssa / Parisoula Lampsos

Bagdadin prinsessa on ollut blogini suosituin teksti tänä vuonna, vieläpä ihan ylivoimaisesti. Minusta tämä on ollut aika yllättävää, mutta veikkaan että voin kiittää asiasta Googlea. Voisin kuvitella nimittäin kuvitella että Lampsoksen tarina kiinnostaa enemmän tuolla rapakon takana. Kirjana tämä ei ole mieletön elämys, mutta ahdistava ja hämmentävä kylläkin.
Suljettu maa / Barbara Demick

Toisena on kirja omalta suosikkilistaltani. Barbara Demickin Suljettu Maa on ilokseni näin korkealla, Pohjois-Korean viimeaikaisilla tapahtumilla tosin lienee osansa asiaan. Hyvin kirjoitettu kirja maasta, jonka arjesta ei paljon puhuta vaikka pitäisikin. Pidän ja paljon.

Erottaja / Karo Hämäläinen

Karo Hämäläisen Erottaja oli toinen yllättäjä, sekin huitelee ihan omissa sfääreissään. Yllätyin, koska Erottaja ei tuntunut saavan suurtakaan kiinnostusta bloggaajien parissa, mutta kenties sitäkin enemmän googlettelua.

Minä, Katariina / Laila Hirvisaari

Listan nelonen ei ole yllättäjä, vaikka onnistuikin nopeasti, vain kahdessa kuukaudessa nousemaan listalla näin korkealle. Minä, Katariina oli minun siivuni Finlandia-ehdokkaisiin tutustumisesta. En hullaantunut, mutta kiinnostuin Katariinasta siinä määrin että luin hänestä lisääkin.

Hiljainen tyttö / Tess Gerritsen

Jälleen yksi omista suosikeistani. Vaikka Hiljainen tyttö ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Gerritsenin edellinen kirja, Jääkylmä, mutta viihdyin sen parissa oikein hyvin. Ja aasialaiset elementithän kolahtavat minuun kuin kapula Gongiin.

Merenneito / Camilla Läckberg

Lisää suosikkejani sijalla 6. Olen oikein iloinen siitä että Camilla Läckbergin Merenneito pääsi luetuimpien tekstejeni listalle, koska kirja kyllä ansaitsee saamansa huomion, minusta tämä oli vuoden paras dekkari, maltan tuskin odottaa jatko-osaa.
Missä kuljimme kerran / Kjell Westö
Itsenäisyyspäiväksi lukemani Westön kirja raivasi itsensä ihan hurjalla loppukirillä listani seitsemänneksi asti. Kiva juttu, sillä pidin kirjasta kovasti. Tutustuin Westön kirjoihin vasta tänä vuonna ja se oli lähes rakkautta ensisilmäyksellä! Se "minun Westöni" tosin ei ole tämä kirja, vaan Isän nimeen...

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

John Boynen näin ihan livenäkin kirjamessuilla ja vähän harmittaa etten rohjennut mennä pyytämään nimikirjoitusta Poikaan raidallisessa pyjamassa. Mutta ehkäpä ensi kerralla. Tarkoin vartioitu talo oli mukanani Tukholmassa ja se oli oikein hyvä matkakaveri, riittävän paksu ja mukaansatempaava ja sellainen, jonka pariin oli helppo palata pienen tauon jälkeen. Ajattelisin tämän olevan aikuisten satu, historian valossa ei kovin uskottava mutta sellainen, johon voi olla mukava uskoa hetkisen.

Muistelmat / Farah Diba Pahlavi

Farah Diban muistelmien sijoittuminen blogini suosituimpiin teksteihin lienee taas Googlen tekosia. Kirjahan ei ole uusi, eikä Iranin tilanne ole juurikaan puhuttanut viime aikoina tavallista enempää. Farahin tarina on kyllä kiinnostava ja hätkähdyttävä, hyvin kirjoitettukin, joten jos pitää elämäkerroista voi tämä hyvinkin olla lukemisen arvoinen.

Historia on minut vapauttava / Jussi Siirilä

Minua vähän hykerryttää se, että Historia on minut vapauttava pääsi tälle listalle, voisin kuvitella että kirjan päähenkilö, Jussi Siirilä, olisi siitä kovin mielissään... Mainio kirja, minulla oli oikein hauskaa tämän kanssa. Suosittelen!

Omat suosikkini:

Olen yrittänyt merkitä ne kirjat, joista erityisen paljon pidin, Suosikit-tunnisteella. Tänä vuonna luin 24 erityisen hyvää kirjaa - määrä voi tuntua pieneltä, mutta nämä ovatkin ne kirjat jotka todella sykähdyttivät. Suosikkilistalleni mahtuu uutuuksia ja vanhuuksia, sarjakuvaakin. Koska nyt listailemassa ollaan koostin näistä oman suosikkilistani. Kirjat eivät ole missään tietyssä järjestyksessä, jokainen on ollut minulle hyvä ihan omalla tavallaan.

Nopea vilkaisu listaan paljastaa että olen pikkuisen kallellani itään päin, mutta eikös ole ilahduttavaa sekin että listalla on peräti kolme kotimaista kirjailijaakin?!

Nenä kirjassa TOP10:

Haasteista:

Kuluneen vuoden aikana osallistuin kolmeen lukuhaasteeseen (Maahanmuuttajatarinat, Totally British ja Kirjallinen maailmanvalloitus)- aika vähän tällaiselle yllytyshullulle. Näistä Maahanmuuttajatarinat ja Totally Britishin sain valmiiksi, niitä varten lukemistani kirjoista löytyy koosteet omilta haaste-sivuiltaan. Kirjallinen maailmanvalloitus se vain jatkuu, vuodessa ehdin valloittaa 43 maata. Ehkäpä ensi vuoden tavoitteeni on päästä 100 saakka?

Ensi vuonna:

Ensi vuonna elämä blogissa jatkunee entiseen malliin. Tammikuussa juhlin blogi-synttäreitä, kenties kiinalainen uusi vuosikin näkyy jollain tapaa täällä. Haasteisiin otan jatkossakin osaa ja saatanpa osallistua blogimiitteihinkin mikäli sellaisia on tulossa ja aikataulut ovat suotuisat. Blogin ulkoasuun haluaisin muutosta, mutta inspiraatio ei ole vielä iskenyt. Bloggerin Dynamic Views houkuttelisi mutta en halua lähteä vaihtamaan ennen gadget-tukea ja paria muuta juttua.

Huh, tästä tulikin pitkä juttu. Onnittelut niille, jotka jaksoivat lukea loppuun saakka ja hauskaa uutta vuotta ihan jokaiselle! Meillä juhlitaan uuden vuoden saapumista ihan kotoisissa merkeissä, herkkujen, rakettien ja tinojen parissa, luvassa on mukava ilta!

Sprickor : valda texter 1986-2011 (suom. Halkeamia) / Kjell Westö

2011-12-30T09:34:00.001+02:00

Lähde: Bookplus.fi

Serkkuni yllytyksestä päätin lukea seuraavan Westöni ruotsiksi. "Käännöksessä katoaa kuitenkin jotain", sanoi hän. Arastelin vähän, olen viimeksi lukenut kokonaisen kirjan ruotsiksi varmaankin kymmenisen vuotta sitten. Mutta yllytyshullu kun olen, pistin tuumasta toimeen.

En ole hirveän hyvä lukemaan novelleja, ne tuntuvat monesti loppuvan kesken. Järkeilin kuitenkin että lukisin ruotsiksi niin hitaasti että ehtisin kenties hyvinkin paneutua Westön tuoreen novellikokoelman (julkaistu suomeksi nimellä Halkeamia) tuotoksiin. Ja olihan se tuskaista. Paljon ja nopeasti lukevalle ihmiselle oli melkein shokki saada kaksi novellia luettua puolessa tunnissa. Ruotsin kielen taitoni - oli kiva huomata että paljon sitä oli edelleenkin tallella, monet sanat ja rakenteet palasivat mieleen ties mistä unohdetuista sopukoista, silti se tuskastutti että tekstissä oli myös monia sanoja joita en tarkalleen tiennyt. Westön kieli on niin kaunista ja sävykästä että pelkäsin hetkittäin hukkaavani ne hienot vivahteet omaan kielitaidottomuuteeni, varsinkin merelle omistettu pidempi kokonaisuus oli tuskaisa, koska uskon kielen olevan kaunista, mutta enhän minä tiedä mitään kalastuksesta edes suomeksi...

Huomaan lukiessani myös entistä selvemmin sen, että en ole oikein novellin (vai olisivatko nämä enemmän kuitenkin kolumneja?) lukija. Westön kirjoihin kootut kirjoitukset ovat suurelta osalta muutamia sivuja pitkiä ja huomaan turhautuvani kun mielenkiintoiseksi koettu teksti loppuun kesken ja pitäisikin jatkaa jostakin toisesta aiheesta. Taidan olla luonteeltani syventyjä joka haluaa mielummin pureutua aiheisiin ihan kunnolla kuin vain maistella. (Niinhän se on, toiset hillitysti syövät muutaman konvehdin ja maistelevat, toiset vetävät koko rasian. Kröhöm.)

Sprickor-kirjasta tuli minulle melkein työtä. Olin päättänyt urakoida sen loppuun saakka, joten luin oikein sisulla. Väkisinlukeminen vei aikalailla iloa pois lukemisesta, mikä toisaalta harmittikin koska olin etukäteen odottanut tätä kirjaa. Mikä sitten teki Westöstä tuskaa? Jälkiviisaana on helppo sanoa, että jos ei kauheasti pidä novelleista eikä ole vuosiin lukenut mitään ruotsiksi, niin novellien lukeminen ruotsiksi ei välttämättä ole kauhean nautinnollista. Ja että Westön tyylisen kirjailijan teksteissä pitäisi ymmärtää kielen vivahteitakin, kenties jokin suoraviivainen dekkari olisi siis ollut minulle parempi valinta. Mutta toisaalta, olen aika tyytyväinen siitä että luin tämän. Ja ehkäpä luen jatkossakin jotain toisella kotimaisella kielellämme, valitsen vain ensi kerralla helpomman kirjan...

Sivuja: 334
Kirjasta lisää: Riinan lukuisat kissanpäivät

Nukketalo / Kristina Ohlsson

2011-12-29T09:30:00.001+02:00

Minulla ei ollut kovin paljon odotuksia Nukketalon suhteen, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti, sillä kyseessä olikin oivallinen ja tiivistunnelmainen esikoisdekkari. Luen jännityskirjallisuutta melko paljon ja siksi on ilahduttavaa kun vastaan tulee sellainen kirja, joka vie huomioni niin että tuskin maltan odottaa seuraavaa lukuhetkeä.

Yritin miettiä hetken sitä, mikä tekee Nukketalosta erikoisen. En löytänyt juuri mitään mitä ei olisi jo jossakin kirjassa toteutettu. Se kertoo Tukholmassa toimivasta poliisin yksiköstä, jota vetää Alex Recht. Alex on tunnettu ja ihailtu poliisi, sankarityyppiä, isä ja aviomies. Poliisiksi melkein epätyypillisen hyvä. Onneksi tiimissä on hänen alaisensa, Peder, joka onkin sitten jo vähän tutumpi hahmo kirjoista. Peder on taitava poliisi, mutta ei ihmisenä kauhean miellyttävä. Hän pettää masennuksesta kärsivää vaimoaan, juo kesken poliisitutkinnan, eikä oikeastaan edes itsekään pidä itsestään. Tiimin kolmas jäsen on siviilitutkija Fredrika, kaunis ja hillitty, älykäs nainen, jolla niin ikään on yksityiselämässään solmuja avattavana. Luonnollisesti Peder hiukan ylenkatsoo Fredrikaa naisena ja siviilinä. Tuttu kuvio sekin monista kirjoista.

Niin ja se rikos. Tarinan alkuasetelma on arkisen hyytävä. Joku nappaa pienen tytön junasta. Poliisi käynnistää tutkinnat katoamisen johdosta, mutta tietystikään kaikki ei ole ihan yksinkertaista. Hirviöitä on dekkarikirjallisuus pullollaan, mutta tässä kohdin Ohlsson tekee kyllä hyvää työtä. Elin mukana tapauksessa, kauhistuin ja jännäsin, toivoin. Pidän siitä että Ohlsson ei päästä etsiviään tai lukijoitaan ihan helpolla. Vaikka olisikin ehkä helppoa tai houkuttelevaa kirjoittaa kirjoja joissa kaikki sujuu hienosti ja loppu on aina onnellinen, siitä ei kenties syntyisi kovin mielenkiintoista kirjaa. Realismin tuntua lisää se, että virheitä, joskus kohtalokkaitakin, tehdään ja niiden kanssa on vain pystyttävä elämään.

"Hän jatkoi huutamista vielä silloinkin, kun hänen vanhempansa tulivat ja hälyttivät paikalle poliisin ja lääkärin. Siinä vaiheessa huuto, joka oli alkanut kuulostaa käheältä, vaimeni hätääntyneeksi ja pohjattoman epätoivoiseksi nyyhkytykseksi. Muuri, jonka hän oli huolellisesti rakentanut ympärilleen suojautuakseen yhä yltyvältä pakokauhulta, oli murtunut. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Hyvä luoja, mitä hän oli voinut tehdä?"

Sivuja: 428
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasieppo

Kartanpiirtäjä / Kamila Shamsie

2011-12-28T08:56:00.000+02:00

Tässä kohdin on taas tunnustuksen paikka, välttelin nimittäin aika pitkään Kartanpiirtäjän lukemista. Poltettujen varjojen jälkeen vain alkoi tuntua siltä, etten jaksa keskittyä siihen sen vaatimalla tavalla. Kun sitten vihdoin aloitin oli märkä ja pimeä ja kylmä joulukuinen maanantai-aamu ja aivokapasiteettini huiteli jossain nollan tietämillä. Ensi alkuun tuntui aika työläältä yrittää muistaa kaikkien henkilöiden, tätien ja setien nimiä - ja ymmärtää että Zia olikin poika. Onneksi seuraava aamu oli vähän virkeämpi (mutta ei yhtään valoisampi tai tai muutenkaan kivempi) ja löysin Kartanpiirtäjän kanssa yhteisen sävelen.

Pidin Kartanpiirtäjästä enemmän kuin Poltetuista varjoista, joka ansioistaan huolimatta, tuntui ajoittain vähän sekavalta. Kartanpiirtäjä taas oli selkeämpi ja jollain tapaa yksinkertaisempi kokonaisuus ja tuntui siksi toimivammalta.

Kartanpiirtäjä on rakkaustarina, mutta samanaikaisesti myös kasvutarina ja kertomus ystävistä. Tarina alkaa oikeastaan jo 1970-luvun Karachista, jossa kirjan päähenkilöiden vanhemmat elävät nuoruuttaan, rakastuvat, pettyvät ja kylvävät siemeniä, jotka seuraava sukupolvi tulee korjaamaan. 1980-luvulla tapaamme ystävykset Karimin, Raheenin, Zian ja Sonian, jotka elävät huoletonta nuoruuttaan, ajattelevat rakastumisia ja bileitä. Mutta Karachissa kuohuu ja pian kuohut saavuttavat myös nuoret perheineen.

Olisin saanut tästä kirjasta ehkä enemmän irti jos olisin tiennyt jotain Pakistanin lähihistoriasta, nyt poliittiset ongelmat esim. bengalilaisten kanssa jäivät askarruttamaan. Tuntui että olisin tarvinnut vähän enemmän taustatietoja ymmärtääkseni paremmin, tämä jäikin vähän ärsyttämään. Tarina ja sen henkilöt tuntuvat aidoilta ja yleismaailmallisilta. Minua puhuttelivat eniten kirjan keskivaiheilla olevat kappaleet, joissa Raheen ja Karim opiskelevat ulkomailla ja lähettelevät kirjeitä toisilleen. Koin mielenkiintoiseksi senkin, miten erilaisilla tavoilla voi ulkomailla asuva muistella vanhaa kotikaupunkiaan ja miten tärkeitä juuret ovat, silloinkin kun sitä ei oikein tiedosta. Tietyllä tavalla tämä kirja taisikin olla rakkauslaulu Karachille...

Kirjan loppu jäi hiukan vaivaamaan ja luinkin sen useampaan kertaan, silti ihan ymmärtämättä kuinka oikein kävi. Liekö vika lukijassa vai onko kirjailija halunnut lopun olevan sellainen että sen voi tulkita monella eri tavalla? Kokonaisuutena pidin Kartanpiirtäjästä, mutta se ei aivan lunastanut kaikkia odotuksiani. Shamsien tuotantoa voisin kyllä lukea lisääkin, sen verran mukavasti hänen kirjojensa parissa olen nyt viihtynyt.

"Kysyin häneltä kerran eikö äiti kaivannut elämäänsä yhtään romantiikkaa, ja hän vastasi että hänelle romantiikka tarkoitti hajamielistä läheisyyttä, samaan tapaan kuin kumppanin käsi eksyy toisen lautaselle. Minä vastasin: ei, se on pelkkää ystävyyttä; romantiikka on sitä että tietää aina täsmälleen, missä toisen kädet ovat. Äiti hymyili ja sanoi, että aikanaan hänkin oli ajatellut niin. Romantiikan ytimessä on kuitenkin tieto, että ne samat kädet voivat joskus vaeltaa toisaalle, mutta jollain keinoin, joko onnen tai kohtalon tai silkan hapuilun avullan, ne löytävät tiensä takaisin sinun luoksesi, ja silloin sinä ehkä osaat olla kiitollinen kaikesta mikä on yhä mahdollista, huolimatta omista heikkouksistasi - ja sen toisen."

Sivuja: 392
Kirjasta lisää: Kirjanurkkaus, Luettua, Mari A:n kirjablogi, Oota mä luen eka tän loppuun, Järjellä ja tunteella

Panttivanki / Liza Marklund

2011-12-26T18:21:00.001+02:00

Joulu tuli, joulu meni. Tänä vuonna joulufiilis jäi vähän vaillinaiseksi, kenties säiden, kiireen tai pyhien lyhyyden takia. Fiilistä ei varsinaisesti parantanut polveni, joka päätti naksahtaa aatonaattona. Selvisin kuitenkin ihan kunnialla ensimmäisestä emännöimästäni jouluateriasta - huh. Viime päivät olenkin ihan vain nukkunut ja ladannut akkujani, minun lomani alkaa vasta muutaman viikon kuluttua. Silloin on vuorossa matka Lontooseen ja polven täytyy olla kunnossa!!

Joulupukki toi minulla Liza Marklundin uutuuden, jota olinkin odotellut. Marklundin kirjoja on monesti löytynyt joulupaketistani, voisikin sanoa että ne ovat osa jouluani. Se, että saa käpertyä joulupäivänä sohvan nurkkaan Annikan ja suklaarasian kanssa on melkein osa joulutraditiotani nykyisin.

Panttivanki on siis osa Annika Bengtzon-sarjaa. Viime vuosina Annikalle on tapahtunut kaikenlaista, ehkä vähän liikaakin minun makuuni, sillä Annikan elämän käänteet kansainvälisine salamurhaajineen ovat karanneet jo kauas normielämän kuvioista. Alunperin innostuin Bengtzon-sarjasta sen arkisuuden takia - Annika oli jollain ihanan arkinen ja pidin mahdollisuudesta kurkistaa sanomalehden toimitukseen ja sen arkeen. Panttivangissa Annika on palannut yhteen miehensä Thomasin kanssa, mutta kaikki ei taida siltikään olla ihan kunnossa. Perheen arki kuitenkin keskeytyy kun Afrikassa työmatkalla ollut Thomas ryhmineen kidnapataan. Panttivanki keskittyykin tällä kertaa nimensä mukaisesti tällä kertaa Thomasin pelastusyritykseen.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen ja Annikan kautta tulee kyllä eläytyneeksi tilanteen kaoottisuuteen ja hulluuteen. Varsinkin median käytös vähän kauhistuttaakin, sillä vaikka Annikan tilanne kenties onkin kirjailijan mielikuvitusta (onkohan?), mutta iltapäivälehtien skandaalinkäryinen otsikointitapa kyllä tuntuu aika tutulta...

Pantttivanki tempaisi minut oikein mukavasti mukaansa ja viihdytti koko joulupäivän. Se ei minusta ole ihan parasta Marklundia, mutta ei myöskään huonoimmasta päästä. Oikeastaan tästä - ja niistä Geisha-konvehdeista - jäi aika hyvä maku suuhun...

"Täällä he elivät koko elämänsä. Tulivat tänne joka ikinen arkipäivä ja istuivat täällä koko päivän ja siirtelivät pieniä papereitaan ja naputtelivat tietokoneitaan, ja auringon kadottua monta tuntia sitten Maakäräjätalon taakse he laskeutuivat metroon ja ajoivat kotiin jonnekin lähiöhuoneistoon ja katsoivat uutiset ja Bumtsibumin ja nostivat ehkä jalat sohvapöydälle koska niitä pakotti niin helvetisti kun he olivat tepsutelleet hiljaa koko päivän pankin kovalla lattialla. Heitä ei tarvinnut siepata, he olivat telkien takana jo nyt, takertuneet sovinnaisten tapojen ja odotusten ja hyödyttömän raatamisen verkkoon..."

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kenia
Sivuja: 376

Hyvää joulua, Jeeves / P.G. Wodehouse

2011-12-23T09:41:00.001+02:00

Ensituttavuuteni P.G. Wodehousen luomien hahmojen - yläluokkaisen engelsmannin Bertie Woosterin ja hänen miespalvelijansa Jeevesin - oli jo vuosia sitten TV1:lla esitetyn saman nimisen TV-sarjan muodossa. Siinä suloisen höpsönä Woosterina oli Dr. Housenakin tunnettu Hugh Laurie ja tilanteen aina pelastavaa Jeevesiä esitti Stephen Fry. Rakastin tätä sarjaa ja molempia pääosan esittäjiä.

Periaatteessa Wodehousen veijaritarinoiden juoni on pohjimmiltaan aina sama. Bertie ystävineen joutuu monenlaisiin kommelluksiin, jotka yleensä sivuavat rakastumisia ja kihlauksia. Siinä porukassa ihmissuhteet ovatkin yhtä reippaasti solmussa kuin Kauniissa ja rohkeissa! Onneksi on Jeeves...

Hyvää Joulua, Jeeves esittelee kolme Jeeves-tarinaa (Kevättä rinnassa, Jeeves, Eri reilua, Jeeves ja Hyvää joulua, Jeeves). Hieman yllättävästi kirjan nimi-tarina, Hyvää Joulua, Jeeves, on kirjan viimeinen, lyhyin (n. 20 sivua) ja selkeästi heppoisin tarina. Tarinoissa Bertie jälleen kerran yrittää vältellä kihlauksia epätoivottujen naisten kanssa - hiukan hykerryttäviä ovat tämän ikuisen poikamiehen paniikkikohtaukset avioliittoa miettiessä. Vähän kyllä mietin edvardiaanisen ajan pariutumiskuvioita - naisten kiintymys vaihtelee miesten viiksien kasvatusinnon mukaan ja miehet joko hullaantuvat silmittömästi tai pakenevat avuttomana riistana naisten naimainnon edessä. Tai keksivät monimutkaisia juonia välttääkseen marssia alttarille. Millainen on mahtanut Wodehousen oma avioliitto ollakaan?!

Kirjan esittelemät Jeeves-tarinat on kirjoitettu vuosina 1929-1954, mutta maailmanmenoa ei niistä juurikaan huomaa vaan Jeevesin ja Woosterin maailma tuntuu yhtä viattomalta toisen maailmansodan kauhujen jälkeenkin. Wikipedia tietääkin kertoa että Wodehouse ei juurikaan ollut kiinnostunut maailman tapahtumista tai politiikasta, tämä näkyy hyvin hänen teksteistään. Kirjailija mm. jäi toisen maailmansodan aikana asumaan Ranskan kotiinsa ja oli natsien toimesta kotiarestissa vuoden verran. Vapauduttuaan hän teki sarjan radio-ohjelmia, jossa käsitteli elämää sodan keskellä. Ohjelmat aiheuttivat Britanniassa suuren kohun - Wodehousea syytettiin maanpettuuruudesta ja jotkin tahot alkoivat boikotoida hänen kirjojaan. Syntyneen kohun takia Wodehouse perheineen muutti Yhdysvaltoihin sodan päätyttyä.

Hyvää joulua, Jeeves on mielestäni aika tyypillinen otos Wodehousen tuotannosta. Tarinat ovat sinänsä hauskoja ja Jeeves ja Wooster mainioita, mutta suurempia yllätyksiä on ehkä turha odottaa. Nämä olivat kuitenkin mukavaa joulun alun luettavaa, leppoisaa ja harmitonta.

"Seppings avasi suuret portit, näimme välähdyksen vaaleaa tukkaa, nenämme tunsi Chanel 5:n tuulahduksen ja sisään tulvahti nainen, jonka saatoin todeta yhdellä ainoalla vilkaisulla ylivedoksi donnaksi.
Bertram Woosterin parhaiten tuntevat tietävät, että hän ei ole mies, joka alkaa suoltaa siirappia heti kun puheeksi tulee vastakkainen sukupuoli. Bertram Wooster on viileän kriittinen. Hän punnitsee sanansa tarkoin. Joten kun kuvaan sisään astunutta naista ylivedoksi donnaksi, voitte päätellä, että kyseessä on jotakin aivan erityistä. Nainen olisi voinut astella suoraan keskelle kansainvälistä missikisaa ja tuomaristo olisi rullannut hänelle punaisen maton."

Sivuja: 536

Oikein hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille! Toivottavasti luvassa on mukavia lukuhetkiä joululahjakirjan ja suklaarasian kanssa...

Tuhatkaunot / Kristina Ohlsson

2011-12-22T10:50:00.001+02:00

Nappasin Tuhatkaunot mukaani kirjastosta oikeastaan yhdestä syystä - takakannessa lukevan tekstin takia. "Jokainen etsii avainta vapauteen - ja jokainen maksaa siitä eri hinnan." Tämä oli tällä kertaa se koukku, jolla minut napattiin, ei siinä aina paljonkaan vaadita. Hyvä että napattiin edes jollakin, koska kirjan kansi ei erikoisemmin kutsunut eikä takakannen tekstikään houkutellut. Kiitos siis tuolle lauseelle, koska tämä kirja osoittautuikin mukaansatempaavaksi dekkarituttavuudeksi.

Tuhatkaunot kuuluu Euroopan turvallisuusjärjestö OSCE:ssä työskentelevän Kristina Ohlssonin kirjoittamaan Fredrika Bergman -sarjaan. Fredrika työskentelee siviilirikostutkijana poliisissa ja luonnollisesti tapaamme kirjassa myös hänen työtoverinsa Alexin, Jaerin ja Pederin. Tässä kohdin ei taaskaan vältytä kliseiltä - poliiseilla on jälleen kerran parisuhdeongelmia...

Tuhatkaunot etenee kolmella rintamalla. On maahan väärin paperin salakuljetettu irakilaismies joka on lukittuna tukholmalaisasuntoon odottamaan tehtävää. On Thaimaassa matkalla oleva ruotsalaisnainen, joka huomaa olevansa keskellä painajaista. Ja kaiken keskellä on poliisitiimimme, joka saa selvitettäväkseen onnettomuudelta näyttävän yliajon ja ikääntyneen papin ammuntatapaus, jossa uhreina ovat pappi itse sekä hänen vaimonsa. Kaikki näyttää selvältä.

Dekkarina Tuhatkaunot oli minusta melko näppärä ja mukava lukukokemus, siinäkin määrin että päätin etsiä kirjastosta sarjan aikaisemmin julkaistun osan, Nukketalon. Thaimaassa olevan naisen ja irakilaismiehen tarinat värittävät dekkaria mukavasti ja antavat toisenlaista näkökulmaa kehitteillä olevaan tilanteeseen ja itse tapauskin osoittautuu lopulta aika monisyiseksi. Ei siis valittamista.

"Ja kun hän mietti, mitä sellaisen teon taustalla voisi mahdollisesti olla, hänet valtasi pelko. Ja pelko sai hänet ajattelemaan rationaalisesti ja pakotti hänet toimimaan. Kun aurinko nousi Bangkokissa lauantai-aamuna, hän oli koonnut itsensä. Ja tiesi täsmälleen, mitä hänen pitäisi tehdä."

Sivuja: 398
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

Fiesolen puutarhat 1-3 /Jussi Jäppinen, Risto Oikarinen

2011-12-21T12:57:00.000+02:00

Fiesolen puutarhat osui hyppysiini kirjaston sarjishyllyllä. Vaikka kuvanjälki ei olekaan ihan minun tyylistäni, kiinnostuin kuitenkin siitä että kirja kertoo arkkitehti Alvar Aallon elämästä. Mielenkiintoinen ja vähän erilainenkin aihe sarjakuvalle!

Sarja on kolmiosainen, ensimmäinen osa kattaa vuodet 1898-1927. Näinä vuosina Alvar syntyy, vartuu mieheksi, opiskelee, taistelee sodassa ja aloittaa arkkitehdin työnsä. Toinen kirja, vuodet 1927 - 1939, on mielestäni sarjan tylsin. Se edustaakin Aallon elämässä melko tyyntä ajanjaksoa, jolloin perhe kasvoi ja hän vasta loi uraansa arkkitehtinä. Viimeinen kirja kattaa Aallon elämän vuoteen 1955 saakka, mielestäni tämä on selkeästi dramaattisin kirja, sisältyväthän noihin mm. Suomen vaikeat sotavuodet sekä henkilökohtaisia menetyksiä ja suuria voittoja uralla.

Piirrosjälki ei oikein ole minun tyylistäni, mutta jotenkin ehkä sopii juuri tämän tyyppiseen tarinaan. Sinänsä aihe, tunnetun arkkitehdin elämä, voi olla vähän haastavakin sarjakuvalle. Jotenkin olen tottunut odottamaan sarjakuvalta huumoria ja kenties jonkinlaista räväkkyyttäkin. Tässä elämäntarinassa ei kuitenkaan ole hirmuisesti huumorinaiheita eikä se tuntuisi edes kunnioittavalta Aaltoa kohtaan. Tapahtumia toki Aallon elämässä on, mutta niihin tutustumme lähinnä pintapuolisesti, emme edes yritä lähestyä Alvarin sisäistä maailmaa jossa taatusti on piisannut tunteita vuoden 1918 sodassa tai vaikkapa rakastuttuaan ja isäksi tultuaan. Ymmärrän kyllä tekijöiden ratkaisut mutta silti minun kirjoissani tämä on pieni miinus. Siitäkin huolimatta tämä on hyvä ja kevyt tietopaketti Alvar Aallon elämään.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

2011-12-20T09:32:00.001+02:00

Susalla oli blogissaan kiva haaste blogissaan ja ajattelin että tämä olisi kiva tapa käydä läpi vuoden lukemisia.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
- Li Kunwu, P.ôtié - Minun Kiinani 1. Isän aika. Harvoin olen innostunut sarjakuvasta niin paljon kuin tästä, siksi tämä olisi toivottu lahja.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
- Miika Nousiaisen Metsäjättiä. Lyhyemmällä kirjalla on helppo aloittaa ja Metsäjätti kyllä valloittaa niin että sivut kääntyvät ihan itsestäänkin.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
- Åsa Lantzin Kiinalainen tyttö. Dekkariksi tämä on aika poikkeuksellinen ja minulle meni pitkään ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa oli todella kyse.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
- Kyung-sook Shinin Please Look After Mother, useassa kohdassa. Kirja liikutti niin että miehenikin kyseli vähän väliä oliko kirjan äiti jo löytynyt...

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
- Haruki Murakamin 1Q84. Rakastuin Murakamin tyyliin kun luin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ja 1Q84 tuntui idealtaan jännittävältä.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
- Kyung-sook Shinin Please Look After Mother. Kts. kohta 4

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
- Sarah Watersin Vieras kartanossa. Kuvittelin saavani lukea jännittävän kummitustarinan, mutta kyllästyinkin jo puolivälissä.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
- Amy Tanin Ilon ja onnen tarinat. Se on jo luettu moneen kertaan ja joka kerta nautinnolla.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
- Philippa Gregoryn The Lady of the Rivers. Henkilöt ja tapahtumat kutittelevat kovasti.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
- Nousiaisen Metsäjätin. Se on ajankohtainen juuri nytkin.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
- Lisa Seen Shanghai girls

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
-Joyce Carol Oatesin Blondi. Mieletön kirja, tuntui todella siltä olin Marilynin nahoissa.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
- Camilla Läckbergin Merenneito. Kyllä, se on dekkari. Ja kyllä, se naulitsi minut paikallani lukemaan. Ja luettuani olin onnellinen, koska olin lukenut jotain mukaansatempaavaa ja nautittavaa.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
- C.J Sansomin Luostarin varjot

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
- Barbara Demickin Suljettua maata. Kirja on dokumentiksi kiehtova ja ajankohtainenkin nyt kun Kim Jong-il on kuollut. Kirjassahan kuvataan Kim il-Sungin kuoleman jälkeisiä järkyttäviä tapahtumia, toivon ettei historia toista itseään...

Kiinalainen tyttö / Åsa Lantz

2011-12-19T08:57:00.000+02:00

Odotukseni olivat korkealla aloittaessani Kiinalaisen tytön. En ollut lukenut Lantzin kirjoja aiemmin, mutta takakansi hypetti huippujännittävää trilleriä ja olin tottunut luottamaan näissä asioissa ruotsalaiseen laatuun. Siitä seurasi mahalasku - ensimmäisen sadan sivun aikana en oikein ymmärtänyt mitä kirjassa tapahtuu. Seuraavat sata selvensivät kyllä asiaa ja aloin tajuta, että kaikesta takakannen tekstistä huolimatta käsissäni ei olekaan ihan perinteinen dekkari - tiedättehän, sellainen missä on murha ja poliiseja ja kaikkea... Tässäkin kirjassa on toki yksi poliisi, mutta hän on lähinnä pienessä sivuroolissa päähenkilön miesystävänä. Ihan sitä perinteistä murhaa ei ole, sen sijaan on kenties vielä hyytävämpää.

Kirjan keskushenkilö on kiinalainen tyttö - Yi, joka kirjassa tuntuu olevan hetkittäin melkein myyttinen hahmo. Kaunis, pieni, älykäs, lahjakas taitelija, kovapintainen mutta herkkä, hauras ja uhanalainen, melkein voittamaton Wing Tsu -taistelija. Kirjan Yi on kaikessa täydellisyydessään melkein epäuskottava hahmo ja se häiritsi minua paljon, kiertyyhän tarina voimakkaasti juuri hänen ympärilleen. Tarina alkaa oikeastaan silloin kun televisiokanava SVT esittää Yin kohudokumentin "Minne katosi kaunis pieni tyttö?" ensimmäisen osan. Dokumentti kertoo Yin shokeeraavan tarinan, johon liittyy mm. sukuelinten silpomista ja pian on selvää, että joku haluaa estää seuraavien osien esittämisen. Yi katoaa ensimmäisen osan esittämisen jälkeen ja dokumenttia tuottamassa ollut näytelmäkirjailija Viggo sotkeutuu vyyhteen.

Kirjaa oli aika raskasta lukea ja pariin kertaan mietin kesken jättämistäkin, mutta jollain tavalla Yin tarina kuitenkin koukutti. Halusin saada siihen selvyyden ja kenties sen onnellisen lopunkin. Lantzin kirja ei ole perinteinen dekkari, mutta jollakin tavalla se oli minusta melkein vielä karmivampi. Ehkä siksi että osa kirjan sivuamista aiheista, kuten ihmisten salakuljetus, on varmaan joillekin ihmisille ihan oikeaa todellisuutta, eikä vain pelottavaa fiktiota. Kontrasti vauraiden ruotsalaisten ja maahan salakuljetettujen ihmisten välillä onkin suuri.

Tämä oli minulle vaikea kirja lukea, osittain raskaan aiheen takia ja myös siksi, että odotin pääseväni rentoutumaan dekkarin pariin, mutta jouduinkin lukemaan jotain muuta. Näemmä se vaikutti yllättävänkin paljon lukukokemukseeni, alussa olin aika pettynytkin tähän kirjaan ja aloin vasta loppua kohden sulaa tälle aika erilaiselle dekkarille, jossa muuten vauhti kiihtyy huimasti sitten loppua kohden...

"Laukusta kuului kalinaa. Metalli kalisi metallia vasten.Turtumus levisi pikkuhiljaa.Sitten tuli hiljaista. Sillä lailla kuin joku olisi keskittynyt vaikeaan tehtävään. Hän oli aivan varmasti kuulevinaan syvän henkäisyn. Kuin joku olisi ottanut vauhtia.Hän huusi, huusi kovemmin kuin koskaan.Ääntäkään ei kuulunut."

Sivuja: 645

Likainen enkeli / Henning Mankell

2011-12-17T16:55:00.001+02:00

Eletään vuoden 1903 loppua. Pian 18 vuotta täyttävän Hannan isä on kuollut ja jättänyt nelilapsisen maanviljelijäperheen tukalaan tilanteeseen. Äiti tekee se, mikä on pakko, lähettää Hannan, melkein aikuisen, pois kotoa kaupunkiin etsimään sukulaisia ja toimeentuloa. Kun sukulaisperhettä ei löydy, ajautuu Hanna kokiksi Australiaan matkaavalle aluksella ja hän jättää kotimaansa taakseen iäksi.

Minä tunnen parhaiten Henning Mankellin Wallander-kirjoistaan, jotka ovat tarjonneet monta hyvää ja hyytävää hetkeä. Likainen enkeli edustaa kuitenkin Mankellin kaunokirjallisempaa tuotantoa, tällä kertaa innoituksen on Mosambikin pääkaupungin arkistoista löytynyt merkintä ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman ilotalon. Nainen pääsi mukaan kirjanpitoon, koska oli merkittävä veronmaksaja. Muutaman vuoden kuluttua hänen jälkensä ovat kuitenkin kadonneet. Tämä on kieltämättä kirjailijan uteliaisuutta kutkuttava asetelma!

Mankell ottaa kirjallaan vahvasti kantaa rotusortoon. 1900-luvun alussa Mosambik oli Portugalin siirtokunta jossa alkuperäisväestön kohtelu oli huonoa. Myös Hanna huomaa kirjassa yllättäen nousseensa köyhästä maatilan tytöstä naiseksi, joka jo ihonvärinsä puolesta nousee toisten yläpuolelle. Mankell päästää lukijan Hannan ajatuksiin ja tekstistä huokuukin Hannan yksinäisyys vieraalla maalla, outojen tapojen ja ihmisten keskellä, bordellien ja uskomusten maailmaan.

Minusta Mankell on mahtava kirjailija, nautin kovasti hänen dekkareistaan, masentuneesta Walladerista ja hyytävistä rikoksista keskellä kansankodin maisemaa. Silti lukuromaanitkin näyttävät soljuvan hienosti hänen kynästään. Mankell asuu nykyisin osan vuodestaan Mosambikissa ja käsitteleekin monissa kirjoistaan Afrikkaa ja sen ongelmia. Hän tietää ja ennenkaikkea välittää kovasti siitä, mistä kirjoittaa ja se välittyy lukijallekin.

"Verta vuotava nainen on kaikkein elävintä mitä voin kuvitella. Veri joka vuotaa ruumiistamme on osoitus siitä että elämme mutta myös siitä että kuolemme. Ymmärsin mitä oli tapahtunut, vaikken tiennytkään kuka olit tai mistä olit tullut. Oikeastaan sinun pitäisi tanssia minulle. Sillä tavoin me omassa kylässäni ja suvussani tutustumme muukalaisiin. Kun näemme heidän tanssivan, me saamme tietää keitä he ovat."

Sivuja: 511
Kirjasta lisää: HS.fi
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Mosambik

Metsäjätti / Miika Nousiainen

2011-12-16T09:24:00.000+02:00

Pyörittelin aikani Miika Nousiaisen Metsäjättiä käsissäni. Olin pitänyt Vadelmavenepakolaisesta kovasti, mutta tämän kirjan maailma tuntui jotenkin kovin miehiseltä, heviä ja vaneritehdasta - ymmärtäisinkö tästä mitään?! Sitten kävi niin että laukkukirjakasani ehtyi ja kun jotain oli työmatkalle mukaan saatava, aloin lukea Metsäjättiä.

"- Millä rahalla ne mitään tekee?
- Sä ajattelet aina vaan rahaa. Esimerkiksi metsä on ilmainen. Työttömällä olis aikaa harjoitella ja pitää itsensä kunnossa. Jos ne ei olis sellaisia laiskoja paskiaisia, niin nehän pieksis meidät maratonilla. Mihin aikaan sä vedit Tukholmassa?
- Kolme kolkytkuus.
- Ihan ok. Mä olin kymmenen minuuttia edellä. Mutta missä ne työttömät oli? Kotona makaamassa."

Nousiaisen Metsäjätti muistuttaa suomalaisista balladeista, joissa Helsingin herrat säätävät ja jossa kohtalon koura juottaa väkijuomaa ja arkea ovat työttömyys, viina, kirves ja perhe. Alkuasetelma on sitä samaa karua tarinaa, jota voidaan lukea lehtien sivuilta joka viikko. Metsäjätti-niminen puutavara-alan yritys haluaa tehostaa toimintaansa, se tarkoittaa säästöjä, joka puolestaan tarkoittaa irtisanomisia pienelle Törmälän paikkakunnalla sijaitsevaan vaneritehtaaseen. Turo, klassinen Helsingin herra, lähettää alaisensa Pasin tekemään kartoitusta, onhan Pasi Törmälän poikia itsekin, vaikka onkin nykyisin helsikiläistynyt. Pasi palaa takaisin tuttuihin maisemiin ja nuoruutensa muistoihin, joihin liittyy olennaisesti myös vanha ystävä Janne, joka nykyisin taistelee viinan pirua vastaan, kuuntelee heviä, työskentelee tehtaalla, haaveilee kirjoittamisesta ja on ukki.

"Hyvästelen Jannen ja katson vielä ympärilleni. Kyllä minä tänne sopeudun. Ei täkäläinen ihminen eroa mitenkään etutöölöläisestä. Täällä juodaan makeampia siidereitä ja puhutaan vähemmän neliöhinnoista, mutta muuten ihminen on kaikkialla sama.
Ihmisen tavoite on olla onnellinen. On yhdentekevää, syntyykö onni tehoneliöistä erkkerillä vai lottokupongin täyttämisestä. Sitä minäkin tänne tuon. Säilytän työpaikat, se tuo onnea."

Huolimatta siitä, että olen ihan Helsingissä syntynyt ja kasvanut, tuntuu Nousiaisen kuvaama pikkukaupungin maailma ymmärrettävältä. Eivät meidän elämäämme toki vanhempien poliittiset suuntaukset tai omistukset vaikuttaneet, ympyrät olivat suuremmat ja sillä tavoin ehkä väljemmät olla ja elää omalla tavallaan. Mutta olen Pasin kanssa samaa mieltä siitä, että pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä täälläkin elää, jokainen tavoittelee lopulta vain onnellisuutta.

"Pikkaisen houkuttaisi uuden asunnon ostaminen. Laina on halpaa ja asunnotkin muuta maata halvempia, kun on tuota teollisuutta viime vuosina kadonnut.
Käväisen tehdaspäällikön puheilla. Kysyn varmistusta tilausnäkymiin ja yleisiin suhdanteisiin. Josko sitä omistavaan luokkaan siirtyisi? Hullun hommaahan se asunnon hankkiminen tietysti on. Pieleen menee mutta saahan sitä haaveilla. Ei välttämättä kannata, mutta saa. Eivät ole kiellettyjä unelmat, edes epärealistiset."

Kirjan henkilöt ovat tavallaan melko klassisia, Pasi on vaikeista oloista ns. rikkauksiin noussut, joka on ikäänkuin hyvän ja pahan ristitulessa. Turo ja Metsäjätti edustavat pahaa kapitalistia, Helsingin juppeja, jotka välittävät vain rahasta ja Janne taas kaikkea sitä mikä lapsuudessa ja Törmälässä oli hyvää. Jannekin rohkenee unelmoida ja suunnitella, mutta ihan vain vähäsen ja varoen, koska tietää että unelmat ovat haurasta materiaalia.

Tunnisteiden lisääminen osoittautui hankalaksi, koska tämä ei tunnu huumorikirjalta, ei siltikään vaikka Nousiaisen kanssa on hauskaakin, lempeällä, kevyellä ja aika hienovaraisella tavalla. Ottaen huomioon kirjan tummat sävyt ja vakavat aiheet, on kirjailija tehnyt taitavaa jälkeä ja onnistunut pitämään juuri sopivan kokoisen pilkkeen silmäkulmassa. Silti, kirjan loppupuolelle oli niinkin liikuttavia hetkiä että hetkeksi silmäkulma oli kostua... Tämä menee ehdottomasti suosikit-kategoriaan!

Sivuja: 286
Kirjasta lisää: Opuscolo - kirjasta kirjaan, Mari A.n kirjablogi, Susan kirjasto, Luettua

Poltetut varjot / Kamila Shamsie

2011-12-14T09:28:00.001+02:00

Jo tarttuessani Poltettuihin varjoihin, epäilin että nyt ei ole oikea hetki tälle kirjalle. Mutta joskus sitä vain on itsepäinen ja haluaa lukea. Jälkeenpäin tulee vasta tajunneeksi että odottamisesta olisi voinut seurata parempi kokemus. Ehkä sitä joskus oppii... Minä olin liian levoton tähän kirjaan, Poltettujen varjojen kanssa olisi pitänyt malttaa itsensä, rauhoittua ja antaa kirjan rauhassa kuljetella minne sen mieli vie. Kirja oli laadukas, hyvin kirjoitettu ja hyvästä asiasta. Kaunista kieltä, kiinnostavia kohtaloita. Kontrasteja ja makuja eri puolilta maailmaa. Nyt vain ei ollut sen hetki.

Tietyllä tavalla Poltetut varjot on kirja maailman mielettömyydestä, poliittisesta pelistä ja siitä, kuinka pienet ihmiset ovat viime kädessä ne, jotka eniten kärsivät. Valtiot sotivat ja uhkaavat, mutta yksilöt maksavat hinnan. Kirjan päähenkilönä on japanilainen Hiroko, jonka elämää seuraamme lähes kuudenkymmenen vuoden ajan. Tapaamme Hirokon nuorena rakastuneena naisena Nagasakissa, Japanissa, muutamaa hetkeä ennen kuin atomipommi hetkeksi pysäyttää Hirokon maailman. Hiroko kokee suuria menetyksiä mutta selviää hengissä. Tämä tuntuukin olevan toistuva teema, Hiroko menettää niin paljon että lukijan sydäntä välillä jo vähän pakottaakin hänen puolestaan. Silti hän kantaa arpensa, henkiset ja fyysiset, uljaasti ja elämää syleillen.

Kirja kertoo myös kahden perheen ystävyydestä, tosin minun kokemuksessani tämä osuus jäi jollakin lailla vaillinaiseksi. Ystävyydestä huolimatta Weiss-Burtonien läsnäolo kun tuntui lähinnä tuottavan huonoa onnea Ashraf-Tanakoille... Poltetut varjot on myös tarina ennakkoluuloista ja siitä kuinka historialla on taipumus toistaa itseään. Vaikka tarina liikkuukin eri ajassa ja paikassa, aina joku on erilainen ja epäilyttävä.

Pitää vielä ihan erikseen mainita kirjan kannesta, joka minusta on jollain lailla hirmuisen kaunis ja kiehtova. Kansi oli oikeastaan tällä kertaa juuri se juttu, joka pakotti aloittamaan lukemisen. Kääntelin tätä pitkään käsissäni enkä vain malttanut olla avaamatta... Kansi innosti siinä määrin, että työstin siitä oman versioni Amman copycat -kirjankansikisaan...

"Haluan kaikkia näitä asioita, jotka eivät ennen merkinneet minulle mitään, eivätkä merkitsisi vieläkään, ellen olisi menettänyt niitä. Sen minä kyllä tiedän. Tiedän sen, mutta se ei estä minua haluamasta niitä. Haluan nähdä Urakamin katedraalin. Ennen minä ajattelin, että se pilaa maiseman, en pitänyt siitä yhtään. Mutta nyt minä haluan nähdä Urakamin katedraalin, haluan kuulla sen kellojen soiton. Haluan haistaa palavien kirsikankukkien tuoksun. Haluan tuntea kuinka ruumiini liikkuu, kun matkustan raitiovaunussa. Haluan elää vuorien ja meren välissä. Haluan syödä kasuteraa."

Sivuja: 461
Kirjasta lisää: Leena Lumi, Oota mä luen eka tän loppuun, La petite lectrice, Kirjava kammari, Mari A. kirjablogi
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pakistan

Copycat-kirjankansi

2011-12-13T09:40:00.001+02:00

Amman lukuhetkissä heitettiin vähän aikaa sitten ilmoille hirmuisen kiva haaste - katseet käännettiin kirjojen kansiin. Ajatuksena oli kehitellä olemassaolevasta kirjankannesta oma versio, tulkitsin varmaan ohjeita vähän väärin mutta ei kai se oli niin jetsulleen, kunhan vaan on hauskaa...

Minä hain innoitusta useammasta kannesta, mutta jostain syystä palasin aina Kamila Shamsien Poltettuihin varjoihin. Se oli minulla luettavana ja pyöritteleväni sitä sitä käsissäni koko ajan, joten lopulta oli vain pakko antaa periksi. A heart wants what it wants.

Idea kuvaan tuli Poltettujen varjojen tekstistä jossa mustilla linnuilla on oma roolinsa...

Copycat-kansi

Ja se alkuperäinen...

Katariina Suuri / Henri Troyat

2011-12-12T09:03:00.000+02:00

Luettuani Laila Hirvisaaren romaanin Minä, Katariina halusin perehtyä vähän lisää Katariina Suuren historiaan, ihan jo siksikin että tietäisin paremmin mikä Katariinan tarinassa oli faktaa, mikä fiktiota. Kirjastosta löytyi Henri Troyatin kirja Katariina Suuri joka, vähän lannistavan näköisestä kannestaan huolimatta, osoittautui oivalliseksi luettavaksi. Troyat nimittäin kuljettaa Katariinan tarinaa mukavalla kertojan äänellä, melkein romaanimaisesti.

Katariina ja hänen elämänsä tarina ovat todella kiehtovia. Hän on tietyllä tavalla hyvin moderni nainen, tavallaan oman aikansa uranainen, joka omistautuu työlleen - Venäjän keisarinnana ololle ja kaikki muu, perhe ja rakastajatkin jäävät toiselle sijalle. Rakastajat ovatkin oma lukunsa kirjassa, heistä kerrotaan Hirvikosken kirjaa laajemmin ja kenties realistisemminkin. Katariina ihastuu, viehättyy nuorista komeista miehistä, nauttii heidän seurastaan, mutta ei anna heille sydäntään, se on Venäjällä. Hänen miessuhteistaan kohistaan, mutta hän ei anna sen häiritä itseään vaan elää elämäänsä ja nauttii.

Katariina on ilmeisen älykäs ja sosiaalisesti lahjakas nainen, joka osaa lukea elämänsä ihmisiä. Hän on kovapintainen - niin kuin hallitsijan tuleekin olla, silti mietin kuinka suuret jäljet on minun näkökulmastani rankka lapsuus ja nuoruus jättänyt. Mietin paljon Katariinan suhdetta äitiyteen ja lapsiinsa, kuten poikaansa Paavaliin, jonka keisarinna Elisabet ryöväsi itselleen heti synnytyksen jälkeen. Mielenkiintoisena pidän sitä, kuinka vuosia myöhemmin Katariina toistaa saman teon Paavalin esikoispojan Aleksanterin synnyttyä. Äidillisenä ihmisenä en Katariinaa pidä, teon takana lienee enemminkin epäluottamus Paavalia ja hänen kykyjään kohtaan. Aleksanterin Katariina voi vielä pelastaa, tehdä hänestä tsaarin. Ja mikä onni Suomelle, että hän niin tekee...

Troyat keskittyykin melko paljon kirjan loppupuolella Katariinaan ja hänen miehiinsä. Hän muistuttaa että muotokuvien keisarillinen ja ryhdikäs nainen oli myös elämänsä loppupuolella riippurintainen, tukevahko ja hampaaton ja ihmettelee yleensä niin viileän älykkään Katariinan tapaa hullaantua täysin nuoriin, komeisiin miehiinsä ja uskoa heidän rakastavan tsaaritarta enemmän kuin ketään hovin nuorista kaunokaisista. Mutta sydän tahtoo mitä tahtoo. Haluan pikkuisen myös puolustaa Katariinaa, eihän miespuolisten hallitsijoiden maailmassa nuorten kaunotarten vokottelu ollut erikoisen kauhistuttavaa. Tästä esimerkkinä vaikkapa Henrik VIII (kyllä, onnistuinpa tässäkin viittaamaan Tudoreihin!), joka viisikymppisenä ja eikä enää niin säkenöivänä nai itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman Katherine Howardin ja pettyi kovin huomatessaan vaimon olevan kiinnostuneempi komeista hoviherroista kuin hänestä. Katariinan kunniaksi on kuitenkin sanottava että hän hoiti eronsa Henrikiä tyylikkäämmin - mestauksen sijaan ex-mies sai lepytteleviä lahjoja, pöytähopeoita, maata, orjia...

Nautin kovasti tästä Katariina Suuren elämäkerrasta, kirjan luettuani tuntuu siltä että olen nyt saanut jonkinlaisen käsityksen siitä minkälainen ihminen Katariina oli, hyvässä ja pahassa. Koska Troaytin tyyli on lähes romaanimainen, on kirjan lukeminen kevyempää vaikka taustalla onkin faktoja. Sivut kääntyvät lähes itsestään...

"Todellisuudessa Katariina rakastaa Venäjän puutteita, vaikka vannookin korjaavansa ne. Koska hän on mieleltään länsimaisen selväjärkinen, järjestystä rakastava, käytännöllinen ja lannistumattoman innokas häntä samanaikaisesti sekä ärsyttää että viehättää omakseen kutsumansa kansan haaveellisuus, välinpitämättömyys, fatalismi ja äkilliset mielettömyydet. Hän pitää kansaa mahtavana ja kauniina. Hän haluaa olla sen arvoinen."

Sivuja: 409

Viimeinen katse / Giorgio Faletti

2011-12-11T08:57:00.000+02:00

Ensimmäiseksi terkut tuuliselta mereltä, eilen vietimme kaveriporukalla pikkujouluja Tallinnassa. Mukava reissu vaikka merenkäynti olikin melkoista! Tallinnan vanha kaupunki on kyllä ihana ja ne ravintolat ja kahvilat... Esimerkiksi eilen herkuteltiin ranskalaisessa suklaakahvilassa, nami!

Ja sitten itse asiaan... Giorgio Faletti on minulle aivan uusi tuttavuus. Kirjan kansi antoi minulle jostain syystä sellaisen halvan tusina-tavara -jännärin viban, joka onneksi katosi hyvin nopeasti ensimmäisen luvun jälkeen. Viimeinen katse ei ole ehkä paras koskaan lukemani dekkari, mutta sille täytyy antaa pisteitä erikoisuudesta. Kirja, jossa mellastaa sarjamurhaaja asettelemassa uhrejaan Charles M. Schulzin Tenavien malliin on aika kummallinen.

Lasten suosiman piirretyn ja raa´an murhan yhdistäminen vaatii aikamoista ajatushyppyä eivätkä kirjan henkilötkään ole ihan siitä tavallisimmasta päästä - kirjassa tutustutaan entiseen poliiisiin ja New Yorkin pormestarin pikkuveljeen Jordan Marsalikseen sekä italialaiseen Maureen Martiniin, joka traagisten tapahtumien johdosta alkaa saamaan varsin erikoisia näkemyksiä rikoksesta sekä mystisen, jumalaisen kauniin Lysan. Jos saan kitistä pikkuasioista, niin nimi Maureen Martini herättää minussa vahvan 1930-lukuisen film noir -henkisen good girl gone bad -tyyppisen mielikuvan, joka kyllä taitaa olla ristiriidassa Falettin Maureenin kanssa joka on poliisi. Yllättävän hankalia nämä tälläiset mielikuvasekoilut...

Minusta tämä kirja oli todella visuaalista luettavaa, Faletti maalasi varsin taitavasti hyvinkin abstrakteja ja outoja näkymiä eteeni todella elävän oloisesti. Varsinkin kirjan alku on räjähtävän lupaava, tunnelma kyllä loppua kohden latistuu tavallisemmaksi, mikä oli pieni pettymys. Silti dekkarituttavuudeksi tämä oli lupaava, voisin ehkä lukea Falettin muitakin teoksia. Bazarin sivujen mukaan häneltä onkin ilmestynyt uusi kirja aivan hiljattain - Minä olen jumala. Pollea nimi, mutta saattaisi pitää sisällään kiinnostavan dekkarin.

"Kitaran ääneen oli yhtäkkiä yhtynyt matala, kumea, elektroninen rummutus, joka tuntui siirtyvän maan uumenista suoraan kuulijoiden vatsaan.
Harmoniassa tapahtuneen muutoksen jälkeen Connor oli alkanut laulaa, asentoaan vaihtamatta, mutta kohottaen hitaasti kasvonsa. Hänen karhean äänensä harvinainen lumovoima siirsi samassa soitinten äänen taka-alalle. Oli kuin karhealle hiekkapaperille olisi levitetty hunajaa. Miehen herkkyys ja esityksestä välittyvä vahvuus saivat Maureenin tuntemaan, aivan järjettömästi, että tuo laulu oli omistettu yksin hänelle."

Sivuja: 476

Tiikeriäidin taistelulaulu / Amy Chua

2011-12-09T09:03:00.000+02:00

Tiikeriäidin taistelulaulu oli hankalaa luettavaa. Vaikka Amy Chualla saattaakin olla pointti, minusta hän - suoraan sanottuna - vaikutti melko ärsyttävältä tiukkiselta. Harmikseni myös huomasin että kirja, jota muuten jonotin lähes puoli vuotta, ei ollutkaan niin ihmeellinen elämys.

Ymmärrän, ja olen jossain määrin jopa samaa mieltä Chuan kanssa siitä että vanhemman tehtävä on valmistaa lapsensa maailmaa varten. Pidän siitä, että hän kiinnittää paljon huomiota lapsensa kouluun ja harrastuksiin ja että hän viettää aikaansa lastensa kanssa sen sijaan että ajattelisi omia harrastuksiaan. Silti hänen toimintansa tuntuu joskus miltei pakkomielteen omaiselta, kuin hän eläisi lastensa menestyksen kautta.

Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.

Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.

"Ulkoa opettelu on toinen hyvä esimerkki. Sophia tuli kerran toiseksi kertolaskun nopeuskokeessa, joita hänen viidennen luokan opettajansa piti joka perjantai. Hän hävisi Yoon-seok-nimiselle korealaispojalle. Seuraavalla viikolla teetätin Sophialla joka ilta kaksikymmentä harjoituskoetta (joissa oli sata tehtävää kussakin) ja otin sekuntikellosta ajan. Sen jälkeen Sophia voitti joka kerta. Yoon-seokia minun kävi sääliksi. Hän palasi sittemmin perheensä kanssa Koreaan, vaikka kertolaskukoe ei varmaan ollut siihen syynä."

Sivuja: 245

Kirjasta lisää: Kirjakirppu, Kirjainten virrassa, Kirjava kammari

Huono karma / David Safier

2011-12-07T11:29:00.000+02:00

David Safier Huono karma alkaa kiinnostavasti, Kim Lange on kolmekymppinen tv-tähti, jolle ura ja palkinnot haastatteluineen ajavat perheen edelle. Tämä on omiaan luomaan Kimille huonoa karmaa, joka kostautuu Kimin kuollessa varsin äkillisesti ja uudelleensyntyessä - muurahaisena.

En odottanut Huonolta karmalta paljoa ja yllätyinkin aika iloisesti kirjan suhteen. Ilmeisesti pimeään kyllästyneellä väsyneellä lukijalla oli tarvetta jollekin hauskalle, koska kirja tuli ahmaistua yhdessä illassa. Kuka niitä yöunia nyt talvella kaipaisikaan... Huono karma ei ole kaikkein korkealentoisinta kirjallisuutta enkä usko saaneeni siitä huikeita ahaa-elämyksiä itsetutkiskelua varten, mutta se viihdytti. Sen lukemisesta tuli hyvä mieli. Ja minusta se ei oikeastaan ole yhtään hullumpi juttu!

Pitkin kirjaa on ripoteltu alaviitteitä Casanovan muistelmista, en alkuun ollut ymmärtää mitä tekemistä Casanovalla oli koko jutussa?! Kunnes, vähän edempänä kirjassa, tajusin Casanovankin olevan yksi kirjan henkilöistä, Kimin apuri taistelussa huonoa karmaa vastaan. Täytyy kyllä nostaa hattua kirjailijan mielikuvitukselle ja taidoille, harvoin kai on samaan kirjaan saatu Buddhaa, saksalaista tv-toimittajaa ja Casanovaa ja vieläpä näin kivassa paketissa. Pieni lisäplussa tulee vielä hauskasta kannestakin.

Kirjassa on toki filosofinenkin osuutensa, tosin sopivan kevyt sellainen. Se yrittää muistuttaa meitä siitä, että arvostaisimme sitä mitä meillä on, koska jonain päivänä voimme sen menettää. Ja sitten voi joutua elämään muurahaisena tai marsuna saadakseen sen takaisin.

"Mietin hetken, mitä Buddha oli mahtanut tarkoittaa onnenkeksimäisellä höpinällään, mutten millään keksinyt.
Sitten muistotilaisuus palasi mieleeni. Nina tahtoi Alexin. Ja Alex antaisi periksi. Ei tänään eikä vielä huomennakaan. Mutta varmasti jossain vaiheessa. Minä tiesin sen.
Sillä Nina tahtoi niin.
Ja Alex oli ollut jo kerran vähällä valita hänet.
Silloin minä olin ollut vielä elossa.
Mutta nyt olin kuollut.
Minä en siis ollut enää esteenä, ja ennen pitkää Alex ryhtyisi suhteeseen Ninan kanssa. Sitten Ninasta tulisi Lillyn uusi äiti.
Ajatus kouristi pientä muurahaisenvatsaani."

Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi, Järjellä ja tunteella, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun
Sivuja: 279

Missä kuljimme kerran / Kjell Westö

2011-12-06T08:28:00.001+02:00

Joulukuun kunniaksi päätin hemmotella itseäni Westöllä. Ja itseasiassa Missä kuljimme kerran sopii hienosti itsenäisyyspäivään, kuvaahan se itsenäisen Suomen alkuvuosia. Tämä oli mainio aamujen bussikirja, ruuhkat eivät paljon haitanneet kun sai syventyä Eccun ja kumppaneiden elämään.

Kirja oli toisaalta tuttua Westötä, toisaalta se tuntui vähän vaikealta. Alkupuolen sotakuvaukset olivat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, kirjan nuorille oli elämä mahdollisuuksineen auki. Sitten alkoi vanheneminen saada otettaan... Kirjan kirjeistä koostuva luku oli työlästä luettavaa. Vaikka kirjeet olivatkin sinänsä hyvin kirjoitettuja oli lukijana vaikeaa aina ymmärtää kuka itse asiassa kirjoittikaan.Samaa työläyttä oli kirjassa muutenkin, henkilöjoukko on uskomattoman suuri ja välillä sivuhenkilöiden muistaminen aiheutti tuskaa. Ajattelin kuitenkin tämän henkilöjoukon kenties olevan tarkoituksellinen tässä tarinassa joka on - ainakin minusta - selkeästi rakkauslaulu Helsingille. Ikäänkuin Westö yrittäisi henkilöiden määrällä korostaa sitä, millainen määrä ihmiskohtaloita tässä kaupungissa asuukaan. Kaupunkihan on täynnä alluja, mandeja, lucieita, eccuja...

Westön kieli oli jälleen kerran kaunista, välillä löysin niin kauniita lauseita ja ajatuksia että niitä oli pakko pysähtyä hetkeksi makustelemaan. Hän oli myös veistänyt kokoon mielenkiintoiset henkilöt ja tarinan, joka ei ole ihan tavallinen vaikka se oikeastaan onkin juuri se tavallinen tarina. Se on tarina, joka olisi voinut tapahtua oikeasti, tässä elämässä.

Henkilöistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka suhtaudunkin lukijan rakkaudella heihin, en tästä joukosta löytänyt ketään kehen samaistua. On Eccu, jolle on annettu niin paljon ja joka silti kantaa mukanaan maailmantuskaa ja heittää kaiken menemään. On työläispoika Allu, joka on saanut niin vähän ja joka on nähnyt niin paljon. On Lucie, joka oivaltaa jo nuorena sen, että me kaikki olemme kuin ruohonkorsia, täällä yhtenä päivänä, poissa toisena. Joka haluaa elää. On Cedi, jonka maailma kovettaa.

Kirjan kuvaama ajanjakso, 1920-luvun kiihkeys ja 1930-luvun poliittiset ja taloudelliset kuohunnat, saivat minut miettimään sitä millaista aikaa nyt elämme. Jollain lailla tuon ajan kuvaus muistuttaa minua kovasti tästä hetkestä, talous on kriisissä, epävarmuus saa kaikenlaiset lieveilmiöt nousemaan, jotenkin tuntuu että Suomi elää taas jonkinlaista murroskautta. Toistammeko taas samoja virheitä jotka ovat toistuneet jo sukupolvien ajan vai olemmeko oppineet jotain?

Alla olevan lainauksen halusin liittää tähän, koska se oli kauneita mitä olen lukenut kotvaseen. Se kosketti ja tähän lauseeseen minä samaistuin. Ja luulen, että tästä, kaupungista täynnä muistoja ja tarinoita, tässä kirjassa oli kyse.

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Sivuja: 586
Kirjasta lisää: Jokken kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Kertomus jatkuu
Äänikirjan ystäville vinkiksi tämä: Kotilieden sivuilla saa ilmaiseksi kuunnella kirjan, klik!

Naapurit / Inna Patrakova

2011-12-05T09:33:00.000+02:00

Inna Patrakovan kirja ihan hyppäsi tässä taannoin kirjaston hyllystä syliini ja pakkohan se oli kotiin viedä, niin söötti possukin kannessa. (Kaunokirjalliset kirjanvalintaperusteeni ovat joskus aika heppoisia... Kröhöm..) Patrakova aiempi kirja, Tulkki, oli entuudestaan tuttu - se oli jäänyt mieleeni helppona hömppänä. Siispä Naapurit vietiin kotiin välipalaksi. Välipalan nauttiminen taas alkoi pian Murakami-ähkyn jälkeen - tuntui että oli pakko saada jotain ihan erilaista luettavaa, jotain kevyttä, lyhyttä, suomenkielistä ja hauskaa... Patrakovan teos osoittautui siis oivaksi vastapainoksi 1Q84:lle. Se oli makoisa, siinä oli sopivasti erilaisia makuja eikä se ollut liian raskas. Vähän kuplivakin.

Kaikki alkaa siitä, kun suomalainen järkevä ja kierrättävä, vähän tylsäkin pariskunta saa uudet mökkinaapurit. Venäläisiä. Nyt on mökin rauha pilattu ja elämä pilalla, ranta sotkussa ja biojätteetkin miten lie. Ja kun mokomat eivät ymmärrä edes englantia niin millä ohjaat oikealle tielle!! Aidan toisella puolella asustavat Lena ja Kolja, varakas ja rempseä venäläinen pariskunta, jonka lapsen virkaa Boris-possu toimittaa. Hyvistä yrityksistään huolimatta pariskunta ei oikein löydä yhteyttä naapuriin, missä lie syy...

Patrakovan kirja osoittaa hyväntahtoisesti kuinka asiat ja ihmissuhteet voivatkaan mennä pieleen. Kun ei osata kommunikoida ja ymmärretään väärin, joskus ehkä tahallisestikin. Halutaan niin kovin puolustaa omia tapoja tehdä asioita, omaa tonttia että kohtuus saattaa kadota.

Kirjassa pelataan hauskasti stereotypioilla. Minun lähipiirissäni ei ole venäläisiä, joten en osaa sanoa Koljan ja Lenan osalta hahmojen realistisuudesta. Suomalaisista sen sijaan kyllä tunnistan kuvatut tyypit ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään löydän ehkä pienen ripauksen Leenaa joskus itsestänikin. Ehkä sitä nutturaa voi joskus löysätäkin... Kovin syvällisiin asioihin ei kirjassa päästä, kansojen luonteiden vertailu vaan raapaisee pintaa, mutta tässä lajityypissä ei oikeastaan häiritse minua. Pieni miinus on annettava kirjan pituudesta, kyseessä on minusta vähän turhankin ohut kirja. Sopivia tilanteita olisi varmasti löytynyt muutaman lisäluvun verran.

Suosittelen hyväntuuliseksi välipalakirjaksi, mökkilukemiseksi ja ihan muuten vaan piristykseksi sellaisiin päiviin kun pinna on kireällä eikä mikään oikein suju.

"Loppujen lopuksi Leena ei koskaan kyennyt näkemään koko mittakaavassa katastrofia, joka venäläistä naista kohtaa, kun häneltä murtuu KYNSI.
Hän ei tiennyt, että se voi olla Venäjällä syynä liikeneuvottelujen, tapaamisen tai loman peruuttamiseen, ja kaiken lisäksi se voi askarruttaa kärsimään joutunutta vähintään yhtä paljon kuin jätesäiliö Leenaa, ja sitä jatkuu siihen asti, kunnes kynsi on kasvanut, viilattu, hiottu, lakattu, kiillotettu ja koristeltu runsaasti strasseilla."

Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Luettua, Oota, mä luen eka tän loppuun

1Q84 Book 3 / Haruki Murakami

2011-12-03T10:38:00.000+02:00

Päätin Haruki Murakamin 1Q84 sarjan ensimmäisen niteen (kirjat 1-2) hämmentäviin tunnelmiin. Kirjan loppuratkaisu jäi auki, siksipä oli jatkettava kolmososaan. Kirjojen julkaisutavasta muuten kerrottakoon, että Japanissa 1Q84:n kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät yhdessä niteessä ja tämä kolmas osa erillisenä, vuotta myöhemmin. Lukemassani englanninkielisessä versiossa oli noudatettu samanlaista tapaa, siksi kolmososa tulee myös blogiini omana postauksenaan.

Kirjan kertojina ovat edellisestä kirjasta tutut Aomame ja Tengo, heidän lisäkseen kertojana toimii herra Ushikawa, kieron sorttinen yksityisetsivä, joka edellisessä kirjassa ahdisteli Tengoa. Nyt herra Ushikawalla on uusi toimeksianto, Sagigake haluaa hänen etsivän Aomamen joka ensimmäisten osien tapahtumien jälkeen on kadonnut. Tengokin etsii tahollaan Aomamea ja yrittää samalla selvitellä oman menneisyytensä mysteereitä. Ja jotta ympyrä sulkeutuisi, niin Aomame tietysti etsii Tengoa...

Nyt kun koko setti on luettu, on takki aika tyhjä. 1Q84 ei ollut ihan minun juttuni ja tämän kolmannen osan kohdalla aloin jo turtua ja vähän ärsyyntyä kaikenlaisiin kummallisuuksiin joille ei ollut minkäänlaista loogista syytä. En ole tosikko (ainakaan omasta mielestäni!) ja mielikuvituksen käytöstäkin kyllä pidän, mutta kaipaan silti sitä että asioilla annetaan selityksiä, että voin jollakin tavalla yrittää ymmärtää maailmaa, josta luen. Minun makuuni 1Q84:n jälkeen jäi liian paljon asioita auki, todennäköisesti kyseessä on kirjailijan oma tyylikeino, tapa kuvata tuon rinnakkaismaailman outoutta, mutta jotenkin se kaihertamaan.

Kokonaisuutena 1Q84 on aika raskas, varmaan monelle toki antoisakin kokemus. Kirjan pituus, kokonaisuudessaan n. 1000 sivua, on silti kyllä hurjan paljon. Varsinkin kolmannessa kirjassa oli minusta kappaleita jotka eivät sitten loppujen lopuksi kuitenkaan kuljettaneet tarinaa merkittävästi eteenpäin. Muutenkin kirjassa on paljon juonenosasia, joihin lukija kiinnittää huomionsa, mutta jotka sitten lopuksi eivät kuitenkaan kehity mihinkään. Minusta tämä oli turhauttavaa.

Huh. Nyt se on luettu.

"Like dark, soft water, sadness took over Aomame's heart, soundlessly, and with no warning. The best antidote at a time like this was just to shut off that stream of memories and think only of Tengo. Focus, and recall the touch of the ten-year-old boy's hand as she had held it for a fleeting moment. And then she called forth from memory the thirty-year-old Tengo sitting on top of the slide, she imagined what it would feel like to be held in those large, strong arms."

Sivuja: 364

1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

2011-12-01T10:28:00.000+02:00

Haruki Murakamin 1Q84 on aikamoinen järkele, se on rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni kirjasta. Kansi on kaunis ja kiehtovan oloinen, siitä ei vielä selviä mistä kirjassa on kyse, niinkuin ei nimestäkään. Kaunis mysteeri siis. Mutta iso. Tämä on minulle pieni logistinen ongelma, koska luen kaikkein eniten työmatkallani, mutta tämä järkäle ei ole ihan käsilaukkukokoa. Onneksi sentään on treenikassi...

Murakami on vähän raskasta luettavaa, muutenkin kuin kirjaimellisesti. Tarina on tiivis ja vaikka se onkin arkisen tuntuinen, tuntuu ettei yksikään sana saa livahtaa ohi, missä tahansa saattaa vinkki siitä mistä tässä. Se lähtee melko hitaasti liikkeelle, ensimmäisen sadan sivun jälkeenkään en ymmärtänyt vielä mistä tässä kirjassa oikein oli kyse. Tämä oli kenties jossain määrin koukuttava asia minulle, huomasin miettiväni kirjaa silloinkin kun en sitä lukenut, kaupan jonossa, punttiksella... Mitä pidemmälle etenin, huomasin tuskastuvani, sillä kaipasin jo tositoimia.

Murakamin teksti on sujuvaa ja yksityiskohtaista, hän antaa myös paljon viitteitä musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Tapahtumat ovat arkisia, mutta samaan aikaan jollain tapaa surrealistisia. Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään koska siinä toimitaan paljon antamalla pieniä ja hienovaraisia vihjeitä tarinan todellisesta rakenteesta ja tarkoituksesta.

Kirjan päähenkilöinä ovat Aomame, jonkinlainen naispuolinen agentti, jonka tehtävänä on tuhota miehiä, jotka vihaavat naisia, sekä Tengo, miespuolinen matematiikan opettaja/kirjailija jolla on häiritseviä muistoja. Aomame ja Tengo vievät tarinaa eteenpäin vuorotellen, kumpikin omissa kappaleissaan. He vaikuttavat pitkään elävän täysin erillisiä elämiä, kunnes vähitellen pieniä kytköksiä näiden kahden välille alkaa löytyä. Tapahtumien keskipisteessä on Fuka-Eri -nimisen teinitytön käsikirjoitus, Air Chrysalis, jonka Tengo saa tehtäväkseen työstää kirjaksi saakka. Fuka-Eri vain ei ole ihan tavallinen tyttö...

Kirjassa on paljon seksiä, yllättävän paljon mielestäni. Toki tämä on ensimmäinen fiktiivinen Murakamini, joten en tiedä kuuluuko se kenties hänen tyyliinsä. Kirjassa seksi tuntuu melkeinpä korostavan päähenkilöiden arkista yksinäisyyttä, se on jotain vailla sen kummempia tunteita, tapa rentoutua rankan työpäivän jälkeen. Vähän yllätyinkin siitä kuinka mutkattoman arkisesti Tengo ja Aomame suhtautuvat seksiin ja puhuvat siitä, olen ollut sinä uskossa että japanilainen kulttuuri on hyvin pidättyväinen näiden asioiden suhteen. Kontrastina kaikelle tälle toimii kirjassa rakkaus, se pieni hetki, jonka ajan kaksi ihmistä pitivät toisiaan rohkeasti kädestä kiinni.

1Q84 on vaikea luokiteltava. Se voisi olla thrilleri tai rakkaustarina, siinä on aika lailla scifiäkin, lopullinen tulkinta riippuu kenties lukijasta itsestään. Scifi ei ole minun lajini, siksi tietyt elementit kirjassa, kuten Pikkuihmiset (Little People), Air Chrysalikset aiheuttivat ajoittain tuskastumista. Rakkaustarina taas olisi kenties jonkun muun kirjoittamana epäuskottava, kohtaavathan päähenkilöt 623 sivun aikana vain kerran, mutta siltikin rakkaus kantaa vuosien yli ja venyy uskomattomiin mittoihin. Murakami kuitenkin ansaitsee tässä kohdin hatunnoston, sillä jonkin taikatempun avulla nämä asiat eivät häirinneet lukukokemustani.

Uskon että kirja tulee jakamaan mielipiteitä, en totta puhuen itsekään tiedä ihan tarkkaan mitä mieltä siitä olen. Ihan minun kirjani tämä ei ollut jo scifi-puolensa takia. Lukisinko tämän uudestaan? Todennäköisesti en. Aionko lukea sarjan päätösosan? Kyllä. Haluan ehdottomasti saada Tengon ja Aomamen tarinan päätökseen. Pidinkö kirjasta? Hetkittäin en, toisina se kutitteli kovasti uteliaisuuttani. Luulenpa että taidan olla tyytyväinen siitä että luin tämän vaikkei se ollutkaan minulle tarkoitettu.

(Aomame huomaa taivaalla olevan kaksi kuuta.)
"There must be something wrong with my mind, Aomame thought. There has always been only one moon, and there should be only one now. If the number of moons had suddenly incresed to two, it should have caused some actual changes to life on earth. The tides, say, should have been altered and everyone would be talking about it. I couldn't possibly have failed to notice until now. This is different from just happening to miss some articles in the paper."

Sivuja: 623
1Q84, book 3

No onkos tullut kesä

2011-11-30T09:44:00.000+02:00

... nyt talven keskelle ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille? Tätä taitaa nyt moni miettiä, viime viikonloppuna pongasin kävelylenkilläni pajunkissoja. Joku urheansorttinen kasvikin yritti vähän vihertää. Ehkä juuri tästä syystä minulla on joulumieli vielä ihan kateissa, ihmettelen vain kun joka paikassa soivat joululaulut ja kaupat ovat täynnä tilpehööriä. Mutta niin, jouluun on todella alle kuukausi... Millähän sitä saisi itsensä vielä tajuamaan sen?!

Loppuvuosi on meilläpäin tohisevaa juhlakautta, iso nippu syntymäpäiviä kilpailee samoista päivistä pikkujoulujen ja muiden touhujen kanssa. Kivaa aikaa mutta kiireistä, kalenterini on pullollaan kaikenlaisia listoja tehtävistä ja muistettavista asioista. Pitäisi leipoa, muistaa ostaa kaupasta sitä sun tätä ainesta ja lenkkeilläkin pitäisi niin kauan kun vielä kelejä piisaa... Huhhuh. Onneksi kaikki tämä touhu on kivaa hommaa ja tehdään hyvien hetkien ja kivojen muistojen eteen.

Kumma kyllä, lukemiselle aikaa on riittänyt, kenties aamuiset ruuhkat ovat entisestään hidastuttaneet bussiani... Marrakuussa luin 15 kirjaa (+ 4 sarjakuvaa), luettuja sivuja kertyi 6046. Englanniksi luin tässä kuussa vain kolme kirjaa. Kuukauden parhaita kuului P. ôtién ja Li Kunwun sarjakuvateos Minun Kiinani 1. Isäni aika, jonka pyörteisiin tempauduin täysin. Innostuin myös Tess Gerritsenin Hiljaisesta tytöstä ja Philippa Gregoryn The Cousins War -sarjan kolmannesta osasta, The Lady of Riversista sekä Barbara Demickin Suljetusta maasta. Ja Guy Delislen matkasarjakuvista, erityisesti Burmasta... Ja ... Summa summarum, ei yhtään hullumpi lukukuukausi!

Pakko on myöskin jakaa kanssanne eilinen kirjastokokemukseni. Päädyin nimittäin käymään erään vanhemman herrasmiehen kanssa keskustelua jälleensyntymästä. Pohdiskelumme Bestseller-hyllyn kulmilla päättyi siihen että herra totesi että varmaan olisi kurjaa uudelleen syntyä sittasontiaiseksi. Siihen en voi kyllä väittää vastaan! Mutta oli hauskaa ja ainakin minulle aika harvinaistakin herkkua päästä keskustelemaan jonkun kanssa kirjastossa, tätä voisin kokeilla useamminkin. Ajaudutteko te koskaan keskusteluihin kirjastossa ventovieraiden kanssa?

Nyt olisi ohjelmoitava aivonsa joulun odotukseen, muutamat pikkujoulut olisi vielä juhlittava, paketteja hankittava ja suklaata valmistettava. Ajattelin tehdä jouluksi omat konvehdit, olemme miehen kanssa hurahtaneet raakasuklaaseen - ajatus terveellisestä suklaasta tosin tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olen onnistunut myös haalimaan kirjastosta melkoisen kasan luettavaa - aimo kasa varauksiani saapui ja niin iloinen kuin olenkin näistä aarteistani, vähän myös ahdistaa ajatus siitä että ne kaikki pitäisi ehtiä lukea kuukaudessa, listallani ovat mm. Murakamin 1Q84-kirjat, jotka eivät ole ihan siitä kevyimmästä päästä... Itsenäisyyspäivää varten olen työstänyt yhtä tietysti kotimaista herkkupalaa, joka mielestäni sopii päivään oikein hyvin.

Haasteiden puolella minulla on auki vain Kirjallinen maailmanvalloitus, joka edistyi viime kuussa peräti neljällä maalla, käväisin Tanskassa, Israelissa, Makedoniassa ja Pohjois-Koreassa.

Päätin avata kommentointimahdollisuuden muillekin kuin rekisteröityneille käyttäjille. Olen myös lisännyt jokusen uuden tunnisteen käyttöön ja mietiskelen muitakin pieniä muutoksia. Parannusehdotuksia otan muuten aina vastaan, kommenttiboksi on avoinna!

Marraskuun luetut:
    Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister
    Hallandin murha / Pia Juul
    Raamatullinen vuosi / A. J. Jacobs
    Merkintöjä Burmasta / Guy Delisle
    The Lady of The Rivers / Philippa Gregory
    The Women of the Cousin's War / Philippa Gregory, ...
    Oppinut neiti / Kaari Utrio
    Minishoppaaja / Sophie Kinsella
    Hiljainen tyttö / Tess Gerritsen
    Layla / Jari Tervo
    Minä, Katariina / Laila Hirvisaari
    Minun Kiinani 1. Isän aika / P. ôtié, Li Kunwu
    Shenzhen, Pjongjang / Guy Delisle
    A Fair Maiden / Joyce Carol Oates
    Koko kadun kasvatti / Maeve Binchy
    Tarkoin vartioitu talo / John Boyne
    Aleksanterin opettaja / Annabel Lyon
    Kramppeja ja nyrjähdyksiä: Nuorten naisten maailma...
    Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen
    Suljettu maa / Barbara Demick

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

2011-11-29T09:22:00.000+02:00

Elämän lempeät maut tulivat minua vastaan kirjastossa ja pelkkä nimi sai minut nappaamaan kirjan mukaani. Miten suloinen pieni kirja, oikein sopiva pimeään, kylmään ja vähän ankeaan marraskuuhun! Sen lukeminen tuntui samalta kuin täydellinen kuppi kaakaota ulkolenkin jälkeen, kenties sellaista kaakaota jota Lillian keitti äidilleen... Suklaata, kanelia, anista, appelsiinia - päällä syntinen annos kermaa...

Tämä kirja on nimensä mukaisesti lempeä. Se muistuttaa minua etäisesti Maeve Binchyn kirjoista, sillä erotuksella että kirjan kieli on vivahteikkaampaa ja vetää tehokkaammin mukaansa. Tarinan keskiössä on ravintolaa pyörittävä Lillian, joka jo nuoresta oppii että oikeanlainen ruoka voi täyttää monta tarvetta. Miellyttävä ja kiinnostava filosofia. Lapsena Lillian tutustuu ruoanlaittoon isänsä lähdettyä, äitinsä uppouduttua kirjoihin - aikuisena Lillian pyörittää viihtyisää ravintolaa, jossa hän järjestää Lempeiden makujen kokkauskurssia.

Juoni pyörii, hiukan novellikokoelman tapaan, kurssilaisten tarinoiden ympärillä. Jokainen on tullut kurssille omista syistään, joku hakee yhteyttä menetettyyn rakkaaseen, joku etsii itseään, joku haluaa muistaa... Kaikille Lillianin kurssi tarjoaa paitsi suussasulavia herkkuja, myös jotain tärkeämpää.

Elämän lämpimät maut oli miellyttävä ja aika makoisakin lukukokemus. Pientä miinusta tulee kirjan pituudesta - sivuja on vain 216 ja tarina ehkä siksikin vähän ohueksi. Suosittelen hyvän mielen kirjaksi. :)

"Kostutettujen keksien päälle Ian lusikoi kerroksen kermaista Mascarpone-valkuaisseosta, joka putosi alas pehmeästi kuin untuvapeite sänkyyn. Kun keksit oli peitetty, hän vuoli kermanvaalealle pinnalle terävällä veitsellä ensin tumman suklaan samettimaisia hiutaleita, sitten maitosuklaan kihartuvia lastuja. Hän toisti näitä työvaiheita, kunnes kulho oli lähes täynnä - kakun, kerman ja suklaan torni. Aikuisten rakennuspalikoita, Ian tuumaili ja päällysti koko komeuden ihanan pehmeällä kerroksella valkoista suklaata ja kermavaahtoa."

NAM!

Sivuja: 216
Kirjasta lisää: Lumiomena, Uppoa hetkeen

Hallandin murha / Pia Juul

2011-11-28T09:36:00.000+02:00

Hallandin murha oli minusta monimutkainen pieni kirja. Se teki vahvan vaikutuksen, mutta kirjoittaessani tätä huomaan etten oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Alunperin erehdyin luulemaan Hallandin murhaa dekkariksi, mutta olinkin hakoteillä, tosin vain aika vähän. Hallandin murha nimittäin kuvaa sitä, millaista murhan uhrin perheellä on - järkytystä, surua, hautajaisia ja muita käytännön asioita.

Pääosassa on kirjailija Bess, jonka avopuoliso, Halland, löydetään eräänä aamuna ammuttuna. Hallandin murha laittaa Bessin surun ja uupumuksen sekä sekavien tunteiden syöksykierteeseen. Bessin tunnemyrsky tuntuu aidolta ja koskettavalta, siinäkin määrin että välillä kirjan lukeminen tuntuu raskaalta. Suru, epätietoisuus ja pelko riepottelevat Bessiä - ja lukijaakin - ankarasti, loppua kohden aina vain kiihtyvällä tahdilla. Bess unohtelee asioita ja toimii välillä irrationaalisen oloisesti, tekstissä on ajoittain pitkiä kappaleita, jotka melkein ryöppyävät Bessin erilaisia ajatuksia, niiden lukeminen oli työlästä mutta samalla se antoi aidon oloisen kurkistuksen tuskaisen ihmisen mieleen.

Kirja jää minusta vähän kesken, mutta se tuntuu ehkä tässä aidolta. Vaikka elokuvissa onnellinen loppu onkin murhaajan löytyminen, ei se varmaankaan aina oikeassa elämässä riitä asioiden korjaamiseen. Huomaan että tästä tulee tavallista lyhyempi teksti, tuntuu että toistan vain sanoja suru ja järkytys. Vaikea kirja, mutta jätti suuren vaikutuksen.

"Kun he olivat lähteneet, menin olohuoneen lattialle makaamaan. Missään muualla en voinut olla, kaikki huonekalut olivat vääriä. Makasin lattialla, odotin, olin tyhjä, en uskaltanut ajatella mutta ajatukset laukkasivat, sitten oli taas hiljaista, tyhjää, minua kuvotti ja väsytti, mutta tuijotin vain eteeni. Huomasin että katon rajassa oli hämähäkinverkkoja, ja kaikkein rakentavin ajatus syntyi päässäni eikä sekään ollut rakentava, sillä en noussut poistamaan hämähäkinverkkoja."

Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Erjan lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Tanska
Satun luettujen minihaasteet - pienkustantamot: Atena
Sivuja: 203

Raamatullinen vuosi / A. J. Jacobs

2011-11-26T15:53:00.000+02:00

Tähän kirjaan törmäsin kirjamessuilla Nemon standillä. Idea kirjan takana oli siinä määrin hullu - ja mielenkiintoinen, että kirja jäi kummittelemaan mieleeni. Kirjastosta se onneksi löytyi, jopa ilman jonotteluja. Raamatullinen vuosi on dokumentti erään miehen uskonnollisesta kokeesta, A.J. nimittäin päättää elää vuoden yrittäen noudattaa Raamatun kaikkia käskyjä niin kirjaimellisesti kuin vain mahdollista. Huikea idea, jo pieni Kymmenen käskyn muisteleminen tuo mieleeni monta kimuranttia ja mielikuvitusta kutkuttavaa tilannetta.

Jacobs on New Yorkissa asuva kirjailija, jonka perheeseen kirjan aloittamishetkellä kuuluvat Julie-vaimo ja pieni Jasper-poika. Toki minua kiinnostaa kuulla se, millaista on elää vuosi vaikkapa leikkaamatta partaansa tai käyttämättä vaatteita joissa on yhdistetty villaa ja pellavaa. (New Yorkissa onneksi toimii testaajia, jotka tutkivat ovatko vaatteesi epäpuhtaita.) Yhtä lailla minua kuitenkin kiinnostaa seurata taustajoukkojen arkea, sitä millaista on kun miehesi elää vuoden tavallisen kansalaisen näkövinkkelistä oudosti. Vanha Testamentti mm. määrittelee että kaikki jonka päällä nainen kuukautistilansa aikana istuu tai makaa, muuttuu epäpuhtaaksi. Tämä aiheuttaa mielenkiintoisia tilanteita Jacobsin perheessä... Entä kuinka kasvatetaan pientä poikaa ilman valkoisien valheiden käyttöä? Ja entäs kurinpito? Annetaanko keppiä vaiko kivitetään?

Jacobsin kirja on hauska ja oikeasti myös lämmin kirja erään miehen matkasta kohti henkisyyttä. Vaikka Raamatun kirjaimellinen noudattaminen tarjoaakin hauskoja uuden ja vanhan kulttuurin yhteentörmäyksiä ja kurkistuksia amerikkalaiseen uskonnollisuuteen monissa, värikkäissä muodoissaan, on se minusta myös tavallaan kasvutarina. Pidän siitä että Jacobs vaikuttaa haluavansa aidosti tutustua juutalaiseen uskoon ja yrittää löytää uskonnon merkityksen itselleen, ei siis vain pelleile sandaaleissa vuotta saadakseen aikaan kirjan ja sille lukijoita. Hän oivaltaa vuotensa aikana asioita mm. kiitollisuudesta ja vanhempien kunnioittamisesta sekä puutteenalaisten auttamisesta. Ihan hienoja asioita, joiden muistaminen tekisi hyvää minullekin.

"Kiittäkää kaikesta. - 1. kirje Tessalonikalaisille 5:18 263. päivä. Huomaan olevani muuttumassa ääri-ihmiseksi -ainakin joillain elämänalueilla. Kuten pakkomielteessäni olla kiitollinen. En osaa lopettaa.
Juuri nyt painan hissin nappulaa ja olen kiitollinen, että se saapuu nopeasti.
Astun hissiin ja olen kiitollinen, ettei hissin hihna katkennut ja antanut minun pudota alas.
Ajan viidenteen kerrokseen ja olen kiitollinen, ettei minun tarvinnut pysähtyä kolmannessa tai neljännessä kerroksessa.
Astun ulos ja olen kiitollinen, että Julie jätti oven lukitsematta, ettei minun tarvitse kaivaa esiin King Kong -avaimenperääni.
Astun sisään ja olen kiitollinen, että Jasper on kotona ja että hän on terve ja ahmii ananaslohkoja.
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutisen itsekseni 'Kiitos... kiitos... kiitos'.
Tämä on outo tapa elää, mutta samalla myös hieno ja väkevä. En koskaan ennen ole ollut näin tietoinen tuhansista pienistä hyvistä asioista - tuhansista asioista jotka sujuvat hyvin joka päivä."

Sivuja: 448
Satun luettujen minihaasteet - kustantamot: Nemo
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Israel
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut

Merkintöjä Burmasta / Guy Delisle

2011-11-25T09:51:00.000+02:00

Luin vähän aikaa sitten ensimmäiset kaksi Guy Delislen sarjakuvallisista matkakirjoista, Pohjois-Koreaan ja Shenzeniin sijoittuvat teokset ja tykkäsin niin kovasti, että päätin etsiä hyppysiini myös sarjan kolmannen suomennetun teoksen, Merkintöjä Burmasta. Kirjaa oli etukäteen kehuttu sarjan parhaaksi ja nyt luettuani olen valmis allekirjoittamaan tämän.

Kaikki kolme kirjaa ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, mutta Burma-osasta näkee että maassa on vietetty selkeästi pisin aika. Aikaisemmissa kirjoissaan Delisle on ollut maissa muutaman kuukauden työmatkalla, Burmassa taas Delisle oli matkalla perheensä kanssa kokonaisen vuoden. Se näkyy. Perhe tuo sarjakuviin uudenlaisia juttuja tuttujen vieraan kulttuurin ihmettelyjen lisäksi, vaimon työskennellessä MSF -järjestössä (Médecines Sans Frontières, Lääkärit ilman rajoja) Delisle on kotona heidän pienen poikansa kanssa. Kirja kuvaakin paitsi Burmaa myös tuon järjestön toimintaa ja heidän kohtaamiaan vaikeuksia mm. Burmassa työskentelyssä.

Kirjassa on paljon Delislen töille tyypillisiä lempeitä oivalluksia, piirrostyyli on miellyttävän yksinkertainen. Sarjakuvissa vilahtelee pieniä "tietoiskuja" esim. Burman historiasta, kirja käy siis samalla pienestä ja kevyestä Burma-aiheisesta tietoiskusta. Ainakin minä huomasin taas oppivani jotakin uutta ja järkyttyvänikin - tiesittekö Burma on yksi suurimmista Oopiumin tuottajamaista tai että Burmassa on alueita joissa 86% väestöstä piikittää heroiiniä ainakin kerran päivässä? Alue sijaitsee lähellä ns. kultaista kolmiota, jossa huumekauppa lieveilmiöineen käy kuumana. Tämän luettuani ymmärrän myös sen että tämä sarjakuva on samalla myös tärkeä kirja. Se viestii huolestuttavia asioita Burman tilanteesta ja ihmisten avuntarpeesta.

Ihastuin hirmuisesti tähän kirjasarjaan, lukisin mielelläni lisääkin, mutta vaikuttaa siltä ettei uutta matkakirjaa ole ihan heti tulossa. Harmi. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille sarjakuvista pitäville! Mainostan myös vähän Delislen kotisivuja, sieltä löytyy näytteitä kirjan stripeistä sekä mm. valokuvia Burmasta yhdistettynä Delislen kuvitukseen samasta aiheesta. Kannattaa samalla myös kurkistaa näytteitä herran muusta tuotannosta!

Kirjasta lisää: Booking it some more, Delislen kotisivut

The Lady of The Rivers / Philippa Gregory

2011-11-24T09:07:00.000+02:00

Viime kuussa mieheni vihjaili (tai no, melkeinpä suoraan sanoi) että synttäripaketissani olisi Philippa Gregoryn tuorein teos, Ruusujen sodan aikaan sijoittuva The Lady of the Rivers. Arvatkaapa oliko tuskallista odotella hetkeä jolloin pääsen pakettini avaamaan? No oli!! Pidän kovasti Gregoryn tyylistä tehdä kirjojensa kautta historiaa eläväksi, olen nauttinut kovasti hänen Tudors-sarjastaan ja uudempi The Cousins War -kirjasarja saattaa olla jopa Tudoreita kiehtovampi... Sarjan ensimmäinen osa, kertoi Elizabeth Woodvillestä, joka yllättäen nousee nuoren lesken asemasta Englannin kuningattareksi, toinen taas Margaret Beaufortista, jonka tavoitteena on nostaa poikansa valtaistuimelle.

The Lady of the Riversin päähenkilönä on Jacquetta, mahtavan Luxembourgin suvun vesa. Jacquettalla, jonka suku periytyy itsestään veden jumalatar Melusinasta, on näkemisen lahja. Jo nuorena, tutustuessaan vangittuun Jean D´Arciin, hän oppii että näyt voivat olla kohtalokkaita nuorelle naiselle... Eräänä elementtina kirjassa ovat Tarot-kortit, kirjan alussa Jacquetta vetää pakasta Onnenpyörän kortin. Se tarkoittaa elämää ja sitä, kuinka onni voi nostaa henkilön hyvin korkealle tai paiskata maahan. Tämän tulee Jaquetta elämässään oppimaan...

Tyyliltään kirja on taattua Gregoryä. Kuten yleensäkin, ovat Gregoryn naiset voimakastahtoisia ja persoonallisia ja heidän elämäntarinansa ovat kertomisen arvoisia. Pidänkin kovasti Gregoryn tavasta nostaa esiin unohduksiin vaipuneita historian henkilöitä ja antaa heille se näkyvyys, jonka he kenties ansaisivat.

Joskus lukiessani tämän tyyppisiä kirjoja, jään miettimään millaisiä nämä kohtalot tai ihmiset olisivat nykyaikana. Monesti avioitunut Henrik VIII ei olisi katkonut vaimoiltaan kauloja, luultavampaa olisi että nämä olisivat muuttaneet pois maasta ja kirjoittaneet paljastuskirjan. (Tai ainakin Katherine Howard olisi... Anne Boleyn olisi fiksuna naisena saattanut pysyä hiljaa...) Jacquettan kohdalla luulen että hän olisi luonut mielenkiintoisen ja menestyksekkään uran ja onnistunut silti olemaan vaimo ja äiti - loihan Jacquetta jo omanakin aikanaan melkoisen uran kuningattaren hovineitona ja 16 lapsen äitinä. Kirjoittaessani The Cousins War -kirjasta, kaipailin lisää näkyvyyttä kuningatar Margaret Anjoulaiselle ja oli kiva huomata, että toiveeseeni vastattiin näinkin pian, The Lady of The Rivers on nimittäin pitkälti myös Margaretin tarina, olihan Jacquetta juuri hänen palveluksessaan.

Vaikka poliittiset kiemurat ovatkin kirjassa hurjan mielenkiintoisia, minulle tämä kirja on silti ennen kaikkea rakkaustarina. Sellainen aito rakkaustarina, joka ei pääty siihen että rakastavaiset saavat toisensa - sehän on vasta alku. Siihen kuuluvat kodin laittaminen, syntymät ja kuolemat, ilot ja surut... Minusta Jacquettan ja Richardin vuosien saatossa kestävä rakkaus oli lämmittävää ja liikuttavaa, sitä oli kaunista seurata. Ainoa pikkuisen negatiivinen seikka kirjassa ovat taistelut ja lukuisat ladyt ja lordit joiden nimiä en aina tahtonut muistaa...

"When he leaves me that night, he is still torn between delight that we are to marry, and remorse that he has led me into trouble. I sit up at my window, my hand on my belly, and I look at the moon. Tonight there is a new moon, in the first quarter, a good moon for new beginnings, new hopes, and for the start of a new life. On a whim, I take out the cards that my great-aunt gave me, and I spread them out face down before me. My hand hovers over one card and then another, before I choose one. It is my favourite card of all: the Queen of Cups, the queen of water and of love, Melusina's own card, a card of insight and tenderness. A girl whose card this is will be a queen herself, a beloved queen."

Sivuja: 467
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja

The Women of the Cousin's War / Philippa Gregory, David Baldwin, Michael Jones

2011-11-23T09:41:00.000+02:00

Alkuun pieni tunnustus - seikkailtuani taas kerran Amazonissa, löysin tämän Philippa Gregoryn uuden tietokirjan. Ja halusin sen. Oikein kovasti. Ostoskorissa taisi olla jo muutama muukin juttu, mutta en antanut sen häiritä. Ja kun Cousins War -sarjan aikaisemmat osat, White Queen ja Red Queen -kirjatkin sai niin halvalla, napsautin nekin koriin. Ja Piikojen englanninkielisen version... Ja... Tässä kohdin aloin ymmärtää vähän Himoshoppaaja-sarjan Beckyä. Pakettia odotettiin hartaasti ja tuntui melkein jo joululta kun pääsin ihailemaan kaikkia uusia aarteitani ja sitten istuttiinkin taas nenä kirjassa...

The Women of Cousins War on uudenlainen kirja Philippa Gregoryltä, se on tietokirja jossa Gregory valoittaa hieman tutkimusta kirjojensa takana. Minusta oli mielenkiintoista päästä näkemään minkälaisen rungon ympärille Cousins War -kirjasarja oli rakentunut.Tempauduin mukaan jo esipuheessa, jossa Gregory kertoo kirjoittavansa historiallista fiktiota antaakseen historian varjoihin jääneille naisille äänen, noina aikoina kun merkittäväkin nainen jäi miesten rinnalla vain merkinnäksi marginaaliin.

Kirjassa Gregory siis esittelee Cousins War -sarjan kolme ensimmäistä naista, kertoen millaisia historiallisia faktoja ja olettamuksia voimme naisista tehdä. Tavallaan kai voisi ajatella kyseessä olevan hänen kirjojensa selkärangan, fiktion ollessa lihaa luiden päällä. Esittelyyn pääsevät siis Jaquetta, Elizabeth ja Margaret, erilaiset mutta vahvat naiset jotka omalta osaltaan ovat muokanneet Englannin historiaa.

Tapaamme Jaquettan, ranskalaisen prinsessan, josta ensimmäisen avioliittonsa myötä tulee yksi Englannin ylhäisimmistä naisista ja joka myöhemmin uhmaa itseään kuningasta saadakseen naida miehen jota rakastaa. Tutustumme kuvankauniiseen Elizabethiin, joka melkeinpä taianomaisesti hurmaa itseään nuoremman Englannin kuninkaan ja nousee vallan ytimeen, vain maksaakseen siitä lopulta kalliin hinnan. Ja tutummaksi tulee myös kovia kokenut, päättäväinen ja älykäs Margaret, joka lopulta onnistuu uhkapelissään ja nostaa oman poikansa valtaistuimelle. Kirjassa myös sivutaan Towerin prinssien arvoitusta...

Tämä tietokirja oli mielenkiintoinen kurkistus siihen taustatyöhön, jota esimerkiksi Philippa Gregory tekee kirjojaan varten. Koska olin tutustunut kahteen ensimmäiseen Cousins War -sarjan kirjaan, Elizabethistä ja Margaretista kertoviin teoksiin, aukesi tämä tietokirjakin uudella tavalla. Fiktiivisten teosten avulla minulle oli syntynyt jonkinlainen aihio näistä naista, jota sain päivittää faktoilla ja siten tarkentaa ja muokata mielikuviani. Vaikken ollut pitänyt kovinkaan paljon fiktiivisestä Margaretista, mutta lukiessani hänen elämänsä tarinaa, aloin kuitenkin pehmenemään häntä kohtaan ja ymmärtämään häntä.

Tutustuttuani "serkusten sodan" naisiin, huomasin että yksi kiinnostava nainen jäi vielä puuttumaan. Se, joka oikeastaan on eräänlainen vastavoima Gregoryn kuvaamille naisile - Anjoun Margaret. Gregoryn fiktiivisissä teoksissa Margaret jää taustalle, on mukana vain mainintoina keskusteluissa, mutta puhtaasti historiallisia faktoja tarkastellessa uteliaisuuteni herää. Margaret oli poikkeuksellisten naisten parissa kasvanut nainen, joka seitsemän lapsettoman vuoden jälkeen synnytti kauan odotetun pojan. Samoihin aikoihin hänen puolisonsa kuningas kärsi ilmeisesti jonkinlaisen hermoromahduksen, jättäen miehen kuukauksi katatoniseen tilaan. Yorkistien tavoitellessa kruunua oli Margaretin omaksuttava kuninkaan rooli ja taisteltava suojellakseen pientä poikaansa ja mielenterveydeltään haurasta miestään. Melkoinen nainen, kirjoittaisipa Philippa sarjassaan myös hänestä!

"And finally, to me these women are interesting as individuals. They are my heroines, they are my foremothers. To paraphrase Ecclesiaticus 44:1, 'Let us now praise famous women, and our mothers that begat us...' If a woman is interested in her own struggle into identity and power then she will be interested in other women. The lives of these, and the other women, show me a woman can do even without formal power, education, or rights, in a world dominated by men. They are inspirational examples of the strenght of the female spirit."

Sivuja: 306

Oppinut neiti / Kaari Utrio

2011-11-21T08:58:00.000+02:00

Olen pitänyt kovasti Utrion tuoreimmista, usein autonomian aikaan, sijoittuvista kirjoista, jotka ovat kepeitä ja hauskoja ja omaavat sanavalmiita ja kipakoita sankarittaria. Tämänkään kirjan sankaritar, Sofia Malm, ei petä. Häntä kuvaillaan harmaavarpukseksi, luullaan jopa peikoksi, silti tässä naisessa on itseluottamusta, älyä, sydäntä ja henkistä ryhtiä.

Kirjan juoni on pikkuisen ennalta-arvattava, ainakin minä muutaman luvun jälkeen pystyin jo hahmottamaan tulevat tärkeät juonenkäänteet, mutta eipä tuo haitannut. Minusta tuntuu että Utriolla on, ainakin näissä tuoreimmissa kirjoissaan, melkeinpä tietty sapluuna, jonka mukaan henkilöitä ja tapahtumia on hahmoteltu, sen verran samankaltaisina nämä kirjat mieleeni muistuvat. Mutta kumma kyllä, se ei häiritse minua, Utrioilta en niinkään kaipaa tai edes odota suuria yllätyksiä, nautin vain kiehtovasta kirjallisesta miljööstä, napakasta dialogista ja tietysti siitä rakkaustarinasta...

Tällä kertaa Utrio tarjoaakin kunnioitettavan määrän näyttämöitä tarinalleen, käväisemme mm. Pietarissa sekä Lapissa. Varsinkin tuo Lappi-osuus oli todella kiinnostavaa luettavaa, koska Lapin kansan vaiheet ovat ainakin meikäläiselle jääneet hiukan hämärän peittoon. Utrio onkin tehnyt kiitettävän määrän taustatyötä kirjaansa varten ja paikat, tavat ja tapahtumat alkavat tuntua eläviltä. Helsingin kuvaukset vähän jo hymyilyttävätkin - ainakin ne Vallilan pellot joilla lehmät laidunsivat. Niin on kaupunki muuttunut...

Näyttämöllä taas seikkailevat Smolnassa saakka koulutuksensa saanut kotiopettajatar Sofia Malm sekä taiteileva ja kyllästynyt paroni Christian Hackfelt.Nautittavia olivat myös Utrion sivuhenkilöt, kuten Solbergan kartanon väki ja melkein pelottavankin tomera Anna Pihlman, joka haluaa käännyttää maaorjatkin Raamatun lukuun. Vilahtaapa kirjassa Waltarin Tanssi yli hautojen teoksessakin pyörähtänyt Anna Rehbinder.

Lukutoukkana pidän siitä, että että sankaritar on oppinut neiti ja silti varsin reipaskin ilmestys. Vielä kun saisi lukea kirjan jossa oppinutta naista ei niin katsottaisi nenänvartta pitkin tai kuvattaisi harmaavarpuseksi, johon miehen rakastuminen on ihme... Jonain päivänä...

"Kummallista, miten hiirulainen sai Christianin suutahtamaan joka kerta tavattaessa. Neiti ei ollut varsinaisesti röyhkeä tai julkea eikä puhunut pahaa toisista. Hän vain sanoi mitä ajatteli. Vika oli siinä, että Sofia Malmin ajatukset eivt vastanneet Christian Hackfeltin kuvitelmaa naisten aivoituksista."

Sivuja: 431
Kirjasta lisää: Saran kirjat, Sallan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Booking it some more ja kirjailijan omat kotisivut, joilta löytyy ihania kuvia kirjan tapahtumapaikoista!

Minishoppaaja / Sophie Kinsella

2011-11-19T11:22:00.000+02:00

Taisin napata itselleni flunssan, koska viime päivät ovat mennyt kuumaa juodessa ja niistäessä. Aivotoiminta oli aika nollissa, siksi Sophie Kinsellan Minishoppaaja oli sopivaa luettavaa. Joskus sitä vaan haluaa laittaa aivot narikkaan ja lukea jotain jossa on taatusti onnellinen loppu.

Niille, joille Himoshoppaaja, Becky Blomwood, ei ole vielä tuttu, kerrottakoon että Becky on pirteä brittinainen, joka rakastaa shoppailua vähän liikaakin. Beckyn rakkaus muotia ja kauppoja kohtaan on saattanut hänet monenmoisiin vaikeuksiin jo kuuden kirjan ajan. Minishoppaaja-kirjassa Beckyn ja Luken tytär, Minnie, on jo ponteva ja vilkas 2-vuotias, jonka aktiivisuus aiheuttaa Beckylle päänvaivaa. Britanniaan on myös iskenyt finanssikriisi, joka tietysti työllistää Lukea, jolle Becky haluaisi järjestää yllätyssyntymäpäiväjuhlat. Tuttuun tapaan mopo karkaa taas Beckyn käsistä...

Himoshoppaaja on Bridget Jonesin ohella ollut yksi chick-lit suosikkejani. Varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat ovat ihan hulvatonta luettavaa, mutta tämä tuorein teos ei ihan imaissut mukaan samalla tavalla. Kenties Beckyn tarinaan on enää vaikea keksiä jatkoa, koska kirjailija tavallaan toistaa jo aiemmista kirjoista tutuiksi käyneitä teemoja? Siitäkin huolimatta on myönnettävä että pikku-Minnie on oikeastaan aika makoisa henkilöhahmo, joka todella piristää kirjaa. Silti juoni alkaa tuntua jo kertaalleen kierrätetyltä, Luken huolet, osteleminen, tutut keinot pulasta pelastumiseen...

Sinänsä Beckyn tarinassa on kiinnostaviakin teemoja, minä pidin eniten Beckyn yrityksistä olla hyvä äiti, siihen liittyvistä ylilyönneistä ja epäluuloista. Kirjan kannalta mietin olisiko sittenkin ollut parempi keskittyä näihin uusiin asioihin kirjassa ja jättää shoppailut tällä kertaa vähemmälle? Vai voiko Himoshoppaaja-sarjaa kirjoittaa ilman ostamista?

(Minnie on lastenkasvatusexpertti Nanny Suen arvioitavana.)"- Rebecca, Nanny Sue sanoo ystävällisesti, jos sinulla on asioita, jotka sinun pitää hoitaa, niin älä anna minun häiritä. Tulen mielelläni kauppoihin tai teen mitä tahansa te yleensäkin teette.
- Tätä näin! Yritän kuulostaa luonnolliselta. - Tällainen on meidän tavallinen päiväjärjestys! Kehittäviä leikkejä!
- Ota välipalaa, kulta, sanon Minnielle ja kaivan esiin spelttikeksin, jonka olen ostanut terveysruokakaupasta.
Hän katsoo keksiä epäluuloisesti, nuolaisee sitä vähän ja paiskaa sen lattialle ja kiljuu: - Muffi! Muffi STARBUCKS!
Naamani lehahtaa punaiseksi.
- Starbucks on ... meidän ystävien kissan nimi, sepitän kiihkeästi. - Ja Muffini on toinen kissa. Minnie on todella eläinrakas, etkö olekin, kulta?"

Kirjasta lisää: P.S Rakastan kirjoja, Luettua, Järjellä ja tunteella
Sivuja: 535

Hiljainen tyttö / Tess Gerritsen

2011-11-18T08:43:00.000+02:00

Olen tainnut lukea vuosien mittaan kaikki Tess Gerritseniltä ilmestyneet romaanit. Ensimmäinen, Lapsen sydän, vei jo mennessään ja Kirurgiin päästäessä olin jo fani. Sitten pikkuhiljaa innostukseni laimeni, Mefisto-klubin tyyliset kirjat eivät innostaneet. Sitten tuli Jääkylmä ja voi, että minä nautinkaan jokaisesta jäisestä ja pelottavasta hetkestä. Oli hieno tunne tajuta että vanha suosikkikirjailija on jälleen löytänyt sen tyylin, joka teidät alunperin toikin yhteen. Mutta Jääkylmän jälkeen oli vaikea lähteä lukemaan Hiljaista tyttöä, toivoin että se olisi yhtä hyvä. Pelkäsin ettei se olisi.

Hiljainen tyttö alkoi hiukan erilaisesti, hapuillen, mutta kiihtyi loppuaan kohden upeasti. Kirja tuli luettua yhden päivän aikana ja varsinkin lopussa kaikki muuttui niin mielenkiintoiseksi että muu maailma melkein katosi. Sain melkein sydänkohtauksen herran rämpyttäessä ovikelloa juuri kriittisellä, pimeällä, hetkellä kirjassa. Ja voi tuska kun tuo sama iloinen ihminen välttämättä halusi kertoa kaikenlaista vaikka KIRJASSA OLI PAHA PAIKKA. Ja voi miten vaikeaa on selittää toiselle miksen voi jättää kirjaa kesken. Enhän minä nyt voi jättää Rizzolia pahaan paikkaan yksin... Hpmhhph.

Vihreä lohikäärme vedestä nousee.

Tuuli kukkiin puhaltaa.

Valkoiset pilvet taivaalla kiitävät.

Musta tiikeri vuorta etsii.

Hiljainen tyttö osoittautui lähes yhtä hyväksi kuin Jääkylmä. Tietyllä tavalla pidin tästä melkeinpä pikkuisen enemmän, koska tällä kertaa pääosassa on suosikkini Jane Rizzoli. Niin ja Aasia ja kiinalaiset runot ja legendat - kyllä! Tällä kertaa Rizzolin ja Frostin huomion saa eräältä Chinatownin katolta löytyneen nuoren naisen tapaus, joka pian laajenee 19 vuotta vanhan joukkomurhan tutkimukseksi. Mutta miten murhaan liittyvät kadonneet tytöt?

"He ovat nyt kumpikin poissa. Ensin tyttäreni ja sitten mieheni riuhtaistiin sylistäni. Miten ihminen jaksaa elää, kun hänen sydämensä on särkynyt - ei vain kerran vaan kahdesti? Mutta tässä minä olen, yhä voimissa, yhä hengissä.
Toistaiseksi."

Kirjan mielenkiintoisin hahmo minun silmissäni oli rouva Iris Fang, joka taisi varastaa shown Rizzoliltakin. Mukavaa ettei Gerritsen tässä kohdin sorru stereotypioiden vietäväksi vaan antaa kiinalaisen viisikymppisen rouvan vetää wushu-koulua. (Ja ehkä pikkuisen hurmata Frostiakin...) Iriksesta kuulisin mielelläni joskus lisääkin, samoin kuin osaston uudesta etsivästä, Johnny Tamista. Jännityksen ystäville tässä on oivallinen makupala, tämä menee vuoden suosikit -kategoriaani.

"Jane ei pitänyt yhteensattumista. Tapahtuihan niitä elämän mutkikkaassa verkossa, mutta hän tunsi aina tarvetta selvittää, mikä oli saanut langat risteämään, oliko kyseessä aito sattuma vai jokin laajempi kokonaisuus, toistuvuus, jonka saattoi hahmottaa vain seuraamalla lankoja niiden alkuun asti. Ja niin hän istui työpöytänsä ääressä ja yritti tehdä juuri siten: seurata viittä erillistä lankaa, jotka olivat traagisesti leikanneet eräässä kiinalaiskorttelin ravintolassa yhdeksäntoista vuotta sitten."

Sivuja: 349
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi

Layla / Jari Tervo

2011-11-16T08:55:00.000+02:00

Minulla on viime viikkoina ollut kyseenalainen ilo lukea kirjoja, jotka ovat toki vahvoja mutta eivät kovinkaan miellyttäviä. Samalla polulla tallataan Laylankin kanssa, tällä kertaa aiheina ovat seksibisnes ja naisten alistaminen.

Laylassa Tervo kuljettaa kahta naista, kahta tarinaa, rinta rinnan. On suomalainen Helena, joka on saanut paljon, koulutusta, pienen Ilmari-pojan, mutta joka on heittänyt sen kaiken menemään. Nyt Helena yrittää ryhdistäytyä ja olla taas äiti Ilmarille - hän rupeaa prostiksi. On kurdityttö Layla, joka ei hääyönään vuoda verta. Layla pakenee henkensä edestä ja päätyy lopulta Suomeen työskentelemään prostituoituna.

Tervo maalaa ankeaa kuvaa seksibisneksestä ja ihmiskaupasta, naisten oikeuksista. Ihan hyvä että tätä asiaa nostetaan esiin, liian helposti sitä tulee tuudittautuneeksi siihen uskoon ettei meillä täällä Suomessa tunneta maailman pahuutta. Varmasti tunnetaan. Miten helpolta Tervo saikaan bisneksen perustamisen ja pyörittämisen näyttämään! Tämän tarinan sankareita ovat laylat ja helenat, jotka kaikesta huolimatta pyrkivät selviytymään. Vieraassa maassa, kielitaidottomina, väärin kohdeltuina ja rankassa ammatissa, hyväksikäytettyinä. Unelmia ja haaveita on kai meistä jokaisella, ne pitävät näitäkin naisia elossa ja liikkeellä.

Laylassa on mukavasti vauhtia ja yllättäviäkin käänteitä, se tekee kirjasta mukavan nopealukuisen. Tyyliltään ja aiheeltaankin se muistuttaa jonkin verran Jarkko Sipilän Takamäki-sarjaa. Kielellisesti minua häiritsi yksi asia - sanan prosti käyttö? En ole koskaan tätä termiä nähnyt käytettävän, mm. myös Takamäki-kirjoista se puuttuu vaikka niissä käytetty kieli tavoitteleekin kadun karheutta.

Layla on aiheuttanut kohtuullisen määrän kohua ja keskustelua mediassa, viimeisimpänä ihmetyksenä on kaiketi Jari Tervon jääminen jälleen pois vuoden Finlandia-ehdokaslistalta. Harmillista, sillä Layla on kyllä oikeastaan yllättävän hyvä, minä pidin tästä enemmän kuin aikaisemmin viikolla lukemastani Laila Hirvisaaren kirjasta Minä, Katariina. Mutta mielipiteitä ja makuja on monia... Luulen kuitenkin että tulen jatkossa lukemaan lisääkin Tervoa.

"- Miljoona vuotta, Helena sanoi.
Hän pysähtyi ja säteili. Ihminen oli ilmestynyt maailmankaikkeuden viisitoistametriseen koivuun yksi millimetri sitten.
Latvasta yksi millimetri alaspäin oli ihmisen aikaa.
Kun Helena oli oppinut tämän, hänen oli vaikea pitää ihmistä maailmankaikkeuden keskipisteenä.
Ihminen ei ollut kaiken mitta. Ihminen oli vain suuruudenhullu, ja sitäkin ihan pienuuttaan.
Se katsoi aurinkoa taivaalla ja peitti sen pikkurillinsä viimeisellä nivelellä.
Ihminen oli olevinaan niin valtava.
Ihminen oli ilmestynyt puun latvaan hetkeä ennen puun kaatumista ja ilmoitti olevansa sekä puun että sen kaatumisen että kaikkien häntä ennen maailmankaikkeuteen ilmestyneiden eläinten, kasvien ja kivien syy.
Jumala oli ihmisen mukaan ilmoittanut näin, Helena sanoi.
- Ihminen on vitun diiva, Verna sanoi."

Sivuja: 362

Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Kaiken voi lukea!, Aamuvirkku yksisarvinen, Erjan lukupäiväkirja, Ilselä, Booking it some more

Minä, Katariina / Laila Hirvisaari

2011-11-14T09:52:00.000+02:00

Tässä kuussa liikutaankin paljon Pietarin hovissa... No, mikäs siinä... Katariina tuli vastaani kirjaston pikalainahyllyssä. Olen aikaisemmin tainnut lukea yhden Hirvisaaren, joka ei oikein ollut minun juttuni. Ei huono, mutten rakastanutkaan sitä. Finlandia-uutisten siivittämänä ajattelin kuitenkin antaa Laila Hirvisaaren teoksille uuden mahdollisuuden. Ja onhan Katariina toki mielenkiintoinen nainen...

Finlandia-ehdokkuuden napannut Minä, Katariina kertoo Venäjän keisarinna Katariina Suuren tarinan. Katariina oli syntyjään saksalainen ruhtinatar Sofia Auguste Friedrike. 14-vuotiaana Sofia naitettiin Venäjän kruununperilliselle, suuriruhtinas Pietarille, erikoislaatuiselle ja yksinkertaiselle miespojalle, joka joi paljon, peseytyi äärimmäisen harvoin ja rakasti vain tinasotilaillaan leikkimistä.

Avioliiton myötä Sofiasta tuli suuriruhtinatar Katariina. Elämä keisarinna Elisabetin hovissa ei ole helppoa, keisarinna tuntui epäilevän pahaa kaikista ja nuori suuriruhtinatar oli täysin keisarinnan armoilla. Hovin ulkoinen prameus oli kova kontrasti sen henkiselle kylmyydelle ja likaisuudella.

Katariinan taival on kova ja ankea, mutta jää kirjassa jollakin tapaa pintapuoliseksi. Kenties se johtuu kerronnasta, kirjassa tarinaa kuljettaa eteenpäin jalkansa loukannut kuusikymppinen Katariina, joka kertoo elämänsä tarinaa ylikamariherralleen Leon Denikinille. Välillä kirja viipyilee iäkkään Katarinan elämässä, kohtaamme saavutuksia, rakastajia, lapsenlapsia, ikääntyvän naisen mietteitä menneestä ja kuolemasta, vanhenemisesta. Tämä kenties loppujen lopuksi onkin paras osa kirjassa, sillä Katariinan kertoessa menneestä, huomasin alkavani kyllästyä, vaikka kuvatut vaiheet ja tapahtumat historiassa ovatkin oikein kiinnostavia. Hirvisaari vyörytti eteeni suuren määrän tutkimustyötä, yksityiskohtia ja nimiä - ehkä hiukan liiankin suuren. Jollain tapaa nuori Katariina jäi myös melko pintapuoliseksi tuttavuudeksi, en päässyt hänen päänsä sisään vaikka yritinkin.

Koska edellisestä Laila Hirvisaaren kirjastani on vuosia aikaa, en osaa vertailla kirjaa aiempiin tuotoksiin tai sanoa edustaako tämä kirja hyvin kirjailijan tyypillistä tuotantoa. Finlandia-veikkauksia en osaa tehdä, mutta minä en tästä kirjasta lumoutunut. Toki uskon, että monelle se on mielenkiintoinen lukukokemus.

(Juuri kihlautunut Katariina matkaa talvisessa Venäjässä.)"Paluumatkalla mietin vakavasti, millaiseen elämään minut oli Stettinistä tuotu. Se mitä näin oli vihdoinkin syvää Venäjää. Näin tähtikirkkaita öitä, suuria rajattomia aroja ja pieniä kyliä. Näin ihmisiä jokien varsilla kumartamassa syvään keisarilliselle seurueelle. Osa heistä laskeutui polvilleen painaen kasvonsa maahan. Pyöreitä venäläisiä kasvoja, kirjailtuihin huiveihin päänsä peittäneitä naisia joilla oli hymy herkässä. Köyhää väkeä, mutta osaansa tyytyneitä. Näyttivät puhtaammilta kuin me, viikkoja matkustanut herrasväki. Naiset lauloivat, nauroivat, vilkuttivat, heräsivät yhtäkkiä ikään kuin eloon, nostivat vauvojaan näkyville."

Sivuja: 601
Kirjasta lisää: Saran kirjat

Minun Kiinani 1. Isän aika / P. ôtié, Li Kunwu

2011-11-13T11:00:00.000+02:00

Minun Kiinani 1. Isän aika on kolmiosaisen sarjakuvatrilogian ensimmäinen osa. Kirjassa Li Kunwu kertoo kuvaa oman tarinansa kautta Kiinan lähihistoriaa varsin elävästi. Ensimmäinen osa alkaa Lin vanhempien tapaamisella 1950-luvulla ja päättyy puhemies Maon kuolemaan vuonna 1976. Noihin vuosiin mahtuu mm. Kiinan Suuresta Harppauksesta johtuva nälänhätä ja kulttuurivallankumous kaikkine seuraamuksineen - sekä nuoren Lin syntymä, kouluvuodet ja liittyminen Puna-armeijaan nuorena sotilaana.

Nyt on tunnustettava että minusta tulee tätä menoa vallan sarjakuva-friikki, niin monta hyvää sarjista olen saanut lukea kuluneen kuukauden aikana! Mutta Minun Kiinani on kyllä ehdottomasti kuukauden, ellei peräti vuoden paras sarjakuva. Niin hyvä, että olisin halunnut lukea trilogian muutkin osat yhteen putkeen. (Mutta ilmeisesti ne eivät ole ilmestyneet vielä. Harmi.)

Kirja tavoittaa hienosti sen kollektiivisen "harhan" ja hulluuden, joka piti Kiinaa vallassaan tuolloin. Siinä on surumielisyyttä joka syntyy menneisyyden virheiden tajuamisesta ja tuskaakin mukana. Li Kunwun piirrostyyli tukee hienosti tarinaa, kirjan eri lukuja on jaksotettu myös valokuvilla Lin perhealbumista, joka antaa sarjakuvalliselle tarinalle lisää voimaa ja uskottavuutta. Tämä on totta, tämä tapahtui...

Minun Kiinani pääsee minun tämän vuoden suosikkieni joukkoon, niin paljon tästä lukukokemuksesta nautin!

Lisää kirjasta: Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Mustetta ruudulla

Shenzhen, Pjongjang / Guy Delisle

2011-11-12T10:55:00.000+02:00

Suhtaudun välillä vähän varautuneesti kirjoihin jotka ulkomaalainen on kirjoittanut vieraasta kulttuurista - joskus on niin helppo tulla ennakkoluulojen tai väärinkäsitysten viemäksi. Näihin kirjoihin kuitenkin tartuin huolettomasti (ja oikeastaan aika innokkaastikin), koska olin ehtinyt tutustua Pohjois-Korean elämään Barbara Demickin Suljetun maan muodossa ja Shenzhen taas on tuttu paikka omien matkojeni kautta. Varsinkin jälkimmäinen kiinnosti minua kovasti - kokisiko Delisle kaupungin samalla tavalla kuin minä?

Delislen kirjat ovat oikeastaan sarjakuvan muotoisia pieniä oma elämänkerrallisia väläyksiä animaattorinakin toimivan miehen muutamia kuukausia kestävistä työmatkoista. Kyseessä olevien maiden lisäksi kirjoista saakin jonkinlaisen kuvan animaattorin työstä tai pitkiä työmatkoja tekevän arjesta, joka ei hirveän herkulliselta vaikuta. Toinen toistaan muistuttavia hotellihuoneita, kurjia (tai joskus ihan hyviäkin) ruokapaikkoja, yksinäisyyttä, tylsyyttä ja - kielimuuri.

Kirjoista Shenzhen nousee minulle kiinnostavammaksi. Vaikka Pjongjang tarjoaakin ihmetystä ja kummastelua niinkuin vain Pohjois-Korea voi, pääsee Delisle minusta mielenkiintoisempiin mittasuhteisiin Shenzhenissä. Ilahdun kun löydän kummastuksen aiheen tai havainnon, jonka minäkin olen tehnyt, voin eläytyä joihinkin kuvista. Shenzhenin piirrosjälki on hetkittäin suttuisempaa, kuin hiilellä piirrettyä ja sekin tuntuu jollain lailla sopivan albumin aiheeseen ja työmatkailijan yksinäiseen arkeen.

Googlettelu paljasti Delisleltä ilmestyneen kolmannenkin matkakirjan, tällä kertaa Burmaan sijoittuvan. Yritän pitää silmäni auki senkin varalta...

Kirjoista lisää: Oota, mä luen eka tän loppuun, Lainatädin lukuvinkit

Guy Deslisle - Pjongjang

Guy Delisle - Shenzhen

A Fair Maiden / Joyce Carol Oates

2011-11-10T17:51:00.001+02:00

Tämän Joyce Carol Oatesin kirjan löysin Arlandan lentokentältä, melkeinpä piilosta. Kirja oli ohut, mutta toisaalta matkaakaan ei ollut enää paljon jäljellä...

Jos A Fair Maiden olisi musiikkia, luulisin sen olevan jonkinlainen argentiinalainen tango, intohimoinen ja kohtalokas. Kahden tanssijan vuorovaikutusta ja melkeinpä jonkinlaista taistelua, pyörien keskinäisen vetovoiman ympärillä. Tanssijoina tällä kertaa ovat 16-vuotias Katya, vanhempiensa ja muunkin maailman kaltoinkohtelema ja väheksymä ja Marcus Kidder, mystinen ja varakas, hurmaava vanha herra.

Eräänä päivänä Marcus lähestyy lapsenvahtina toimivaa Katyaa. Ensi alkuun vaikutelma tuntuu selvältä, vanha mies lähentelemässä nuorta tyttöstä. Sitten onkin Katyan vuoro ja Oates kääntääkin asetelman, nuori onnenonkija yrittää käyttää hyväkseen vanhaa herraa. Vuoropuhelu, asetelmien muuttuminen jatkuu kirjan edetessä eikä lukija ole pian ihan selvillä siitä, kuka käyttää hyväkseen ja ketä - vai käyttääkö kukaan. Oates vie ja minä vikisen.

Mitä pidemmälle kirja (ja Katyan ja Marcusin suhde) edistyy, sitä enemmän huomasin jonkin häiritsevän minua. Ei toki tekstissä itsessään, mutta siinä sisällössä. Vaikka vaikea elämä onkin ulkoisesti koventanut Katyaa niin sisäisesti hän on viaton ja kokematon tyttö ja huomasin jollakin tapaa haluavani suojella häntä. Marcus alkoi tuntua hetkittäin lipevältä - saalistajalta, joka vaanii tyttöä jolla ei ole vanhempia huolehtimassa. Jokin pieni kiukkuinen ääni mutisi korvieni juuressa: "Tämä on väärin!".

A Fair Maiden ei ollut kirja jonka lukemisesta nautin, johtuen siitä että aihepiiri oli loppujen lopuksi aika rankka ja Oatesin kuvaus Katyasta oli kenties liiankin todentuntuinen. Silti, kirja imaisee tehokkaasti mukaansa ja kirjailija todella leikittelee lukijansa tunteilla ja uskomuksilla pelottavan todentuntuisesti.

"He is the only who loves me. And I love him. He is a dirty old man, a pervert. You must know.Marcus Kidder! Not ever.A gentleman-pervert. A rich-old-man-pervert.He adores me. He adores Katya, he believes in her.There is no Katya - it's all in his head! What a joke.He gave me money for Momma when no one else would. He pays me, and he loves me. And I love him.For his money, bitch. We know."

Sivuja: 231

Koko kadun kasvatti / Maeve Binchy

2011-11-09T16:42:00.000+02:00

Maeve Binchy herättää minussa ristiriitaisia tunteita, toisaalta hänen kirjoissaan on jotain viehättävää (kuten Irlanti, jossa haluan vielä jonakin päivänä käydä) ja toisaalta jokin kirjojen runsaudessa jo alkaa häiritä. Binchyn kirjoissa on nimittäin yleensä hirmuisesti henkilöitä, hän näyttää käyttävän aikaisempien kirjojensa henkilöitä sivurooleissa, jolloin lukija toki saa mukavasti seurata näiden vaiheita eteenpäin, mutta tässä vaiheessa henkilökavalkadia alkaa olla jo melkoisesti enkä ainakaan minä enää jaksa muistaa millainen tausta on vaikkapa herttaisella Muttiella tai lääkärinä toimivalla Claralla.

Binchyn kirjoissa minua viehättää niiden viattomuus ja yhteisöllisyys. Pahoja asioita kyllä sattuu, mutta niihin ei mennä kovin syvälle. Ja pahojen asioiden sattuessa, yhteisö, tässä kirjassa St. Jarlath's Crecsentin asukkaat, auttavat ja tukevat. Minusta ajatus pienestä kortteliyhteisöstä, jossa erilaiset ihmiset tukevat toisiaan on ihana, varsinkin nykyaikana, jossa tuskin tiedetään naapurin nimeä. Silti ennalta-arvattavuus, henkilömäärät ja tietynlainen yksinkertaistaminen vähän haittaavat. Tuntuu kuin Binchy liikkuisi vain henkilöidensä pinnalla, ei sisällä sydämessä.

Tässä kirjassa tapaamme alkoholiongelmista kärsivän Noelin, josta on pian tuleva pienen Frankie-tyttösen yksinhuoltajaisä vaikkei hän sitä vielä tiedäkään. Binchymäiseen tyyliin Noel on pian saanut lastenhoitoavukseen koko kadun asukkaat, mukaan lukien äärimmäisen pystyvän Amerikan serkku Emilyn ja ravintoloitsija Antonilta rakkautta hakevan Lisa. Jottei kaikki olisi ihan niin yksinkertaista, heitetään soppaan myös mukaan tiukkapipoinen sosiaalityöntekijä Moira. (Ja jokunen muukin henkilö...)

Ihan huikeaa kirjallista elämystä on tämän kanssa turha odotella, mutta leppoisana välipalana tämä kirja ei ole yhtään hullumpi. Jotenkin silti kaipaisin Binchyltä joskus vähän itsenäisempää teosta tai ainakin sellaista jossa vanhaa henkilökaartia olisi karsittu jo kovalla kädellä.

"Frances Stella Dixon Lynch syntyi keisarileikkauksella lokakuun 9.päivänä kello 7 illalla. Hän oli pikkuruinen mutta virheetön. Kymmenen pikkuruista virheetöntä sormea, kymmenen pikkuruista virheetöntä varvasta ja tuuhea tukka pienessä virheettömässä päässä. Hän katseli otsa kurtussa ympäröivää maailmaa ja nyrpisti pientä nenäänsä, ja parkaisi sitten aivan kuin kaikki olisi jo ihan liikaa.
Hänen äitinsä kuoli kaksikymmentä minuuttia myöhemmin."

Sivuja: 461
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä

Kirjallinen TV-vinkki Mma Ramotswen ystäville

2011-11-08T16:08:00.000+02:00

Kuva: Pinterest

Mma Ramotswen ystäville ilmoitettakoon ilouutinen - TV1 on suuressa viisaudessaan päättänyt lähettää HBO:n Mma Ramotswe -sarjan. Sarjaa esitetään keskiviikkoisin klo 22:00.

Sain muutama joulu takaperin mieheltäni tämän setin DVD:llä ja tykkäsin siitä kovasti, tekijätiimi oli mielestäni tavoittanut Naisten etsivätoimisto nr 1:n hengen oikein kivasti, etenkin Mma Ramotswen ja Mma Makutsin esittäjät tekivät hienoa työtä.

Luvassa siis leppoisaa rikosten ratkaisua Botswanan malliin ja kuppi (tai kaksi) rooibosia!

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

2011-11-07T20:21:00.000+02:00

Tarkoin vartioitu talo oli poltellut mieltäni siitä saakka kun Saran blogista kirjasta luin. Romanovit ovat aina kiinnostaneet minua enkä taida olla ainoa jota kauniin perheen traaginen kohtalo liikuttaa. On minulla on omakin Romanov-tarina, tosin pieni vain. Mummini äiti oli nimittäin aikoinaan Talvipalatsissa piikana, pyykkiä hoitamassa mikäli oikein olen ymmärtänyt. Kun luin tätä mietin sitä nuorta tyttöä lakanavuorten keskellä, pääsiköhän hän näkemään palatsin loistoa tai keisariperhettä koskaan?

John Boynen kirja vie meidät siis palatsien loistoon, viimeisten Romanovien keskelle. Tarina kulkee Gregorin, nuoren maalaispojan mukana, ensin Pietariin, sitten synkkään Jekaterinburgiin ja lopulta maailmalle. Kirjassa liikutaan useammalla ajallisella tasolla, toisaalta seurataan aikaa Romanovien hovissa, toisaalla taas jo iäkäs Gregori seuraa vaimonsa Zojan taistelua syövän kourissa. Kirjassa nuo tasot tukevat mukavasti toisiaan, mitä pidemmälle menneisyyden tarina etenee, sitä enemmän Boyne sallii henkilöidensä sanoa myös nykyajassa. Koskettavinta kaikessa minulle oli vanhan Gregorin suru vaimonsa sairaudesta, hätä toisen puolesta, tarrautuminen toivoon vaikkei sitä olisikaan ja muistoihin vaipuminen.

Tarina juoni ei sinänsä tarjoa mitään uutta, sama ajatus taitaa olla jo moneenkin kertaan käytetty, mutta kokonaisuus oli tässä silti kiehtova. Vaikka Gregorin rakkaustarina tuntui kyynikon mielestä hivenen epäuskottavalta, mutta romantikko minussa taas halusi uskoa, maailmahan tarvitsee kauniita, mahdottoman tuntuisia rakkauksia. Samalla tavalla ihmettelen hiukan sitä, kuinka helposti Gregori pääseekään juttusille itsensä tsaarin kanssa, joka sentään oli Jumalan edustaja Venäjällä ja kuinka sivistynyt poika Gregori oli ollakseen musikka...

Edellämainituista syistä huolimatta pidin kyllä Tarkoin vartioidusta talosta vaikkei se suuri rakkauteni ollutkaan, mutta mukavaa viihdettä kylläkin. Romanovien maailma on varmasti tarinankertojalle antoisa, lukisin tästä mielelläni lisääkin. Yllättäen, tästä kirjasta oli vaikea kirjoittaa, sillä ne asiat, joista haluaisin eniten puhua, ikävästi paljastavat juonta. Pidän siis mölyt mahassani...

"Hän ehkä vaistosi tuloni, sillä hän nosti leukaansa, suoristi selkäänsä ja käänsi sitten varovasti päätään vasemmalle, niin että näin hänen profiilinsa. Punaiset läikät kukkivat hänen poskillaan, huulet olivat raollaan ja kädet irtosivat suihkulähteen reunasta niin kuin olisivat halunneet kiihkeästi puuhata jotakin mutta rauhoittuivat sitten. Pystyin näkemään hänen täydellisten silmäripsiensä värähtelyn kylmässä ilmassa, tunsin hänen ruumiinsa joka liikahduksen.
Ja kuiskasin hänen nimensä aivan hiljaa.
Anastasia."

Sivuja: 446
Kirjasta lisää: Leena Lumi, P.S Rakastan kirjoja,
Sadun luettujen kustantamohaaste: Bazar