lauantai 31. elokuuta 2013

Elokuun luetut & kesämuistot-haaste

Kesä tuli, kesä meni. Elokuun lämpö alkaa olla vain muisto vielä ja puissa alkaa olla jo häivähdys ruskaa. Tämä aika vuodesta tulee minulle aina yllättäen ja usein ihmettelen mihin kesä oikein menikään. Töihinpaluu oli mielenkiintoista, kuten aina. Tuttuihin rutiineihin paluu tuntuu samaan aikaan jotenkin turvalliselta ja samalla vähän ahdistavaltakin. Sieltä ne tulevat, aikaiset aamuherätykset, ruuhkat ja arjen pyöritys. Ihanaa ja kamalaa!

Elokuun luetut

Luin elokuussa 5105 sivua (pl. äänikirjat ja sarjakuvat). Luettuja kirjoja kertyi yhteensä 22 kpl, joista äänikirjoja oli 2 ja sarjakuvia 6. Kuukauden hitteihin kuuluivat Pekka Hiltusen ISO, Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät ja Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa. Jouduin tosin kovasti perustelemaan itselleni sitä, miksei Kristina Ohlssonin Varjelijat päässyt listalle.


Haasteiden tilanne

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus eteni askeleen verran kun valloitin Portugalin. Sarjakuvahaaste karttui peräti viidellä kirjalla, joista 3 olivat Aya-kirjoja ja kotimaisiin kirjailijoihin tutustuminen karttui 2 uudella.

Entäs ensi kuussa?

Syyskuu on lempikuukauteni, odotan sitä aina innokkaasti. Tänä vuonna se tuo muassaan ainakin muutamia kirjabloggaajien tempauksia, ensimmäisestä tulee lisää tietoja jo ihan lähipäivinä.

Ja vielä lopuksi, haastepostaus. Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni haastoi minut jakamaan 10 hyvää ja 10 huonoa kesämuistoa. Haasteen hengessä heitän pallon Suketukselle, Mari A:lle ja Rozille.

 Hyvää kesässäni olivat:

1.Budapestin illat
Suuntasimme Unkariin kesäreissulle heti lomien alettua. Budapest oli helteinen ja kaunis, minusta parasta siellä olivat illat. Illan hämärtyessä, lämpötila alkoi muuttua siedettäväksi ja ihmiset hakeutuvat ravintoloihin illastamaan. Jossain soi aina musiikki ja tunnelma oli rauhallinen ja romanttinen, silti eloisa.
2. Valo
Valo on se, mitä kesässä eniten kaipaan. Valokuvaus on pieni paheeni ja tuskailen usein talvisin sitä, että kuvien ottamiselle jää valon vähyyden takia niin vähän aikaa. Mutta kesä, on pehmeä aamuinen valo, suora ja kirkas valo keskipäivisin sekä suosikkini, kaunis punainen iltavalo. Valo, tulen kaipaamaan sinua tulevina kuukausina!
3.Lenkkeily
Lenkkeily on minun juttuni ja henkireikäni mutta olen harmikseni joutunut kärsimään monenlaisista krempoista viime vuosina, viime vuonna en juuri pystynyt juoksemaan lainkaan. Tänä vuonna aloitin siis harjoittelun aika lailla nollatasolta ja iloitsin hoksattuani parannuksen juoksutekniikkaani. Treeni lähti sujumaan ja sain kokea ihan juoksemisen iloakin. (Tosin tätä kirjoittaessani jalka vaivaa taas, mutta ainakin muisto vähän lämmittää.)
4.Viljapellot
Mitäpä noista voisi sanoa? Todellinen ilo silmälle. Rakastan peltojen katselemista ja kuvaamista, jotenkin huonokin päivä muuttuu paremmaksi kun saa kävellä jonkin kauniin ja vaikuttavan lähellä.
5. Vadelmat
Namsk. Juoksulenkkini loppui lähelle villivadelmapensaita ja loppukesästä tuli tavakseni napata lenkin päätteeksi aina vähän herkkuja suoraan puskista. Parhautta.
6. Päivien pituus
Kesä on siitä ihanaa aikaa, että valon määrä antaa meille enemmän tunteja päivään. Minä, joka talvella alan kaivata nukkumaan jo klo 19 aikaan, puuhailen lesällä kaikenlaista vielä klo 22. Yht'äkkiä on AIKAA.
7. Jäätelö.Jäätelö on kyllä hyvää milloin tahansa mutta helteiseen päivään se kuuluu erityisen hyvin. Budapestissä sain muuten ehkä elämäni kauneimman gelato-tuutin!
8. Huolettomuus
Tämä ehkä liittyy jo kohtaan 6, kesällä vain tuntuu että kaikki on mahdollista ja että kesä jatkuu ikuisesti. (Tosin minusta tuntuu myös talvisin siltä etteivät pakkanen ja lumentulo ikinä lakkaa, mutta se on toinen ja ei-niin-ihana juttu se.)
9. Jousiammunta
Kuluneena kesänä kokeilin ensimmäisen kerran jousiammuntaa ja tykkäsin. En voi kehua olleeni erikoisen hyvä, mutta kivaa oli. Plussaa tuli myös Robin Hood-viboista.
10. Seikkailut
Uudet paikat ja kokemukset ja meneminen sinne minne nenä näyttää. Ilman karttaa tai suunnitelmaa.

Huonoa kesässäni olivat:

1. Hyttyset
Kuulun niihin ihmisiin joita hyttyset rakastavat ja jotka ovat allergisia niiden pistoille. Ihastuttava yhdistelmä. Yksi pisto synnyttää 2 euron kokoisen paukaman, josta riittää iloa monelle päivälle. Tästä syystä suhtaudun mökkeilyyn hieman varoen, mukana pitää olla vähintään paria karkoitetta sekä allergialääke, jotta pahin kutina taittuu.
2. Helle
En kuulu niihin ihmisiin, jotka rakastavat korkeita lämpötiloja. Olen luonteeltani puuhailija enkä oikein osaa vain makoilla paikallaan, paitsi ehkä lukiessa, joten kovat helteet eivät saa kannatusta täältä. Varsinkin Budapest (+35 astetta) oli jo vähän turhankin kuuma päivisin.
3. Pietarin risteily
Pietarin reissumme ei ollut niitä onnistuneimpia. Hytti haisi suoraan sanottuna pahalta ja helteisessä Pietarissa oli kielitaidottoman yllättävän vaikeaa toimia. Kaupunki oli kaunis, mutta varsinkin sota-aiheiset matkamuistot herättivät ristiriitaisia tunteita mummin ja ukin kokemusten takia.
4. Kesäloman alun odottaminen
Kesäloman alkamisen odottaminen on minulle aina tuskaista. Tämä kesä oli työpaikallani melkoisen kiireinen, joten hommia painettiin täysillä kirjaimellisesti viimeisen työpäivän viimeiseen minuuttiin saakka.
5. Kesän loppuminen
Vaikka syksy onkin lempivuodenaikani, liittyy kesän päättymiseen aina haikeutta. Nytkö se jo loppui...
6. Kesäflunssa
En tykkää.
7. Loman lyhyys
Saman pituinenhan se taisi olla kuin kaikilla muillakin, silti jotenkin kyseessä oli hurjan lyhyt aika. Haluan enemmän pitkiä iltoja ja huolettomuutta.
8. Paluu arkeen
Paluu arkeen on tavallaan lohdullinen ja kivakin juttu, mutta kyllähän se silti kirpaisee. Aikaiset herätykset, aamuruuhkat.
9. Hyttyset
Mainitsinko jo, että inhoan niitä?
10. Viherpeukalon täydellinen puute
Kukkaloisto puuttui pihalta tänäkin vuonna. Vain basilika kukoisti. :(

perjantai 30. elokuuta 2013

Valepoliisi / Jarkko Sipilä

Rikosromaanien lukemisessa on jotenkin oudon leppoisaa. En tiedä johtuuko se tietystä ennalta-arvattavuudesta juonessa vai siitä valheellisesta turvallisuuden tunteesta kun tietää että pahikset on saatu telkien taakse, mutta yhtä kaikki dekkarit ovat minusta oivaa aivojen rentoutusta. Jarkko Sipilän kirjoissa on toki se huono puoli, että turvallisen olo saavuttaminen on vaikeampaa koska rikokset ovat realistisen oloisia ja tapahtuvat usein vieläpä tutuissa paikoissa. (Muistan että eräässäkin kirjassa sattui olemaan työmatkani varrelle sijoitettu huumetalo ja taisin kotiin kävellessäni muutaman päivän ajan tarkkailla maisemia tavallista enemmän...) Takamäki tiimeineen on kuitenkin sen verran pätevän oloista porukkaa ettei allekirjoittanutta sittenkään (ihan kauheasti) pelota.

Tällä kertaa tiimin eteen tulee parikin juttua. Joutsamo saa tutkittavakseen Kalasatamassa tapahtuneen pahoinpitelyn, Takamäki taas pohtii Itäkeskuksen lumipenkasta löytyneen ruumiin taustoja. Ulkomaalaisesta uhrista nimittäin ei juuri amerikkalaisen syntyperän lisäksi heru muita tietoja. Vähitellen tapaukset alkavat nivoutua yhteen ja joutuupa Suhonenkin ottamaan aliaksensa Suikkasen käyttöön kun Malmilla alkaa meno käydä maahanmuuttajien ja alkuperäisväestön kanssa käydä kuumaksi.

Takamäki-sarjan edellinen kirja, Suljetuin ovin, on jäänyt mieleeni tehokkaana pakkauksena joka tuli ahmittua lähes kerralla. Ihan samoihin sfääreihin Valepoliisi ei yllä vaikka kirja kyllä tehokkaasti pitikin otteessaan. Minun makuuni juonenkäänteet tuntuivat tällä kertaa vähän turhankin eksoottisilta vaikka maahanmuuttaja-asian käsittely toki onkin ajankohtainen juttu. Poliisiromaaneista pitäville kyseessä kuitenkin lienee kelpo kirja, jossa on tuttuun tapaan reilu annos katujen meininkiä. Kirjan nimi tosin jäi minulle vähän mysteeriksi, ehkä se aukeaa paremmin muille?

Sitten vähän juttua asian vierestäkin. Valepoliisi oli kirjaston kirja - kiitoksia vain uutterimmalle sponsorilleni - ja olen ärsyyntynyt siitä, että joku edellisistä lukijoista oli katsonut asialliseksi kirjoittaa kommenttejaan kirjaan, mm. sana asianajaja oli yliviivattu ja korvattu sanalla fasisti. Hauskaako? Ei minusta. Jos luen Jarkko Sipilän kirjaa, olen kiinnostunut lähinnä hänen mielipiteistään, en tuon satunnaisen lukijan enkä arvosta moista pakkoluettamista. Lisäksi harmittaa kun joku päättää kohdella tuolla tavalla yhteistä omaisuutta! Mielipiteille on oma paikkansa, mutta ei näin.
"- Oletko viime vuosina Malmössä tai Södertäljessä? Molemmissa on ulkomaalaislähiöitä, joihin sen paremmin poliisit, palomiehet kuin ambulanssit ei suostu menemään. Jos on pakko, niin isketään isolla joukolla ja panssariautoilla. Työttömyys lähentelee yhdeksääkymmentä prosenttia. Jengit ammuskelevat toisiaan. Kuin brasilialaisessa favelassa."
Crime Time, 2013
Sivuja: 271

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan / Eeva Tenhunen

Eeva Tenhusen Mustat kalat putkahti puhelimeeni ilmaisena herkkupalana, jonka laitoin talteen kirjattomia hätätiloja varten.  Odotukset olivat korkealla, sillä olin lukenut kehuja Tenhusesta ainakin Kirjainten virrassa -blogin Hannalta - kiitos vinkistä! Elisa Kirjan myyntikikka myös puri, sillä Mustista kaloista innostuneena päätin kliksutella puhelimeeni myös Keisari seisoo palatsissaan -kirjan. Molemmat Tenhusen teokset osoittautuivat mainioksi kesädekkareiksi, jotka kulkivat mukanani kätevästi niin Budapestissa, Pietarissa kuin Salossakin. Hassua, vuosi sitten otin varovaisia ensiaskeliani e-kirjan kanssa ja se jo tuntuu olennaiselta arjen osalta, paikalta josta aina löytyy kirja!

Mustat kalat sijoittuu Olavinlinnan jylhiin maisemiin, jossa opiskelijatyttö Liisa aloittaa kesätyöt oppaana. Nuorten oppaiden parissa lempi leiskuu ja turisteista riittää jutun juurta kunnes juuri kihlautunut Kirsi murhataan. Keisari seisoo palatsissaan vie taas Liisan legendaarisen ja jo edesmenneen kirjailijan kotikonnuille tekemään tutkimusta miehestä. Valitettavasti yksi Liisan haastateltavista kuitenkin pian kuolee ja kun tunnelma alkaa muuten olla uhkaava, kutsutaan taas paikalle komisario Martti Halla.

Sekä Mustat kalat että Keisari hurmasivat rentoudella ja menneiden vuosikymmenten tunnelmalla. Sijoittaisin ne cosy mystery -sarjaan sillä kirjassa ei raakuuksilla mässäillä ja pelätäkään ei tarvitse, mutta mysteerin ratkaisemisen ilo toki on tallella. Ilahduin kovasti huomatessani kirjojen olevan myös hauskoja, Liisan mietteet hymyilyttivät ja toivat viattomuudessaan mieleeni myös tyttökirjat. Tenhusen kirjat ovatkin tavallaan myös aikamatkoja 1960 ja 1970-luvulle, sillä mm. kirjojen ihmissuhteissa on jäljellä menneiden aikojen kainoutta. Päähenkilö, Liisa, myös pyörtyilee ja kirkuu nykyaikaisia kanssasisariaan enemmän - nykysankarittarella moinen käytös tuntuisi heikkoudelta, ehkä ärsyttäisikin, mutta tässä yhteydessä hän tuntuu kuitenkin vain sympaattiselta, samaistuttavalta ja herttaiselta.

Taidanpa lukea lisääkin Tenhusta!
"- Nyt te painutte ensimmäiseksi kuumaan kylpyyn, hän määräsi. - Muuten onnistutte kaikkien tyhmyyksien lisäksi hankkimaan itsellenne flunssan.
- Kauhean proosallista saada flunssa, kun on juuri selvinnyt hengissä murhasta, mutisin tarmottomasti. -Sitä paitsi talon säännöt kieltävät kylpemästä kymmenen jälkeen."
Mustat kalat
Crime Time, 1964
Sivuja: 188

Keisari seisoo palatsissaan
Crime Time, 1971
Sivuja: 188

maanantai 26. elokuuta 2013

The man from Beijing (suom. Kiinalainen) / Henning Mankell

Henning Mankellin The man from Beijing (julkaistu suomeksi nimellä Kiinalainen, Otava 2011) oli löytökirja lentokentän kirjanvaihtopisteestä. Nappasin sen mukaani ihan vain siltä varalta että reissua varten varaamani matkakirja loppuisi kesken. Oli ihan hauskaa napata kirja vaihtopisteestä vaikka harmittelenkin sitä ettei kirjassani ollut tarraa, joka olisi kertonut missä kirjani oli jo seikkaillut.

The man from Beijing on minusta oikeastaan kolme, aika erilaistakin tarinaa yksien kansien välissä. Kaikki alkaa järkyttävästä massamurhasta pienessä talvisessa ruotsalaisessa kylässä. Kun uutiset kantautuvat tuomari Birgitta Roslinin korviin, muistaa hän edesmenneen äitinsä asuneen nuorena uhrien luona. Jonkinlaista elämänkriisiä läpikäyvä Birgitta sotkeutuu jutun tutkimuksiin ja huomaa myös itse olevansa vaarassa. Vanhat päiväkirjat ja punainen silkkinauha kuljettavat lukijan neljälle mantereelle ja keskelle sukupolvien mittaista kaunaa.

Kuten tavallista, Mankell osaa kertoa tarinansa tyylikkäästi. Hän luo upeasti rauhallisia ja samalla hyytäviäkin tunnelmia, minulle voimakkaimmin jäi mieleen kuva pienestä lumen peittämästä kylästä, jonka savupiipuista ei jostain syystä nouse savua. Kuva, jossa kaikki näyttää hyvältä, mutta pinnan alla jotain on pielessä. Tunnelmien lisäksi pidän myös hurjasti Mankellin tavasta kuvata päähenkilöidensä mietteitä. Rakastan Wallander-kirjoja juuri Kurtin ajatusten takia, sillä niissä on syvyyttä ja oikeanlaista aitoutta. Birgitta ei toki pysty haastamaan Wallanderia, mutta silti hän ajatuksineen edustaa ehdottomasti minulle kirjan parasta osaa.

Tulkitsin alun perusteella että kyseessä oli dekkari, mutta hyvin pian tarina alkoi kuitenkin kasvaa tyypillistä murhajuttua suuremmaksi. Mankell kuljetti lukijansa seuraamaan 1800-luvulle, Amerikkaan ja Kiinaan, seuraamaan siirtolaismiehen sinänsä koskettavaa ja kiinnostavaa tarinaa, kunnes siirryimme nykypäivän kautta jälleen Kiinaan ja Afrikkaan ja teemat muuttuivat suorastaan maailmanpoliittisiksi. Kattaus oli kiinnostava ja ajatuksia herättävä, mutta siinä oli mielestäni jo liian paljon tavaraa ja erilaiset teemat veivät toisaaltaan voimaa. Vaikka Mankell kirjoittaakin varmasti ja laadukkaasti, kurtistan kulmiani myös joillekin juonessa esiintyville epäloogisuuksille, jotka suurelta osin liittyvät murhajutun ja kirjan muiden kokonaisuuksien yhteen liittämiseen.

Kirjan aiheista varsinkin Kiinan laajentumispolitiikka herätti uteliaisuuteni siinä määrin, että kotiinpäästyäni oli pakko vähän tarkistella asioita. (Kaikki kunnioitus Henning Mankellille, en epäile kirjailijan taitoja, minulla on vain paha tapa tarkistella faktoja asioista, jotka kiinnostavat.) Kävi kuten arvelinkin ja kirjailijan ajatuksille löytyi pohjaa. Kiina todella yrittää laajentua Afrikkaan ja minä opin jotain uutta. Haluaisin lukea aiheesta lisääkin, löytyykö lukijoilta kirjavinkkejä?
"Memory is like glass, she thought. A person who has died is still visible, very close. But we can no longer contact each other. Death is mute; it excludes conversations, only allows silence."
Vintage Canada, 2011
Sivuja: 456
Alkuteos: Kinesen

sunnuntai 25. elokuuta 2013

An enchantment: a graphic poem / Christian Durieux

Christian Durieuxin kaunis graafinen novelli osui hyppysiini ihan sattumalta, kiitos kirjaston tätien ja -setien jotka olivat laittaneet herkkupalan hyvin näkyvillä. Kirjan takakansi oli tällä kertaa se suurin myyntivaltti, sillä siinä kuvataan tarinaa kahden ihmisen satunnaiseksi kohtaamiseksi, silti vihjaten jostakin taianomaisesta. Olen myyty!

Tarinassa on oikeastaan kolme päähenkilöä, vanha, kitkerä mies, entinen mahtimies, nuori salaperäinen ja spontaani nainen ja Louvre, tapahtumapaikka, jonka taideteokset luovat upeat kulissit ainutlaatuiselle kohtaamiselle.

Kirjan teemat uteloittivat minua siinä määrin että An Enchantment oli pakko lukea heti kotiin päästyä. Kirjassa oli kaunis ja omalaatuinen tunnelma, joka otti valtaansa ja vaikka tarinan lopun melkein jotenkin aavistinkin, oli tässä kirjassa matka päämäärää tärkeämpi. Ihan napakymppi tarina ei ollut mutta viihdyin kuitenkin hyvin Louvren salaperäisissä tunnelmissa.

Christian Durieux on minulle aivan tuntematon taiteilija, mutta nautin sekä tarinasta ja piirrosjäljestä siinä määrin että pidän jatkossa silmäni auki hänen muiden töidensä varalta. Kirja kuuluu Louvre editions -sarjaan, jossa on neljä muutakin kiinnostavan oloista teosta eri tekijöiltä.


NBM Publishing, 2013
Sivuja: 64

lauantai 24. elokuuta 2013

Oil / Jeff Nesbit

Jeff Nesbitin Oil oli yksi uusista äänikirjatuttavuksistani, johon törmäsin aika puhtaasti mutuhuttu-meiningillä. Tarvitsin lenkille kaverin ja Oil oli sopivaa formaattia, oikean pituinen - ja Overdrive-kirjaston hyllyssä. Tuumasin että action-meininki saisi ehkä minut unohtamaan maitohapot ja latasin.

Maailman öljyvarantojen hallinta muodostaa kiintoisan aihepiirin, joten arvelin luvassa olevan poliittista juonittelua. Oikein meni! Säpinääkin riittää, on pommi-iskuja, vankeja, teloituksia, ulkopoliitikan kiemuroita ja uskontoa. Kirjassa on useita keskushenkilöitä, joista useimmat toki ovat amerikkalaisia, mutta ääneen pääsevät myös arabit, pohjois-korealaiset, venäläiset... Kuulostaa aikamoiselta sopalta, eikö vaan?

Kuten edellä olevasta voi päätellä, tässä kirjassa on paljon - ehkä liiankin paljon - liikkuvia osia. Kirjan seuraaminen nimittäin osoittautui aika työlääksi lenkillä pätkittäin kuunnelluksi äänikirjaksi, esim. keskushenkilöitä oli sen verran runsaasti että kärryillä pysyminen kävi työstä eikä asiaa auttanut se, että suurin osa eri kansallisuuksista puhui englantia samalla aksentilla. Moinen henkilökaarti aiheuttaa taatusti haasteita myös äänikirjan lukijalle!

Luulen että Oil olisi hyötynyt jonkin asteisesta karsimisesta sillä nyt juonellisia elementtejä ja henkilöitä oli liikaa ja se vei voimaa pääjuonelta. Kirjan puoliväliin mennessä oltiin mm. käväisty Pohjois-Korealaisella vankileirillä muutaman kappaleen verran sen kummemmin liittämättä tapahtumia kirjan pääjuoneen ja olikin aika tylsää kuunnella minuuttitolkulla transvestiitilta kuulostavan naisvangin mietteitä ilman minkäänlaista viitekehystä. Pohjois-Korea oli muutenkin piikki lihassani, sillä osa yksityiskohdista tuntui minun makuuni epäuskottavilta, olen esimerkiksi ymmärtänyt ettei maassa harjoiteta uskonta vaikka kirjassa kristinuskoon käännytäänkin.

Oasis Audio, 2012
Kesto 10 h 27 min.
Lukija Adam Verner

torstai 22. elokuuta 2013

Itämaa / Johanna Holmström

Johanna Holmstömin Itämaa oli Bestseller-hyllyn löytöjä. Muistan myös hämärästi lukeneeni jostakin blogista jotain kiinnostavaa kirjasta joten kirja päätyi lainauskoriini. (Kiitoksia vain vinkkaajalle, kuka lienetkään.)

Kirja kertoo kahden maahanmuuttajataustaisen sisaruksen tarinan. Esikoinen, Samira, on aikuistumassa ja etsii omaa paikkaansa elämässä, opiskelut kiinnostaisivat, uskonto rajoitteineen taas vähän ahdistaa. Samira tekee valintansa ja muuttaa turvakodin kautta omaan, nimettömään asuntoon. Ja löytyy eräänä päivänä rapusta kallovamman kera. Leila, siskoksista nuorempi, yrittää luovia islamiin hurahtaneen suomenruotsalaisen äidin, koulukiusaamisen ja etäiseksi jäävän bussikuski-isän välillä.

Kirja jätti jälkeensä hämmentyneen olon, ehkä hitusen pahaa mieltäkin. Ei tosin laatunsa takia vaan sen maailman, jota Holmström kirjassaan kuvaa. Sen jossa kaikilla tuntuu olevan paha olla. Sen missä ihmisiä haukutaan neekerihuoriksi ja missä naisen vartalo ei oikeastaan ole hänen omansa. Vahvimmin kasvoille räjähtää koulussa tapahtuva kiusaaminen ja hetkittäin suorastaan raa'alta tuntuva suosiosta kilpailu. Mieleen jopa tuli sellainenkin ajatus että mikäli Holmström todella kuvaa nykymenoa kouluissa, olen todella kasvanut onnellisessa lintukodossa helppoina ja hyvinä aikoina.

Itämaa ei tarjoile lukijalleen hyvän mielen elämyksiä, mutta kirjaa lukee silti oikein mielellään, paikoin huomasin lähes ahmivani Leilan ja Samiran vaiheita. Kirja on käännetty ruotsinkielestä ja ainakin minun korvaani Tuula Kojon kääntämä nuorten puhekieli tuntui uskottavalta. Tarina tosin on juoneltaan jo tutunomainen, samaa aihetta on käsitelty mm. Anja Snellmannin Parvekejumalissa ja sivujuonena myös Kati Hiekkapellon Kolibrissa. Ehkäpä seuraavaksi olisikin kiva lukea vähän onnellisemman muslimiperheen tarina, uskoakseni sellaisiakin löytyy?
"Ainoa mikä merkitsee on kalvo jalkovälissä. Muu elämämme, kaikki mitä osaamme, ajattelemme tai koemme, on merkityksetöntä.  Olemme kalvo jalkovälissä. Olen niin väsynyt arvailemaan, onko minulla edes mokomaa, vai onko koko elämäni kiinni illuusiossa ja olenkin ollut arvoton syntymästäni saakka edes tietämättä koko asiasta. Niin väsynyt siihem että sukupuolielimeni ei ole ikinä minun vaan aina jonkun toisen. Äidin ja isän, mieheni, sukulaisteni, ja jos pahasti käy, tai lääkärini, valtion tai minun sutenöörini ja asiakkaideni, jos olen seksiorja jossain bordellissa Perussa."
Otava, 2013
Sivuja: 333
Alkuteos: Asfaltsänglar
Suomentanut Tuula Kojo

tiistai 20. elokuuta 2013

ISO / Pekka Hiltunen

Pidän kovasti Pekka Hiltusen Studio-sarjasta ja kuullessani ISON aiheen olin lievästi pettynyt, sillä halusin kovasti lukea sarjaan lisää jatkoa ja aihe, kertomus ylipainosesta naisesta, ei ensi alkuun kuulostanut kovin kiinnostavalta. Hiltusen kirjoittajantaidot saivat kuitenkin minut tarttumaan ISOon, mistä näin jälkeenpäin olen todella iloinen, sillä kirja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi ja mikä tärkeintä - se herätti ajatuksia.

ISOn päähenkilö on Anni Kantto, toisin eläjä. Anni on iso ihminen, niin kiloissa kuin rohkeudessakin mitattuna. Tarina alkaa tilanteessa, jossa Anni muuttaa takaisin Armonkallioon kärsittyään Helsingissä kipeitä tappioita niin työn kuin rakkauden saralla - kokonsa takia. Nuollessaan haavojaan Anni kysyy itseltään ja maailmalta tiukkoja kysymyksiä: Miksi lihavuus on niin tuomittavaa? Miksi lihavaa on lupa arvostella ja pilkata? Saatko olla sekä lihava että onnellinen?

ISO on ennen kaikkea Annin kasvutarina. Hiltunen kirjoittaa hienosti ja koskettavasti, Anni tuli minulle todeksi ja elin hänen mukaan iloissa ja suruissa, niin ystävän löytämisen hennossa toivossa kuin baari-illan pokan aamuisessa hylkäämisessä. Oli hienoa nähdä Annin elpyvän vastoinkäymistensä jälkeen ja nousevan, keräävän rohkeutensa ja toimivan. Ehkä tästä löydänkin yhteneväisyyden Studion naisiin, he, niinkuin Annikin, ovat älykkäitä, rohkeita ja ennen kaikkea selviytyjiä.

Mietin kirjan teemoja kauan, tämä postauskin antoi odottaa valmistumistaan sillä ajatukset halusivat kypsyä rauhassa.  ISO herätti ajatusten lisäksi myös paljon tunteita, huomasin todella suuttuvani ja puhisevani Annin puolesta, sillä idealisti kun olen, haluaisin että maailmassa jokainen saisi olla sellainen kuin on.Kirjassa esitetään kiintoisia väitteitä lihavuudesta ja terveydestä jotka kyllä ansaitsevat tulla luetuksi. Kirja sai minut myös miettimään omaa suhdettani painooni, varsinkin näin kesän jätskiherkutteluiden jälkeen on esimerkiksi helppo ymmärtää mitä tarkoitetaan vaikkapa läskintailla, päivällä jolloin oma ruumis, ja sen paino tuntuu tavallista pahemmalta ja uskonpa etten suinkaan ole ainut joka asian ymmärtää...

Kirjan kansi oli kiinnostava ja herätti allekirjoittaneessa ristiriitaisia mietteitä, karsastan nimittäin vähän sitä että kirjailijan nimi erottui kannesta niin heikosti. Mielipiteeni tosin vähän alkoi muuttua lukemisen aikana sillä oikeastaan kannen kuvaa heijastaa sisältöä - Annin elämää - aika hyvin. En ehkä rakasta kantta mutta luulen että se on kuitenkin oikea juuri tälle kirjalle.

ISO oli hieno lukukokemus ja aiheeltakin ihan ajattelemisen arvoinen, suosittelen. Tässä vaiheessa vuotta uskallan myös veikata, että Iso tulee kisailemaan paikasta minun Blogistanian Finlandia -listallani.
"Meillä on lukemattomia syitä olla menemättä ihmisten ilmoille. Ei jaksa, ei kehtaa, ei uskalla. Siinä on rajansa, kuinka usein haluaa kovistella itseään muiden joukkoon. Sitä tyytyy yksinoloon, koska yksin elämisessä on hienot hetkensä ja arvokkaat puolensa. On helpompi antaa päivien kulua omissa oloissaan kuin mennä muiden pariin ja ottaa riski, että edessä voi olla tunne, jota on mahdoton kestää: kun tajuaa olevansa huoneen huonoimpana pidetty ihminen, se josta kaikki muut ajattelevat, että onneksi eivät ole niin kuin tuo."
WSOY, 2013
Sivuja: 419
Saatu arvostelukappaleena.

maanantai 19. elokuuta 2013

Kolkyt ja risana / Kasey Edwards

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana -kirja oli yksi lukumaratonini kirjoista, siitä bloggaaminen valitettavasti jäi kesälomailun jalkoihin. Nappasin teoksen mukaani kirjastosta ihan puhtaalla mutuhuttu-meiningillä, 60-lukulaisen kannen ja näppärähkön nimen perusteella. Työelämässä olevana olin myös kiinnostunut ottamaan selvää siitä, kuinka Edwards sai työintonsa takaisin. Vai saiko?

Kasey Edwardsin tarina ei ole traaginen tai surullinen. Hän on kolmekymppisenä saavuttanut unelmiensa työn, asunnon ja poikaystävän. Ei hullumpaa. Jos kyseessä olisi chick-lit, osoittautuisi sankarittaren poikaystävä petturiksi tai neito saisi potkut työpaikastaan, mutta koska elämme tosielämässä, Kasey heräsi eräänä aamuna työmotivaatio kadonneena. Entistä uratykkiä ei vain enää napannut.

Kolkyt ja risana oli nopealukuinen ja sujuva teos. Edwards on nokkela ja kirjan alkupuolella suorastaan hauskakin kirjoittaja, mutta jutun vitsit kuluivat kyllä lukuprosessin aikana loppuun. Kirjailija onneksi tiedostaa itsekin olevansa maailman onnekkaiden ihmisten joukossa kriiseineen, hyvä niin, sillä muuten kirja olisi kallistunut jo ärsyttävän puolelle.

Kirjan aihe, työmotivaatio ja sen katoaminen, on minusta kiinnostava ja koskettanee varmasti monia. Ihan hirveän suuria ahaa-elämyksiä kirja ei minulle tarjonnut, mutta muutaman hyvän pointin Edwards silti tekee. Parhaimmin mieleeni jäi ajatus ns. vauvasta eli siitä että jokainen tarvitsee elämäänsä jonkinlaisen projektin jota hoivata ja kasvattaa. Projektin ei tarvitse liittyä leipätyöhön, mutta sen tarkoitus on ruokkia luovuutta ja henkilön onnellisuutta. Ei hullumpi ajatus - luulen että esimerkiksi minulle tämä blogi toimittaa tuon inspiraatiovauvan virkaa. Mikä on sinun vauvasi?
"Tiedän että kolmenkympin kriisi on kärpäsenkakkaa kun sitä verrataan nälänhätään ja rintasyöpään. Ymmärrän myös, että olen etuoikeutettu koska minulla on varaa valittaa työni mielekkyydestä siinä missä valtaosa maailman ihmisistä joutuu tekemään työtä jotta heillä olisi varaa elää. Silti kammoksun ajatusta, että tekisin tylsistyneenä ja tympääntyneenä työtä seuraavat kolmekymmentä vuotta."
Nemo, 2011
Sivuja: 241
Alkuteos: 30-something and over it
Suomentanut Lotta Heikkeri

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Dotter of her Father's eyes / Mary M. Talbot, Bryan Talbot

Dotter of her Father's Eyes nappasi mielenkiintoni yksinkertaisella ja tehokkaalla kannellaan ja takakannen lupaukset kahden naisen elämäkerrasta saivat minut nakkaamaan kirjan kirjastokassiini. Dotter of her Father's Eyes on surullinen tarina kahdesta naisesta, jotka tavalla tai toisella ovat isiensä varjossa. Kirjan kertoja ja kirjoittaja Mary M. Talbot on James S. Athertonin, tunnetun James Joycen tutkijan tytär ja jäi lähes aina isänsä suuren intohimon varjoon. Herkullista ironiaa löytyykin siitä, että tässä omaelämäkerrallisessa teoksessaan Mary rinnastaa itsensä Joycen tyttäreen, Luciaan, jolle tanssi oli elämä ja siitä luopuminen tuhoisaa.

Kirjan tarinat tuntuvat aidoilta, varsinkin Maryn sinänsä arkiseen tarinaan voinee samaistua moni. Lucian kohtalo on taas traagisempi, lahjakas nuori nainen sairastui lopulta skitsofreniaan ja vietti suuren osan elämästään yksin mielisairaaloissa. Hänen sanotaan olleen innoituksena isänsä teoksessa Finnegans Wake, silti elämässä Lucia tuntuu jääneen vähälle huomiolle - aivan kuten Marykin.

Mary M. Talbot on kansainvälisesti tunnettu ja julkaistu tutkija ja Dotter of her Father's Eyes on hänen ensimmäinen graafinen romaaninsa. Bryan Talbot taas on palkittu sarjakuvataiteilija, joka on mm. piirtänyt Batmania ja Fablesia. Yhdessä he ovat luoneet teoksen, joka on varsin kiinnostavaa luettavaa,
Mary Talbotin kertojanääni on rauhallinen ja jättää riittävästi tilaa Bryan Talbotin piirroksille, jotka tuntuvat kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Yhdistelmä tuntuu toimivalta, etenkin Maryn tunteet välittyvät hienosti lukijalle. Pidin kovasti kirjan piirrosjäljestä ja värityksestä, jonka keinoin oli mm. ratkaistu se, kuinka Lucian ja Maryn tarinat erotetaan toisistaan. Näiltä tekijöiltä luen mielelläni lisää, kirjan takakansi paljastaakin Maryn luonnostelevan käsikirjoitusta seuraavaan graafiseen romaaniinsa.


Dark Horse Comics, 2012
Sivuja: 89

perjantai 16. elokuuta 2013

The Accidental Apprentice / Vikas Swarup

The accidental apprentice tuli napattua kirjastosta mukaani kun tajusin kirjailijan olevan sama heppu, jonka kynästä on lähtenyt myös ihana Slummien miljonääri. Kirjaa en ole lukenut, mutta leffa oli mainio ja siinä silmänräpäyksessä päätin että nyt on aika tehdä tuttavuutta Vikas Swarupin kanssa. Ihailen ihmisiä jotka laativat lukulistansa rauhallisesti ja ajatuksella, minun tyyli näyttää olevan enemmänkin "hei, tässä on tämmöinen kirja/kirjailija, josta en ole koskaan kuullutkaan, mutta kansi/nimi/joku muu juttu on kiva - luetaan tää". Puolustuspuheekseni haluaisin kuitenkin sanoa, että joskus tämä metodi tuo eteeni aivan oivallisia lukulöytöjä, joihin en ehkä muuten olisi tullut törmänneeksi. Ja joskus ei.

The accidental apprenticen päähenkilö on parikymppinen Sapna, nuori intialaisnainen, joka elättää sairaalloista äitiään ja kuvankaunista pikkusiskoaan. Sapnan elämä ei ole herkkua, hänellä on työpaikka vailla mainittavaa tulevaisuutta elektroniikkakaupan myyjänä, paljon laskuja maksettavanaan sekä kaukorakkaus komeaan naapuriin. Kaikki kuitenkin muuttuu kun miljoonien arvoisen yritysryppään omistava Vinay Mohan Acharya päättää että juuri Sapna saattaa olla hänen pitkään etsitty seuraajansa. Sapnan tulee kuitenkin läpäistä seitsemän koetta ennen toimitusjohtajan pestiä...

Kirjan aihe vaikutti minusta ensi alkuun lupaavalta, pidin myös siitä että Swarup oli nimenomaan valinnut päähenkilökseen naisen, sillä saatoin jo kuvitella minkälaisia mutkia matkaan aiheuttaisi intialaisen suuryrityksen johtajaksi noussut nuori nainen. Näihin tapahtumiin kirjassa ei kuitenkaan pureuduta, sillä pääpaino The accidental apprenticella onkin nimenomaan testeissä, jotka Sapnan tulee läpäistä.

Kirja saattaisi olla lajityypiltään chick-litiä, joskin romanssien vähyys ja ikävän väkivallan määrä hieman arveluttavat. Minä kun miellän chick-litin miellyttävän kevyeksi luettavaksi jossa onnellinen loppu on taattu ja tämä kirja tuntui ajoittain suorastaan masentavalta, sillä Swarup tuntuu vyöryttävän melkein kaikki ikävät asiat lukijansa kauhisteltavaksi. Sapna kohtaa mm. lapsityövoiman väärinkäyttöä, pakkoavioliittoja, ahdistelua ja happohyökkäyksiä, minun makuuni tässä on ehkä jo vähän liikaakin pureskeltavaa ja kokonaisuus alkoi tuntua suorastaan laskelmoidulta ja siksi myös ärsyttävältä. Tämä Vikas Swarupin kirja melkein tuntuukin teokselta, joka ei osaa päättää mitä on ja siksi epäonnistuu. Siitä puuttuu chick-litin kepeys ja se on liian keinotekoinen onnistuakseen shokeeraamaan lukijaansa.
"In life you never get what you deserve: you get what you negotiate.
That was the first lesson he taught me."
Simon & Schuster, 2013
Sivuja: 436

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Mitä he toisilleen tekivät / Hanne-Vibeke Holst

Hanne-Vibeke Holstin kirja piristi kovasti kesäflunssaista päivääni. Olen lukenut kirjaiijalta aiemmin Kruununperijättären, joka ainakin muistoissani oli ihan mukava, himppasen chick-litiin kallistuva kirja ja kun blogistanian viidakkorummut olivat vihjanneet kirjan olevan kiinnostava joten sain kirjastokassiini täytettä! Eivätkä blogisauhut väärässä olleetkaan sillä kun sain tulin viettäneeksi koko kesäisen päivänä Holstin seurassa, täysin kirjan maailmaan uppoutuneena.

Mitä he toisilleen tekivät on sukutarina, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Tarinan keskiössä on Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, joka juuri valmistautuu vastaanottamaan palkinnon tabuja rikkoneesta esityksestä. Samalla hän kohtaa myös vieraantuneen tyttärensä Sophien. Palkinnonjakotilaisuudessa kuitenkin esiin nousevat varsin dramaattisesti äidin ja tyttären kipupisteet. Kirjan kerronta vuorottelee tuon illan ja Helenan sukutarinan välillä, aloittaen vuodesta 1940, päivästä jolloin Saksa valloittaa Tanskan ja Tholstrupien pieni tytär, Karen syntyy. Perheen aikajana kuljetetaan sotavuosien kautta 1950-luvulle, jolloin perheen identtiset ja komeat kaksospojat särkevät sydämiä. Kaiken yhteen sitovat perheen unelmat ja pettymykset ja virheet, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Mitä he toisilleen tekivät onnistui koukuttamaan ja kuten usein hyvien kirjojen kohdalla käy, mietin sen teemoja pitkään lukemisen lopettamisen jälkeenkin. Minulle mielenkiintoisimmaksi teemaksi nousivat parisuhteet ja valinnat, jotka vetävät pareja hitaasti erilleen. Kun toiveet ja päämäärät eivät enää olekaan yhteisiä tai edes saman suuntaisia vaan toinen joutuu taipumaan ja luopumaan omista unelmistaan. Tätä kaikkea Holst kuvaa hienosti, pienin piirroin mutta varmasti.

Pidin todella paljon Holstin tarkkanäköisestä kerronnasta, varsinkin juuri Helena tuntuu hyvin aidolta ja monimutkaisuudessaan kiinnostavalta henkilöltä. Toivoisin että osaisin kertoa enemmänkin kirjailijan tyylistä kirjoittaa, mutta totta puhuen tällä kertaa hyvä tarina vei minut niin mennessään että nyt, lukemisen jälkeen on jäljellä vain hyvä mieli.
"Yhtäältä toivon, että Sophie jäisi ikuisiksi ajoiksi, toisaalta hän saisi lähteä vaikka saman tien. Kaipaan häntä aina, mutta kun olemme yhdessä, toivon että olisin yksin. Hänen moitteidensa edessä, esitti hän ne sitten avoimesti tai rivien välissä, on kuin minun huolellisesti täyteen puhallettuun egooni tulisi reikä. Sophien seurassa kutistun parhaat päivänsä nähneeksi laulajaksi, josta ei enää ole puhdasta säveltä tuottamaan. Ikään kuin kaikki, mitä sanon, soisi falskisti ja kaikki, mitä teen, olisi epäaitoa."
WSOY, 2013
Sivuja: 441
Alkuteos: Undskyldningen
Suomentanut Virpi Vainikainen

maanantai 12. elokuuta 2013

Varjelijat / Kristina Ohlsson

Pari päivää sitten olin pahasti koukussa. Luin aamulla ja olin myöhästyä bussistani koska en malttanut jättää kirjaani kesken. Luin bussissa ja olisin mieluusti jatkanut vielä matkaani päätepysäkinkin jälkeen jotten olisi joutunut jättämään kirjaani kesken. Mietin kirjaa ja sen lukemista töissä. Kotiin tultuani luin pihalla kunnes oli aika siirtyä sänkyyn. Lukemaan. Kun kirja vihdoin päättyi, olo oli sekä onnellinen mutta myös harmitti. Oliko pakko ahmia, eikö herkkuja olisi voinut säästellä pidemmäksikin aikaa?! Mikä kirja? Kristina Ohlssonin Varjelijat, joka taisi olla minun dekkarikesäni kohokohta. (Tosin, vielä on kesää jäljellä...)
Kenen tielle sinä ajauduit, Rebecca?
Varjelijat vie lukijansa takaisin Fredrika Bergmanin, Alex Rechtin ja Peder Rydhin tutkimusten pariin. Edellisen kirjan, Nukketalon, tapahtumista on ehtinyt kulua hiukan aikaa ja Fredrika on nyt Saga-tyttösen äiti sekä Spencer Lagergrenin avopuoliso. Spencer, kirjallisuustieteen professori, on joutunut Fredrikan tietämättä vaikeuksiin työpaikallaan nuoren naisopiskelijan syytettyä häntä seksuaalisesta kiristämisestä. Samoihin aikoihin huono-onninen koiranulkoiluttaja löytää löytää nuoren naisen ruumiin, naisen jota Alex tiimeineen on etsinyt kaksi vuotta. Jäljettömiin kadonnut Rebecca Trolle on löytynyt.
Minun pakko saada tietää.
Varjelijat on Kristina Ohlssonin kolmas kirja, joka kertoo Alex Rechtin ja hänen tiiminsä tutkimuksista. Tällä kertaa huomasin että muistini on tehnyt minulle tepposet, enkä ihan kunnolla muistanut enää Nukketalon tapahtumia, huomasinpa vain kirjasta että muutama isompikin juttu siellä näemmä tapahtui. Rasittavaa! Suosittelen muutenkin kirjasta kiinnostuneita lukemaan myös Nukketalon ja Tuhatkaunot, niistäkin löytyy kelpo dekkarimeininkiä!
Rakas, mitä sinä oikein salaat minulta?
Kirjan rakenne on koukuttava. Lukuja katkovat poliisin haastatteluraporttien palaset, jotka luovat varsin pahaenteistä tunnelmaa. Lukijalle tulee alusta saakka selväksi että jokin meni tutkimuksissa pahasti pieleen - mutta mikä? Ohlsson vihjailee ja antaa palasen kerrallaan antaen lukijan olla ratkomassa mysteeriä. Toimii! Tällä kertaa minun suosikikseni nousi Peder (syistä, joita en tässä voi paljastaa) mutta aika mielenkiintoinen tapaus oli myös vanha murhasta tuomittu lastenkirjailijatar, joka ei ole puhunut vuosikymmeniin.
Hyvä Jumala, hoida niin että saan edes haudan jolla käydä.
Pidin kirjasta kovasti (harvoinpa sitä tulee ahmineeksi 500 sivua kahdessa illassa) ja innostuin jopa siinä määrin että aikomukseni on lukea myös Ohlssonin seuraava teos ja vieläpä ruotsinkielellä. Nähtäväksi jää tyssääkö lukemiseni ruostuneeseen kielitaitoon. Varjelijat ilmestyy suomennettuna syyskuussa 2013.

WSOY, 2013
Sivuja: 500
Alkuteos: Änglavakter
Suomentanut Outi Menna
Saatu arvostelukappaleena

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Sarjakuvaa Norsunluurannikolta - Aya ja Akissi

Heinäkuussa hyppysiini osui yhteisnide Aya -sarjakuvan osista 4-6, jotka tietysti menin lainaamaan ennenkuin tajusin että välistä oli lukematta jokunen kirja, tarkkaan sanottuna osat 2 ja 3. Vaikka sarja onkin oivallinen, jäi kokonaisuuteen harmittavia aukkoja, näemmä mukaan oli tuotu nippu uusia henkilöitä ja vaikka mitä! Peli oli siis selvä - oli lainattava sarjan puuttuvat osat, samalla pongasin kirjastosta myös Ayan pikkusisareen Akissiin pohjautuvan kirjan joka sekin lähti mukaani. Kassin täydeltä Norsunluurannikkoa!

Niille, joille sarja ei ole vielä ennestään tuttu, kerrottakoon että kirjat kertovat nuoren Norsunluurannikolla elävän naisen, Ayan, ja hänen perheensä ja ystäviensä elämästä, tarina pohjautuu Marguerite Abouetin omiin nuoruusvuosiin. Meno on parhaimmillaan varsin vauhdikasta, aiheiden pääpaino on ihmissuhteissa. Akissi-kirja taas keskittyy Ayan pikkusiskon touhuihin huomattavasti leppoisammalla, strippimäisellä otteella.

Tulin miltei ahmineeksi Ayat loppuun saakka, siinä määrin kivalta tuntui saada vastauksia kysymysmerkeiksi jääneisiin asioihin. Kokonaisuutena pidin tästä kirjasarjasta ja sen suomasta kurkistuksesta afrikkalaiseen elämään, myös Clemént Oubrerien kaunis kynänjälki miellytti. Sitä jäinkin eniten kaipaamaan Akissi-kirjassa, jossa piirtäjä vaihtui Mathieu Sapiniin. Kaikki kunnia taiteilijalle, itse pidin vain enemmän Oubrerin pienipäisemmästä ja hupsummassta Akissista.


Luonteeltaan Akissi-kirja erosi selvästi Aya-kirjoista, joissa siis käsitellään vakavampiakin teemoja, kuten seksuaalista häirintää, pettämistä ja muita aikuisempia aiheita. Söpöilksi ei kuitenkaan meno mene näissäkään kirjoissa vaan aiheina ovat pienen ihmisen isot huolet kuten se, ettei isoveli ota mukaan leikkeihin ja joskus kotona kanteleminenkin kostautuu... Voisinkin hyvin kuvitella Akissin olevan juuri sellainen ärsyttävän utelias pikkusisarus, jonka kanssa itsekin lapsena tappelin.

Abouetin kirjoista on suomennettu vain Aya-sarjan ensimmäinen kirja,  toivottavasti tulevaisuudessa sarjan muutkin osat käännetään.

Akissi: Feline Invasion
Flying Eye Books, 2013
Sivuja: 48
Alkuteos: Akissi, Attaque de Chats

Aya of Yop City (Aya #2)
Drawn and Quaterly, 2008
Sivuja: 112
Alkuteos: Aya de Yopougon, tome 2

The secrets come out (Aya #3)
Drawn and Quaterly, 2009
Sivuja: 132
Alkuteos: Aya de Yopougon, tome 3

lauantai 10. elokuuta 2013

The Devil in the White City: Murder, Magic, and Madness at the Fair that Changed America / Erik Larson

Lenkkeily Erik Larsonin kanssa jatkuu! Tällä kertaa nappasin Overdriven valikoimista mukaani The devil in
the white city -kirjan, joka Larsonille ominaiseen tapaan kertoo kaksi tarinaa yksissä kansissa. Kirja vie lukijansa viktoriaaniseen aikaan, 1890-luvun Chicagoon, jossa kuumeisesti valmistellaan Chicagon maailmannäyttelyä arkkitehti Daniel H. Burnhamin johdolla. Samassa kaupungissa asuu myös H.H.Holmes, komea ja kaikin puolin hurmaava lääkäri, joka tosin myöhemmin osoittautuu sarjamurhaajaksi. Molempien miesten ura kulminoituu maailmannäyttelyyn, Burnhamille siitä muodostuu hänen raskain ja samalla merkityksellisen teoksensa, Holmesille taas näyttelyn mukanaan tuoma väenpaljous tarjoaa uhreja.

Erik Larsonilla on oma, selkeä tyylinsä luoda tarina. Toimittajan tausta näkyy mm. huolella laaditussa taustatutkimuksessa sekä yksityiskohtien ja pienten tarinanpalasten runsaudessa, en osaa edes kuvitella kuinka paljon työtä kirjan tutkimus on vaatinut! Vaivannäkö on kuitenkin ollut sen arvoista sillä juuri yksityiskohtien avulla Larson onnistuu niin hienosti herättämään 1890-luvun Chicagon ja maailmannäyttelyn eloon. Ainakin minä elin täysillä mukana tuskaisen suuren rakennusprojektin mukana ja jännitin onnistuuko Burnham koitoksessaan sekä lumouduin lopputuloksesta niin että yritin jopa googlettaa kuvia tapahtumasta, joka vaikutti kiehtovalta ja taianomaiselta. Maailmannäyttelyssä nähtiin mm. Buffalo Billin ja Annie Oakleyn show, napatanssia - ja eksoottista kyllä - lappalaiskylä ja sen myötä maailmaan esiteltiin mm. sellaisetkin innovaatiot kuin maailmanpyörä, Juicy Fruit -purukumit ja monista elokuvistakin tuttu "hootchy-kootchy" -kappale.

Larsonin kirjoissa tyypillinen rakenne tuntuu olevan kahden, sinänsä toisistaan kaukaisen tarinan liittäminen yhteen ohuin ja näennäisinkin sitein. Näin kävi mm. Thunderstruckissa, jossa tarina Marconin lennättimen keksimisestä rinnastettiin Hawley Crippenin surmatyöhön ja samanlainen teema jatkuu myös The Devil in the White Cityssä, jossa Burnhamin valtaisa ja kiehtova urakka silloin tällöin katkaistaan Holmesin tekemillä ja suunnittelemilla raakuuksilla. En ole varma pidinkö sittenkään tästä ratkaisusta, ainakin äänikirjan ollessa kyseessä saattaisi olla helpompaa keskittyä yhteen juoneen kerrallaan. Lisäksi minun makuuni Holmes osoittautui aika hurjaksi tapaukseksi, josta en olisi ehkä halunnut tietää sittenkään ihan näin paljon, pelkuri kun olen.

Suosittelen kirjaa niille, joita menneet vuosisadat ja todelliset murhatarinat kiehtovat. Tietopaketti on vaikuttava ja kiehtova - tylsää ei pääse tulemaan!

Books on tape, 2006
Kesto 15 h.
Lukija Scott Brick

perjantai 9. elokuuta 2013

Ainakin äiti yritti / Jens Lapidus

Suhtautumiseni Jens Lapiduksen tuotantoon on ehkä hiukkasen sekavaa. Stockholm noir -sarja kiinnostaa
etäältä mietittynä mutta jostain syystä en saa poimittua kirjoja mukaani kirjastosta. Siellä ne ovat, tiedän koska viimeksi käynnilläni niitä taas silmäilin. Enkä ottanut mukaani. Ensikosketukseni Lapidukseen oli Jengisota 145 -sarjakuva, joka kyllä oli oivaa luettavaa. Nyt huomioni kiinnitti kirjailijan novellikokoelma Ainakin äiti yritti näppärällä nimellään. Melkein kuin yrittäisin valita kirjailijan sivumääräisesti keveimmät teokset - omituista! Ehkä uskallan jo Stockholm noirin kimppuun?

Ainakin äiti yritti on kokoelma erilaisia rikostarinoita, aiheita löytyy laidasta laitaan. On ihmiskauppaa ja rahanpesua, jengimeininkiä sekä jollain tapaa arkisempia rikoksia, kuten lapsen pahoinpitelyä tai kavalluksia. Näkökulmat vaihtelevat puolustusasianajasta konnaan, tosin yhtään tarinaa ei ole kirjoitettu uhrin näkökulmasta mutta kenties sellainen tarina ei oikein istuisikaan kokoelman henkeen. Itse pidin eniten juuri noita arkisia juttuja kiinnostavampina, luultavasti samaistuminen vaikkapa siihen kavallukseen oli helpompaa kuin jengipojan huumepokaan. Prosentuaalisesti suurin osa kirjan teksteistä kuitenkin käsittelee juuri jengien elämää, minun harmikseni...

Kertomusten rakenteet ja tunnelmat vaihtelevat mukavasti, minkä koin lukiessani virkistävänä. Tästä syystä ehkä parhaiten mieleeni jäi kirjan lyhyin tarina, Se olisin ollut minä, joka kattaa vain pienen hetken kertojan elämästä ja koostuu ainoastaan tämän omista mietteistä. Se on lyhyt ja ytimekäs kertomus, joka onnistui kahdella sivulla välittämään tunnelman ja tarkoituksensa. Tykkäsin.

En ole suuri novellien ystävä, minusta tuntuu että ne useimmiten loppuvat kesken mutta ainakin tämä Lapiduksen kirja oli minulle ihan positiivinen kokemus. Toki tunsin lievää ärtymystä joutuessani hylkäämään kiinnostavan tarinan seuraavan hyväksi mutta useimmiten Lapidus on kuitenkin rakentanut tekstinsä niin ettei enempää jäädä kaipaamaan. Elättelen myös toivoa siitä, että olisin kenties sittenkin kehittynyt lukijana, kenties kokeilen novelleja lisääkin!
"Minä mietin: toimisikohan se, jos ehdottaisi jonkinlaista kiertävää järjestystä? Niin kuin että pohjimmaisen paikalla vuoroteltaisiin. Joka vuosi saisi uuden aseman. Olisi jonkun muun vuoro tehdä pimeästi purkutöitä maanantaina, niin että saa rakennuspölyn takia keuhkoahtaumataudin ennen kuin täyttää neljäkymmentä, vetää leikattua kamaa täysillä perjantaina, nukkua kaverin luona lauantaina, koska avovaimo on taas heittänyt pihalle, ja toimia mafian rahankerääjänä sunnuntaina.
Jos olisi joku muu, joka saisi odottaa, ja minä saisin poimia fyrkat talteen."
Like, 2013
Sivuja: 240
Alkuteos: Mamma försökte
Suomentanut Petri Stenman

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kuolema Ehtoolehdossa / Minna Lindgren

Minna Lindgren on oivallinen kirjailija. Vinkeä Sivistyksen turha painolasti ihastutti kiemuraisella huumorillaan, tällä kertaa hyppysiini osui kirjaston Bestseller-hyllystä löytyi kirjailijan uusi teos, joka osoittautui mukavaksi herkkupalaksi.

Kuolema Ehtoolehdossa kertoo vanhusten palvelutalosta, jossa tapahtuu huolestuttavia asioita. Kokkipoika Tero tekee itsemurhan, asukkeja kippaillaan suljetulle kroonikko-osastolle ja sotaveteraanejakin ahdistellaan suihkussa. Tarinan päähenkilö on 94-vuotias Siiri, joka ryhtyy topakasti selvittämään tilannetta ystäviensä Irman ja Anna-Liisan kanssa, pyörtymisistä ja muistihäiriöistä huolimatta.

Kuolema Ehtoolehdossa muistutti minua etäisesti Leonie Swannin mainiosta lammasdekkarista Murha laitumella, jotain samalla tapaa herttaista ja jopa viatonta vanhusten murhatutkimuksissa on. Sopivaa kontrastia tarinaan tuovat arkielämän haasteet ja vanhuksen elämän ankeat realiteetit. Ystävät kuolevat tai dementoituvat, sukulaisia kiinnostaa vain perinnön jako ja hoitolaitoksissa potilaat pumpataan täyteen pillereitä jotteivät potilaat olisi vaivaksi. Vaippoja, teknologian hankalia kotkotuksia ja eläkkeestä pumpattavia maksuja... Toden totta, pahimmillaan vanhuuden vaihtoehdot ovat aika karmivia! Nostankin hattua Lindgrenille asian esiin nostamisesta, nämä ovat tärkeitä teemoja vaikka ne onkin verhottu dekkarimaisuuteen ja lempeään huumoriin.

Ehtoolehdossa parasta on ehdottomasti Siiri, kera muiden mummeleiden. Pidin Siirin innostuksesta raitiovaunuihin ja arkkitehtuuriin sekä niistä hetkistä kun kiltti ja hiljainen mummelikin sisuuntui. Tuli sellainen "Hyvä Siiri, näytä niille" -olo. Toisina hetkinä melkein jo häpesin oman sukupolveni kiireitä ja kiemuraisia sääntöviidakoita. Lindgrenin tarina ei toki ole pelkkää kurjuutta, päinvastoin huomasin ihailevani Siirin tarmokkuutta ja rohkeutta sekä vanhusten elämäniloa. On oma pieni asunto, ystäviä joiden kanssa pelata korttia, mahdollisuus ajella raitiovaunulla kahvittelemaan - se on elämää, ei sen enempää tai vähempää...

"Vanhuuteen kuului yksinäisyys, ei sille voinut mitään. Sellaisetkin vanhukset, joilla oli paljon tekemistä ja jotka tapasivat joka päivä ihmisiä, tunsivat itsensä yksinäisiksi. Kenenkään ei pitäisi istua puhelimen vieressä katkeroitumassa siitä, että se ei koskaan soinut. Lapsilla ja lapsenlapsilla oli omat elämänsä, ja niin sen kuuluikin olla. Jokaisen oli keskityttävä omaan elämääns, myös vanhusten ja varsinkin Siirin ja Irman, koska he osasivat vielä nauttia monista asioista."

Teos, 2013
Sivuja: 302

maanantai 5. elokuuta 2013

Kadonneet / Tove Alsterdal

Oi mahtavuutta - löysin itselleni uuden dekkaristin! Olen ollut hämärästi tietoinen Tove Alsterdalista mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi tutustua hänen kirjoihinsa ennen kuin Kadonneet löytyi kirjaston hyllystä ja nyt harmittelen omaa pikkuisen omaa saamattomuuttani.

Kirjan päähenkilö on New Yorkissa teatteriin lavasteita suunnitteleva Alena, jonka elämä kirjan alussa ihan mallillaan. Työ on ärsyttävää mutta mukavaa, Patrick-puoliso reissaa paljon mutta on rakas ja tulossa on vauvakin. Mutta huoli kaihertaa sillä ihmiskaupasta reportaasia kirjoittanut Patrick ei ole soittanut viikkoon ja Alena pelkää jonkin olevan pielessä. Lopulta hän ostaa matkalipun Pariisiin ja lähtee etsimään miestään. Vaikka seinät joka puolella nousevatkin vastaan, Alena etenee sinnikäästi kohti Patrickia ja totuutta.

Kirjan kantava teema on ihmiskauppa, jota Alsterdal ei suotta kaunistele. Bisnes on rumaa ja ihmisen hengellä ei ole juuri minkäänlaista arvoa ihmiskauppiaiden käsissä. Tehokkaan mutta kieltämättä aika ikävän tuntuisen säväyksen kirja sai kun muistin että Alsterdalin kuvaamassa maailmassa on todennäköisesti enemmän kuin hitunen totta. Ihmiskauppaa on ihan oikeasti auki joka päivä vaikken minä sitä näekään ja myyntiartikkeleita riittää. Aiheesta kiinnostuneille voisin myös suositella Ville Tietäväisen hienoa graafista romaania Näkymättömät kädet, joissa liikutaan samoilla tapahtumapaikoilla kuin kirjassa, tällä kertaa tosin laittoman maahanmuuttajan näkökulmassa.

Kirjaa leimaavat suru, huoli ja ahdistus rakkaan puolesta ja huomasin myötäeläväni Alenan toiveissa ja peloissa vahvasti mukana. Alsterdal on kirjoittanut taitavan kirjan, jossa jännitys ja tietynlainen surullinen haikeus ovat läsnä ihan loppuun saakka. Alena on sankarittarena mielenkiintoinen, hänessä on sellaista tavallisuutta, johon on helppo samaistua ja siltikin hän osoittautuu varsin poikkeukselliseksi - vahvaksi ja kekseliääksi naiseksi joka ei anna periksi eikä pelkää. Vau.

Kirja oli koukuttava ja varmaankin juuri siksi myös nopealukuinen, sillä sivut vain vilisivät kun me Alenan kanssa etsimme Patrickia. Pidin kirjasta niin paljon että oli pakko käydä varaamassa kirjastosta myös Alsterdalin tänä vuonna ilmestynyt teos, Hiljaisuudessa haudattu. Odottavan aika on tosin pitkä, sillä tätä kirjoittaessani jonossa edelläni oli 86 innokkaampaa lukijaa...
"Lyönti lyönniltä kaikki vajosi yhä syvemmälle pohjaan. Aika vei hänen muistonsa mennessään. Pian hän olisi unohtanut nimensä. Hän ajatteli, että se oli meressä, ehkä helmenä simpukassa, sormuksena merenjumalar Owun kädessä."
Gummerus, 2012
Sivuja: 354
Alkuteos Kvinnorna på stranden
Suomentanut Katriina Huttunen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Portugali

lauantai 3. elokuuta 2013

Marina / Carlos Ruiz Zafón

Carlos Ruiz Zafónin kirjat ovat lumonneet allekirjoittaneen aina Tuulen varjosta saakka. Kirjailijan Barcelona on aivan huikea, täynnä rappiota, synkkiä taruja, hautausmaita, traagisia rakkaustarinoita ja historian siipien havinaa - juuri sitä tunnelmaa, jonka kirjojen vanhoista valokuvista luodut kannet hienosti välittävät.

Marina on kertomus nuoruudenrakkaudesta. Kirjan päähenkilö on Òscar Drai, nuori sisäoppilaitoksessa opiskeleva poika, joka vapaa-ajallaan seikkailee Barcelonan kauniissa ja hylätyissä taloissa. Eräänä päivän Òscar uskaltautuu taloon, joka onkin asuttu Marinan ja hänen isänsä, Gérmanin, toimesta. Seikkailu on kauniin ystävyyden ja orastavan rakkaustarinan alku, mutta varjoissa liikkuu myös jotain synkkä, joka seuraa Òscaria ja Marinaa.

Marina on (minusta) lajityypiltään kummitus- tai kauhukertomus, joka ainakin tämmöiselle pelkurille oli aivan riittävän jännittävä. Tarina on runsas - sivujuonia, henkilöitä ja menneisyyden palasia on tarjolla lähes runsaudenpulaksi saakka. Tämä tuntuu jopa suorastaan pökerryttävältä ottaen huomioon kirjan lyhyynden, tuntuu siltä kuin kirjailija yrittäisi kertoa paljon vähillä sivuilla. Kokonaisuus kuitenkin toimii vaikka jättääkin lukijan pyörälle päästään. Tarina on hitusen ennalta-arvattava ja päähenkilö kenties sittenkin ikävuosiaan vanhemman oloinen mutta kaiken runsauden keskellä sitä ei edes huomaa.

Kauhutarinat ja muut yliluonnolliset seikkailut eivät ole ihan minun juttuni ja vähän myös vierastin tämän kirjan kohdalla näitä elementtejä, sen sijaan nautin suuresti haikeista rakkaustarinoista ja Ruiz Zafónin tekstin tunnelmasta, joka herätti rappeutuneiden puurtarhojen, vanhojen hautausmaiden ja kaiken moisten kuriositeettien maailman silmieni edessä eloon.
"En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava."
Otava, 2012
Sivuja: 282
Alkuteos: Marina
Suomentanut Antero Tiittula

perjantai 2. elokuuta 2013

Kirja lentomatkalle mukaan: tsekkaa Helsinki-Vantaan book swap

Kesäloman koitetettua suuntasimme Budapestiin Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta. Kirjatoukalla kävi hyvä tuuri, sillä lähtöporttimme oli aivan lentokentän book swap -pisteen läheisyydessä! Olin lukenut kirjanvaihtopisteestä mutta olin unohtanut koko jutun autuaasti - onneksi vaihtopiste oli selkeästi merkitty tarroilla. Piste sijaitsee portin 27 luona, toisessa kerroksessa ja siellä voi halutessaan istua tuokion rauhassa lukemassa.

Kirjanvaihtopisteeseen voi jättää luetut kirjansa odottamaan seuraavaa lukijaa, pisteestä pitäisi myös löytyä tarroja joilla merkitä paikka, jossa kirja on viimeksi seikkaillut. Kiva idea, haluan lisää tälläisia pisteitä muuallekin!



Vaihtopisteen valikoima oli mielestäni ilahduttavan laadukas, hyllyistä löytyi mm. Murakamia, Irvingiä, Mankellia ja Shriveriä. Arvannette että hihkuin innosta! Minun mukaani lähti Henning Mankellin The man from Beijing, johon ei oltu merkitty alkuperämaata, mutta hintalapun perusteella veikkaisin uuden kirjakaverini olevan Ruotsista.

Ensi kerralla aion itsekin viedä book swapiin kirjan ja ilahduttaa siten tuntematon lukutoukka-kollegaa. Laittakaapa portti 27 korvan taakse mikäli aiotte lennellä lähiaikoina...


The Adventures of Superhero girl / Faith Erin Hicks

Olen viime aikoina ollut kovasti sarjisnälkäinen ja siksi kirjaston hyllyjä on tullut tutkittua ahkerasti. Tällä kertaa hyppysiini osui The Adventures of Superhero Girl, joka lähti mukaani jo pelkästään vinkeän nimensä ja kivan piirrostyylin perusteella. Summanmutikassa kassiin kerätty kirja osoittautuikin oikein mainioksi luettavaksi joka hupailee raikkaasti supersankarimyytin kustannuksella.

Superhero girl on parikymppinen nuori nainen, joka omaa supersankareiden tapaan erityisiä voimia. Mutta toisin kuin kliseisemmät kollegansa, hänen menneisyydessään ei ole synkkää tapausta joka on ajanut hänet menneeseen eikä arkkivihollistakaan tahdo löytyä. (Vaikka eräs opiskelijapoika vaikuttaakin lupaavalta tapaukselta.) Samalla Superhero Girl taistelee samojen, noh, samantapaisten ongelmien kanssa kuin muut ikäisensä. Pahan kanssa taisteleminen ei kartuta kukkaroa, joten pitäisi hommata työpaikka. Ja ehkä jonkinlainen elämäkin niiden iltojen varalle joina superkonnat ottavat iisisti ja kämppis on treffeillä. Pitäisiköhän alkaa vaikka kutomaan?

Hicksin sarjakuva oli oikeasti ilahduttavaa luettavaa. Lähdin liikkeelle vähäisin odotuksin, mutta huomasin pian hykerteleväni Superhero Girlin angstaukselle. Konsepti tuntuu raikkaalta ja Superhero Girl on samaistuttava siitäkin huolimatta että minun ongelmiini harvemmin kuuluvat ninjat tai liian lässykät superkonnat. Sarjakuva on tunnelmaltaan mukavan positiivinen ja mukavan energinen ja viestinä on kenties se, että jokaisen tulee seurata omaa polkuaan muiden mielipiteistä huolimatta.  Melko jees!

Kiinnostuneille vinkiksi vielä Superhero Girlin blogi, josta myös voi käydä lukemassa kirjan strippejä.



Dark Horse Books, 2012
Sivuja: 106

torstai 1. elokuuta 2013

Akhilleen laulu / Madeline Miller

Voi minkä hyvällä tavalla oudon kirjan Madeline Miller onkaan kirjoittanut! Tai, en tiedä onko itse kirja varsinaisesti outo mutta kumman vahvasti se silti otti otteeseensa, huomasin pitkään lukemisen jälkeenkin olevani kirjan tunnelmissa ja miettiväni sen sisältöä. Taisipa Troijan kaupungin edustalla oleva ranta tulla uniinikin...

Tarinan kertoja on hyljeksitty ja hylätty prinssi Patrokles, joka lapsuuden epäonnisen tapauksen myötä joutuu kuningas Peleuksen, Akhilleen isän, hoviin. Pojat ovat kuin yö ja päivä: Patrokles rumaksi mainittu, hintelä, hiljainen ja taistelutaidoton, Akhilles taas sanalla sanoen loistava, silti juuri heidän välillleen syntyy yhteys. Akhilleen kohtalona on valita joko pitkä ja rauhallinen, mutta unohdettu elämä tai lyhyt ja kunniakas, legendaksi muodostuva elämä. Jumalatar-äitinsä Thetiin kunnianhimo ajaa Akhilleusta kohti kunniaa mutta vaa'an toisessa kupissa painaa Patrokleen toive siitä, että Akhilleus eläisi. Mutta sitten Paris ryöstää Helenansa ja syttyy Troijan sota ja loppu onkin historiaa...

Paljastettaakoon kirjan juonesta vielä sen verran, että kyseessä on kaunis ja riipaiseva rakkaustarina, mutta ei ihan siinä tavallisessa muodossaan, sillä Millerin tarinan rakastavaiset ovat Patrokles ja Akhilles. Miesten - poikien - välinen epäsuhta onkin se, joka tekee suhteesta niin kiehtovan.  Patrokles on kuin kaltoin kohdeltu koira, jolle Akhilleen kaltaisen tähden huomio tuntuu liki huumaavalta. Hän tuntuu katselevan prinssiä kuin harvinaista mestariteosta, niin ihmeellistä ja kaunista ettei se tunnu todeltakaan. Mutta rivien väleistä paljastuu vähitellen myös Patrokleen todellinen arvo, hän on kuin Akhilleen omatunto ja ehkä yksi harvoista, jotka välittävät aidosti miehestä eivätkä myytistä.

Akhilleen laulu oli kaunista luettavaa ja nautin kovasti Laura Lahdensuun käännöksestä. Myös itse tarina herätti paljon ajatuksia, pohdin mm. sitä millainen nykyajan Akhilles olisi ja kunnianhimoa, joka ajaa ihmisen suuruuteen mutta polttaa myös loppuun. Pidin kovasti kirjan rakkauskohtauksista, jotka olivat kauniita ja sensuelleja, siitäkin huolimatta että pääpari koostui tällä kertaa vain miehistä. Kirjasta jäi hyvä ja pitkäkestoinen jälkimaku, vielä viikko lukemisen jälkeenkin huomaan sen kolkuttelevan takaraivossani ja herättelevän ajatuksiani. Madeline Miller on Orange-palkintonsa ansainnut!
"Hän oli itsekin liekin kaltainen. Hän hehkui ja veti katseita puoleensa. Hänessä oli loistokkuutta, jopa hänen aamulla herätessään, hiukset takussa ja unisin kasvoin. Läheltä katsottuna hänen jalkansa näyttivät melkein ylimaallisilta: varpaat olivat täydellisen muotoiset ja jänteet värisivät kuin lyyran kielet." 
Basam Books, 2013
Sivuja: 454
Alkuteos: The song of Achilles
Suomentanut Laura Lahdensuu