keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Vihdoinkin loma

Heinäkuussa koitti vihdoinkin se kauan odotettu kesäloma -mahtavaa! Loma aloitettiin reissulla helteiseen Budapestiin, jossa mukanani oli kaksi aivan oivallista kirjaa, jotka herättivät molemmat herättivät ajatuksia ja jopa tarpeen keskustella lukemastani. Kaupungilla vaeltelun jälkeen oli suorastaan ihanaa päästä hotellihuoneen viileyteen limonadilasin kanssa ja uppoutua joko isojen ihmisten tai kiinalaisten radanrakentajien maailmaan. Kiitokset herroille Hiltunen ja Mankell - olitte oivaa matkaseuraa!

Heinäkuussa kokeilin myös ensimmäistä lukumaratoniani, tosin vain 12 h kevyemmässä versiossa. Kokemus oli intensiivinen ja nyt parin viikon jälkeen muistelen sitä aika hyvillä mielin. Tein monta aloittelijan virhettä, mutta samalla opin myös itsestänikin jotain.

Heinäkuun luetut

Luin heinäkuussa 18 kirjaa ja 6715 sivua, poislukien sarjakuvat. Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat upea The Aviator's Wife, itkettävä Kunnes sanon näkemiin sekä jäähyväiset Kurt Wallanderille Haudatut -teoksen muodossa. Suosittelen! Kuukauden pettymys taisi (valitettavasti) olla Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, tulin Leijapoika-euforiastani alas lujaa. Vertailu on epäreilua, mutta minkäs teet!

Lisäksi luin Dupuy & Berberianin Jeanin elämää -sarjasta kirjan Teoria yksinäisistä ihmisistä (WSOY, 2010). Lukukokemus oli mukava, mutta ei herättänyt suurempia ajatuksia.

Luin myös Petteri Hannilan Kaukamoinen-sarjaan kuuluvan novellin eräässä vanhassa kahvilassa Budapestissä limonadia siemaillen. Vaikka ympäristö ei tarinaan oikein istunutkaan, tykkäsin kertomuksesta kovasti. Novelli kuuluu ainakin Elisa Kirjan ilmaiseen valikoimaan, josta latasin sen itselleni. Peukku tälle!

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY, 2013) tuli luettua lukumaratonin yhteydessä, mutta ajanpuutteen ja ajatuksien puutteen takia en laatinut siitä omaa postaustaan. Muistan lukeneeni kirjasta jutun oikein lehdestä, jossa sen hersyvyyttä kehuttiin, mutta minun huumorintajuni on ilmeisesti turhankin kiemurainen sillä teos ei oikein napannut. Hauskoja kohtia toki oli, mutta kyllästyin vitsiin aika nopeasti. Harmi, sillä olin etukäteen kuvitellut urakirjan suorastaan meheväksi.

Haasteiden tilanne

Tässä kuussa vihdoin päästiin haastehommissa eteenpäin. Amerikan mantereelta valloitin Indianan ja kaunokirjallisessa maailmanvalloituksessa kiinnitin lippuni Syyriaan, Swazimaahan ja Kyprokselle. Sarjakuvahaasteeseen vastasin Aya-kirjalla ja uusista kotimaisista kirjailijoista tutustuin Enni Mustoseen.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa aion lukea enemmän sarjakuvia - huomaan että minulla on kova sarjisnälkä! Yritän myös kirjoittaa pikkuisen matkajuttuja jahka lomahulinat hiukan hellittävät.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Maailma vailla loppua / Ken Follett

Päätin jokunen viikko sitten kokeilla lukumaratonia tiiliskiven kera. Materiaalin haku osoittautui vähän erilaiseksi kirjastoreissuksi, sillä tällä kertaa pyörin kirjaston hyllyjen välissä etsimässä mahdollisimman paksua kirjaa ja Ken Folletthan tunnetusti kirjoittaa aikamoisia järkäleitä, joiden juonenkäänteet kuitenkin tempaavat kivasti lukijan mukaansa joten lukumaratonkirjakseni valikoitui tällä telkussakin pyörivä keskiaikainen rakennus-, rakkaus- ja juonittelukimara Maailma vailla loppua.

Kirja vie lukijansa 1300-luvun Englantiin, Taivaan pilareistakin tuttuihin maisemiin. Kirjan keskushenkilöinä ovat veljekset Ralph ja Merthin sekä huijari-isän alistama Gwenda ja vauraan villakankurin omapäinen tytär Caris - suurta osaa näyttelee myös Kingsbridgen väki munkkeineen, herroineen ja työläisineen. Kertomuksen pääjuonteina ovat klassisesti rakkaus, mutta luonnollisesti pariskuntien tiellä tulee olemaan melkoisesti esteitä.


Maratonkirjana Maailma vailla loppua oli toimiva. Tarina tempaisi odotetusti mukaansa vaikkakin aluksi ärsyynnyinkin tajutessani kuinka paljon alkuperäinen tarina oli muuttunut tv-sarjassa. Mm. Mattie Viisasta ei kirjassa hirtetä lainkaan eikä Cariskaan ole naimisissa Elfrickin kanssa. Aargh! Ymmärrän kyllä että tv-tuontannossa joudutaan muokkaamaan tekstiä jotta kokonaisuus toimisi paremmin, mutta tällä kertaa muutoksia tuntuu olevan melko paljon - toivottavasti loppuratkaisu sentään on vielä sama!

Follettin kyky luoda keskiaikainen maailma lukijan silmien eteen on vaikuttava, kirjassa paneudutaan mm. rakentamiseen, kankaan kutomiseen, lääketieteeseen ja tietysti politikointiin. Voin vain kuvitella tehdyn tutkimustyön määrää! Kokonaisuus tuntui ainakin tällaisesta maallikosta uskottavalta, olkoonkin että muutaman kerran kurtiskelin kulmiani Carisille, joka oli keskiaikaiseksi naiseksi varsin moderni ajatuksiltaan...
"Hän olisi halunnut käydä joka ilta makuulle Merthinin viereen ja kietoa käsivartensa tämän hoikan vartalon ympärille milloin vain halusi ja tuntea miehen taitavat kädet ihollaan herätessään, ja synnyttää pienoisversion Merthinistä, jota he voisivat molemmat rakastaa ja josta he voisivat huolehtia. Mutta hän ei halunnut kaikkea sitä, mikä avioliittoon kuului. Hän halusi rakastajan, ei herraa; hän halusi elää miehen kanssa, ei omistaa elämäänsä tälle."
WSOY, 2008
Sivuja: 1078
Alkuteos: World without end
Suomentanut Anu Niroma

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Paimentyttö / Enni Mustonen

Enni Mustosen Paimentyttö oli jälleen yksi herätehankinta Luekirja.fi:stä. Näin kesälaitumilla ajatus maalaisromantiikasta tuntui kivalta ajatukselta ja kannen soma kuvitus lisäsi kiinnostusta. Paimentyttö aloittaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan, jossa Mustonen antaa äänen niillekin, joista historiankirjoissa ei yleensä lueta.

Paimentytön sankaritar on Ida Eriksson, 13-vuotias tyttönen, jonka elämä muuttuu dramaattisella tavalla heti tarinan alussa. Ida päätyy navettapiiaksi, mutta lopulta pääsee myös Topeliuksen perheen Björkuddeniin piikomaan.

En ollut aiemmin lukenut Mustosta, joten en oikeastaan tiennyt mitä tekstiltä odottaa - kenties jotain romantikkaan kallellaan olevaa? Paimentyttö kuitenkin poikkesi hatarista kuvitelmista reilusti - ja hyvällä tavalla. Kirja nimittäin on eräänlainen Idan päiväkirja, jossa keskitytään pitkälti siihen, millaista pienen piikatyttösen elämä olisi noihin aikoihin saattanut olla. Ida kuvailee työtään, rippikoulua ja kartanon väkeä, joulujuhlia ja sairauksia, palvelusväen iloja ja suruja. Teksti tuntuu aidolta kielen ja sen sävyjen osalta ja Idan nöyryys ja vähäeleisyys koskettivat, niissä tuntui olevan jotain hyvin tyypillisesti suomalaista.

Kaikessa arkisuudessaan Paimentyttö oli ilahduttava ja rehellinen lukututtavuus, joka tuntui sopivan loistavasti kesän tunnelmiin. Oli virkistävää vaihteeksi lukea tarina melko tavallisesta suomalaisesta sisupussista maan mahtavien sijaan vaikka toki Paimentytössä on mukana yläluokkaakin. Vaikka kirjassa Topeliuksen perhe tavataankin, ovat he kuitenkin mukana vain sivuhenkilöinä tuomassa kontrastia Idan omaan tarinaan. Aitoutta tekstiin lisää myös ruotsinkielen käyttö, joka hyvin korostaa luokkaeroja.

Kokonaisuutena kirja on antoi kiinnostavan ja sydäntä särkevänkin kuvan siitä, millaista piikatytön elämä on 1890-luvulla saattanut olla. Syrjästäkatsojan tarinat -sarja vaikuttaa näkökulmansa ansioista kiinnostavalta ja taidan haluta lukea sarjan seuraavatkin osat. Kiinnostuneiden kannattaa kurkistaa myös Syrjästäkatsojan tarinoiden Facebook-sivuille, joilta löytyy kiehtovia kuvia ja tiedonmurusia tapahtumapaikoista ja Topeliuksen perheestä.
"Luin Alta-neidin kirjan melkein yhteen menoon, vaikka se olikin ruotsinkielinen. Aika monet niistä pienistä tarinoista olivat niin todentuntuisia, että neiti oli varmaan ne itse kokenut. Eniten pidin kertomuksesta, jossa muuan paimenpoika, nimeltään Janne, paimensi lehmiä metsässä. Yksi niistä oli yhtä pahankurinen kuin Björntorpin Majruusi. Oikein nauratti, kun Alta-neiti oli niin hyvin osannut kuvailla, miltä se tuntui, kun piti juosta pitkin metsiä semmoisen kantturan perässä."
Otava, 2013
Sivuja: 363
Kirjasta lisää: Syrjästäkatsojan tarinoiden Facebook-sivu

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Thunderstruck / Erik Larson

The Garden of beasts -kirjan tarinoiden innoittama päätin lainata lisää Erik Larsonia, äänikirjoina totta kai. Hyppysiini osui Thunderstruck, jota Overdrive-kirjastossa kuvailtiin varsin herkullisesti sanoin:  "A true story of love, murder, and the end of the world’s  'great hush'.

Kirja liittää yhteen Hawley Crippenin, epätoivoisen miehen josta on tuleva murhaaja ja Gugliemo Marconin, pakkomielteisen keksijän tarinat. Crippen on röyhkeän vaimonsa alistama, hiljainen pieni mies, jonka nostaa kuuluisuuteen - ja samalla tuhoon - uusi keksintö, jota vasta arkaillen ja epäillen ollaan ottamassa käyttöön - Marconin lennätin. Lennättimen avulla nimittäin toteutuu kenties historian ensimmäinen maailmanlaajuisen yleisön seuraama rikollisen takaa-ajo, tilanne, joka somen aikana on jo arkea mutta joka edvardiaaniseen aikaan oli todellakin ennen kuulumatonta.

Kirjan kahdesta tarinasta voimakkaampi painotus on Marconinilla, kenties jo pelkästään siksi että lennättimen keksimiseen liittyvää aineistoa on luullakseni ollut laajemmin saatavilla. Omalta kannaltani tämä osoittautui kuitenkin harmilliseksi sillä kirjassa kuvatut tieteelliset kokeilut, mastojen rakennukset yms. eivät jaksaneet kiinnostaa ja tunsin välillä suorastaan janoavani Crippen-kappaleita jotka säilyttivät mielenkiintoni huomattavasti paremmin. Annan kaiken kunnian Larsonin kirjoittajan ja tutkijan taidoille, tälläkin kertaa vika on lukijassa sillä aihe ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut riittävästi.  Keksinnöistä kiinnostuineille kirja varmasti tarjonnee makoisia luku- tai kuunteluhetkiä.

Harmillista kyllä, myös Crippenin tarina oli minulle jo entuudestaan tuttu John Boynen oivallisesta tekstistä ja siksi en oikeastaan tullutkaan seuranneeksi kilpajuoksua Amerikkaan henkeäni pidätellen. Tapahtumissa toki on huikeaa dramatiikkaa, mutta niiden kulun tietäminen vei kirjan loppuratkaisusta tehoja. Thunderstruck ei ollut aiheensa puolesta minun kirjani, mutta Erik Larsonin tapa kirjoittaa ja löytää kiehtovia yksityiskohtia joilla herättää tarina eloon teki edelleenkin vaikutuksen ja luulen että tulen lukemaan hänen kirjojaan jatkossakin.

Books on tape, 2006
Kesto 11 h 56 min
Lukija Bob Balaban

torstai 25. heinäkuuta 2013

Vaarallinen leikki / Mari Jungstedt

Ei liene salaisuus että pidän ruotsalaisista dekkareista ja siksi nappasin kirjastosta innokkaasti mukaani Mari Jungstedtin tuoreimman uutuuden, Vaarallisen leikin. Lukiessa koin kuitenkin oudon ilmiön - ihan kuin olisin jo lukenut tämän kirjan. Tai ainakin melko samanlaisen. Pieni miettiminen johti minut Katarina Wennstamin Alfaurokseen, jonka luin muutama kuukausi aiemmin. Eroavaisuuksia toki on, Wennstamin kirja suomii elokuvateollisuutta, Jungstedtin muotimaailmaa, mutta molemmissa ovat nuoret tytöt haavoittuvaisia ja röyhkeiden saalistajien armoilla. Jungstedt keskittyy anoreksiaan, Wennstam seksuaaliseen hyväksikäyttämiseen, mutta molempien kirjoista löytyy kuitenkin komea valokuvaaja/elokuvatähti, joka häikäilemättä pyörittää nuori tyttöjä omaksi huvikseen kunnes joku päättää rankaista pahaa poikaa. Kummankin tarinan keskiössä on tyttö, joka ihan hetki sitten oli vielä tavallinen mutta nyt melkein jo tähti.

Kirjoissa on siis paljon erilaistakin, mutta jostain syystä huomasin vetäväni mielessäni tekstien väleille yhtäsuuruusmerkkejä ja se haittasi lukukokemustani. Tästä tosin ei voi syyttää ketään muuta kuin lukijan omia aivoituksia! Vaikka kirja nostaa esiin tärkeitä pointteja, kuten muotiteollisuuden laihuuden ihannoinnin ja kylmän ja julmankin tavan jolla nuoria, ala-ikäisiä tyttöjä teollisuudessa kohdellaan, en oikein kyennyt innostumaan tästä kirjasta.

Kirja kuvaa mallimaailmaa kahden nuoren tytön näkökulman kautta. On nopeasti tähdeksi noussut Jenny, joka eli vielä vuosi sitten tavallisen teinitytön elämää mutta nyt kotibileet ovat muuttuneet upeiksi juhliksi drinkkeineen ja pojat miehiksi. Toisenlaisen tarinan kertoo sairaalassa anoreksian takia oleva Agnes, joka miettii kuinka pystyisi tekemään vessassa mahdollisimman monta jumppaliikettä ilman että sairaanhoitajat huomaavat. Juuri Agnesin tarina oli minusta mielenkiintoisinta ja onnistuneinta kirjassa, joka muuten olisi ollut melko tyypillistä dekkarikamaa.
"Tyttö, sinä olet kaunis. Maistut hyvältä. Älä pahastu, halusin vain saada sinut rentoutumaan. Hei, pidä tätä vain leikkinä, sitähän se onkin. Ei mitään todellista, pelkkää leikkiä."
Otava, 2013
Sivuja: 382
Alkuteos Den farliga leken

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Haudattu / Henning Mankell

Tämä kirja oli minulle minulle harvinainen herkkupala. Olen ahminut läpi Henning Mankellin hienon Wallander-sarjan aina sen koskettavaan loppuun saakka. Muistan lukeneeni viimeisen kirjan viimeisen luvun kahteen kertaan sillä niin vaikeaa oli Wallanderin olevan poissa, loppu. Outoa miten sitä voikaan kiintyä romaanin henkilöihin... Mutta sitten tuli Haudattu, lyhytromaani, joka oli kirjoitettu kylkiäiseksi Hollannin kirjamarkkinoilla. Vielä kerran Wallander!

Kirja sijoittuu aikaan ennen Rauhatonta miestä, sarjan viimeistä kirjaa. Wallander, vanheneva mies, kaipaa omaa taloa maaseudun rauhassa mutta sitä oikeaa ei tunnu löytyvän, varsinkaan poliisin palkalla. Sitten Martinsson vinkkaa hänelle vaimonsa sukulaisen talosta ja eräänä syksyisenä sunnuntaina Wallander ajaa paikalle katsomaan taloa. Se tuntuu hyvältä, juuri oikealta paikalta mutta juuri kun Wallanderin tarjous on hyväksytty löytyy pihasta jotain haudattua. Käsi.

Kirja on taattua Mankellia, lyhyydestään huolimatta tarina on taidokas ja tunnelmallinen, kirjailija osaa luoda taidokkaasti näkymiä vanhenevan miehen sielunmaisemaan ja  nautin jokaisesta sanasta. Itse rikostarina jäi minun lukukokemuksessani ehkä vähemmälle arvolle, se ei oikein päässyt kasvamaan mittaansa tarinan lyhyyden takia. Niinkuin usein käy hyvän kirjan kohdalla, toivoin viimeisen sivun kohdalla saavani lukea kirjaa vielä pidempäänkin.

Kirjan lopussa on kappale, jossa kirjailija kertoo suhteesta Wallanderiin, tuohon keksittyyn sankariin, joka kai aika monella tapaa muistuttaa häntä itseään, paitsi että komisari Kurt Wallander äänestäisi juuri päinvastoin kuin kirjailija Henning Mankell. Oli mukavaa lukea kirjailijan ajatuksia, joista selvästi näkyi se, että kuvitteellinen etsivä oli ollut läheinen kirjoittajalleenkin. Jäämme kaipaamaan sinua, Kurt.
"Pilvet olivat ajelehtineen pois. Lokakuun aurinko valoi epäroivää lämpöään. Varikset jatkoivat metelöintiään korkeassa kastanjassa. Wallanderista koko tilanne tuntui epätodelliselta. Hän oli matkustanut tänne sunnuntaipäivänä katsomaan taloa, johon voisi ehkä muuttaa. Sattumalta hän kompastuu puutarhassa ihmisen jäännöksiin."
Otava, 2013
Sivuja: 174
Alkuteos: Handen
Suomentanut Kari Koski

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kunnes sanon näkemiin / Susan Spencer-Wendel & Bret Witter

Susan Spencer-Wendelin omaelämäkerrallinen kirja oli vaikea luettava, lähinnä kuitenkin ehkä minulle henkilökohtaisesti. Spencer-Wendel on 45-vuotias, kolmen lapsen äiti ja palkittu toimittaja ja ALS-potilas. Kirjassa Spencer-Wendel kertoo viimeisestä vuodestaan. Itkemisen sijasta hän päätti elää viimeisen vuotensa ilolla. Lukemisen vaikeus ei tällä kertaa kumpua tekstistä vaan lukijasta itsestään sillä olen itsekin menettänyt läheisen ALSille ja emmin kirjaan tarttumista, koska pelkäsin sen nostavan esiin kipeitä muistoja. Samanaikaisesti kuitenkin halusin myös lukea tämän kirjan koska halusin ymmärtää sairautta paremmin. Joten varoituksen sana lukijoille: tämä kirja on luettu kyynelten läpi ja teksti kirjoitettu puhtaasti fiiliksellä.

ALS eli amyotrofinen lateraaliskleroosi on sairaus, jossa potilaan keho ennenaikaisesti tuhota itseään. Hermoradat lihasten ja aivojen välillä tuhoutuvat, lihakset surkastuvat. Vääjämättä sairaus vie kyvyn liikkua, puhua tai syödä. Suomessa tautiin sairastaa n. 500 henkilöä, keskimääräinen elinikäennuste diagnoosin jälkeen on 2,5 vuotta. Sairauteen ei ole parannuskeinoa, nykylääkitys kykenee vain hidastamaan taudin etenemistä, "pitämään porttia auki". Syytä sairastumiseen ei tiedetä, osa ALSin muodoista vaikuttaisi tosin olevan periytyviä.

Spencer-Wendelin tarina kulkee eteenpäin joutuisasti ja kevyesti, vaikka välillä hätkähdän sitä kun nainen laskee leikkiä kuolemastaan. Mutta toisaalta miksipä ei? Hänellä, jos kellä, lienee siihen oikeus. Ihailin Susanin voimaa ja positiivisuutta ja joissain kohdin sydäntäni kivisti kirjailijan miettiessä miten toimia sairauden edetessä, sillä minä tiesin jo mitä tuleman pitää enkä olisi suonut sitä tälle kirjaystävälle, joka vaikutti niin rennolta ja hauskalta ihmiseltä.

Kunnes sanon näkemiin on kirja elämisestä ja siitä, kuinka kuoleman lähestyessä voi valita elämän ja ilon ja nauttia silloin kun vielä voi. Edessä olevan sijaan Wendel päätti luoda itselleen hyviä muistoja ja hienoja hetkiä, jotka kantaisivat hänet ja ennen kaikkea hänen rakkaansa yli vaikeiden aikojen ja siinä sivussa hän tuli toteuttaneeksi unelmaansakin - kuten kirjan kirjoittamisen. Kirja on muuten osittain kirjoitettu pelkällä peukalolla iPhonea näpyttäen, muut Susanin sormista kun eivät enää kirjan loppuvaiheessa toimineet. Mitäpä tuohon voisi enää sanoa, muuta kuin että nostan hattuani tämän naisen sitkeydelle!

Huikea kaunokirjallinen teos Kunnes sanon näkemiin ei ole mutta mielestäni sen ei tarvitsekaan olla sitä. Tärkeämpää on kirjan viesti elämisestä ja ilon etsimisestä sekä Spencer-Wendelin asenne. Hän on peloissaan ja surullinen, kaipaa korkokenkiään ja aiempaa elämäänsä mutta ennen kaikkea kirjasta kuultaa läpi rakkaus, joka antaa voimaa olla vahva silloin kun ei muuten pystyisi.
"En pysty nostamaan käsiäni, jotta voisin syödä itse tai halata lapsiani. Lihakseni kuolevat, eikä uusia tule tilalle. En enää koskaan pystt liikuttamaan kieltäni niin paljon, että voisin selvästi sanoa: rakastan sinua.
Nopeasti ja varmasti minä kuolen.
Mutta tänään olen elossa. "
WSOY, 2013
Sivuja: 383
Suomentanut Terhi Vartia
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kypros

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Miltä lukumaraton tuntui?

Takana on 1777 sivua, 12 tuntia ja neljä ja puoli kirjaa. Eilen kokeilin elämäni ensimmäistä lukumaratonia, tosin kevyemmän 12 tunnin versiona. Maratoonaaminen oli ihan hauska kokeilu vaikka tankkaus, tai pikemminkin sen puute, aiheuttikin ongelmia. Makeannälkäkin iski ja olisi ollut kiva napostella jotain muutakin kuin omenia. Vinkiksi siis muille maratonia miettiville: suunnitelkaa tankkaus etukäteen!

Tällä hetkellä fiilikseni lukumaratonista ovat vähän kaksijakoiset. Lukeminen on ihanaa ja tykkäsin flow-tilasta, jonne pääsin joskus kolmannen lukutunnin jälkeen. Silloin ulkomaailma vaimeni ja oli vain tarina ja minä. Hieno kokemus.

Sen sijaan en pitänyt maratonin pakonomaisuuden tunteesta, useamman kerran maratonin aikana minulle tuli tunne että haluaisin jo tehdä jotain muuta, vaikka laittaa telkkarin auki. Mutta oli keskityttävä lukemiseen koskan olin maratonilla. Maratonin ajatus on itsensä haastaminen ja uusien kokemusten luominen ja nyt kun olen sen tehnyt, tiedän että vapaus on parasta. Lukemisessakin.

Maratonin jälkeen pää tuntui käyvän hurjilla kierroksilla ja lähdinkin illalla vielä tallustelemaan pimenevään iltaan, tämän hetkiselle mielipaikalleni pelloilla. Teki hyvää olla luonnossa ja tässä hetkessä ja maailmassa. Kuten rivien väleistä on ehkä aistittavissa, lukumaraton oli kiva kokemus muttei ehkä kuitenkaan minun juttuni. Oli kuitenkin kiva huomata että pystyn tähän.

Yritän kynäillä jossain vaiheessa jutut maraton-kirjoistani, mutta nyt kun olen viettänyt 12 tuntia sivujen sisäisessä maailmassa on minulle iso nälkä reaalimaailman asioihin. Haluan keskusteluja, raitista ilmaa ja ihan omia seikkailujani!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Lukumaraton alkaa --- NYT!

On kesäloman ensimmäinen aamu enkä malta nukkua enempää, mieli tekee jo maratoonaamaan.
Rankahko työviikko kangastelee vielä takaraivossa mutta luulen lukumaratonin nollaavan sen tehokkaasti. En ole verrytellyt, hankkinut eväitä tai miettinyt sen kummempaa strategiaa koetuksen varalle, ajattelin vain lukea. Mieleni teki aloittaa kirjaa jo eilen mutta sentään maltoin mieleni ja nukuin yön yli.

Kirjakasa näyttää siis tältä:
  • Ken Follett: Maailma vailla loppua (WSOY)
  • Amy Tan: Sata salattua aistia (WSOY)
  • Martina Haag: Meidän kotona (Schildt's)
  • Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY)
  • István Örkény: 100 minuutti novellia (Atena)
  • Kasey Edwards: Kolkyt ja risana (Nemo)
  • Pekka Hiltunen: Iso (WSOY)
  • Henning Mankell: Haudattu (Otava)
Eilinen kirjastoreissu tuotti täydennystä vielä viimeisen Wallander-kirjan verran - josta muuten tekisi mieli aloittaa. Katsotaan. Edistymispostauksia kirjoittelen tänne, blogin Facebook-sivuille ja Twitteriin. Pitäkää peukkuja, sillä nyt mennään!

10:09
"Miestä, joka tekee voiteita ja rohtoja, sanotaan apteekkariksi, mutta nainen, joka tekee samaa, on vaarassa tulla kutsutuksi noidaksi."
Pienten keskittymisvaikeuksen jälkeen kirja alkaa vähitellen vetää, nyt ollaan sivulla 130. Kupissa lakuteetä ja mielessä keskiaikaisten nuorten rakkausongelmat.

12:14
"En voi syödä rakkautta."
Tiukoissa tunnelmissa mennään, mutta keskiaikainen sillanrakennus on osoittautunut yllättävän vetäväksi. Herra Norkku toimii tehokkaana lukemisen hidasteena, avattu kirjahan ei ole este juttelemiselle... 351 sivua takana .

14:03
"Jos halusin normaalin suhteen, Merthin tuumi itsekseen, olisi pitänyt valita normaali tyttö."
Puoliväli alkaa häämöttää ja lukemiseen on tullut miellyttävä flow, tuntuu siltä kuin olisi uppoutunut jo itse tarinaan, tosin nyt alkaa vatsa jo vähän kurista. Ehkei teellä, omenilla, leipäjuustolla ja kirjoilla voi sittenkään jaksaa koko päivää? Kohta taitaa olla ruokatauon paikka! Takana on nyt 810 sivua.

15:25
Ken Follettin Maailma vailla loppua (1078 sivua) selätetty, ukukokemuksena se oli ok, mutta pituutensa takia alkoi loppupuolella tuntua jo raskaalta. Seuraavaksi voisin ehkä lukea jotain kevyempää ja ehkä nykyaikaan sijoittuvaa. Ja lyhyttä! Pitäisi myös syödä mutta en millään malttaisi kokata. Olisi ehkä pitänyt suunnittella muonitusta vähän enemmän.

16:26
"Tuuli voimistui. Hän ajatteli että talvi tuntui nyt olevan hyvin lähellä."
Elegian suosituksesta nappasin myöhäisen lounaani seuraksi Kurt Wallanderin (174 sivua) - ihana kirja, mutta jotenkin niin haikeaa hyvästellä rakas kirjallinen hahmo. Kuvittelinkohan vain kirjan synkkyyden vai oliko sittenkin kyseessä Mankellin normaali tapa kirjoittaa, kovin iloisia kirjojahan Wallanderit eivät ole.
Haudatun alkuvaiheilla koin melkoisia keskittymisvaiheita, melkeinpä niin kuin aivoni olivat jo tottuneet huristelemaan Follettin tahtiin eivätkä olisi oikein tahtoneet sopeutua uuteen kirjailijaan. Onneksi Mankellin kerronta veti ja rauhoitti.
Nyt pähkäilen kahden kirjan välillä: Orvokki Leukaluun urakirja olisi pikalaina (kiitoksia vaan Helmetille maratoonausmateriaalien lainasta!) mutta Amy Tan olisi varmaan ihana. Että näin.

17:33
"Ja hänen onnensa oli niin suuri että se vuoti yli, virtasi huoneeseeni ja muuttui surunkyyneliksi."
Olo on aika levoton ja rauhaton, keskittymisvaikeudet riivaavat. Taitaa olla niin että pääkoppa mielestään lukenut riittävästi yhdelle päivää, ainakin kiinnostusta tuntuu nyt löytyvän mm. pyykeille ja kynsien lakkaamiselle.
Aloitin Sataa salattua, mutta Tanin runollinen teksti ja etenkin Kiinan-sisko Kwanin huonolla englannilla kerrotut mielikuvitukselliset kappaleet ovat tässä mielentilassa aika työläitä lukea. Olen nyt sivulla 89, mutta luulen että vaihdan ainakin vähäksi aikaa kirjaa. Ehkä Kolkyt ja risana olisi osuvampi valinta?

18:37
Vaihdoin kiinalaisen sisarustarinani burn out -tarinaan. Pyörittelin vähän silmiäni sille että vietän ensimmäisen lomapäiväni lukemalla siitä, kuinka ihmiset ovat kyllästyneet työpaikkaansa. Mutta vähän ajan kuluttua huomaan tekstin taas vetävän, pystyn taas keskittymään. Tekstin satunnainen puhekielisyys vähän töksähtelee mutta ainakin se tarjoaa riittävän kiinnostavaa ja samaistuttavaa sisältöä sellaisessa muodossa jonka aivoni pystyvät ymmärtämään. Kirja tuntuu aika nopealukuiselta, olen ehtinyt jo sivulle 118.
Kärsin myös karkki-nälästä. En tietenkään tullut varautuneeksi tähänkään, koska en suunnitellut tankkausta. Onneksi miehellä on lakutuutteja pakastimessa ja pihistän niistä yhden. (Älkää kertoko!!) Normaalisti en edes pidä lakusta mutta ilmeisesti nyt pääkoppani kaipasi sokeria.

19:27
Sain Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana -kirjan (241 sivua) loppuun. Teos oli vähän hämmentävä, melkein kuin Eat Pray Loven ja chick-litin rakkauslapsi. En rakastunut vaikka osa Edwardsin kertomasta on kyllä tuttua juttua monista keskusteluista. Kirjan loppupuolella huomasin uupumisen iskevän, en oikein olisi jaksanut enää keskittyä lukemiseen. Aikaa tosin on jäljellä puolitoista tuntia, joten sinnittelisinkö loppuun saakka?

19:55
"Nuorelle naiselle sopii monikin ammatti. Perhepäivähoitaja, lääkäri, puutarhuri, siivooja, strippari, kunnanjohtaja. Valitset vaikka näistä."
Orvokki Leukaluun urakirja oli kyllä nopealukuinen muttei oikein kolahtanut, huumori ei ehkä ole tyylistäni. Ehkä annan viimeisen tuntini kulua tuon kesken jääneen Amy Tanin parissa.

21:03
Maraton loppu. Viimeinen kolme varttia tosin meni jokseenkin plörinäksi puhelimeen vastaillessa ja rikki menneitä sormia laastaroidessa, mutta olihan tätä jo tässäkin. Tanissa pääsin sivulle 150 saakka, jolloin kokonaissivumääräksi muodostuu 1777. Luettuja kirjoja oli 4: Maailma vailla loppua, Kolkyt ja risana, Orvokki Leukaluun urakirja, Haudatut sekä Sata salattua aistia, joka jäi kesken.

Huh. Tänään en taida kyllä lukea enempää.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Ensimmäinen murhani / Leena Lehtolainen

Mikähän siinäkin on että dekkarit sopivat niin mainiosti kesään? Aurinko paistaa ja luonto on kukkeimmillaan, ihmisillä on hyvä ja rento mieli - luenpa siis murhista ja rikoksista noin ylipäätään?! Ehkä rento kesämieli kaipaa pähkinöitä purtavakseen tai sitten murhaajien jahtaaminen tarjoaa sopivaa vastapainoa kesäiselle onnelle. Olipa syy mikä tahansa, Leena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani sopi oikein hienosti kesätunnelmiin.

On nimittäin kesä, ja kuuma. Maria Kallio työskentelee viransijaisena Helsingin poliisilaitoksen väkivaltatoimistossa ja vastaan tulee juttu, joka liippaa läheltä. Tutun kuoron porukka on nimittäin ollut viettämässä kesäistä viikonloppua huvilassa meren rannalla ja nyt yksi kuorolainen löytyy kuolleena. Marian ensimmäinen murha onkin siis kimurantti selviteltävä sillä lähes kaikki epäillyt ovat topakan naisen omia tuttuja.

Kirjaa lukiessa on helppo muistaa miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on ollut niin suosittu. Pidin nimittäin kovasti Lehtolainen sopivan karheasta kerronnasta ja omapäisestä Mariasta, jonka ironisten mietteiden lukemisesta nautin. Kirjan murhatapaus olisi yksinään ollut melko tylsä, mutta Maria ja Lehtolaisen kesäinen kerronta pelastivat paljon. Kirjasarjan lukeneena täytyy todeta että Marian myöhempien vaiheiden tunteminen kieltämättä spoilaa kirjan juonta jonkin verran, mikä ehkä hitusen latistaa muutamaa jännitysmomenttia.

Lehtolaisen Maria Kallio -sarja vietti tänä keväänä 20-vuotisjuhliaan, sarja saa myös jatkoa tänä syksynä Rautakolmio-nimisen kirjan myötä. Pakko lukea! Tuleekin olemaan mielenkiintoista verrata tätä lukukokemusta 20 vuotta vanhempaan, nykyajan Mariaan ja nähdä kuinka hyvin kirjailija on onnistunut kasvattamaan suosittua hahmoaan.
"Ei ollut muuta mahdollisuutta päästä selvyyteen kuin raaka työ, ihmisten puhuttaminen ja kuunteleminen. Tähän asti selvittämäni henkirikokset olivat olleet yksinkertaisia: humalassa puukko ryyppykaverin rintaan tai kirves vaimon päähän. Tappoja ne kaikki olivat olleet. Olisiko tämä ensimmäinen murhani?"
Tammi, 1993
Sivuja: 251

torstai 18. heinäkuuta 2013

Lukumaraton 20.7

Blogistaniassa on viime aikoina lukumaratoonattu ahkerasti ja minäkin olen kadehtien seurannut innokkaiden urakointia. Koska yhteiset lukupäivät olivat omalta kannaltani hankalat, päätin repäistä pian alkavan kesäloman kunniaksi ja kokeilla puolikasta (12h) lukumaratonia lauantaina 20.7 - siis ihan kohta!

Ajatuksenani on kokeilla ns. tiiliskivimaratonia, eli tarkoituksena olisi päästä mahd. pitkälle yhdessä kirjanjärkäleessä. Järkäleeksi on tällä hetkllä valikoitunut Ken Follettin Maailma vailla loppua (1076 sivua), mutta mikäli keskiaikainen seikkailutarina ei lähde vetämään toivotulla tavalla, olen varannut mukaan myös ihan kirjaimellisesti kevyempää luettavaa.

Näillä siis mennään:
  • Ken Follett: Maailma vailla loppua (WSOY)
  • Amy Tan: Sata salattua aistia (WSOY)
  • Martina Haag: Meidän kotona (Schildt's)
  • Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY)
  • István Örkény: 100 minuutti novellia (Atena)
  • Kasey Edwards: Kolkyt ja risana (Nemo)
  • Pekka Hiltunen: Iso (WSOY)

Lukumaratonin säännöt ovat seuraavat:
  • Kaikki 12/24 tunnin aikana laskettu kirjallisuus lasketaan mukaan lukumaratoniin
  • Aloittaa voi mihin haluamaansa kellonaikaan, maraton voi siis venähtää myös seuraavan vuorokauden puolelle. Tankkaus- ja lepotauot ovat sallittuja mutta ne lasketaan mukaan maratonaikaan.
  • Luettu sivumäärä lasketaan ylös ja julkaistaan blogissa.
  • Maratonista saa kirjoittaa etu- ja jälkikäteen, mielellään myös maratonin aikana.
Itse ajattelin aloittaa maratoonauksen n. klo 10, jolloin urakkani päättyisi illalla klo 22. Tässä vaiheessa elättelen toiveita siitä, että ehtisin käydä juoksemassa ennen maratonia (hah!) mutta katsotaan kuinka aamu käytännössä lähtee käyntiin. Maraton-tiedotusta tullee luultavasti löytymään täältä blogista, Facebook-sivuilta ja Twitteristä, käytäntö osoittanee mikä media tuntuu sujuvimmalta.

Mukaan saa lukemaan saa tulla ja mikäli aika ei sovi, on ensi viikolla luvassa myös toinen yleinen lukumaraton, josta lisätietoa löytyy täältä. Hopi hopi!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kauniit kuolemat / Antonio Hill

Kauniit kuolemat löytyi luettavakseni Luekirja.fi-palvelusta kun mieleni alkoi tehdä dekkaria. Kirja on Héctor Salgadosta kertovan sarjan toinen, edellinen, Kuolleiden lelujen kesä, oli jäänyt vaivaamaan mieltäni kirjan päättävän pirullisen cliff-hangerin takia.

Kirja alkaa talvisen Espanjan tunnelmista. Etsivä Salgado saa selvitettäväkseen tapauksen, jossa kosmetiikkayrityksessä työskentelevä nainen päättää päivänsä junan raiteilla. Juttu vaikuttaa ensi alkuun selkeältä, mutta pian Héctorille selviää että nainen kuului tiimiin, jonka jäsenistä toinenkin on kohdannut väkivaltaisen lopun hiljattain. Samaan aikaan tukevasti raskaana oleva komisario Leire Castro tuntee pitkästyvänsä töissä ja päättää jatkaa oudosti kadonneen Ruth Valldauran tapauksen tutkimista.

Antonio Hillin teksti tuntuu takuuvarmalta ja sujuvalta eikä tutkittava tapauskaan ole tylsimmästä päästä vaikka ratkaisu sitten loppujen lopuksi osoittautuikin hivenen epäuskottavaksi. Pidin Salgadon synkästä kitkeryydestä, musta huumorin ja ironian ystävänä pystyin samaistumaan hahmoon mukavasti. Nojatuolimatka Barcelonaan ei sekään ollut hullumpi, matkakuumeeni alkoi taas oireilla sillä Antonio Hill osaa maaltata hienoja näkymiä lukijansa silmien eteen.

Kokonaisuutena Kauniit kuolemat oli luokkaa "ihan ok". Teksti tarjosi sopivasti ajanvietettä ja viihdytti eikä mikään ärsyttänyt (paitsi ehkä vähän uusi cliff-hanger) muttei myöskään jättänyt vahvempaa jälkeä. Minulle Kauniit kuolemat olikin ehkä pikaruokaa - helppoa ja riittävän maukasta mutta ei tarjonnut unohtumattomia elämyksiä tai herättänyt ajatuksia.
"Se kai joulussa juuri niin raivostuttaakin, Héctor pohtii: se on pääpiirteissään aina samanlainen, vaikka me muutumme ja vanhenemme. Tämän joulun tunnelma on ainoa, joka toistuu poikkeuksetta samanlaisena vuosi vuodelta ja korostaa siten meidän omaa rappeutumistame, ja se tuntuu Héctorista julmuutta hipovalta ajattelemattomuudelta. Ja ties monennenko kerrran viimeisen kahden viikon aikana hän toivoo, että olisi paennut koko riemujuhlaa johonkin buddhalaiseen tai ankaran ateistiseen maahan. Ensi vuonnasitten, hän toistelee kuin mantraa. Ja hitot siitä mitä poika sanoo."
Otava, 2013
Sivuja: 413
Alkuteos: Los buenos suicidas
Suomentanut Taina Helkamo

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kosto ikuisessa kaupungissa / Vera Vala

Tutustuin Arianna de Bellisiin ja Vera Valaan viime vuonna, jolloin yksi nuhainen viikonloppu hujahti nopeasti nojatuolimatkailun parissa. Arianna jäi tuolloin mieleeni tehokkaana toiminnan naisena, jolla oli mielikuvitusta kutkuttava menneisyys ja viimeistään tuo koukku varmisti sen, että halusin lukea sarjan seuraavankin kirjan.

Kirjassa tunnettu politiikko, Anna Lucarelli, ottaa yhteyttä Ariannaan sillä hän uskoo sisarensa Lauran, assyriologian professorin olevan vaarassa. Annan epäilykset muuttuvat pian todeksi kun Laura löytyy kuolleena. Syyllisyydestä kärsivä Arianna jatkaa sitkeästi tutkimuksiaan, jotka vievät hänet niin anarkistien kuin arkeologienkin piireihin. Soppaa hämmentää myös komea Bartolomeo...

Kosto ikuisessa kaupungissa vie lukijansa Roomaan ja mukavan erilaisiin tunnelmiin kuin Kuolema sypressin varjossa. Siinä missä sarjan ensimmäinen kirja oli kuin loistava matkailumainos ihanasta Italian maaseudusta rustiikkisine taloineen ja herkullisine pastoineen, ovat Koston maisemat urbaaneja, jopa suorastaan karuja, hylättyjä taloja ja maahanmuuttajien suosimia, rauhattomia asuinlähiöitä. Vaikka hirmuisen mielelläni luen ja fiilistelen kaikista ihanista asioista, pidin siitä että kirjailija rikkoo muottiaan ja kokeilee erilaisia maisemia ja tunnelmia kirjasarjassaan. Liekö syynä maisemien ja tunnelmien muutos, mutta tässä kirjassa Arianna tuntui minusta edellistä kirjaa räväkämmältä toiminnan naiselta, eräänlaiselta Modesty Blaisen italialais-suomalaiselta versiolta, kuten Booksy jutussaan mainiosti oivalsi.

Trilleriksi kirja on mukavan rento luettava, sellainen jonka sivuja toki kääntelee mielellään mutta kynsiä ei onneksi tarvitse hermostuksissaan purra. Ilokseni Vala raottaa hiukkasen Ariannan salaperäisen menneisyyden verhoa, mutta vastauksien myötä syntyy myös kysymyksiä joihin toivottavasti saadaan vastaus seuraavissa kirjoissa.  Tässä kirjasarjassa ratkaisu toimii sillä lukijalle paljastetaan riittävästi jotta tämä pysyisi tyytyväisenä mutta sen verran vähän että nälkä kirjojen lukemiseen kuitenkin säilyy.
"Illalla odotin porttiholvissa. Kuulin askeleet jo kaukaa. Olin kiertänyt lampun paikoiltaan. Silmät tottuivat nopeasti pimeyteen. Yö on ystäväni. Pimeys suojelee minua. Saan olla oma itseni. Hän kulki niin läheltä, että haistoin hänen hajuvetensä. Ja sen alla itsekkyyden löyhkän. Eikö hän ymmärrä olevansa jo kuollut?"
Gummerus, 2013
Sivuja: 351
Kirjasta lisää: Kirjailijan blogi
Saatu arvostelukappaleena

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Ilta on julma / Karo Hämäläinen

Olen diggaillut kovasti Karo Hämäläisen finanssitrillereistä ja ilahduin kovasti kun postilaatikostani löytyi ennakkokappale kirjailijan tuoreimmasta teoksesta, joka tosin ei tällä kertaa pyörinyt rahan maailmassa yhtä voimakkaasti kuin edeltäjänsä mutta jännää olisi silti luvassa.

Kirja kattaa muutaman, kohtalokkaan tunnin päähenkilöidensä elämästä. Jo miltei alkumetreiltä on selvää ettei tästä ihan helpolla hengissä selvitä. Kirja kertoo kahden pariskunnan illallisista, pöydän toisella puolella hulppeassa luksuskämpässä istuu toisten rahoilla rikastunut Robert, peluri ja hänen pokaalivaimonsa kaunis, mutta jokseenkin pihalla oleva Elise. Vieraisille saapuvat Suomesta Robertin vanhat ystävät, oikeamielinen toimittaja Mikko ja hänen suorapuheinen ja nopeatoiminen puolisonsa Veera, jolla on aikanaan ollut salasuhde Robertin kanssa.

Kirjan alkuasetelma oli melko mehukas ja kirja toimi melko tehokkaasti eräänlaisena suljetun paikan jännärinä, kaikki kun pääosin tapahtuu The Shardin komeassa sviitissä. Kirjan edetessä aloin kuitenki n turhautua kirjan henkilöiden kanssa, sillä pidemmälle etenin sen vähemmän kykenin heistä pitämään ja minulle tuntuu lukukokemuksessa olevan tärkeä juttu se, että voin samaistua johonkin kirjan henkilöistä. Mikko sai minut näkemään punaista lähes välittömästi, Veera vasta hiukan myöhemmin, Elise taas oli niin sekaisin ettei samaistuminen oikein onnistunut. "Suosikikseni" kaiketi siis jää Robert, kirjan moraaliton paha poika, joka nyt ei ainakaan esittänyt olevansa muuta kuin mitä oli. Myös henkilöiden perimmäiset motiivit jäivät pohdituttamaan, sillä välillä tuntui siltä kuin nämä kypsät aikuiset olisivatkin vain impulssiensa perässä toilailevia lapsia.

Kuten aiemmin totesin, Kolmikulma ja €rottaja olivat vallan mainioita kirjoja ja löydän tuoreimmasta kirjasta paljon samoja, hyviä elementtejä kuin niistäkin. Tylsää ei pääse tulemaan ja kirjassa on mukava mustaakin mustemman komedian tuntu - trilleriksi en ehkä kuitenkaan tätä luonnehtisi, sillä jännittää juurikaan tarvitse. Edellä mainituista syistä Ilta on julma ei kuitenkaan pääse suosikkilistalleni mutta varmasti sillekin tykkääjiä löytyy.
"- Jos saisin valita kuolintapani, murhatuksi tuleminen kuuluisi ilman muuta kärkikolmikkoon. Huono puoli on se, että murha päättää elämän aiemmin kuin se olisi muuten päättynyt. Murhatuksi tuleminen tarkoittaa, että on murhaamisen arvoinen."
WSOY, 2013
Sivuja: 350
Saatu arvostelukappaleena

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Hyvä naapuri / Regina Rask

Hyvä naapuri oli minulle ennen kaikkea onnekas sattuma. Olin hankkinut itselleni kuukaudeksi Luekirja.fi -palvelun lisenssi, jolla siis saa hintaan 24,90 eur lukea niin paljon palvelun valikoimasta kuin vain kykenee. Khaled Hosseinin ja Kutsukaa kätilön jälkeen teki mieleni jotain kevyempää, kenties chick-litiä, joten nappasin summamutikassa luettavakseni Hyvän naapurin, jonka kuvittelin tuohon kategoriaan putoavan.

Tarinan alkuasetelmahan on jo monesta paikasta tuttu. Oravanpyörästä pudonnut uratykki palaa maalle, kotiseudulle miettimään mitä elämälleen nyt tekisi. Ja sitten tutustutaankin pienen kylän persoonallisiin ja symppiksiin asukkeihin ja yhteisöllisyys alkaa purra city-ihmiseen. Mahdollisesti lämmitellään vähän romanssiakin jonkin komean naapurin/puusepän/sheriffin kanssa ja puolustetaan omaa kylää joltakin uhalta. Hyvän naapurin suuret linjat kieltämättä osuvatkin aika hyvin kohdilleen tämän Hollywoodinkin suosiman juonen aihion osalta. En kuitenkaan halua valittaa (tällä kertaa!) juonen ennalta-arvattavuudesta, sillä kirja osoittautui oikeasti ihan mukavaksi ja rennoksi kesälukemiseksi.

Kirjan päähenkilö on siis toimittaja-Vappu, jonka ura suuressa maailmassa saavat lopun  ja ennen niin saamaton exäkin kirjoittaa menestysdekkarin, jossa ikävästi murhataan Vapun näköinen nainen... Kun vanhemmat samaan aikaan tarvitsevat apua onnettomuuden jälkeen, ottaa Vappu tilaisuudesta vaarin ja palaa takaisin kotiseuduille yksinkertaiseen elämään nuolemaan haavoijaan ja miettimään mitä elämällään tekisi. Vappu olikin ehdottomasti kirjan paras osa ja mukava piristys, joka kävi läpi kriisejään melko rehdisti ja hauskastikin läpi. Huikeaa syvyyttä kirjasta ei toki löydy, mutta lukukokemuksena Hyvä naapuri ylitti minun melko matalat odotukseni ja oli oikea kirja oikeassa hetkessä.
"Mitä ihmettä hän elämällään tekisi?
Hänen huonekalunsa olivat entisen työkaverin autotallissa Kirkkonummella, työpaikka televisiossa ollutta ja mennyttä. Hän oli keski-ikää lähenevä nainen, jolla oli kiristävä vanne pään ympärillä ja muutama kuivahko työtodistus, joista selvästi näki, että välit pomoihin olisivat voineet olla parempaankin sorttia.
Selvä, looginen ja välttämätön.
Ja kissanpaskat, sanoisi Hottinen.
Järvelän oma tyttö Vappu Helander taisi olla jumissa sammuvien valojen kylässä."
Otava, 2007
Sivuja: 219

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Hakekaa kätilö! / Jennifer Worth

Olen kevään ajan seurannut TV1:ltä tulevaa ihanaa sarjaa Hakekaa kätilö, joka kuvaa kätilön työtä 1950-luvun Lontoossa. Sarja koukutti mainiolla yhdistelmällä lempeyttä ja rosoista ihmiseloa ja kun kuulin sen perustuvan tositarinaan, halusin kovasti lukea kirjankin.

Kirjan kertoja on Jenny, nuori kätilö, joka pakenee sydänsurujaan työhönsä, nunnien johtamaan Nonnatus-taloon. Työ köyhällä satama-alueella tuo nuoren tytön eteen rankkoja kokemuksia ja koko elämänkirjon, kirjaimellisesti kohdusta hautaan saakka. Samalla Worth valottaa myös mielenkiintoisella tavalla mm. terveydenhuollon ja köyhäintalojen historiaa.

Kirja oli nopealukuinen, mutta en luonnehtisi tätä välipalakirjaksi, sen verran vaikeita nieltäviä osa kohtaloista oli. Lukuintoani hiukan himmensi se, että tv-sarja oli kovin uskollinen kirjalle, mikä toki on erittäin hyvä asia, mutta tarkoittaa myös sitä ettei kirjassa ollut paljoakaan sellaista mitä ei telkun puolella jo olisi kerrottu. Voimakkaimmat tunne-elämykset olikin siis jo koettu, mikä vähän harmitti. Oma vikani tietysti, mutta minkäs teet...

Suurimman vaikutuksen kirjassa tekivät nunnat, jotka vaikuttivat aidosti kiehtovilta henkilöiltä erilaisine taustoineen ja persoonoineen. Heidän kertomuksensa liikuttivat ja naurattivat ja tunsin ihailua näitä naisia kohtaan, jotka olivat taatusti vaikuttaneet omalla pyyteettömällä työllään monen ihmisen elämään. Miten mainion kokoelman ihmisiä Worth onkaan urallaan kohdannut! Jos jotakin henkilöissä kritisoisin, olisi se päähenkilön oma vakavuus, sillä kirjan Jenny tuntuu melkoiselta tosikolta ja hiukan kuivalta hahmolta muihin värikkäämpiin persooniin verrattuna. Tämä toki selittynee sillä että kyse on elämäkerrasta!

Kutsukaa kätilö lienee hyvä lukukokemus tv-sarjan uskollisimmille faneille, itse toivon että olisin lukenut ensin kirjan ja sitten vasta etsiytynyt telkun puolelle.
(Köyhäintaloon joutuneen rouva Jenkinsin tarina oli ehkä kirjan koskettavin.)"Hän seisoi hiljaa liikumatta usein minuuttien ajan katsellen jalkakäytävää pitkin kumarassa eteenpäin laahustavaa vanhaa hahmoa. Minäkin katselin rouva Jenkinsiä ja huomasin, että hän laahusti, koska hänellä ei ollut voimia nostaa kenkiä irti maasta. Katsoin uudelleen sisar Juliennea, ja minua hävetti. Ei sisar Julienne rouva Jenkinsin kenkiä katsonut, vaan tunsin, että hän katsoi 70 vuoden ajan kestänyttä kipua, kärsimystä ja sietämistä ja piti rouva Jenkinsiä äänettömästi lausumassaan rukouksessa Jumalan suojeluksessa."
Otava, 2012
Sivuja: 415
Alkuteos: Call the midwife
Suomentanut Eija Tervonen

maanantai 8. heinäkuuta 2013

The sweet girl / Annabel Lyon

Annabel Lyonin edellinen romaani, Aleksanterin opettaja, onnistui herättämään suuren filosofin, Aristoteleen, eloon. Pidin jo tuolloin Lyonin tavasta tuoda henkilönsä jollakin tapaa lähelle nykyajan ihmistä, mieleeni on jäänyt mm. kirjan kiroilu, joka kyllä karisti pois pölyt kipsipatsaan päältä ja näytti filosofin lihallisena ihmisenä. Kirjamessuilla minulla oli tilaisuus kuulla Lyonin kertovan kirjastaan ja hän paljasti tuolloin kirjoittavansa itsenäistä jatko-osaa Aleksanterin opettajelle, joka nimenomaan keskittyisi Pythiaaseen ja älykkään naisen elämään noina aikoina - tuon kirjan minä ehdottomasti halusin lukea. Ja oi onnea, kun Lyonin The sweet girl ilmestyi Helmet-kokoelmaan...

Kirjan kertojana on Pythias, joka tarinan alussa on 13-vuotias tyttö, joka on saanut poikkeuksellisen koulutuksen. Hän on lukenut kaikki isänsä teokset ja on suuren opettajan lapsena oppinut itsekin rakastamaan tietoa, mutta onko oppineelle naiselle tuossa maailmassa mitään käyttöä? Voiko oppinut nainen edes olla onnellinen? Pythiaan turvattu elämä on pian muuttumassa, sillä Aleksanterin kuolema ja muukalaisviha uhkaavat hänen perheensä turvallisuutta ja edessä on muutto toiseen kaupunkiin.

Lyonin kirjaa oli ilo lukea, hänen tekstinsä tuntuu olevan samalla vähäeleinen, mutta kuitenkin sanovan paljon. The Sweet girl on päähenkilönsä mukaisesti nokkela ja vaatimaton, ehkä jopa surullinenkin kirja, sillä sen sanomaan kuuluu myös tietynlainen omaan kohtaloon alistuminen. Toisaalta Lyon tuntuu myös sanovan ettei ns. tavallinen elämä ole kuitenkaan huono vaihtoehto, ainakin se tuo mukanaan turvallisuuden. Kirja pohtii naisen asemaa ja tarjoaa mielenkiintoista pohdittavaa lukijalle. Pythias on moniin aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen hyvin koulutettu nuori tyttö, mutta hyvä taustastaan huolimatta näyttää yksinäinen nainen olevan auttamatta hyvin haavoittuvassa asemassa. jossa vaihtoehdot ovat vähissä.

Pidin kovasti The sweet girlistä ja jäin ihailemaan Pythiaan tyyneyttä ja kypsää käytöstä. Kirja tuli luetuksi melko rauhalliseen tahtiin, sillä Lyon sanoo paljon asioita myös rivien välissä, jotkin asiat myös kaipasivat minulta sulattelua ja makustelua. Kirja ei turhia dramatisoi tai syyttele, se tuntuu enemmänkin vain esittävän asiat sellaisina kuin ne ehkä ovat olleet ja antaa tilaa lukijalle tilaa ajatella ja vetää omia päätelmiään.
"How many of you have daughters?" I ask.
Again that silence as they absorb the sound of my voice.
"Many of us," Akakios says, when it becomes clear they're not going to offer a show of hands.
"Can they read books?" I ask. "Not just household account. I mean real books."
No reaction.
"Could they?" I ask. "If you tried to teach them? If an ass could read, would it be wrong to teach it?"
"Would it be wrong not to?" Krios says.
"Would the ass be more worse off?" Akakios asks. "Would it be unhappy?"
"Ah," Daddy says. "That's the question."
Niin. Voikohan nainen olla onnellinen saadessaan lukea? Siinäpä sitä onkin miettimistä.

Atlantic books, 2013
Sivuja: 236

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Aya: Love in Yop City / Marguerite Abouet, Clément Oubrerie

Olen lukenut Norsunluurannikolla elävän Ayan tarinoita ennenkin ja nappasin siksi innoissani mukaan kirjastosta mukaan sarjan osat 4-6. Ihan täysin itsenäisiä sarjan kirjat eivät selvästikään ole, sillä lukiessani kaipailin pariin otteeseen kirjoja 2 ja 3, joita en näemmä ole lukenut. Muutama epäselvä juttu jäi siis vaivaamaan mieltäni vaikka lukukokemus muuten kiva olikin.

Love in Yop City -kirjassa Aya on aikuistunut ja opiskelee yliopistossa lääkäriksi. Biologian opinnot tosin eivät ota sujuakseen kunnes opettaja tarjoaa Ayalle mahdollisuutta ilmaiseen tukiopetukseen... Samaan aikaan muillakin ystävyksillä on uusia haasteita elämässään, sillä Innocent muuttaa paremman elämän toivossa Pariisiin, Albert menee kihloihin, Moussa katoaa ja Bintoun isä huomaa tyttärensä olemassaolon - ikävin seurauksin.

Love in Yop City tarjoaa lukijalleen nojatuolimatkan Norsunluurannikolle ja eksoottinen sijainti kieltämättä on mukava lisä matkakuumeiselle lukijalle. Siinä missä Yop City tuntuu jo melko modernilta paikalta, on heimomenneisyys kuitenkin läsnä hyvinkin lähellä maaseudun pienissä kylissä joissa päällikkö tekee edelleen tärkeät päätökset ja tytär on isänsä omaisuutta. Voimakkain kontrasti syntyy kuitenkin hämmästyttävästi Michael Jacksonia muistuttavan Innocentin tarinan kautta. Nuori mies nimittäin muuttaa Pariisiin menestystä toivoen mutta elämä suurkaupungissa ei vain ole niin helppoa kuin luulisi. Ihmiset ovat kylmiä, byrokratia huikean hankalaa ja eläminen kallista. Innocent myös kyseenalaistaa eurooppalaisten käsityksiä Afrikasta, jossa kaikki eivät yllättäen kärsikään nälästä ja kurimuksista vaan saattavat olla hyväkäytöksisiä ja välittää lähimmäisistään enemmän kuin kiireiset suurkaupungin asukit.

Ilahduin huomatessani miten Aya-kirjojen henkilöt - ja samalla myös kirjojen teemat - ovat kasvaneet kirjojen edetessä ja mm. seksi on noussut kirjoissa voimakkaammin esiin. Love in Yop city onkin mielenkiintoinen yhdistelmä viattomuutta ja korruptiota, sillä tuntuu siltä että kirjan sankareita ympäröivät nyt aikuisten maailman synkätkin realiteetit, kuten ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Kokonaisuutena lukukokemus oli hyvä ja ajatuksia herättävä, tosin potkin itseäni siitä etten ole hankkinut luettavakseni sarjan osia 2 ja 3 - virhe, joka kyllä täytyy korjata!

Drawn & Quaterly, 2013
Sivuja: 329
Alkuteos: Aya de Yopougon 4-6

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kigalin kakkukauppa muuttaa / Gaile Parkin

Olen Mma Ramotswe -kirjojen suuri fani ja näiden leppoisten kirjojen takia ovat alkaneet myös Afrikkaan sijoittuvat kirjat kiinnostaa minua entistä enemmän. Siispä luin Gaile Parkinin Kigalin kakkukaupan joka osoittautui kelpo kirjaksi vaikkei se ihanuusasteikolla Naisten etsivätoimisto nro 1:n tasolle yltänytkään. Ja kun kirjaston hyllyyn ilmestyi kirjan itsenäinen jatko-osa, Kigalin kakkukauppa muuttaa, piti sekin tietysti lainata.

Kirjan pääosassa oli edellisen kirjan kakkutaiteilija Angelin lapsenlapsi, 10-vuotias Benedict. Perhe, Pius ja Angel lapsenlapsineen ovat muuttaneet isoisän työn mukana Swasimaahan ja sielläpä onkin luvassa sopeutumista ja muutosten tuulia.

Parkinin aiempi kirja, Kigalin kakkukauppa, oli minusta mukava yhdistelmä viatonta kakkujen leipomista ja afrikkalaisen elämä karumpiakin puolia. Samat elementit ovat käytössä myös tässäkin kirjassa, varsinkin Swasimaasta Parkin piirtää kuvan, joka ärsytti ja kauhistutti naislukijaa. Täällä melko tasa-arvoisessa Suomessamme on vaikea muistaa, että on myös maita, joissa mies voi halutessaan esimerkiksi pakottaa naisen vaimokseen - ihan laillisesti. Omaa kieltään puhuu myös maan AIDS-epidemia, virusta kantaa yli neljännes väestöstä.

Vaikka muihin kulttuureihin kurkistaminen onkin kiintoisaa, ei Kigalin kakkukaupan muutto kuitenkin ihan iskenyt. Luulen että syynä saattoi olla kertojan vaihtaminen sillä Benedictin lapsekas mutta samalla pikkuvanha kerronta ei sytyttänyt tai hellyyttänyt. Pikkupojan tavoin Benedict on kovin kiinnostunut elämistä ja ötököistä ja ne eivät ihan ole allekirjoittaneen suurimpia kiinnostuskohteita...  Kirjallista maailmanvalloitusta suorittaville vielä vinkiksi että tästä kirjasta saisi napattua itselleen pisteen Swasimaasta!
"Titi oli nähnyt maailmaa, ja häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Eikä siinä vielä kyllin: nyt hänellä oli poikaystäväkin. Mies oli swasimaalainen, vaikka Titi oli kwekerwere, ja päälle päätteeksi vielä rikaskin. Hänellä oli oma yritys ja auto, mutta sekään ei riittänyt Titille, ehei. Titi vaati, ettei miehellä saanut olla muita vaimoja eikä tyttöystäviä. Kuka hän oikein kuvitteli olevansa?"
Tammi, 2013
Sivuja: 315
Alkuteos: When Hoopoes go to Heaven
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Swasimaa

perjantai 5. heinäkuuta 2013

The silence and the roar / Nihad Sirees

Nappasin tämän Nihad Sireesin kirjan mukaani oikeastaan vain nimen ja kirjailijan kansalaisuuden takia, en nimittäin ole muistaakseni lukenut ainuttakaan syyrilaisen kirjailijan teosta ja ajattelin laajentaa hieman lukurajojani, taka-ajatuksena toki kolkutteli kaunokirjallinen maailmanvalloitus, josta Syyria sopivasti puuttuikin...

Kirjan kertojana Fathi, nimeltä mainitsemattomassa diktatuurissa epäsuosioon joutunut kirjailija. Tarinassa ei oikeastaan tunnu olevan suoranaista juonta, se vain kuvaa päivää Fathin elämässä ja sitä kuinka mies sitkeästi, kaikista esteistä huolimatta, tekee matkaa äitinsä talolle. Matkaa hidastavat Johtajan kunniaksi järjestetyt paraatit sekä tämän joukkojen sekaantuminen Fathin elämään.

Kirja oli lukukokemuksena intensiivinen ja se oli lyhyytensä takia mahdollista ahmaista lähes yhdellä istumalla. Tavallisuudesta poiketen Fathi ei tunnu vihaavan Johtajaa, hän ei vain halua olla tämän vaikutuspiirissä, mikä riittää tekemään hänestä epäilyttävän. Sireesin kirjassa kiinnostavaa onkin se, kuinka Fathi, pieni ja lukijan silmissä vaaraton yksilö, voi olla Johtajan silmissä uhka vain koska hän on "ulkopuolella" ja ajattelee itse ilman propagandakoneiston vaikutusta. Tämä sai lukijan miettimään mm. tasapäistämistä ja yksilön voimaa sekä rohkeutta, jota joskus vaaditaan oman polun seuraamiseen.

The silence and the roar oli minulle todellisen tuntuisia, eläviä hetkiä ja hyvää pohdintaa. Vaikka mielelläni kahlaan läpi tiiliskiviä, oli tämä kirja juuri sopivan pituinen, sillä pidemmän päälle kirjan juonettomuus olisi saattanut alkaa kyllästyttää, mutta tällaisena napakkana ja lyhyenä pakettina kokonaisuus toimi. Erityisen vaikutuksen minuun teki kirjan aloitus, jota luin helteisenä hetkenä ja jonka kuuman tahmenaan tunnelmaan saatoin tuolloin samaistua täysin.
(Fathillakin on kuuma.)"It was intensely hot. I could feel that the sheet underneath me was completely soaked through without even opening my eyes. I was having trouble breathing it was so hot, as sweat accumulated in pools that would trickle down my neck. I wiped the spot just above my lip where I was accustomed to finding sweat collected in thin rivulets. I rolled over onto my left side to look up at the clock hanging above the window; dazzling light streaming in made it impossible to see its hands."
Pushkin Press, 2013
Sivuja: 164
Alkuteos: Al-Samt wal-Sakhab
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Syyria

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Ja vuoret kaikuivat / Khaled Hosseini

Luin hiljattain Khaled Hosseinin hienon Leijapojan ja innostuin kirjailijasta niin että halusin ehdottomasti lukea hänen tuoreimman teoksensa, Ja vuoret kaikuivat. Olin myöhään liikkeellä innostukseni kanssa, sillä kirjaa jonotettiin jo innokkaasti kirjastossa ja malttamattomana päädyin lopulta ostamaan kuukauden Luekirja-palvelua jotta saisin tuon odotetun opuksen mahdollisimman pian hyppysiini.

Ja vuoret kaikuivat on tarina Afganistanista ja sen ihmisistä, pois paenneista ja kotiin jääneistä, ulkomailta saapuneista avustustyöntekijöistä. Kirjan keskiössä ovat kaksi lasta, Abdollah ja hänen pikkusiskonsa Pari, joista jälkimmäisen antaa köyhä isä adoptoitavaksi rikkaaseen perheeseen peläten rankan elämän kuihduttavan pienokaisen pois. Tarina kattaa vuosikymmenten pituisen ajanjakson ja kuvaa samalla Afganistanin varsin kuohuvia vuosia.

Luulen että tämän kirjan kohdalla innostukseni kääntyi kirjaa vastaan. Leijapoika ja sen hieno rosoinen kauneus olivat vielä niin kirkkaana mielessäni etten voinut olla vertaamatta kirjoja keskenään ja pettymättä hienoisesti kun käsissäni oleva teos ei yltänytkään sen tasolle. Kokonaisuutena Ja vuoret kaikuivat on kaunis, kiinnostava ja koskettavakin, se vain ei ole Leijapoika.

Myös kirjan rakenne aiheutti hämmennystä, sillä kyseessä ei ole romaani aivan perinteisessä muodossaan vaan ehkä enemminkin kertomuskokoelma, jolla toki on oma punainen lankansa. Ajatus Afganistaan jollain tapaa liittyvien ihmiten tarinoiden liittämisestä yhteen on kaunis ja mielenkiintoinen, mutta ei oikein minun juttuni. Hosseini on rakentanut kiehtovan henkilökaartin, joihin olisin halunnut tutustua paremminkin, nyt koin että ohitimme heistä monet liian nopeasti ja tuttavuus jäi vain pintapuolikseksi. Kysymyksiä jäi vielä paljon.
"Kaikki on yhtä riemukasta, utuista hurmaa, ja tuuli viuhuu heidän korvissaan. Parwana vilkaisee olkansa yli siskoaan, ja sisko vastaa katseeseen, ja he nauravat yhdessä, kun kulkukoirat jahtaavat heitä.

Parwana jatkaa kulkuaan kohti uutta elämäänsä. Hän kävelee kävelemistään, ja pimeys hänen ympärillään on kuin kohtu. Kun se hälvenee ja aamu alkaa sarastaa, hän näkee ideästä tulevan kalpean valoviirun osuvan kallionkiellekkeenseen, ja se tuntuu hänestä syntymältä."
Otava, 2013
Sivuja: 411
Alkuteos: And the mountains echoed
Suomentanut: Katariina Kaila

maanantai 1. heinäkuuta 2013

The aviator's wife / Melanie Benjamin

Anne Morrow Lindbergh taitaa olla yksi niistä lahjakkaista naisista, jotka ovat jääneet kuuluisampien
puolisoidensa varjoon, ainakaan itse en tiennyt hänestä juurikaan muuta kuin tuon surullisen kidnappaustapauksen ja yllätyinkin tarttuessani kirjaan siitä, kuinka ansioitunut Anne olikaan. Hän oli ensimmäinen amerikkalaisnainen, joka oli saanut lentolupakirjan ja siis taitava pilotti itsekin, joka mm. suunnisti tähtien avulla. Hän oli seikkailija, joka oli nähnyt monia maailman kolkkia ja toimi miehensä miehistönä tämän lennoilla. Hän oli kirjailija, joka teokset olivat nousseet Amerikan bestseller-listalle - paljon muutakin siis kuin vain sankarin vaimo ja hyvä äiti.

The aviator's wife oli tunnelmaltaan yllättävän rauhallinen kirja joka hiljaisesti mutta päättäväisesti otti oman tilansa. Luen usein ainakin kahta kirjaa samanaikaisesti mutta tällä kertaa se ei tuntunut oikealta, The aviator's wife tuntui haluavan oman tilansa ja jakamattoman huomioni. En oikeastaan tiedä miksi kirja tuntui minusta rauhalliselta, sillä Annen elämä oli kaikkea muuta. Ehkä rauhallisuus juontaakin juurensa tuohon henkilöön, sillä kirjan Anne on kuin heinä meren luodolla, jotenkin hennon ja hauraan oloinen mutta silti sitkeä ja kestävä tuulien tuiverruksessa. Tuntui hyvältä että tässä kirjassa Anne ansioineen nousee esiin miehensä varjosta.
 
Kirja piirtää mielenkiiintoisen kuvan pariskunnan epätasapainoisesta avioliitosta. Lucky Lindy on maailman silmissä sankari, mutta myös vaikea elinkumppani joka ei hyväksy heikkouksia läheisissään. Benjamin kuvaa taitavasti liiton moniulotteisuutta näyttäen päähenkilöistään, ilmailun ensimmäisestä avioparista, pieniä mutta paljon kertovia palasia ja etenkin Annen kuvaus on mielestäni onnistunutta. Pidin kirjasta kovasti ja aionkin jatkossa pitää silmäni auki Benjaminin muiden kirjojen varalta. Uskoisin kirjan kiinnostavan erityisesti ilmailun ystäviä, mutta teoksella on paljon annettavaa myös niille, joita kiinnostaa avioliittokuvaus tai vaikkapa se kuuluisa tragedia...

Kirjan tyylikkäs kansi muuten miellytti myös silmääni, joskin lukiessani aloin ymmärtää Annen elämän olleen luultavasti hyvin kaukana sen tunnelmista, sillä luulen Annen viettäneen enemmän aikaansa paksuissa lentäjänhaalareissa kuin kynähameessa ja hellekypärässä...  Kirjailijan kotisivuillla on muuten hyvä tietoisku Lindberghien perheestä, mukana mm. alkuperäinen tietoisku vauvan katoamisesta, kannattaa käydä lukemassa lisää!
"All the king's horses and all the king's men, I sang to myself, walking slowly back to my bed, carrying my hope and terror both, one fragile, the other so stolidly familiar I couldn't remember life before it, within my heart. Within my womb, as well; next to my unborn child, who would have room for them now, and for the rest of his life.
Could they put the Lindberghs together again?"
Delacorte Press, 2013
Sivuja: 402
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut
So American: Indiana