keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Mahtavaa maaliskuuta!

Talvenvihaaja ilakoi täällä ja odottelee sitä että lumi sulaa pois, pois, pois...

Helmikuu oli minulle mainio lukukuukausi, tein monta hyvää löytöä ja tutustuin uudelleen muutamaan vanhaan hyvään teokseen. Luin yhteensä 16 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Englanniksi tuli luettua poikkeuksellisen vähän, vain yksi sarjakuva. Olen kuitenkin iloinen siitä, että tulin, oikeastaan ihan vahingossa, lukeneeksi kahta kirjallisuuden nobelistia, Doris Lessingiä ja Toni Morrisonia. Tässä kuussa lukuhelmiä oli helppo löytää, minun TOP3eeni taisivat pitkän pohdinnan jälkeen yltää Minun kansani, minun rakkaani, Musta tulppaani ja Yön kirkas tähti. (Sekä Konttorikanat ja Cuba: My revolution -teokset sarjakuvista!) Luettuja sivuja kertyi yhteensä 5530, eli tammikuun mammuttimaisten teosten jälkeen ollaan taas normaalilukemissa.

Helmikuun punainen lanka on näin jälkeenpäin ihan selvä. Matkailu. Sinkoilin kirjojeni kanssa ihan minne tahansa kunhan ei tarvitse olla pakkasissa tai lumimyräkoissä. Kirjallinen maailmanvalloitus etenikin helmikuussa ihan hurjalla tavalla ja Ikkunat auki Eurooppaan siinä samalla. Tässä kuussa käytiin Virossa, Kuubassa (kaksikin kertaa), Haitissa, Ruandassa, Iso-Britanniassa, Nepalissa, Hollannissa, Ruotsissa, Islannissa, USAssa, Kroatiassa, Kreikassa, Zimbabwessa, El Salvadorissa ja Norsunluurannikolla. Matkailu avartaa, nojatuolissakin.
  
Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison
Aya Elämää Yop Cityssä / Marguerite Abouet, Clément Oubrerie
Kaunis sydän / Cecilia Samartin
Parempien ihmisten lapsi / Doris Lessing
Tiikerin vaimo / Téa Obreht
Troijan laulu / Colleen McCullough
Steve Jobs / Walter Isaacson
Jyrkänteen reunalla / Arnaldur Indriðason
Buddha: kertomus valaistumisesta / Deepak Chopra
Musta tulppaani / Alexandre Dumas
Konttorikanat: Elämää kopissa / Doug Savage
Yön kirkas tähti: 99 viimeistä kirjettä / John Keats
Vastalauseita: kirjoituksia 1985 - 2010 / Liza Marklund
Väylä / Grönroos & Rantio
Epätavallinen lukija / Alan Bennett
Kigalin kakkukauppa / Gaile Parkin
Tummaa suklaata / Lesley Lokko
Cuba: My revolution / Inverna Lockpez, Dean Haspiel
Ikuisen rakkauden saari / Daína Chaviano
Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus: Indrek Hargla

Mitäs tehdään ensi kuussa? Kirjapinon perusteella uskoisin kansainvälisen menon jatkuvan ja yksi herkullinen sarjakuvakin tuolla odottelee. Niin ja se kevät. Odotan kovasti sitä että lumi sulaa pois ja hiihtäjät luovuttavat taas lenkkipolkuni minulle. Ilmoittauduin Naisten kympille ja veri vetäisi nyt kovasti juoksemaan!

tiistai 28. helmikuuta 2012

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

En ollut lukenut aiemmin Cecilia Samartinin kirjoja mutta olin melko toiveikas Kauniin sydämen suhteen. Talven harmaudessa kansi väreineen jo tuntui etelämaalaisen lämpimältä ja toivoin kirjan sisältä löytyvän jotakin vastaavaa. Ja pikkuisen petyin, sillä kannesta aistivani väri-ilon sijaan lopputulos olikin... haalea.

Kaunis sydän kertoo El Salvadorista kotoisin olevan Anan tarinan. Kirjan alussa Ana valvoo syöpää sairastavan rakkaansa vuoteen vierellä ja palaa hetkittäin menneeseen. Hän on varttunut väkivallan keskellä ja päätyy lopulta pakemaan Yhdysvaltoihin suuresti ihailemansa sisar Josephan kanssa. Nuori Ana päättää itsekin ryhtyä nunnaksi mutta toisin käy, luostarin sisaret päättävät että tytön tulee kokea myös maallista elämää ennen lopullisen päätöksen tekemistä ja lähettävät Anan lastenhoitajaksi varakkaaseen Trellisin perheeseen.

Ehdin ensimmäisten lukujen aikana jo innostua kirjasta, El Salvadorin tapahtumista ja Anan elämästä siellä. Siksi Anan pikainen muutto Yhdysvaltoihin ja Trelliseille aiheuttikin pienen pettymyksen, olisin ehdottomasti mielummin lukenut enemmän noista varhaisista tapahtumista kuin erään amerikkalaisen perheen melko ennalta-arvattavista ihmissuhdekiemuroista. Been there, done that. Jäinkin ihmettelemään miksi Anan lapsuuskokemukset sivuutettiin niin nopeasti, tuntuisi uskottavammalta että henkilö työstäisi näitä asioita enemmän ainakin ajatuksissaan.

Kirjan teksti on sujuvaa ja se on lukukokemuksena miellyttävä, mutta ehkä hivenen turhankin pehmoinen minun makuuni. Olisin kaivannut kirjaan jonkinlaista terävyyttä, varsinkin kun ottaa huomioon ne rankat aiheet, joita kirja sivuaa. Ana päähenkilönä oli ehkä turhankin pyhimysmäinen minun makuuni, en oikein osannut samaistua häneen. Lukukokemuksena kirja oli kuitenkin melko miellyttävä ja viihdyttävä. Minun pisteitäni ehkä verottivat ne suuret odotukset ja kovat vertailukohteet (luin samaan aikaan Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani).
"Sinä yönä rakkaani ja minä kuljimme käsi kädessä kotikyläni kaduilla. Oli juuri satanut ja ilma oli sen jäljiltä raikas. Jalkamme upposivat kosteaan maahan. Myrskystä huolimatta taivas oli häikäisevän sininen ja maa, mökit ja puut hehkuivat kultaista valoa niin, että aivan tavalliset kivetkin näyttivät kiillotetuilta jalokiviltä. Etäämpänä näkyi joki, joka oli aina ollut mutainen ja samea. Nyt sen vesi virtasi puhtaana ja kirkkaana. Koskaan aiemmin ei kotikyläni ollut näyttänyt niin turmeltumattomalta ja kauniilta."
Bazar, 2012
Sivuja: 364
Alkuteos: Vigil
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä, Lukutuulia, Leena Lumi, Mari A:n kirjablog, Jossun lukupäiväkirja, Luettua
Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador
So American: Immigrant background & Modern woman writers

maanantai 27. helmikuuta 2012

Parempien ihmisten lapsi / Doris Lessing

Tämä on ehkä hassu tunnustus, mutta luen nyt toista kertaa Parempi ihmisten lasta. Ensimmäinen kerta taisi olla eräänä sateisena kesänä mummolassani, jolloin kaikki serkutkin olivat matkoilla ja kävin epätoivoisena läpi mummin ja ukin kirjahyllyä. Olin siinä iässä että samaistuin täysin Marthan tylsistymiseen, muut kirjan hienoudet taisivatkin sitten mennä vähän hukkaan minun kohdallani...

Martha kasvaa maaseudulla, sairaalloisen isän ja dramaattisuuteen taipuvaisen äidin parissa. Hän on älykäs nuori nainen, joka tuntuu haluavan haasteita, kaipaavan tasa-arvoa ja raikkaampia aatteita, jotka maaseudun pienistä piireistä kuitenkin puuttuvat. Juutalaisen ystävänsä Jossin kanssa Martha vaihtaa kuitenkin ajatuksia, Jossilta hän saa myös tarvitsemaansa apua lapsuudenkodin piiristä pakenemiseen, Joss nimittäin järjestää Marthalle työpaikan setänsä toimistossa, kaupungissa. Kaupungissa alkaa Marthan aikuistuminen, työpaikka, omia, itse valittuja ystäviä, seurustelua, aatteita...

Parempien ihmisten lapsi on Lessingin pääteoksen, viisiosaisen Children of Violence -sarjan, ensimmäinen osa, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1952. Kirjan alkuperäinen nimi on Martha Quest, jäinkin miettimään onko kyseessä kirjailijan sanaleikki, Martha kun etsii kirjassa itseään (quest = etsintä). Kirjan tapahtumapaikka ja -aika ovat mielenkiintoiset, kirja sijoittuu Afrikkaan, Rhodesiaan (nyk. Zimbabwe) aikaan juuri ennen toista maailmansotaa. Tietyt aatteet ja ajatukset ovat jo ilmassa, sen saa Marthakin kokea...

Parempien ihmisten lapsi mielenkiintoinen teos Marthan pyrkimyksistä löytää itsensä, se on kauniisti kirjoitettu ja vahva, silti se tuntuu jäävän kesken. Ainakin minusta tuntui siltä, että kirja loppuu juuri kun Martha on saavuttamassa jotain uutta, joka tosin tuntuu sekin tuhoon tuomitulta. Sarjassa seuraavina ovat kirjat Hyviin naimisiin, Myrskyn varjossa, Lumous haihtuu ja Muutoksen aika.

Kuinkahan paljon kirjassa on muuten Lessingiä itseään? Ainakin Wikipedian perusteella Dorisin elämänvaiheet vaikuttavat samankaltaisilta kuin Marthan...
"Tänä joulukautena 1938 tuntui kuin Kerho olisi ollut aina olemassa, kuin se tulisi olemaan ikuisesti olemassa; se oli kuin kaihon kultaisessa valossa kylpevä satu, jossa kaikki olivat nuoria, jossa mikään ei muutu. Pelikenttien takana olevat levolliset siniset kumipuut, golfkenttää reunustavat jakarandat, hibiscusaidat helakanpunaisine kukkineen muodostivat maagisen kehän, jonka sisäpuolella mitään ei voinut tapahtua, mikään ei uhannut, sillä sanattomasta sopimuksesta politiikasta ei keskusteltu, ja Eurooppa oli kaukana. Itse asiassa voisi sanoa, että tämä kerho oli syntynyt vastalauseeksi kaikelle sille, mitä Eurooppa edusti. "
Otava, 2007
Alkuteos: Martha Quest
Sivuja: 317
Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Aya: elämää Yop Cityssä / Marguerite Abouet, Clément Oubrerie

 Tämän Aya-sarjakuvan löysin jälleen kotikirjastoni sarjishyllystä joka onkin osoittautunut melkoiseksi aarreaitaksi. Kirjaston väen esille nostamista kirjoista on muuten löytynyt monta hyvää lukukokemusta - siitä kiitos heille.

Aya on Norsunluurannikolla kasvaneen Marguerite Abouetin ensimmäinen sarjakuvakäsikirjoitus, joka löyhästi pohjautuu Abouetin omiin nuoruuskokemuksiin 1970-luvun Yopougonissa eli Yop Cityssä. Ayan Afrikka onkin vähän erilainen kuin mihin olen tottunut, se on modernimpi paikka joissa ihmisillä on samanlaisia ongelmia kuin meilläkin. Yop Cityssä ei ole sotilasjunttia, likaista vettä tai nälänhätää, sen sankarit ovat nuoria tyttöjä, joiden haaveissa on opiskelu tai kivojen poikien deittailu. Ihan tavallista arkea siis.

Kirjan pääosassa on Aya ja hänen ystävänsä Bintou ja Adjoua. Aya haaveilee opiskeluista, Bintou ja Adjoua taas enemmänkin kivoista pojista. Kirjan tunnelma on mukavalla tavalla arkinen ja leppoisa, pidin myös kuvittaja Oubrerien mukavan ilmavasta kynän jäljestä, jonka otteessa tapahtumapaikat ja henkilöt heräävät eloon. Huomasin hymyileväni varsinkin muutamille Moussan ruuduille, rikkaan perheen hemmoteltu vesa perheineen oli minusta yksi kirjan hauskimpia tapauksia, päähenkilöinä toimivaa tyttökolmikkoa lukuunottamatta tietenkin.

Aya oli miellyttävä kurkistus Afrikkaan. Se ei kenties pääse vuoden parhaan sarjakuvan listalleni mutta on silti oikein mukava lukukokemus, mielelläni tutustuisin sarjan muihinkin osiin. Ranskaksi Ayaa onkin julkaistu jo kuuden kirjan verran, lisäksi sarjakuvasta on tekeillä täyspitkä animaatio. Jään siis odottelemaan jatkoa.

Arktinen banaani, 2010
Sivuja: 112
Alkuteos: Aya de Yopougon. 1
Kirjasta lisää: Lurun luvut, Booking it some more, Sallan lukupäiväkirjaMarguerite Abouet Kepa haastattelussa




perjantai 24. helmikuuta 2012

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on hyvä esimerkki siitä, miksi lukuhaasteet ovat loistavia, ilman So Americania en olisi ehkä tullut tarttuneeksi tähän helmeen. Jo lukiessani ensimmäisiä sivuja Morrisonin teoksesta tunsin ne tutut väristykset. Käsissäni on laadukas kirja, ihanaa!

Tarina alkaa vuodesta 1873, osoitteesta 124 Bluestone Road, Cincinnati. Talossa asuvat enää Sethe 18-vuotiaan tyttärensä Denverin kanssa. Sethen pojat ovat lähteneet maailmalle, anoppi Baby Suggs kuollut. Jäljellä on vain Sethe tyttärineen sekä talon yksinäinen kummitus, vauvan henki. Asetelma muuttuu kun taloon tulee Paul D, joka aikoinaan työskenteli Sethen ja hänen miehensä Hallen kanssa samalla plantaasille. Paul D yrittää ajaa haamun pois, mutta eräänä päivänä talon portailla istuu nuori nainen, joka kertoo hänen nimensä olevan Rakkain.
"Nuo valkoiset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut, "ja katkaisseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset."
Sethen tarinaa lukiessani tuli välillä lähes surrealistinen olo - eihän ihmisiä ole voitu kohdella näin? Ja kun Baby Suggs, jolta on myyty pois kokonainen nippu miehiä ja lapsia, sanoo vihaavansa valkoisia ihmisiä, vaivaannun ja tunnen vähän häpeääkin. Morrison tosin tuo esiin julmuudetkin vähäeleisesti, turhia mässäilemättä, mutta silti sanojen välissä on huikea tunnelataus. Kirjan omistus "Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin" puhuu omaa surullista kieltään, Morrison viittaa luvulla orjuuden takia kuolleisiin ihmisiin. Kuusikymmentä miljoonaa on lamaannuttavan paljon...

Tarina on samanaikaisesti pieni ja hirmuisen suuri. Pääpiirteittäin se koostuu Sethen ja hänen perheensä elämästä ja ennenkaikkea muistoista joihin he palaavat. Tasoja on monia, se on kertomus orjuuden kauhuista, traumoista ja niistä selviämisestä - ja äidin ja tyttären rakkaudesta. Se on myös kummitustarina, vaikka ainakin minun mielessäni tarinan yliluonnolliset aspektit unohtuivatkin, sillä Morrison onnistui jotenkin tekemään niistä normaaleja. Yliluonnollisesta tuli luonnollista.
 "Sethe katsoi käsiään, pullonvihreitä hihojaan ja ajatteli kuinka vähän värejä tässä talossa tosiaan oli ja kuinka outoa ettei hän ollut Babyn tavoin kaivannut niitä. Tarkoituksella, hän ajatteli, varmasti tarkoituksella, sillä viimeinen väri jonka hän muisti oli hänen pikkutyttönsä hautakiven vaaleanpunaisissa siruissa. Sen jälkeen hän ei ollut tajunnut väreistä tuon taivaallista. Joka päivä aamuvarhaisella hän teki hedelmäpiiraita ja perunavuokia ja perkasi vihanneksia kokin valmistaessa keiton, lihan ja kaiken muun. Ja mikäli hän muisti, hänen mieleensä ei ollut jäänyt yhtään hehkeää omenaa eikä yhtään keltaista kurpitsaa. Joka aamu hän näki päivänkoiton mutta ei koskaan todennut eikä pannut merkille sen väriä."
Lukukokemuksena Minun kansani, minun rakkaani oli intensiivinen, se oli kirja jonka halusin lukea rauhassa ja ajatuksella, ilman häiriötä. Silti Morrison vyörytti niin huiman määrän asioita eteeni että tuntui siltä kuin toinenkin lukukerta olisi tarpeen jotta saisin omaksuttua kaiken.

Kirjan kieli on maanläheisyydessään yksinkertaisen kaunista ja vahvaa, mutta hiukan harmittelen sitä, että tulin tarttuneeksi suomenkieliseen teokseen, olisin ehkä kuitenkin mielummin lukenut aivan kirjailijan omia sanoja. Kirjan suomenkielinen nimi on muuten minusta harhaanjohtava ja antaa kirjasta erilaisen vaikutelman kuin englanninkielisen alkuteoksen nimi, joka yksinkertaisesti ja osuvasti on Beloved.

Ainoa huono puoli Morrisonin kirjassa oli se, että jätti tyystin varjoonsa kaiken muun, mitä luin samanaikaisesti. Huikea kirja, hieno lukukokemus, tärkeä sanoma. Suosittelen ehdottomasti.
Rakkain
Sinä olet minun sisareni
Sinä olet minun tyttäreni
Sinä olet kasvoni, sinä olet minä
Olen taas löytänyt sinut, olet palannut luokseni
Sinä olet oma rakkaimpani
Sinä olet minun
Sinä olet minun
Sinä olet minun
Tammi, 1988
Sivuja: 330
Alkuteos: Beloved
Kirjasta lisää: Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto
So American-kategoriat: Slavery, Black America, Modern Woman Writers, Post-World War II Classics; Osavaltio: Ohio

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Tiikerin vaimo / Téa Obreht

Téa Obrehtin teos Tiikerin vaimo, on rauhallisen lukemisen ja syventymisen kirja. Huomasin tämän aloittaessani kirjaa eräänä unenpöpperöisenä maanantai-aamuna - en saanut siitä otetta. Onneksi päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden seuraavana aamuna, koska Tiikerin vaimo on hieno kirja ja olisi ollut sääli jos se olisi jäänyt lukematta.

Tarinamme alussa tapaamme Natalian, nuoren kroatialaisen lääkärin, joka on matkalla syrjäseudulle rokottamaan lapsia. Kesken matkan Natalia saa suruviestin, rakas isoisä on kuollut. Matkallaan Natalia käy läpi muistoja isoisästään ja tämän tarinoista. Saamme kuulla kuolemattomasta miehestä ja tiikerin vaimosta...

Kirjan kertojana toimii siis Natalia, joka mielestäni jäi hiukan etäiseksi, kenties siksi että pääpaino kirjassa  on kuitenkin isoisällä, hänen henkensä tuntuu olevan läsnä jatkuvasti. Pieni vanha mies, silmälaseissaan, loppuun saakka selailtu kappale Viidakkokirjaa taskussa...

Tiikerin vaimo liikkuu kahdella tasolla, toisella on Natalia, joka elää sodan jättämien raunioiden keskellä ja yrittää rakentaa uutta maata. Sota on vielä lähellä, alueissa, jotka eivät kuulu enää omaan kotimaahan, ruumiissa joita nyt sodan jäljeltä etsitään, kylteissä joissa varoitetaan maamiinoista. Elämän karuus näkyy isoisän kertomuksissa, mutta samalla niissä hiljaisesti juhlitaan elämän pieniä ihmeitä, odottamattomia kauniita tai erikoisia asioita. Kun pitää sydämen auki, voi nähdä.

Obrehtin kirja on kaunis. Hän yhdistää taitavasti sodan runteleman maan rujouden ja maagisilta tuntuvat kertomukset. Jostain syystä koen tämän kirjan väreinä, lukiessani mieleen nousee tummia ja syviä sävyjä, mustaa ja hiilenharmaata, purppuraa, petroolin sinistä sekä tietysti vahvaa oranssia, sellaista kuin tiikerin turkissa. Koin kirjan hyvin visuaalisena, paikoin pystyinkin melkein kuvittelemaan kuinka eläintarhasta karannut tiikeri vaelsi läpi sodan runteleman kaupungin juuri kenenkään sitä huomamatta...
" Ihmiset varmaan näkivät sen, mutta heti pommitusten jälkeen se oli heille kaikkea muuta kuin tiikeri: vitsi, mielenhäiriö, uskonnollinen harhanäky. Suurena ja äänettömänä tiikeri kuljeskeli pitkin vanhan kaupungin kujia, ohi kahviloiden ja leipomoiden murskaantuneiden ovien, ohi näyteikkunoiden läpi sinkoutuneiden autojen. Se kulki rautatiekiskoja myöten, loikki tielleen osuvien kaatuneiden vaunujen yli ja kaupungin halki kulkevien kaapelilinjojen alitse johtojen roikkuessa katkenneina ja mustina kuin viidakon liaanit."
WSOY, 2012
Sivuja: 362
Alkuteos: The Tiger's Wife
Kirjasta lisää: Eniten minua kiinnostaa tie, Oota, mä luen eka tän loppuun, Tea with Anna Karenina, Nora Exlibris
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Kroatia
Kirjasta ja sen juonesta voi keskustella lisää Juonittelua-blogissa.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Troijan laulu / Colleen McCullough

Minä pidän kovasti kirjailijoista jotka onnistuvat elävöittämään historiaa ja pidin kovasti Colleen McCulloughin Troijan laulusta, joka pohjautuu Kreikan mytologiasta tuttuihin taruihin aina Akhilleuksesta ja Odysseuksesta Helenan ryöstöön saakka. Kokonaisuus onkin oikein elävä ja henkilögalleria herkullinen - on vallanhimoinen Agamemnon, jonka haaveissa on Kreikan suurkuninkuus, rakastunut Menelaos-raukka, Odysseus, Ithakan kettu, sankarillinen ja ristiriitainen Achilleus...

Kaikki alkaa ahneudesta - ja hevosista. Troijan kuningas suututtaa ensin ahneuksissaan itsensä Poseidonin, joka lähettää leijonan verottamaan kuninkaan kallisarvoista hevoslaumaa. Koska hevoset ovat kalliita, päättää saita kuningas uhrata vuosittain kuusi neitsyttä, tyttöset kun ovat kuitenkin ilmaisia hevosiin verrattuna... Vasta kun kuninkaan oma tytär joutuu uhrilampaaksi, alkaa kuningas nikottelemaan ja tarjoaa pitkin hampain kreikkalaiselle sankarille, Herakleelle, palkkioksi kaksi hevosta mikäli tämä vapauttaa heidät leijonasta. Herakles tekee työnsä, mutta kuningas päättää olla maksattamatta. Herakletta ei kuitenkaan petetä ja ahne kuningas menettää päänsä ja hänen pojastaan, Priamoksesta tulee kuningas. Priamos vannoo kostoa kreikkalaisille ja aloittaa kauppasaarron. Samana päivänä hänelle syntyy poika, Paris. Tuhon siemet on kylvetty.

Pääosin kirjan näkökulma on toki miehisissä aiheissa, ollaanhan kuitenkin sotimassa. Kertojan vuoro vaihtelee henkilöstä töiseen ja tekee tarinasta elävämmän. Enimmäkseen äänessä ovat miehet, mutta Helena ja Briseiskin pääsevät välillä kuljettamaan tarinaa eteenpäin. Helenan puheenvuorot ovatkin ehkä kirjan hauskinta antia. Legendaarinen kaunotar ei kuitenkaan ollut ihan siitä bimboimmasta päästä vaan näyttäytyy kirjassa suorastaan viekkaana selviytyjänä jolla tosin on yksi kohtalokas pahe - miehet.

Helenan voi nähdä kirjassa kylmänä miesten nielijänä, joka tärkein avu on hänen kauneutensa, mutta minä antaisin Helenalle vähän anteeksikin. Naisella kun ei tainnut olla liikoja selviytymisvaihtoja noihin aikoihin, kuten McCulloughkin tuo esiin. Miehet tappavat, valloittavat, ryöstävät, nainen sopeutuu, suree surunsa ja aloittaa uuden elämän, uudessa maassa, uuden miehen kanssa. Pieni nipottava havainto vielä kirjan naisgalleriasta, jossa lähes jokainen mainittu nainen on häikäisevä kaunotar, jollei nyt sitten satu olemaan hullu tai jumalten riivaama - rooli, johon hevosenkasvoinenkin riittää...
(Helena kertoo elämästään Troijassa.)"Mutta Helena on vahvempaa ainesta! Sen sijaan että olisin vetäytynyt syrjään otin ärsyttäväksi tavakseni liittyä Hekaben, Andromakhen ja muiden ylhäisten naisten seuraan heidän oleskeluhuoneeseensa, jossa kiusallani hivelin rintojani (ne ovat todella upeat) heidän kauhistuneitten silmiensä edessä (kukaan heistä ei olisi voinut paljastaa omia löysiä pussejaan joissa oli pari hernettä pohjalla).  Kun kyllästyin siihen, aloin läimäytellä palvelijoita, roiskautella maitoa naisten tylsille kirjailutöille ja kangaskudelmille ja esittää yksinpuheluja raiskauksista, tulipaloista ja ryöstöistä. Eräänä unohtumattomana aamuna sain Andromakhen sellaiseen raivoon, että hän kävi kynsin hampain kimppuuni, mutta sai pian havaita, että Helena oli tyttönä oppinut painimaan ja oli kova pala huolellisesti varjelulle ylhäisönaiselle. Minä kamppasin hänet ja annoin tällin silmään, joka turposi umpeen ja musteni melkein kuukaudeksi. Sitten kuiskuttelin häveliäästi kaikille, että se oli Hektorin tekosia."
Tammi, 2001
Sivuja: 535
Alkuteos: The Song of Troy
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Kreikka

lauantai 18. helmikuuta 2012

Steve Jobs / Walter Isaacson

Steve Jobsin elämäkerta oli yksi niistä viime vuoden uutuuksista, jotka halusin ehdottomasti lukea. Ei, en ole Apple-uskovainen, mutta tuotteet ovat kauniita ja poikkeuksellisesti muotoiltuja. Pidin siitä, että Apple jo aikoinaan, ennen kaikkia muita kiinnitti nimenomaan huomiota tietokoneen väriin ja ulkonäköön ja toi markkinoille jotain erilaista. Jobsin uraa seuranneena olin kehittänyt hänestä mielikuvan hurjana visionäärinä, joka uskalsi tekemisissään ja osasi myös luoda tuotteilleen brändin, johon käyttäjä ovat todella sitoutuneita. Muistan kun Apple ensi kertaa kertoi lanseeraavansa iPhonen, jolle silloiset markkinajohtajat naureskelivat ja sanoivat että puhelin tulee samaan vain marginaaliset käyttäjäryhmät. Toisin kävi. Applen puhelimesta tuli jonkinlainen uuden ajan älypuhelimen standardi, jota muut alkoivat kopioimaan. Sellainen, jonka saadakseen kuluttajat olivat valmiit jonottamaan kaupan edessä yölläkin.

Tiesin Jobsin taistelusta syöpää vastaan, silti uutinen hänen kuolemastaan tuli jotenkin yllätyksenä. Olin tuolloin matkoilla ja hotellin ainoa englantia puhuva tv-kanava näytti lähes non stoppina Jobsin muistolähetystä. TV:stä välittyvä tunnelma tuntui lähes samalta kuin aikoinaan prinsessa Dianan kuollessa, ympäri maailmaa ihmiset itkivät ja kertoivat kuinka Applen tuotteet olivat muuttaneet heidän elämänsä. Jäin hämmästelemään varsinkin sitä, että Jobsia muisteltiin niin voimakkaasti hänen yrityksensä tuotteiden kautta, eikä ihmisenä ja päätin silloin napata luettavakseni Jobsin elämäkerran heti kun se näköpiiriini tulisi, jotta ymmärtäisin paremmin millainen mies oli myytin takana.

Jobsin elämäntarina on mielenkiintoinen. Hän oli adoptiolapsi, joka eli kasvattikodissaan hyvän ja onnellisen elämän, työläistaustaiset vanhemmat tekivät kaikkensa antaakseen vahvaluontoiselle ja älykkäälle pojalleen mahdollisimman hyvän koulutuksen vaikka tämä taatusti aiheuttikin heille päänsärkyä tempauksillaan.Opiskeluaikoinaan Steve tapasi Stephen Wozniakin ja aloitti pienen Apple-nimisen yrityksen isänsä autotallissa. Applesta tuli menestys ja Jobs oli monimiljonääri 25-vuotiaana. Matka oli kuitenkin vasta alkanut...

Kirja kuvaa varsin tarkasti Jobsin uraa, mutta tarjoilee onneksi myös mukavasti tietoja miehen henkilökohtaisesta elämästä ja luonteesta. Isaacson on piirtää hienon ja melko monipuolisenkin kuvan Jobsin haastavasta ja nerokkaasta persoonasta ja onnistuu pienin asioin, kuten esittelemällä Jobsin oman iPod-soittolistan, tuomaan hänet myös lukijan lähelle. Sen lisäksi se sisältää omanlaisen kuvauksensa ajasta, jota elämme, teknisten työvälineiden kautta kerrotuna.

Tekniikasta innostuneille kirjassa on varmasti antoisaa luettavaa, mutta minä huomasin myös inspiroituvani Jobsin ajatuksista muotoilun, yritysjohtamisen, tuotekehitysksen - ja elämän suhteen. Sairastumisensa jälkeen Jobs oivalsi ettei elämässä ole mitään menetettävää, että sitä omaa onnea ja isoa juttua, mikä se nyt kenelläkin sitten on, kannattaa tavoitella täysin sydämin. Aikaa ei kannata haaskata epäolennaiseen, sillä kello käy...
"Muistutus siitä, että olen kohta kuollut, on tärkein ikinä kohtaamani työkalu todella tärkeiden, elämää koskevien päätösten tekemiseksi. Koska lähes kaikki - kaikki ulkoiset odotukset, kaikki ylpeys, kaikki epäonnistumisen tai hämmennyksen pelko - ne vain jäävät sivuun kuoleman edessä. Jäljelle jää vain se, mikä on todella tärkeää. On ansa ajatella, että sinulla on jotakin menetettävää. Oman kuoleman muistaminen on paras tietämäni tapa välttää se ansa. Olet jo alaston. Ei ole mitään syytä olla seuraamatta sydämesi ääntä."
Otava, 2011
Alkuteos: Steve Jobs
Sivuja: 622
Kirjasta lisää: Havaintoja digimaailmasta, Luettuja maailmoja
So American, osavaltiot: Lousiana

perjantai 17. helmikuuta 2012

Jyrkänteen reunalla / Arnaldur Indriðason

Arnaldur Indriðasonin jännäri Jyrkänteen reunalla taitaa olla ensimmäinen lukemani islantilainen kirja. Siihen nähden odotukset olivat siis korkealla. Vaikka kyse olikin dekkarista, ajattelin että olisi kiinnostavaa kurkistaa islantilaiseen elämään. Itse maahan vaikuttaa kiehtovalta, haluaisin itse joskus matkustaa Islantiin, nähdä komean karua luontoa, kuumia lähteitä...

Ensimmäinen ja vähän yllättäväkin mutka kirjan lukemisessa olivat ihmisten nimet. Kirjan päähenkilö on  Sigurður Óli, joka seurusteli Bergpóran kanssa. Tajusin yht'äkkiä, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, onko kirjan päähenkilö mies vai nainen. Huomasin että nimet olivatkin tärkeitä, niiden avulla loin mielikuvia henkilöistä, joista luin ja se, etten saanut yhdistettyä nimeen minkäänlaista tietoa, tuntui hankalalta. Sittemmin toki  Sigurður osoittautui perinteiseksi poliisimieheksi, jonka parisuhde Bergpóraan oli menneen talven lumia ja elämä ja työ painoivat muutenkin miehen mieltä. Perinteinen dekkariasetelma siis.

Tyylilllisesti Indridasonin kirja on melko samankaltainen kuin vaikkapa kotoinen Jarkko Sipilän Takamäki-sarja. On poliiseja, kaikenlaisia rikoksia, vähän elämääkin siinä sivussa. Sävyt ovat tummia, puheessa vilistävät sellaiset alamaailman sanat kuin torpedo. Rikospuolella toki sivutaan myös maailman tapahtumia, Islannin pankkikriisi kuplii jo hurjasti, kohtalokkain seurauksin. Talousaspekti olikin sinänsä melko mielenkiintoinen seurattava, vaikkei tarjonnutkaan mitään yllätyksiä. Kirjan aloittava tapaus, jossa käsitellään lasten hyväksikäyttöä, oli kirjan surullisinta ja samalla mielenkiintoisinta antia, valitettavasti sen käsittely jää kuitenkin kirjassa vähäiseksi.

Kirja on melko ohut, vain 300 sivuinen ja siksi nopealukuinen. Sen lukemisesta jäikin vähän pikaruokamainen olo, tapaukset olivat liiankin yksinkertaisia minun makuuni. Kirjassa on myös sellaista keskeneräisyyttä tai hiomattomuutta, joka häiritsi. Harmittelen myös sitä, että dekkareissa poliisit ovat aina samanlaisia, onnellinen poliisi taitaa harvinaisuus tässä genressä.
"Sigurður Óli  tunsi myötätuntoa filminpätkällä esiintynyttä poikaa kohtaan. Tavallisesti hän ei juuri säälinyt onnettomassa jamassa olevia ihmisiä, mutta jokin vanhassa filmissä olleen pojan surkeudessa, ahdistuksessa ja turvattomuudessa kosketti häntä.  Sigurður Ólin kanta oli yleensä se, että ihmiset olivat itse vastuussa kurjasta elämäntilanteestaan. Hän vain hoiti hommansa, ja kun työpäivä päättyi, hän ei kantanut töitä mukanaan kotiin vaan ajatteli niitä vasta seuraavana päivänä töiden alkaessa. Jotkut toiset poliisit jotka kohtasivat töissään vaikeita tapauksia, ottivat ne liian henkilökohtaisesti. Varsinkin tulokkaat, mutta myös osa kokeneista. Hänestä sellainen haittasi työntekoa. Hänelle oli usein huomautettu kylmäkiskoisesta asenteesta, mutta hän ei ollut antanut sen häiritä."
Blue Moon, 2011
Sivuja: 300
Alkuteos: Svörtuloft
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Islanti

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Buddha: kertomus valaistumisesta / Deepak Chopra

Deepak Chopran kirja katseli minua kirjaston hyllystä parinkin käynnin ajan. Se oli nostettu näytteille ja ihmettelin miksei kukaan ollut tarttunut siihen. Tunnettu tekijä, mielenkiintoinen aihe ja veikeä kansi - kuinka tätä kukaan voisi vastustaa. Vaikka vastustinhan minäkin alkuun, ajattelin että Chopra ja Buddha yhdessä saattaisivat osoittautua hiukan turhankin henkeväksi minulle. Mutta lopulta oli vain pakko tutkia mitä kirja, jonka kannessa oli niin mainio pullea Buddha, piti sisällään. Kun tajusin teoksen olevan kuvitteellinen elämäkerta, olin myyty.
"Se on vain vesisade. Se ei ole millään lailla tärkeää. Hyväksyn sen. Rauha on sisälläni."
Siddharta syntyy kauan odotettuna prinssinä Sakyan kuningaskuntaan, nykyisen Nepalin alueelle. Hänen isänsä oli sotaisa kuningas Suddhodana, äitinsä kuningatar Maya. Pian lapsen syntymän jälkeen rakastettu kuningatar kuolee, tästä demonit saavat ensimmäisen aseen nuoren prinssin mielen piinaamiseen. Kuningas Suddhodana taas saa kuulla ennustuksen, jonka mukaan hänen pojallaan on kaksi vaihtoehtoista polkua. Hänestä voi tulla mahtava kuningas tai hän voi valita polun, jonka myötä hänestä tulee isälleen kuollut. Kuningas päättää eristää poikansa kaikesta pahasta suojellakseen tätä ja varmistaakseen suotuisan ennustuksen toteutumisen. Siddhartasta tuleekin palatsin vanki, kuin lintu kultaisessa häkissään.

Chopran kieli on kaunista, hänen maalailemansa kohtaukset ovat sadunomaisia. Buddhistinen filosofia sen sijaan menee minun maallisessa päässäni välillä hiukan yli ja koinkin ajan valaistumisen jälkeen kirjan työläimpänä osana. Kirja on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa ihan puhtaasti kuvitteellisena elämäkertanakin ja se taustoittaa mukavasti uskonnon syntyvaiheita. Varoituksen sananen kuitenkin: tämä kirja ei oikein sovellu ruuhkabussikirjaksi vaan vaatii oman aikansa ja rauhallisen paikan. Voisin kuvitella että tämä olisi omiaan luettavaksi kauniina keskikesän päivänä, laiturilla, veden liplatusta kuunnellen. (Kyllä, minulla on ikävää kesää... Kevään merkit, odotan teitä!)
"Hän seurasi tyttöä kuninkaalliseen puutarhaan, muttei uskaltanut huutaa hänen peräänsä, koska tiesi, että kamelioiden ja ruusujen seassa oli suojaisia sopukoita, jonne lempiväisillä oli tapana etsiytyä. Hänen äitinsä oli suunnitellut puutarhat. Maya oli halunnut niiden olevan ikuisen kiehtymyksen tyyssija, jonka keskipisteenä oli monisyinen solmu, labyrintti, jonka pensaita oli leikattu lohikäärmeiden ja elefanttien muotoon ja joissa kuvattiin loisteliaita merihirviöitä kuten krokotiiliä muistuttavaa magania sekä myyttistä hypnoottisesti laulavaa karaweik-lintua. Kukkien makea tuoksu täytti ilman."
Sammakko, 2010
Sivuja: 301
Alkuteos: Buddha: A Story of Enlightment
Kirjasta lisää: K-blogi
Kirjallinen maailmanvalloitus: Nepal

tiistai 14. helmikuuta 2012

Musta tulppaani / Alexandre Dumas

Voi miten minä mieltäni ilahdutin kun luin Mustaa tulppaania! Kirja valikoitui kirjastokasaani alunperin Kirjallista maailmanvalloitusta silmälläpitäen ja olin silmäillyt sen 1980-luvulta peräisin olevaa olemusta hieman epäillen. Dumasin tunsin vain muskettisotureistaan, joita olin pienenä tyttösenä ahminut, joten odotin vauhdikasta seikkailuromaania, en suinkaan mahtavalla ironialla ja huumorilla höystettuä tarinaa rakkaudesta ja pakkomielteistä!

Tarina alkaa historiallisista tapahtumista, nimittäin politiikko Jan de Wittin ja hänen veljensä Corneliuksen kuolemista. Poliittisista juonitteluista Dumas onnistuu nokkelasti kuljettamaan lukijan ihan toisenlaisiin tunnelmiin, tapaamme veljesten kummipojan, tulppaanien viljelylle omistautuneen Corneliuksen. Kun musta tulppaanin kasvattajalle luvataan avokätinen rahapalkinto, aikoo Corneliuskin osallistua. Mutta menestys tuo mukanaan kateutta ja Corneliuksella onkin salainen vihamies joka ei kaihda keinoja raivatakseen kilpailijansa tieltään...

Vaikka kirjasta puuttuukin odottamani vauhti, oli se silti huikean mukaansatempaava ja paljon monitahoisempi kuin olin odottanutkaan. Hykertelin Corneliuksen ja Boxtelin pakkomielteiselle tulppaani-innostukselle ja toivoin hartaasti onnea Rosalle ja hänen nupullaan olevalle rakkaustarinalleen. Tarina tuntuu historiallisesta taustastaan huolimatta yllättävän ajankohtaiselta tänäänkin, onhan sen punaisena lankana se, että muistetaan mikä elämässä oikeasti on tärkeää - tulppaanit vai rakkaus?
"Rosa oli maailman kaunein nainen, hyvä, herttainen, viehättävä.
Mutta miksi Rosa ei tahtonut puhuttavan tulppaaneista?
Cornelius huokasi itsekseen, ettei nainen kai voinut koskaan olla täydellinen.
Hän vietti osan yötä ajatellen tuota epätäydellisyyttä. Toisin sanoen hän ajatteli Rosaa kunnes nukahti.
Nukahdettuaan hän näki Rosasta unta.
Mutta hänen uniensa Rosa oli paljon täydellisempi kuin todellisuuden Rosa. Unien Rosa ei vain puhunut tulppaaneista, vaan toi Corneliukselle kiinalaisen maljakon, jossa oli upea musta tulppaani.
Cornelius heräsi ilosta vavisten ja soperrellen: - Rosa, Rosa, rakastan sinua.
Koska aamu oli jo valjennut, ei Cornelius enää välittänyt yrittääkään nukahtaa uudestaan.
Koko päivän oli unen luoma kuva hänen mielessään.
Voi, jospa Rosa vain olisi puhunut tulppaaneista! Silloin hän olisi Corneliuksen mielestä ollut täydellisempi kuin maailman kuuluisimmat ja kauneimmat kuningattaret, Semiramis, Kleopatra, Elisabet ja Anna Itävaltalainen."
Tämän rakkaustarinan myötä toivotan kaikille ihanaa ystävänpäivää! (Ja ostakaa kotiin vaikka nippu niitä tulppaaneja...)

WSOY, 1982
Sivuja: 263
Alkuteos: La tulipe noir
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Alankomaat

maanantai 13. helmikuuta 2012

Konttorikanat: Elämää kopissa / Doug Savage

Minä, kuten kai moni muukin, työskelen toimistossa ja kun törmäsin kirjastossa Konttorikanat: elämää kopissa -kirjaan, oli pakko poimia se mukaan. Niin herkullinen nimi! Konttorikanojen keltainen kansi ei oikein houkuttanut, mutta lukeminen paljasti värivalinnan johtuvan post-it -lappusista, joille sarjakuvasivut on piirretty. Siis oikeassa toimistohengessä.

Sarjan luoja, Doug Savage, työskentelee laitteiden käyttöohjeiden toimittajana suuressa yrityksessä ja kanat näkivätkin päivänvalonsa ensi kertaa kun Doug alkoi huonon työpäivän päätteeksi piirrellä muistilapulle... Hän on julkaissut Konttorikanoja netissä vuodesta 2005 lähtien.

Kirja on täynnä pieniä, hauskoja juttuja joille naureskella, kuten vaikkapa sivujen alalaidassa oleva pikkupiirros, jonka saa animoitua selailemalla sarjakuvaa nopeasti. Kirja irvailee hauskasti konttorielämän tylsyydelle ja peleille, ylennyksille, pomoille, työkavereille...

Konttorikanoissa on jotakin samaa kuin Simpsoneiden luojan, Matt Groeningin muinaisessa Elämä on helvettiä -sarjassa. Kanojen piirrosjälki on yksinkertaista ja karuakin, mutta kanojen vitsit osuvat nappiinsa! Hienointa kirjassa ei olekaan piirrosjälki vaan se mainio musta huumori kaiken taustalla. Suosittelen!


Gummerus, 2011
Alkuteos: Savage Chickens. A Survival Kit for Life in the Coop.
Kirjasta lisää: Savage Chickens

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Yön kirkas tähti: 99 viimeistä kirjettä / John Keats

Keatsin kirjekokoelman kansi on varmaankin kaunein pitkiin aikoihin! Yön kirkas tähti on sen näköinen kirja, jota tekee mieli katsella ja ottaa käteen...
"Sairaus on pitkä kuja, mutta näen sinut sen päässä ja kiiruhdan askeltani niin hyvin kuin taidan."
John Keats oli viimeinen romantiikan ajan suurista runoilijoista. Vuonna 1818 nuori runoilija tapaa Fanny Brawnen ja he ystävystyvät. Vähitellen ystävyys syvenee rakkaudeksi, jopa kihlaukseksikin, mutta samalla sairasteleva Keats tietää ettei hän runoillaan voi ansaita sellaisia tuloja, joilla hän saisi Fannyn vaimokseen. Toiveikkaana he odottavat onnensa kääntymistä, mutta valitettavasti John Keatsin ja Fanny Brawnen tarinalla ei ole onnellista loppua. Keats, joka sairasti tuberkuloosia, kuoli Roomassa 1821, vain 25-vuotiaana.
"Siitä lähtien kun näin sinut, olen ponnistellut 'järkeilläkseni rakkauteni järkeä vastaan'. Enää en voi - en kestäisi sitä tuskaa. Rakkauteni on itsekäs. En voi hengittää ilman sinua."
Keats kirjoittaa kauniisti, intohimoisesti ja epätoivoisesti Fannylleen ja kirjeet piirtävätkin kuvan parista, joiden rakkaus lopulta kilpistyy Keatsin pitkittyneeseen sairauteen. Kirjan vaikuttavin anti ovatkin Keatsin kirjeet hänen Fanny Brawnelle, kirjeet ovatkin eräitä tunnetuimmista julkaistuista rakkauskirjeistä, eivätkä suinkaan syyttä.Hetkittäin kirjeiden sävy on miltei pakkomielteinen, tämä tosin on ymmärrettävää kun ajattelee Keatsin tuolloin jo olleen vakavasti sairas nuori mies joka oli kuukausia sidottuna sänkyynsä, katsellen naapuritalossa asuvaa Fannya ikkunasta, tämän mennessä kaupungille, juhliin, eläessä normaalia terveen ihmisen elämää.

Muissa kirjeissään Keats jakelee veljellisiä neuvoja sisaruksilleen, juoruilee juhlista ja näytelmistä, pohtii omaa kirjailijantyötään ja sen rahallista puolta. Näissä arkisemmissa kirjeissä kielenkäyttö hymyilytti hetkittäin ja se teki runoilijasta jollain lailla inhimillisen, sellaisen, joka on ollut nuori, hullutellut, ollut tylsistynyt... Kirja kuvaa kiehtovasti myös oman aikansa elämää, sosiaalisia suhteita ja taiteilijaelämän vaikeutta.
"Olet aina uusi. Viimeisin suudelmasi on aina ollut kaikkein suloisin, viimeisin hymysi kirkkain, viimeisin eleesi sulokkain. Kun kuljit eilen ikkunani ohitse kotiin, täytyin ihailusta, oli kuin olisin nähnyt sinut ensimmäistä kertaa. Lausuit kerran puoliksi nuristen, että rakastan vain kauneuttasi. Enkö muka näe sydäntä, joka on saanut syntymälahjakseen siivet, mutta tyytyy vankeuteen minun tähteni? Pelottavinkaan tulevaisuudennäkymä ei ole saanut sinua väistymään rinnaltani."
Teos, 2010
Sivuja: 281
Kirjasta lisää: Naakku ja kirjat, Insinöörin kirjahylly

perjantai 10. helmikuuta 2012

Vastalauseita: kirjoituksia 1985 - 2010 / Liza Marklund

Ensin varoituksen sana: tämä EI ole hyvänolon kirja. Pikemminkin päinvastoin. Lukiessani vastalauseita tulin vihaiseksi ja ahdistuneeksi, en tosin muuta odottanutkaan. Liza Marklundilla kun on taito puuttua yhteiskunnan epäkohtiin tehokkaalla tavalla. Olen lukenut hänen Uhatut -kirjansa, joka kertoi perheväkivallasta ja ahdistunut. Kuinka tälläistä voi tapahtua Ruotsissa? Luin myös kirjan Helvetissä on paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Sekin vaikutti, alkoi suututtaa. Vastalauseita on yhdistelmä näistä kahdesta. Kirjaan on koottu Marklundin kirjoituksia 25 vuoden ajalta ja se sisältää laajan otoksen eri teemoista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta aina kirjailijan työhön ja elämään saakka. Hän ruotii tehokkaasti niin ruotsalaista politiikkaa kuin maailman tuskaakin; HIViä, kodittomia lapsia, Malawia, Venäjää...

Osa tarinoista menee minulta vähän hukkaan. Ne käsittelevät Ruotsin poliittisia tapahtumia ja ihmisiä, joita en tunne. Teksteissään Marklund suomii niin tuomioistuimia, poliittikkoja kuin omia naapureitaankin. Hänen mielipiteensä eivät varmasti tee hänestä naapuruston tai työpaikan suosituinta tyyppiä, mutta vähän silti hymyilen kun Marklund kertoo eräästä naistenpäivän lehtiartikkelista, johon oli määrä kirjoittaa vain naisellisista asioista. Toimitukselliset näkemykset eivät kuitenkaan osuneet yhteen, Marklundin naiselliset asiat olivat liian naisellisia. Jutun ilmestyttyä hän kirjoitti toimittajan palstalle seuraavasti: "Onneksi on olemassa kansainvälinen naistenpäivä. Muuten tämä liite olisi käsittellyt kaivinkoneita."

Marklundin tyyli on suorasukaista ja kaunistelematonta. Hän ei maalaile sanoillaan vaan vaikkapa luettelee vain minkälaisia vammoja erään postimiehen entinen naisystävä sai miehen hakattua häntä kirveellä. Nainen menehtyi vammoihinsa, mies taas sai lievennetyn tuomion koska "ei ollut käyttänyt teossa erikoisen raakaa väkivaltaa." Marklund pyrkii kirjassaan varmasti myös provosoimaan, mutta minusta on hyvä että joku pyrkii pitämään keskustelua yllä, aiheet kun ovat tärkeitä. On loppujen lopuksi lottovoitto syntyä rakastavaan perheeseen, saada koulutus ja toimeentulo ja olla väkivallattomassa suhteessa.
(Ethel on nuori tyttö Malawista, jonka Marklund tapasi ensimmäisen kerran tämän ollessa 13. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuolleet aidsiin, vuotta myöhemmin kuoli isoäitikin. Ethel asui kahden veljensä kanssa rapistuneessa majassa. Nuorin veli sairastaa luultavasti hänkin aidsia. Ethel ei ole käynyt koulua ja hän on hyvin ujo.)"Kaksi vuotta myöhemmin Ethel oli muuttunut täysin.
Unicefin tukeman hankkeen ansiosta hän oli päässyt kouluun.
Minulle kerrottiin, että hänestä oli tullut iloinen ja itsevarma tyttö, jolla oli arvovaltaa. Kun hän puhui, isoveli kuunteli häntä.
Se ei ole sattuma.
Kolmannessa maailmassa koulutus muuttaa täysin monen tytön elämän.
Eikä siinä kaikki.
Tyttöjen koulutuksella on ratkaiseva merkitys koko kolmannen maailman kehitykselle.
Jos kaikki tytöt saisivat koulutuksen, maailman köyhyys vähenisi.
Näin on laskenut Lawrence H. Summers, Maailmanpankin entinen pääekonomisti ja Yhdysvaltain entinen valtionvarainministeri.
Hän väittää, että tytön koulutuksen pituus vaikuttaa suoraan hänen tulevien lastensa henkiinjäämiseen ja terveyteen. Koulutuksen vaikutus voidaan ilmaista peräti kaavalla: jokainen tytön kouluvuosi vähentää kymmenellä prosentilla hänen tulevien lastensa riskiä kuolla alle viisivuotiaana. Tämä johtuu osittain siitä, että koulutetut naiset synnyttävät vähemmän ja terveempiä lapsia. Opiskelevat tytöt eivät myöskään tule raskaaksi liian nuorina, mikä on hyväksi sekä lapselle että äidille."
Otava, 2012
Alkuteos: Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985-2010
Sivuja: 256
Kirjasta lisää: MTV3
Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

torstai 9. helmikuuta 2012

Väylä / Grönroos & Rantio

 Taas täytyy kiittää kirjastontädin tai -sedän esillelaittoa sarjishyllyllä, niin nätisti Väylä oli laitettu esille. Ja kun kansi on niin kaunis, sinivalkoinen ja talvinen, niin pakkohan tämä oli kantaa kotiin. Ja lukea heti.

Väylän tekijäpari, Grönroos & Rantio, on ennestään tuttu arkisen kirpeästä ja osuvasta Pieniä julmia tarinoita -sarjasta. Väylä onkin aiheiltaan hyvin samantapainen, se esittelee pieniä havaintoja ihan tavallisista hetkistä. Sen kanssa tekee mieli kihertää tai pyöritellä silmiä ihmisten typeryydelle ja joskus pilkka osuus omaankin nilkkaan... Se on nokkela ja hetkittäin vähän liikuttavakin sarjakuva.

Tarinat ovat otoksia kirpputorilta, jossa tyhjennetään kotia, lomamatkoilta, lasten leikeistä. Varsinkin matka-aiheisissa sarjoissa Grönroos & Rantio osuvat herkullisesti nappiin - kyllä minä ainakin tunnistan tämän tyyppiset matkailijat! Minun suosikkini taisi kuitenkin olla kirjan nimikkosarja Väylä, jossa ojennetaan auttava käsi.

Arktinen banaani, 2011
Sivuja: 48
Kirjasta lisää: Kujerruksia


keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Epätavallinen lukija / Alan Bennett

Näin Lainan päivän kunniaksi päätin esitellä blogissani Epätavallisen lukijan. Se lienee oivallinen valinta kirjastojen juhlapäivään, löytäähän kirjassa itse Englannin kuningatar lukemisen viehätyksen - ja vielä kirjastoauton avulla.

Tämä Alan Bennettin teos on hurmaava pieni kirja lukemisesta ja se tuntui myös aidon oloiselta kuvaukselta Englannin kuningattaren poikkeuksellisesta etuoikeutetuksta ja eristetystä elämästä. Kirjan lukeminen onkin ajankohtaista myös siksi, että kuningatar viettää tänä kesänä 60-vuotishallitsijajuhlaansa, taannoisella Lontoon matkallani huomasinkin Diamond Jubileen näkyvän monissa kaupoissa.

Minä kiinnostuin kovasti kurkistuksesta nykymonarkian kaavamaisuuteen ja naureskelin sille, miten jokin niinkin pieni ja kepeä asia kuin lukeminen, voi järkyttää koko hovin elämää. Tätäkin enemmän jäin pohtimaan lukemista ja sitä, miksi luetaan. Minä tiedän lukevani koska haluan joko viihdyttää itseäni, oppia uutta tai vaikkapa paeta arkea hetkeksi. Jossain määrin lukemisestani on myös tullut tapa, en osaa oikein ajatellakaan vaikkapa matkaa ilman kirjaa. Mutta entäs silloin kun on kyseessä epätavallinen lukija? Sellainen, joka on käynyt melkein jokaisessa maailman maassa ja tavannut suuren määrän merkkihenkilöitä, jonka päivät ovat täynnä erilaista ohjelmaa. Kun on sellainen ihminen, josta yleensä kirjoitetaan kirjoja. Voiko sellainen ihminen löytää lukemisesta samanlaista iloa kuin minä, tavallinen tallaaja?

Voipa hyvinkin. Arkea se on kuningattarenkin arki ja samoin kuin muut lukijat, hän löytää lukemisen riemut ja hankaluudet selviämiskeinoineen. Kun aika ei riitä kaikkien ihanuuksien lukemiseen, saattaa flunssa tulla melkein kuin taivaan lahjana... Lukijana huomasin hymyileväni kuningattaren matkalle lukemisen maailmaan ja nyökytteleväni ymmärtävästi tai hyväksyvästi. Juuri noin se on!

Kuningattaren lukuinnostus saa aikaan hänen ympäristössään erikoisen reaktion, ihmiset ovatkin hämmentyneitä ja jopa hiukan lukemista vastaan! Lukeminen on toki tapa sulkeutua pois yhteisestä maailmasta, omaan sisäiseen, kirjan ja lukijan väliseen maailmaan, mutta saman tapaiseen tilaanhan pääsee vaikkapa juostessaan tai yleensäkin silloin kun tekee jotakin mitä rakastaa, siihen keskittyen. Kirjassa kuningatar päättää kuitenkin siirtyä sulkeutumisesta avautumiseen, hän haluaa alkaa kirjoittaa. Kirjan loppu on mielestäni mukavalla tavalla yllätyksellinen...
"Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko niitä kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän muiden mukana. Kirjallisuus oli hänestä kansainyhteisö, kirjaimet tasavalta."
"Hänestä lukemisessa oli jotain samaa. Sitä saattoi tehdä nimettömänä, yhdessä muiden kanssa. Ja hän, joka oli elänyt elämänsä muista erillään, huomasi nyt kaipaavansa sellaista suuresti. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana."
Lopuksi mainostettakoon pikkuisen Kirjasto 10:n Lue & Kerro Lainan päivän tapahtumaa, jossa julkistetaan mm. 12 osumaa -kirjallisuuspalkinnon voittajat.

Hauskaa Lainanpäivää jokaiselle!

Basam Books, 2008
Sivuja: 115
Alkuteos: The Uncommon Reader
Kirjasta lisää: Jäljen ääni, Kirjojen keskellä, Kirjainten virrassa, Riinan kissanpäivät, Kirjamielellä
Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

maanantai 6. helmikuuta 2012

Kigalin kakkukauppa / Gaile Parkin

Kigalin kakkukauppa kuulostaa ihanalta. Ajattelin sen tavoittelevan Mma Ramotswe -sarjan lämmintä leppoisuutta, jossa rikosten ratkaisun välissä on aina aikaa juoda kuppi tai kaksi rooibosta - juuri sitä mitä helmikuun lumen ja pakkasen keskellä kaipaan. Läheltä liippasi. Kigalin kakkukauppa kyllä tavoittelee samanlaista tunnelmaa, mutta se on Naisten etsivätoimisto nro 1:een verrattuna vakavampi ja saarnaavampi.

Kirjan päähenkilönä on kakkutaituri-Angel, jonka syötävät taideteokset puhututtavat ympäri Kigalia. Angel ja hänen miehensä Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja kasvattavat nyt viittä lastenlastaan. Kakuntilaajat käyvät Angelin luona selaamassa kakkukansiota, juomassa mausteista teetä - ja kertovat siinä sivussa omat tarinansa.

Gaile Parkin on syntynyt Sambiassa ja asunut elämänsä aikana useissa eri Afrikan maissa, mm. Ruandassa. Hän on ammatiltaan konsultti, joka on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin.  Tämä näkyykin kirjassa vahvasti, köyhyys, sota ja HIV ovat arkipäivää Angelin piireissä. Näitä vaikeita kysymyksiä ilman suurta draamaa, ikään kuin kirjailija haluaisi korostaa ihmisen sopeutumiskykyä vaikeissakin olosuhteissa. Elämä aina jatkuu, kaikesta huolimatta.

Vaikeat olot ja surulliset tarinat koskettivat ja jälleen kerran mieleeni hiipi kiitollisuus siitä, että olen tullut syntyneeksi tänne lumen ja pakkasen keskelle, enkä vaikkapa raa'an sisällissodan repimään maahan. Kirjassa Ruanda on jo toipumisen tiellä, hutuista ja tutseista ei enää puhuta, nyt kaikki ovat vain ruandalaisia. Oikeastaan minua kiinnostaisi lukea siitä miten hirmuteoista päästiin näinkin rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, mahtaakohan siitä löytyä kirjaa? Ja noin ihmisluonnon kannalta, kuinka annetaan anteeksi perheenjäsenten murha ja jatketaan elämää eteenpäin? Onneksi minun ei tarvitse miettiä tätä...
"Angel tunsi, että yksi sammakoista yritti räpiköidä vatsasta ylös suuhun estääkseen häntä puhumasta. Hän nielaisi kuuluvasti, veti syvään henkeä ja antoi sitten sanojen virrata yhtenä hyökynä ulos suustaan, koska hänellä oli kiire lausua ne ääneen. - Tyttäreni oli sairas. Hän kuuli olevansa positiivinen, kun sai tietää vauvansa sairastavan. Hänen avioliittonsa päättyi, koska aids tuli hänen taloonsa."
Tammi, 2009
Alkuteos: Baking cakes in Kigali
Sivuja: 278
Kirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda
Kirjasta lisää: Uppoa hetkeen

Tummaa suklaata / Lesley Lokko

Tummaa suklaata osui käteeni oikeastaan kauniin kannen ja ihanan nimen ansioista, mikäpäs olisi parempaa pakkaspäivänä kuin tumma suklaa tai kenties kuuma kaakao... Lukukokemuksena tämä Lesley Lokkon kirja ei kuitenkaan ollut ihan siitä tasaisimmasta päästä.  Alkuun olin jo hiukan pettynyt ja harkitsin kirjan jättämistä kesken, sillä sen kielessä oli yksittäisiä, pieniä juttuja jotka ärsyttivät "Améline raukka ja parka" ja tarinakin vaikutti uhkaavasti hömpältä. En tiedä mitä sitten oikein tapahtui, koska lopulta löysin itseni tuoliin käpertyneenä ja Tumma suklaakin oli melkein ahmittu...

Kirjassa palataan 1980-luvun Haitille, jossa elelevät 16-vuotias Laure ja reste-avecina perheessä työskentelevä Améline. Tyttöjen elämä ei ole helppoa Lauren ankaran isoäidin hoidossa ja Laure yrittääkin murtautua vapaaksi rakastumalla amerikkalaiseen sotilaaseen. Katastrofi alkaa kun Laure huomaa olevansa raskaana ja poikaystävä hylkää. Kun Laure lähetetään Yhdysvaltoihin äitinsä luokse, päättää Amélinekin muuttaa elämänsä suuntaa hankkimalla työpaikan...

Kirjassa seurataan myös brittiläisen Melanien, rikkaan popparin tyttären elämää. Hänen tarinansa kuitenkin tuntuu melko irralliselta ja mietin pitkään mitä rikkaalla tyttörukalla on yhteistä kahden haitilaisen maahanmuuttajanaisen kanssa. Ei paljonkaan, ainakin se tuli todettua. Melanien osuus kirjasta on minusta siinä määrin irrallinen että olisin kenties karsinut sen kokonaan kirjasta pois.

Tummaa suklaata ei ole mikään tajunnan räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan mukavaa ajanvietettä kuitenkin. Olin hiukan pettynyt tapahtumien siirtyessä Haitista Iso-Britanniaan ja USAan, sillä Haiti vaikutti mielenkiintoiselta ja erilaiselta paikalta, josta olisin mielelläni lukenut lisääkin. Kirjallista maailmanvalloitusta varten nappaan tästä kuitenkin itselleni pisteen.
"Kaupunkiin. Mitä kaunistelua! Port-au-Prince ei ollut kaupunki. Se oli joka suuntaan levittyvä,  kaoottinen sekasotku.  Kerjäläisiä joka kadunkulmassa, salaisia poliiseja kaahaamassa ympäriinsä avojeepeillä ja karkottamassa tieltään kanoja, kaupustelijoita ja jalankulkijoita.  Tienvarsikioskeissa kaupattiin kaikkea mahdollista auringon alla, muttei tietenkään mitään, mitä kukaan viitsisi ostaa... "
WSOY,  2008
Alkuteos: Bitter Chocolate
Sivuja: 467
Kirjallinen maailmanvalloitus: Haiti

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Cuba: My revolution / Inverna Lockpez, Dean Haspiel

Ja Kuuballa jatkan tänäänkin... Tänä vuonna sarjakuvajumalat näyttävät suosivan minua sillä kirjaston hyllyssä minua odotteli jälleen kerran mainio löytö. Tällä kertaa vuorossa oli osittain taiteilija Inverna Lockpezin omiin kokemuksiin pohjautuva kuvallinen draama siitä, millaista oli olla nuori nainen Fidel Castron Kuubassa 1960-luvulla. Lockpez on syntynyt Havannassa, Kuubassa. Hän opiskeli siellä lääketiedettä ja taidetta. Hän muutti Yhdysvaltoihin 1960-luvun lopulla. Nykyisin Lockpez on arvostettu kuvataiteilija.

Cuba: My revolution -kirjan on kuvittanut Emmy-voittaja Dean Haspiel, jonka kynänjälki on tuttua mm. American Splendor-sarjasta, Hämähäkkimiehistä ja Batmaneista. Kirjan kuvitus onkin minulle noista sarjoista tuttua, sujuvaa ja näyttävää, yksityiskohtaista työtä. Kirja on väreiltään mustavalko-punainen ja punaista näytetään käyttävän eri sävyissään tehokkaasti tunnelman luomiseen tarinan eri hetkissä. Kirja on jaettu kappaleisiin, joiden alussa  on kuvia Lockpezin omista töistä, kts. alla.

Kirjan päähenkilönä on Sonya, joka tarinan alussa on nuori ja idealistinen tyttö, joka haluaa monen muun tavoin uskoa Castron hallintoon, jossa bordellit lakkautetaan ja ilotytöistä tehdään pankkivirkailijoita! Kirja kattaa vuodet 1958-1966 Sonyan elämästä. Kahdeksan vuoden aikana huolettomasta tytöstä kasvaa aikuinen nainen, selviytyjä, joka joutuu elämässään tekemään rankkoja ratkaisuja.

Cuba: My revolution on huikea pakkaus, joka käsittelee mm. politiikkaa ja vallan väärinkäyttöä, pelkoja ja pettymyksiä ja rakkauttakin. Huolimatta sen aiheiden rankkuudesta, löytyy kirjasta myös positiivisia ruutuja, kuin todisteena siitä, että ihmisen luontoon kuuluu yrittää pärjätä ja normalisoida olonsa vaikeimmissakin olosuhteissa. Kirja on kaunis, rohkea ja karu tarina lähihistoriasta. Surullista kyllä, Lockpezin mukaan ei hänen kertomuksensa ole poikkeuksellinen, lähes jokaisella amerikankuubalaisella perheellä on samanlaisia murheellisia kokemuksia kerrottavanaan.

Cuba: My revolution saa ehdottaman lukusuositukseni. Kun Näkymättömien käsien kohdalla sanoin "jos luet vain yhden sarjakuvan, lue tämä", on jatkettava samalla kaavalla! Jos luet kaksi sarjakuvaa vuodessa, lue tämäkin!



DC Comics, 2010
Sivuja: 144
Kirjasta lisää: Inverna Lockpezin kotisivut

lauantai 4. helmikuuta 2012

Ikuisen rakkauden saari / Daína Chaviano

Ikuisen rakkauden saaren nimi ei ole ihan siitä parhaimmasta päästä, se herättää päässäni pahoja hömppä-mielleyhtymiä mutta onneksi kansi on siinä määrin mielenkiintoinen ja kaunis että rohkaistuin kuitenkin lukemaan. Takaliepeen tarkempi tutkimus paljastikin minulle että Chaviano on Kuuban tunnetuimpia nykykirjailijoita ja hänen tyyliään on verrattuna mm. Isabel Allendeen - odotukset alkoivat nousta!

Vaikkei Chavianon kirja minusta ihan Allenden Henkien talon tasolle yltänytkään, on siinä toki jotakin samaa, ainakin Latinalaisen Amerikan tunnelma ja mystiikka. Mutta kun Henkien talossa mystiikka onnistuttiin tekemään luonnolliseksi osaksi arkipäivää, ei Ikuisen rakkauden saari onnistu siinä. Paikka vaihtavat talot ja sukukirouksena mukana kulkevat tontut tuntuvat oudoilta ja vähän turhan lapsekkailtakin ja saivat minut hetkittäin miettimään kannattaako lukemista ylipäätään jatkaa.

Pidän kyllä mystiikasta mutta huomasin ärsyyntyväni juonen pienistä epäloogisuuksista ja juonessa vilistävien henkilöiden muistaminen oli hetkittäin työlästä, sillä sukujen tarinoita seurataan useiden sukupolvien ajan hypellen perheestä toiseen. Välillä siis luin Miamissa asuvasta, nykyajassa elävästä Ceceliasta, välillä taas Kuubaan joko Afrikasta tuotujen orjien tai kiinalaisten maahanmuuttajien tai espanjalaisen perheen kertomusta.

En tiedä olisiko Chavianon kirja tuntunut paremmalta ellei Allenden Henkien talo olisi ollut niin tuoreesti muistissani, nyt huomasin vertaavani Ikuisen rakkauden saarta siihen usein. Minulle tämä oli kirja, josta olisin halunnut pitää, mutta en kuitenkaan täysin sydämin siihen pystynyt. Ehkä olen vain Allende-tyttöjä...
"Cecilia hätkähti rouvan vastausta hänen unelmointiinsa, mutta yritti hillitä ihmetyksensä, kun nainen alkoi kertoa tarinaa, jonka kaltaista hän ei ollut mistään lukenut eikä kuullut. Se oli kertomus polttavan kuumista maista ja käsittämätöntä murretta puhuvista ihmisistä, toisenlaisista uskomuksista ja huterista laivoista jotka seilasivat kohti tuntematonta. Jollakin tavoin hän tajusi soiton ja tanssin jatkuvan taukomatta, ikään kuin muusikoiden, tanssijoiden ja vanhan rouvan välillä olisi vallinnut sopimus, jonka nojalla he saivat keskustella rauhassa."
Bazar, 2008
Alkuteos: La isla de los amores infinito
Sivuja: 390
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kuuba

torstai 2. helmikuuta 2012

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta / Indrek Hargla

Tämä kertomus pohjautuu tositarinaan, sillä Tallinnan raadinkirjojen mukaan vuonna 1409 kaupungissa murhattiin korkea-arvoinen ritari. Murhaa seurasi pian useampikin kuolemantapaus.  Tapausta tutkittiin useammankin tahon toimesta, tuloksetta. Tosin, oikeuden pöytäkirjojen  mukaan kaupungin apteekkari, Melchior, puhuttelee raatia ja kertoo tietävänsä murhaajan henkilöllisyyden ja motiivin. Melchiorin ei koskaan sallittu puhutella raatia, mutta jostakin syystä raati kuitenkin maksoi hänelle 10 markan palkkion...

Indrek Hargla (salanimi) on Viron tunnetuin sci-fi- ja fantasiakirjailija. Olevisten kirkon arvoitus on hänen ensimmäinen historiallinen salapoliisiromaaninsa. Sarjassa on ilmestynyt kolme muutakin teosta, näistä seuraava, Rataskaivokadun kummitus, ilmestyy suomennettuna syksyllä 2012. Luulen, että sekin pitää saada lukea...

Kirjan perusajatus on melko näppärä, apteekkari on oivallinen - ja minusta mukavan tuorekin - hahmo rikostenselvittäjäksi. Hänellä on luontevat yhteydet kaupunkilaisiin ja tuntee ammattinsa puolesta niin heidän salaisuutensa kuin myrkyt ja niiden seurauksetkin. Kirjan mysteeri ei ole ehkä tajunnan räjäyttävä mutta minut  tempaisikin mukaansa keskiaikaisen Tallinnan tunnelma ihmisineen ja murhat jäivät lisämausteeksi.

Korkea torni keskellä on
Olevisten kirkon torni.
Olen todella iloinen siitä että olen löytänyt itselleni uuden, mielenkiintoisen kirjailijan ja vielä ihan naapurista! Virolaisen kirjailijoiden tuntemukseni on olematonta, hyvä että nyt sain mahdollisuuden hiukan paikata tätä aukkoa.  Tallinna tapahtumapaikkana on paitsi uusi myös kiehtova, kaupungin tuttuus auttaa ja lisää tapahtumiin elävyyttä. Silti tämä tuntuu ympäristönä kiehtovalta, mielelläni kuvittelen vanhan kaupungin elämää keskiajalla. Kirjassa on paljon samaa kuin C.J Sansomin Shardlake-sarjassa, selvitelläänhän molemmissa keskiaikaisia murhia. Silti innostuin tästä kirjasta kenties vielä enemmän tuon Viro-aspektinsa takia. Henry VIII:n aikojen Englannista olen lukenut melko paljon, mutta Tallinna - se on harvinaista herkkua!

Monet kirjassa esiintyvät paikat löytyvät edelleenkin Tallinnan vanhasta kaupungista, mm. Mustapäiden killan talo on edelleen olemassa, samoin kuin mm. dominikaanisen luostarin kirkko, voisin siis kuvitella että tämän kirjan kanssa voisi olla hauska lähteä seikkailemaan Tallinnassa Melchiorin hengessä.
"Luostarin muurien sisäpuolelle astuessaan Melchior tunsi aina muutoksen. Jotain muuttui, hän hengitti toisenlaista ilmaa, se ei ollut kirkon ilmaa, se oli jotain ... pyhempääkö? Luostarin paksut muurit loivat tunteen, että olet astunut lähemmäksi Jumalaa, että olet paikassa, jossa viisikymmentä miestä palvelee Jumalaa aamusta iltamyöhään ja rukoilee tämän kaupungin onnen ja sen asukkaiden autuuden puolesta. Jokaisella luostarilla on muurit, ja niiden sisällä on toisenlainen elämä ja ilmapiiri."
Moreeni, 2011
Sivuja: 349
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus
Ikkunat auki Eurooppaan: Viro

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia

Sallan lukupäiväkirjan emännöimän Blogistanian Finlandia -palkinnon innoittamana päätettiin Kirjavassa kammarissa laittaa ilmoille myös samanlainen äänestys vuoden parhaasta käännöskirjasta, syntyi äänestys nimeltä Blogistanian Globalia. Globaliassa äänestetään parasta vuonna 2011 ilmestynyttä käännösteosta, poislukien tietokirjat, muistelmat sekä lasten- ja nuorten kirjat. Äänestys tapahtuu ajastetuin blogipostauksin 1.2.2012 klo 10 ja tulokset julkistetaan Kirjavassa kammarissa 2.2.2012.

Pidemmittä puheitta, minun ääneni:

Camilla Läckberg - Merenneito / Gummerus, 2011
Barbara Demick - Suljettu maa / Atena, 2011
Kate Morton - Paluu Rivertoniin / Bazar, 2011
Li Kunwu, P. otie - Minun Kiinani 1/ WSOY, 2011
Indrek Hargla - Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus / Moreeni, 2011 (Arvio tulossa viikolla 5)
Hilary Mantel - Susipalatsi / Teos, 2011