perjantai 30. syyskuuta 2011

Tulkki / Inna Patrakova

Viime viikot olen kahlannut tunnelmiltaan raskasta kirjallisuutta - sotaa ja muuta kurjuutta ja onnettomuutta. Aihepiiri sopii tietysti hyvin pimenevään syksyyn, mutta päätin kuitenkin päättää syyskuun positiivisempiin tunnelmiin. Oli aika lukea jotain sellaista, jolla ihan varmasti tiesin olevan onnellisen lopun - chick-litiä.

Kirjastosta löytyi sopivasti Inna Patrakovan Tulkki. Kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta idea venäläissyntyisestä sinkkuäidistä Suomessa tuntui ihan toimivalta - kulttuurien välisistä eroista saa taatusti hersyteltyä muutamat naurut.

Olgan elämässä kyllä sattuu ja tapahtuukin - on golf-kerhoa ja purjehdusta, olohuoneeseenkin ilmestyy poni. Ja chick-lit -sankarittarille ominaisella tyylillä, Olga jotenkin selviää elämänsä haasteista. Kirja on melko tyypillinen lajityyppinsä edustaja, tosin maahanmuuttaja-idea on tuore ja ihan mielenkiintoista seurattavaa. Miehet Olgan elämässä taas ovat vähemmän mielenkiintoisia, he jäävät melko yksiulotteisiksi henkilöiksi jotka tulevat ja menevät Olgan elämässä aiheuttamatta sen suurempia tunnereaktioita.
(Tätä herkkua on taas luvassa jokusen kuukauden verran, huoh...)
"Talvisinhan Helsinki muistutti aavekaupunkia, aivan kuin jotain levotonta ja kauheaa Stephen Kingin luomusta: oli pimeää, ja kova läpitunkeva tuuli pakotti jalankulkijat kumartamaan edessään. Taivaalta satoi milloin vettä, milloin lunta, milloin sieltä vain putosi jotain likapalloja. Normaaleja kenkiä ei voinut  käyttää; ohuet italialaiset saappaat olivat läpimärät muutamassa minuutissa kotoa lähdön jälkeen, ja tasapainon säilyttäminen millä tahansa koroilla oli aivan mahdoton tehtävä, joten oli nöyrryttävä pakon edessä ja ostettava venäläiseen eleganssiin sopimattomat kalossit Pertti Palmrothilta. Paras keino talviajasta selviytymiseen oli liikkuminen lyhyin juoksupyrähdyksin kaupasta toiseen."
Kirjasta lisää: HS, Susan kirjasto (vanha),
Sivuja: 300

torstai 29. syyskuuta 2011

Viisi sanaa sinulle

 Leena Lumella oli meneillään viiden sanan haaste, jossa hän antaa jokaiselle osaanottajalle viisi sanaa, joita minun tulee kommentoida blogissani.  Minä sain allaolevat sanat ja selitykset päätin tuottaa tajunnanvirralla, katsotaan siis mitä tapahtuu kun en sensuroi itseäni.

Kaupunki
Koti. Värikäs, elävä, turvallinen. Paljon tapahtuu, elämä surisee kaduilla ja kujilla. Monenlaista kulkijaa. Paikka jossa voi olla yksi massasta, kasvoton - hyvä ja huono asia. Hiljaista kaupunkia, kuten vaikkapa Helsinkiä juhannusaattona, rakastan. Silloin saan kaiken tämän melkein omaksi.

Suudelma
Suudelmasta tulee mieleen romantiikka, ruusunlehdet ja se Oikea. Se, jonka näkeminen vetää aina kasvot hymyyn. Mutta melkeinpä suudelmaakin parempi on syli, johon voi käpertyä.

Elokuva
Elokuva on taikaa, mahdollisuus paeta todellisuudesta ja käydä ihan missä vaan, kokea vaikka mitä - ja olla kuitenkin turvassa omassa tuolissa. Kaikkein mieluiten katson elokuvia teatterissa. Kun valot sammuvat ja elokuva alkaa - siinä on edelleenkin ihan oma tunnelmansa. Lokakuu näyttää hyvältä elokuvakuukaudelta, paljon kiinnostavaa tulossa teattereihin. Piiat haluan ainakin käydä katsomassa!

Valhe
Valhe olikin vaikea. Minut on kasvatettu ajattelemaan siten, että valehtelu on pahasta, mutta ei se aina niinkään ole. Joskus valhe on lempeämpi ja armollisempi kuin totuus. Sen opin kun läheiseni sairastui vakavasti. Silloin tajusin kuinka tärkeää toivo ihmiselle on, silloinkin kun me molemmat syvällä sisimmässämme tiedämme että se on valhe.

Huone
Tässä talossa, näissä huoneissa... Minä en ole mikään suuri sisustaja, meidän kotimme ei varmastikaan noudata mitään muodissa olevaa tyylisuuntaa. Minulle tärkeää on se, millainen tunnelma huoneessa on. Ja se tunnelma rakentuu pikku hiljaa, minusta siihen vaikuttavat muistotkin. Muutimme keväällä ja edellisen kodin huoneissa tunsin vieläkin siihen astisen elämämme tunnun. Tämä uusi koti on vielä siksi paljaan oloinen, muistoja ei ole ehtinyt syntyä niin paljon. Vähitellen.

Kiitos Leena, tämä oli oikein hauskaa. Kaikenlaisia ajatuksia sitä päästäni löytyykin... Jos haluat mukaan, hihkaise kommenttiboksissa, niin laitan sinullekin 5 sanaa...

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

The Forgotten Garden (suom. Hylätty puutarha) / Kate Morton

Tartuin Kate Mortonin kirjaan The Forgotten Garden suurin odotuksin, Paluu Rivertoniin oli ollut mukava lukukokemus ja The Distant Hours oli ollut kaikessa tiiliskivimäisessä viipyilevyydessään vaikuttava. The Forgotten Garden etenee sekin hitaasti ja sivuja on paljon, mutta kirja herättää uteliaisuuden jo alkumetreiltä ja vihjaa ja viekottelee koko ajan lisää, pitäen siten mielenkiintoa yllä.

Tarinan alkuasetelma on herkullinen. 1900-luvun alussa australialaiseen satamaan saapuu Englannista tullut valtamerialus, jonka kyydistä löytyy yksinäinen, 4-vuotias tyttönen. Tytöllä on mukanaan vain lasten matkalaukku, joka sisältää mekon, hiusharjan ja satukirjan. Kukaan ei tiedä tytön alkuperästä tai määränpäästä mitään eikä lapsiraukka muista edes nimeään. Satamamestari vaimoineen ottaa tytön kotiinsa, kasvattaakseen omana lapsenaan. Tytön 21-vuotispäivillä isä kertoo tytölle, Nellille, totuuden hänen alkuperästään. Vuosia myöhemmin Nell, nyt jo 65-vuotias, matkustaa Englantiin ottamaan vihdoinkin selvää syntyperästään.

Tarina liikkuu pääosin kolmessa, oikeastaan useammassakin, ajallisessa tasossa ja kertojiakin on useita, mikä hirvitti minua aluksi. Pelkäsin että kokonaisuus on sekava ja vaikeasti hallittavissa, mutta yllättäen ajallinen loikkiminen sinne tänne piristikin tarinaa.

Mietin aika pitkään mitä kirjoittaisin The Forgotten Gardenista, se ei ollut tajunnanräjäyttävä lukukokemus mutta mukaansatempaava kylläkin. Se on pitkä, joku saattaisi sanoa että kirjasta voisi karsia muutaman sata sivua. Ehkä näin, mutta minä ainakin nautin joka sivusta. Tarinan kulku ja loppuratkaisu eivät ole ennalta-arvattava, vaan Morton vihjailee ja huijaa, yrittää johdattaa lukijaa milloin minnekin.

Minulla on aina silloin tällöin tapana mielenkiintoisen kirjan päätyttyä käydä kurkistamassa kirjailijan kotisivuja, ottaa selvää kirjan syntyprosessista ja inspiraatiosta. Tällä kertaa kävi ilmi että tässä kirjassa on hiukan todellisuuspohjaakin - Mortonin miehen perhe tuli matkusti aikoinaan valtamerialuksella Ruotsista Australiaan ja tarinat matkasta toimivat yhtenä inspiraationlähteenä. Toinen merkittävä innoitus oli Mortonin oma isoäiti, joka oli 21-vuotissyntymäpäivillään kuullut isältään olleensa adoptoitu...

En voinut olla vertailematta The Forgotten Gardenia muihin Mortonin teoksiin, varsinkin kun kumpaisenkin lukemisesta on vasta muutamia kuukausia. Kirjoissa on tiettyä samankaltaisuutta, menneiden muistelua, pikkuisen luokkayhteiskuntaa, kätkettyjä salaisuuksia... Pakko silti sanoa, että Morton kirjakolmikosta minun henkilökohtainen suosikkini taitaa olla The Distant Hours, outoa kuinka sitä voikaan niin nauttia kirjasta joka parin sadan sivun ajan kuvailee yhtä ainutta iltaa!
"The lady would be back, she'd said so, but the little girl hoped it would be soon. She'd been waiting a long time, so long that the sun had drifted across the sky and was now warming her knees through her new dress. She listened for the lady´s skirts, swishing against the wooden deck. Her heels clipping, hurrying, always hurrying, in a way girl's own mamma never did. The little girl wondered, in the vague, unconcerned manner of the much-loved children, where Mamma was. When she would be coming. And she wondered about the lady. She knew who she was, she's heard Grandmamma talk about her. The lady was called the Authoress and she lived in the little cottage on the far side of the estate, beyond the maze."
Sivuja: 642
Kirjasta lisää: Kate Mortonin kotisivut, Mainoskatko

maanantai 26. syyskuuta 2011

Pianotunnit / Janice Y.K Lee

Oletteko koskaan kehittäneet ennakkoon kirjasta käsitystä ja sitten kamppailleet hämmennyksen kanssa kun ennakkokäsitys onkin aivan pielessä? Pianotuntien kanssa minulle kävi näin, kirja oli hyvä ja mukaansatempaava (tuli luetuksi kahdessa illassa...), mutta silti hämmennykseni vaivasi koko lukuelämystä. Harmi sinänsä, tämä toki ole kirjan vika. Minä kuvittelin Pianotuntien olevan sota-ajan suuria rakkaustarinoita, tiedättehän, niitä sellaisia, joissa on suuria tunteita, tragedioita ja mies, jota ei pysäytä käsikranaattikaan. No, menihän tämä vähän sinnepäin, mutta monessa suhteessa Pianotunnit on ennenkaikkea realistinen inhimillisistä ihmisistä, jossa pahoja asioita sattuu hyvillekin ihmisille ja onnellinen loppu ei ole taattu.

Innostuin tästä kirjasta siksi, että se tapahtuu Hongkongissa, yhdessä suosikkikaupungeistani. Jostakin syystä minulla on aina Hongkongissa kotoisa olo, jopa silloinkin kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Kenties edellisessä elämässä... Pianotuntien Hongkongista ei nykyisin tosin taida olla paljoakaan jäljellä, kaikki on peittynyt uusien pilvenpiirtäjien alle. Oli mukavaa päästä kurkistamaan suosikkipaikkani menneisyyteen ja kuvitella millaista elämä on ollut tuolloin.

Pianotunnit liikkuu kahdella ajallisella tasolla, toisen maailmansodan melskeissä(1941-) ja rauhan ajassa (1951-). 40-luvulla toisensa kohtaavat britti-Will ja rikkaan kiinalaisen liikemiehen tytär Trudy, jota Hongkongin kuningattareksikin kutsutaan. Onnea kestää vain hetken sillä tapaninpäivänä 1941 japanilaiset miehittävät Hongkongin. Will joutuu muiden ulkomaalaisten siviilien tavoin vankileirille, kaunis, nokkela ja ylpeä Trudy taas yrittää pärjätä japanilaisten miehittäjien kanssa serkkujensa Dominickin ja Victor Chenin kanssa.

50-luvulla tapaamme Clairen, joka on paennut Croydonin ankeutta avioitumalla tylsän Martinin kanssa. Martinin työ on tuonut pariskunnan Hongkongiin ja nyt Claire antaa pianotunteja rikkaan kiinalaisen pariskunnan, Victor ja Melody Chenin tyttärelle, Locketille. Pian Claire tapaa myös Chenien autonkuljettajan, Willin. Kiinnostus, rakkaus lähtee liikkeelle hitaasti ja vähän kitkutellen, Will tuntuu kantavan paljon menneisyyden taakkaa mukanaan.

Minulla tämä tarina oli ennenkaikkea paitsi sota-ajan kuvaus, myös tarina selvitymisestä. Kuten kirjassa todetaankin, tuo sota ihmisten todellisen luonteen esiin. Joku veljeilee vihollisen kanssa, toinen myy sen mitä voi säilyttääkseen oman tai rakkaansa hengen. Leen maalaama maailma on karu ja todentuntuinen. Kaiken tämän keskellä jääkin minusta Clairen ja Willin tarina auttamatta taustalle, kenties niin on tarkoitettukin.
"Yllätyksekseen Claire ei inhonnutkaan Hongkongia, niinkuin äiti oli povannut. Kadut olivat vilkkaita ja kiehtovia ja täysin erilaisia kuin Croydonissa. Ne olivat täynnä ihmisiä ja kauppoja ja tavaroita, jollaisia hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Claire osti mielellään paikallisia leivonnaisia, mangopullia ja munapiiraita. Joskus hän meni retkillään keskustan ulkopuolelle, missä ympäristö muuttui nopeasti vieraaksi, ja hän saattoi olla ainoa valkoinen. Hedelmäkojuissa oli röykkiöittäin appelsiineja ja banaaneja, jotka olivat vielä ylellisyyttä sodasta toipuvasta Englannissa, mutta niissä oli myös piikkisiä kumman näköisiä hedelmiä, joista hän oppi maistettuaan pitämään: tähtianiksia, durianeja ja litsiluumuja."
Vielä muutama oma kuva Hongkongista...

Hongkong, jossakin näillä main Trudy ja Will seikkailivat silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Lahden toisella puolella Kowloon.

Hollywood Roadilla, vanhinta Hongkongia.


Kiinalainen temppeli suitsukkeineen, muistaakseni tämä temppeli sijaitsee lähellä Hollywood  Roadia.

Niitä edellä mainittuja Durianeja.


Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella.
Sivuja: 392.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Rummunpärinää - arvonta suoritettu!

Lauantaina oli suorittaa ensimmäinen Nenä kirjassa -arvonta.  Ja jokseenkin näin se meni...

Ensin askarreltiin arpalippuset asiaankuuluvalla hartaudella. Sitten liput  kulhoon ja kutsuttiin Mr. Luck paikalle.

Mr. Luck lateli muutaman kiinalaisen lorun ja ravisteli kulhoa. (Suitsukkeet ja gongit jätimme tällä kertaa väliin.)

Sitten yksi lipuista lennähti kulhosta. 

Etsintä oli päättynyt - voittaja oli löytynyt!

Mr Luck suosi tällä kertaa Leena Lumea. Leena, meilaatko minulle tiedon siitä, minkä kirjan haluat sekä yhteystietosi niin laitan palkinnon matkaan. Onnea voittajalle!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Pitkä matka menestykseen / Lang Lang

Ihan ensin tunnustus, en ennen tämän kirjan lukemista ollut kuullutkaan Lang Langista, mikä ei tosin sinänsä ole ihme, tunnen muutenkin klassisen musiikin esittäjiä huonosti nimeltä. Niille, jotka minun tapaani ovat tietämättömiä, kerrottakoon että Lang Lang on nuori, vuonna 1982, syntynyt kiinalainen tähtipianisti. Hänen tarinansa kohdalla minä olin kiinnostuneempi siitä, miten huippu-osaajat syntyvät sekä tietysti kiinalaisista kasvatusmetodeista, joista on ollut viime aikoina paljon juttua Tiikeriäiti-keskustelun tiimoilta.

Lukiessani tein havainnon - Lang Langin tarina muistuttaa jollakin tapaa Andre Agassin elämäkertaa, kielellisesti se toki on Andren mainiota kirjaa heikompi mutta se sisältää samantyyppisiä elementtejä. Niinkuin voimakkaan ja määräävän isän, joka toteuttaa omia nuoruuden unelmiaan lapsensa kautta. Pienen pianovirtuoosin elämä tuntuu hyvin rankalta, 6-vuotias Lang Lang harjoittelee 6 tuntia soittamista päivässä, koulutyön ohella.

Kiinalaiseen kulttuuriin tuntuu kuuluvan vahvasti se, että vanhemmat uhrautuvat lapsensa tulevaisuuden takia, toki lapsenkin oletetaan uhrautuvan. Lang Langin elämä muuttuu kun isä päättää että 9-vuotias on saatava opiskelemaan Pekingin huippukonservatorioon. Isä luopuu poliisin työstään ryhtyessään huolehtimaan pojan koulutuksesta heidän muuttaessa Pekingiin, mutta lempeä äiti jää takaisin kotikaupunkiin työskentelemään - jonkunhan on elätettävä perhettä! Välimatka on pitkä - 12 tuntia junalla -  ja ero on raskas äidille ja pojalle. Lang Lang itse kirjoittaakin myöhemmin ymmärtäneensa juuri äitinsä uhrautuneen eniten poikansa onnen eteen. 

Ymmärrän jollain tasolla vanhempia. Kiina on suuri maa ja 1,3 miljardin ihmisen massassa harva on yksilö. Lahjakkaita pianisteja on monia, mutta koulutus on kallista ja stipendit vähissä, Lang Langin hakemaan konservatorioon hakijoita oli 2500 mutta paikkoja vain 15... Jotta lapsi saisi hyvän elämän, on häntä työnnettävä eteenpäin ja tehtävä uhrauksia. Pohjimmiltaan halu taata lapselle hyvät lähtökohdat elämään ei eroa niin paljon länsimaisesta ajattelusta, meille vain hyvä tarkoittaa hiukan toisenlaisia asioita, kuten onnellisuutta ja vapautta olla lapsi. Mutta kenties mekin painottaisimme hiukan erilaisia asioita, jos emme eläisi näin vauraassa maassa. Ymmärrän siis vanhempia, mutta olen hyvin kiitollinen siitä, että olen itse saanut elää suomalaisen lapsuuden.

Toinen havaintoni koskee sitä suunnaton rakkautta - ja tietämystä - omaa lajia kohtaan, joka on aistittavissa niin Lang Langin kuin Andre Agassinkin teoksista. Suunnaton palo saada soittaa, pelata ja voittaa. En ole aiemmin tajunnut musiikin laji, jossa kilpaillaan ja vieläpä näin kovasti.
(Lang Langin vanhemmat keskustelevat yhdeksän vuotiaan pojan lähettämisestä Pekingiin opiskelemaan.)- Hän ei ole ikinä ollut minusta erossa, äiti sanoi surullisena.
- Kyllä hän tottuu. Hänellä ei ole vaihtoehtoja. Täällä Shenyangissa Lang Lang on pikkutähti, ja hyvä niin. En kuitenkaan halua että hän on kuin iso kala, joka joutuu pulikoimaan liian pienessä lammessa. Jos jäämme tänne, hän jämähtää nykytasolleen.
- Kuinka voin elää erossa hänestä?
- Tulet käymään.
- Pekingiin on kahdentoista tunnin junamatka.
- Käyt vaikka muutaman kerran vuodessa.
- Se ei riitä.
- Katsotaan nyt. Kyllä tämä tästä ratkeaa, eikö niin?
-Ymmärrän kyllä, että meidän täytyy tehdä uhrauksia poikamme eteen, mutta en ikinä voinut kuvitella, että joutuisin elämään hänestä erossa.
- Tulevaisuuden takia sinun on pakko.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi äiti sanoi: - Hyvä on."
Sivuja: 252
Lisää aiheesta: Lang Langin kotisivut

torstai 22. syyskuuta 2011

Luutohtorin tytär / Amy Tan


Olen tainnut aikaisemminkin mainita että rakastan Amy Tanin kirjoja. Luin niitä aikoinani ehkä liiankin ahkerasti, sitten piti pitää tauko. Tänä vuonna olen pikkuhiljaa palaamassa Tanin pariin, keväämällä tapasin vanhan rakkaani Ilon ja Onnen tarinat, nyt sain tutustuin uudelleen Luutohtorin tyttäreen.

Luutohtorin tytär on monella tapaa melko tyypillistä Tania, äidin ja tyttären ihmissuhteiden selvittelyä, kulttuurieroja kiinalaisen ja amerikankiinalaisen sekä eri sukupolvien välillä, kiehtovia tarinoita... Tällä  kertaa tapaamme USAssa syntyneen Ruthin, joka elää aika lailla tyypillistä nykyajan elämää. On kiirettä, avomies, lapsipuolia, deadlineja - ja äiti, joka on viime aikoina unohdella asioita. Lääkärilläkäynti paljastaa Lulingin sairastavan dementiaa.

Kirjassa liikutaan kahdella ajallisella tasolla, nykyajassa Ruth yrittää oppia tuntemaan äitinsä tarinan ennenkuin sairaus tekee liikaa tuhojaan, toisella tasolla seurataan LuLingin ja hänen äitinsä, Kalliin Tädin, elämää Kiinassa.

Kallis Täti ja LuLing tulivat luutohtorien suvusta, sellaisten, joiden luokse ihmiset tulivat kun luu oli poikki tai sijoiltaan. Kalliin tädin, tohtorin kauniin ja ainokaisen tyttären, tradegia alkaa kun neitoselle ilmaantuu kaksi kosijaa, toinen mieluisampi toista. Hylätty kosija kun ei tahdo hyväksyä saamaansa vastausta. Syntyy vuosikymmeniä kestävä koston ja onnettomuuksien kierre - kirous, kuten LuLing sanoo.

Minusta Luutohtorin tytär ei ollut ihan parasta Amy Tania, vaikka tarina sinänsä on kiinnostava ja mukavasti rakennettu, varsinkin Lulingin vaiheet Kiinassa kiehtoivat jo mielikuvitusta kutittevien nimien ja termien takia, niinkuin Kuolemattoman sydämen kylä, tai Maailman loppu. Ruthin tarina jäi hiukan LuLingin varjoon vaikka äidin sairastumisesta lukeminen onkin sydänsärkevää. Se sai minut kuitenkin ajattelemaan isovanhempia ja heidän tarinoitaan, millaisia kertomuksia siellä on mahtanutkaan olla ja ovatko ne kaikki jo kadonneet tiedostamme, rakkaudet ja pettymykset, seikkailut, joita emme ehkä ajattelekaan mummoilla tai vaareilla olleen. Kiinnostavatko teitä vanhempienne tai isovanhempienne tarinat, tiedättekö niitä? Minä haluaisin kuulla nuo tarinat, tutustua isovanhempiini ja vanhempiini nuorina.

Mielenkiintoiseksi tarinan tekee, että Amy Tanin mukaan tarina perustuu tositapahtumiin - hänen oman äitinsä vaiheet ja salaisuudet paljastuivat hänelle samaan tapaan kuin kirjan Ruthille. Kirja syntyi niiden neljän vuoden aikana kun Tan hoiti Alzheimer-diagnoosin saanutta äitiään. Kirjan kannen valokuvassa oleva nainen onkin Amy Tanin isoäiti, hän omistaakin kirjan äidilleen ja isoäidilleen: "Tämän tarinan sydän kuuluu isoäidilleni ja sen ääni äidilleni."
(LuLing yrittää muistaa sukunsa nimeä.)"Miksi en pysty näkemään sitä enää? Olen puristanut sata sukunimeä ulos suustani, mutta yksikään ei ole tuonut mukanaan muiston purkausta. Oliko se nimi epätavallinen? Kadotinko sen siksi että pidin sen liian kauan salassa?  Ehkä minä menetin sen samalla tavalla kuin menetin kaikki lempitavarani - takin jonka Gaoling antoi minulle kun lähdin orpojen kouluun, leningin josta toinen mieheni sanoi että se sai minut näyttämään filmitähdeltä, ensimmäisen vauvamekon josta Luyi kasvoi ulos. Aina kun rakastin jotain niin että sydäntä kivisti, panin sen parhaiden tavaroideni arkkuun. Pidin ne kätkössä niin kauan että melkein unohdin ne."
Sivuja: 362
Lisää kirjasta: Satun luetut, Helsingin Sanomat, Aamunkajon lukukokemukset

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Ruusuinen päivä

Sain Saralta P.S Rakastan kirjoja -blogista ruusutunnustuksen, kiitos! Sattumalta meillä onkin kotona kimppu saman värisiä kaunottaria, joten saan nuuhkia näitä livenä ja blogin kautta, mikä ihana piristys syksyn vesisateiden keskelle. Tunnustukseen kuuluu lempiasioistaan kertominen, joten täältä pesee.

Lempiruoka: olen tainnut joskus jo kertoakin että Spaghetti Bolognese on ehdoton lohturuokani. Kun seinät kaatuvat päälle, se auttaa ja lohduttaa. Mieheni valmistaa sitä erityisen hyvin ja on ihanaa kun oikein huonona päivänä kotona odottaa kattilallinen rakkautta.

Lempimakeinen: suklaa. Lempisuklaiden paikasta kisaavat Fazerin Sininen ja Geisha, tosin viime vuotiselta Lontoon reissulta ostetut Baileys-konvehdit kaihertavat mieltä. Saisipa niitä täältäkin! Kunnon chocoholistina olen myös valmistanut itse raakasuklaata, joka sekin on ihanaa herkkua. Plussana raakasuklaassa ovat vielä terveysvaikutukset - mikä ihana tekosyy!

Lempilukeminen: Pidän kunnon dekkareista, lukuromaaneista, historiallisesta fiktiosta... Suosikkeja on monia, omiin tunnelmiinsa sopivia. Tällä hetkellä ihan parasta oli Camilla Läckbergin Merenneito, joka tempaisi minut todella tehokkaasti mukaan. Muita rakkaita ovat mm. Amy Tan (Ilon ja Onnen tarinat taitaa olla sielukirjani), Joyce Carol Oates, Kjell Westö, Oscar Wilde... Tänä vuonna luettuja suosikkeja ovat ainakin Piiat, Kyung-sook Shinin Please Look After Mother, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja Kate Kerringanin Onnellisen avioliiton reseptejä.

Lempipaikka käsitöille: Voi, minä olen todella huono käsityöihminen, koulussakin olin veistotunneilla, koska pidin rakentamisesta enemmän. Osaan kyllä auttavasti kutoa ja monesti syksyisin tekeekin mieli kutoa jotakin. Yleensä teen kaulahuivin, koska sen enempään eivät taitoni riitä. Viime vuonna yritin kyllä kutoa sukan, mutta siitä tulikin jonkinlainen epämuodostunut lapanen. :( Mieluisin kutomispaikkani taitaa olla olohuoneen sohvalla.

Lempielokuviani: Taas vaikea kysymys! Suosikkejani ovat mm. Tuulen viemää, Järki ja tunteet, Dirty Dancing, Ghost, Pikku Naisia (ne molemmat versiot), Hitchcockin Linnut ja Takaovi, Kung-Fu Panda... Tästä jäi varmaankin monta tärkeää elokuvaa poiskin, nämä pulpahtivat tällä hetkellä mieleeni. Odotan muuten kovasti lähikuukausina ensi-iltaan tulevaa Piikojen elokuvaversiota, se täytyy mennä katsomaan.

Koska tunnustuksiin kuuluu olennaisena osana myös niiden jakaminen eteenpäin, annan tämän tunnuksen Sitä tätä tota -blogin Sarpulle, Kuvia ja matkoja -blogin Johannalle, Mainoskatkon Elegialle ja Booksylle Booking it some more-blogista. You have a lovely blog!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Merenneito / Camilla Läckberg

Voi millaisen kirja Camilla Läckberg on kirjoittanut! Olin suoraan sanottuna haltioissani suljettuani Merenneidon-kannen, niin tehokkaasti se piti minua otteessaan. Viimeisten kappaleiden kanssa kävi niin että jumituin keittiönpöydän ääreen, oli vain pakko lukea loppuun. Huh!

Merenneidon tunnelma oli jollakin tapaa hengästyttävä. Se alkoi rauhallisesti, melkein tavanomaisesti ja siitä vauhti vain kiihtyi. Vähä vähältä pahaenteinen tunnelma kasvoi ja kasvoi - ja mikä loppu! (Juonesta en kuitenkaan halua kertoa liikaa, ettei muiden lukijoiden yllätys mene pilalle.)

Läckbergin kuudennessa kirjassa palataan takaisin Fjällbackan kylään, poliisi-Patrickin ja hänen kirjailija puolisonsa Erican pariin. Eletään kiinnostavia aikoja, Erica odottaa kaksosia ja hänen tuttavansa Christian on juuri julkaisemassa esikoisteoksensa, josta odotetaan suuria. Mutta miksi joku lähettää nimettömiä kirjeitä Christianille? Fjällbackan poliisi tutkii myös kadonneen perheenisän tapausta. Magnus on kadonnut kuin taivaan tuuliin, ilman minkäänlaista syytä.

Merenneito on sikermä tarinoita, jotka lopulta nivoutuvat yhdeksi kokonaisuuseksi. On arkista elämää ja sen rinnalla jotain hurjaa ja vaarallista. Nautin Merenneidossa myös sen arkielämän kuvauksista, lapsiperheen tai omaishoitajan elämästä. Surusta ja menettämisen tuskasta. Tavallisten ihmisten tavallista elämää jossa silti kuka tahansa voi olla susi lampaan vaatteissa. Julmuutta, joka piileskelee tavallisissa kodeissa.

Tämä kirja saa ilman muuta tunnisteen Suosikit!
"Hän kuunteli lamaantuneena. Mitä enemmän hän sai tietää, sitä ohuemmaksi kului hänen jo ennestäänkin heikko elämänlankansa. Hän oli elänyt laina-ajalla, sinnitellyt hengissä ainoastaan tahdonvoimansa ansiosta ja siksi, että oli uskonut järkätämättä rakkauteen. Kun sitä uskoa ei enää ollut, hän antoi otteensa kirvota. Ääni oli viimeinen mitä hän kuuli. Sitten hänen sydämensä lakkasi lyömästä."

Kirjasta lisää: Leena Lumi, Luminen omena
Sivuja: 486

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Palvelukseen halutaan yksi raitis imettäjä / Mia Konu

Mia Konun kirja on kokoelma "notiiseja ja reklaameja 1800-luvun sanomalehdistä", mahtava nimi! Kirja on hauska kokonaisuus pieniä otteita wanhoista suomalaisista lehdistä, jo jotkin sanamuodot sekä w:n runsas käyttö pistävät hymyilemään. Reklaamit luovat mukavaa kuvaa ajasta ja suomalaisten arjesta, jossa ihmisiä sakotetaan wallattomuudesta kadulla ja ymmärtäwäiset rouwat oppineet panemaan wiinoja Oiwukoista, Waaraimista ja Mesimarjoista.

Kirjan rivien välistä voi lukea huolestumista moraalista ja ääri-ilmiöistä, hämmästystä ulkomaan ilmiöistä ja elämästä. Konu on lajitellut kirjan ilmoitukset ja artikkelit aihepiireittäin, kirjasta löytyy kaikkea siveydestä Pariisin maailmannäyttelyyn.

Kirja oli minusta mukava selailu-teos, luin tätä pikkuhiljaa, muutaman ilmoituksen kerrallaan. Oli hauska antaa mielikuvituksensa vaeltaa ja miettiä esimerkiksi löysikö tämä herra itselleen kumppanin:
"Naiset huomatkaa.
Keskiikäinen käytännöllinen raitis nuori-mies, joka omaa tuottawan teollisuuslaitoksen maaseudulla, haluaa kauppa-asioita harrastawaa naista elämänkumppaniksi. Pääomalle sekä huushollitaiteelle suodaan suuri arwonsa. Joka tämän huomioonsa ottaa kohtaa rakkautta ja hellyyttä jos lähettää osoitteensa, ja walokuwa on myös terwetullut, Päiwän Uutisten Konttooriin merkillä K. Waatimaton. Ystäwyyden puutteessa hiljaisuutta noudatetaan sekä pilanteko kielletään.
Päivän uutiset 30.11.1887"
tai mitähän tässä on tapahtunut, dekkaristi keksisi murhakertomuksen kenties pilke silmäkulmassa kirjoitettuna?
"Etusormi löydetty! Kotkan Sanomat kertowat että siellä wiime wiikolla on Howinsaarella löydetty ihmisen etusormi, ja jätetty poliisikonttooriin, mutta omistajaa sille ei ole ilmaantunut.
Haminan Sanomat 29.11.1889" 
Vielä kerta kiellon päälle, nämä ovat niin kivoja!
(Kovasti on eläytynyt Tapion toimittaja viulisti Alexander Rancherayen konsertissa..)
"Herra soitto-taituri Alexander Rancheraye on wiikon päiwät ollut täällä wieraana ja sillä ajalla antanut kolme soitannota.
... Ja kuitenkin on hän mestari wieluansa käyttämään ja ne säweleet, jotka hän houkuttelee hongan kyljestä saadusta soittimesta, niin suloiset ja heleät, että sydän sykkii ja, niinkuin ennen weden emonen, nousee piilostansa taitawata soittajata kuulemaan.
... Yleisesti on moitittawa se halu, että walitsewat parhaastaan semmoisia soitelmia, jotka waatiwat nopeutta ja sormien taiwuttamista niin suuressa määrässä, että kummastuttawa kätewyys wetää peräti kaiken huomion tykönsä. Semmoisia silmiä lumowaisia, soitelman-teoksia owat pian kaikki mainion Paganinin sommittelemat; niissä kuulee jos minkälaisia ääniä, synnytettynä yht'haawaa wiwun hiwuttamalla ja sormien näpperöimällä, että korwissa kaikuu semmoinen äänten solina, että milt'eiwät ole tukehtumaisillaan.
Tapio 20.02.1869."
Sivuja: 191

perjantai 16. syyskuuta 2011

Bolshoin perhonen / Daphne Kalotay

Bolshoin perhosen nimi ja ja kansi olivat niin kauniit että minun oli suorastaan pakko viedä tämä kirja kirjastosta kotiin. Ja kirjan sisältökään ei ole hullumpi - koruja, balettia, menneitä muistoja...

Kun Bostonin baletin Grand Dame Nina Revskaja päättää huutokaupata korunsa, käynnistyy jotakin. Nina on jo aikoja sitten eläköitynyt, kivut ja säryt ovat osa entisen prima ballerinan elämää. Korujen huutokauppa saa Ninan palaamaan menneisiin, Neuvostoliiton aikoihin, kun hän tanssi kuuluisassa Bolshoin balettiseurueessa ja rakasti.

Tarinan keskiössä ovat Nina, huutokauppakamarissa työskentelevä Drew ja Ninan edesmenneen puolisen runojen käännöksiin erikoistunut professori Grigori. Tarina etenee kuin baletti, luo illuusioita, vihjaa hiukan yhteen suuntaan, sitten toiseen. Juoni itsessään muistuttaa sekin klassisen teatterin näytelmiä, on onni, rakkaus, perhosena liitelevä kaunis nainen ja mies, melkein prinssi, joka on runoilija. Toisessa näytöksessä saapuvat synkät varjot, maailman yleinen pahuus. Tulee valehteita, epäilyjä ja petos.

Bolshoin perhonen oli minulle jollakin tapaa visuaalinen kirja, lukiessa näin sieluni silmin tapahtumat hyvinkin elävinä. Kirja tarjoaakin kutitusta mielikuvitukselle koruineen ja ballerinoineen, hyvän kontrastin tuolle kauneudelle tarjoaa Neuvosto-arjen kovuus ja harmaus. Ja se haikeus, se sopii hyvin pimeneviin syys-iltoihin...

Mielenkiintoisena detaljina on Drewn suomalainen Riitta-mummo, joka vilahtelee siellä täällä. Googlettelin hiukan Kalotayn taustaa, mutta ainakaan netti ei paljastanut suomalaisille juurille.
"Kello on varmasti viisi aamulla. Jalkakäytävillä eukot luovat lunta, lohkovat jäätä raskailla lapioilla. Huopatossut jalassa ja puuvillainen toppatakki päällä, nostamatta katsettaan Ninan kulkiessa ohi. Hän kääntyy takaisin kotikujalleen päin, missä lumi on kasautunut paksuiksi kinoksiksi, ja näkee valojen hohtavan himmeinä kotitalonsa ikkunoista; kun asukkaita on paljon, ikkunat ovat aina valaistuja, toimintaa riittää kellonaikaan katsomatta.
Nina vilkaisee taakseen, katsoo kimaltavaa katua vielä kerran. Katuvalo ja lumihiutaleet saavat kaiken näyttämään puhtaalta. Mutta valkoisuuden takaa kuuluu loputon raaputus, eukkojen lapioiden tarmokas kolina. Nina ajattelee taas, kuten aina tästä pitäen: kotikaupunkini on parhaimmillaan talvella, kun kaikki on peittynyt lumeen."

Sivuja: 412
Kirja on ehtinyt saada osakseen melkoisen määrän blogisauhuja, siitä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa: Mari A:n kirjablogi Leena Lumi,  Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Järjellä ja tunteella

PS. Muista kurkata arvonta!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Viidenkympin villitys

Olen aiemmin pikkuisen vihjaillut arvonnasta, mutta jotenkin tekemistä on ollut niin paljon, että en ole päässyt kehittelemään ajatusta sen pidemmälle. Nyt kun huomasin että olin saanut 50. lukijan, tuumasin että on aika toimia...

Aloittaessani, minä, niinkuin kai monet muutkin, pidin blogia vain lukupäiväkirjana itselleni ja yllätyin kovasti kun huomasin että joku ihan luki juttujani. Alkuhäkellyksen jälkeen yhteisöllisyys onkin tuntunut oikein mukavalta ja tuonut jollain lailla lisää lisää lukemisen ja bloggaamisen elämykseen.

Mutta taas kokeillaan jotain uutta, eli tässä blogini ihan ihkaensimmäinen arvonta! Palkintona voittajalle valinnanvarainen pokkari, kaikki vaihtoehdot ovat kertaalleen luettuja mutta hyväkuntoisia. Voittaja voi siis valita näistä: Salman Rushdie/The Enchantress of Florence,  Madeleine Wickham(Sophia Kinsella/Cocktails for Three ja Lola Shoneyin/The Secret Lives of Baba Segi's Wives.

Arvonta suoritettakoon muista blogeista lainatuilla ja hyväksikoetuilla säännöillä. Ilmoittautumisaikaa on perjantaihin 23.9 klo 22 saakka. Osallistuminen on mahdollista 1-3 arvalla, joista ensimmäisen saa kommentoimalla tätä postausta, toisen olemalla rekisteröity lukijani ja kolmannen linkittämällä arvonnan omaan blogiinsa. Ja jotta homma ei ihan näin helpoksi menisi, niin pyydän teitä jakamaan parhaan lukuvinkkinne syksyä varten.

Onnea matkaan!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Perintöosa / Tamara McKinley

Perintöosa on Tamara McKinleyn Australiaan sijoittuvan sukutrilogian kolmas osa (muut osat: Merten taa ja Pelottomien maa). Kirjasarja kattaa kolmen sukupolven verran Australian historiaa alkaen uudisraivaajien saapumisesta ja mainio lukupaketti sellaiselle, joka nauttia hyvästä, polveilevasta sukutarinasta ja saada hyppysellisen historiaa sen ohessa.

Perintöosan sankareina ovat nuori Ruby, joka lähtee miehensä kanssa perustamaan lammasfarmia kaukaiseen Eden Valleyyn. Ruby jää lastensa kanssa pyörittämään farmin rankkaa arkea kun kultakuume pyyhkäisee yli Australian ja James lähtee jahtaamaan äkkirikastumisen unelmaa. Viinilaaksoon taas saapuu Englannista nälkää paennut seikkailijatar-Jessie, joka on ottanut pestin laakson lasten opettajana. Useampikin laakson miehistä pistää kauniin Jessien merkille...  Mukana tarinaa ovat kertomassa myös nuori Fredrik, joka saa selville isovanhempiensa salaisuuden ja kovia kokenut aboriginaalityttö Kumali, joka näyttää löytävän onnensa Eden Valleystä. Tarinan ehdoton pääosan esittäjä on kuitenkin jylhän kaunis Australia itse, täynnä vaaroja ja mahdollisuuksia.

Tamara McKinley on taitava tarinankertoja ja kolmeen sukupolveen mahtuukin jo monenmoista juonenkäännettä. Erityisen paljon pidin siitä että kirjoissa Australian tarinaa vietiin eteenpäin myös alkuperäiskansojen kokemusten kautta. Oli kiinnostavaa lukea heimojen uneksimispaikoista ja lauluista, kaunista ja runollista. Samalla tunsin häpeää ja surua lukiessani valkoisen miehen käytöksestä, väkivallasta ja alistamisesta. Tämä kiteytyy varsinkin Kumalin tarinassa, vapaasta kansasta on tullut valkoisen miehen alistamia ja pahoinpitelemiä orjia omalla maallaan. Olen ymmärtänyt että aboriginaalien kokemukset ovat Australiassakin paljon tapetilla ollut asia, valtio julkisti vasta vuonna 2008 virallisen anteeksipyynnön koettelemuksista.
"Kumali kuului gundungurra-heimoon, jonka maat rajoittuivat Wollondillyjokeen etelässä, Nepeanjokeen idässä ja Binnoomurin luoliin luoteessa. Hänen isoisänsä Mandrag oli kertonut valkoisista miehistä tarinoita, jotka olivat siirtyneet hänen äitinsä heimolle. Mandrag oli tiennyt, että valkoiset tunkeilijat löytäisivät pian tien heidän pyhien vuortensa yli. Hän oli kertonut hyvistä miehistä,  jotka oli tavannut Warangissa, mutta varoittanut toisten raakuudesta, ja siitä, miten piittaamattomasti kaikki valkoiset ryöstivät pyhiä unipaikkoja ja laululinjoja. Hänen viisaita neuvojaan oli kuunneltu, mutta kukaan ei ollut ymmärtänyt, miten suurta tuhoa valkoiset aiheuttaisivat, ennenkuin oli ollut liian myöhäistä."
Sivuja: 415

maanantai 12. syyskuuta 2011

Dreams of Joy / Lisa See

Eletään elokuuta vuonna 1957, kommunismi ei ole kovinkaan suosittu aate USAssa ja sen saa nuori amerikankiinalainen yliopisto-opiskelija Joykin todeta. Joyn isä kun tekee itsemurhan suojellakseen tytärtään kommunistivainolta. Samassa rytäkässä Joylle selviää, että hänen tätinsä May onkin hänen oikea äitinsä ja oikea isä onkin Kiinan kommunistisessa tasavallassa asuva taiteilija. Hämmentyneenä kaikesta Joy päättää karata kotoaan ja lähteä Kiinaan, etsimään itseään ja isäänsä sekä rakentamaan kommunistista unelmaa.

Luin Dreams of Joyn heti edellisen osan - Shanghai Girlsin - jälkeen. Pidin kovasti Shanghain tytöistä, joten odotukset olivat pilvissä Dreams of Joyn kohdalla. Odotin kovasti Maon Kiinasta lukemista, taas tulisi uusia lukukokemuksia. Ja opinhan minä uuttakin. En tiennyt aikaisemmin Suuresta harppauksesta, Maon viisivuotissuunnitelmasta, joka tappoi 14-43 miljoona ihmistä nälkään...

Hetkittäin tuntui siltä että kirja sortui liialliseen helppouteen, Joy muuttui kovinkin vaivattomasti amerikkalaistytöstä kommunistiksi. Eteenpäin lukiessani ymmärsin sen olleen tyylikeino, tapa korostaa Joyn innostusta ja sinisilmäisyyttä uuden maailman suhteen. Arjen astuessa elämään myös kriittisyys hiipii Joyn teksteihin, samalla kun hän pikkuhiljaa ymmärtää ettei äiti ilkeyttään varoitellut tai kritisoinut kommunismia.

Lukiessani minua harmitti kaikkein eniten tyttölasten ja heidän äitiensä saama kohtelu Kiinassa. Syntyväksi  lapseksi toivotaan aina poikaa ja tytön synnyttänyt ei saa osakseen onnitteluja, tytär on pikemmin onnettomuus. Vereni kuohahti lukiessani kohtaa jossa Joy on synnyttänyt pienen tyttövauvan ja aviomiehen perhe ehdottelee nimeksi "Tyhmää" tai "Koiraa", jopa "Onnettomuutta". Miksi valtiossa, jonka ideologian mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, on toinen pieni vauva toista parempi? Jokaisella ihmisellähän on äiti, joka useimmiten on hoitanut kotia ja rakastanut, miksi se ei olisi arvokasta. (Ai niin, tämänhän piti olla kirja-arvostelu, joten takaisin asiaan...)

Pearl toimii tarinan toisena kertojana, mutta hänen tarinansa jää Joyn kertomuksen varjoon, kenties tarkoituksellakin. Pearlille Kiinaan paluu opettaa kuitenkin tärkeän asian, se opettaa hänet hyväksymään ja luopumaan kurjuudesta jota hän on pitkään kantanut mukanaan ja antaa siten uuden mahdollisuuden elämään.

Tämäkin kirja, kuten Shanghai Girlskin, on rakkaustarina. Jos ensimmäinen osa kertoi sisarusten rakkaudesta, on toinen osa minusta ennenkaikkea kertomus äidin ja tyttären rakkaudesta. Kuten Joy toteaa:
"The painting I'm working on shows my two mothers - the one that gave birth to me and the one that cared so much for me that she chased me all the way here."
Tänä päivänä, syyskuun 12. juhlistetaan myös kiinalaisten Kuujuhlaa. Olin ajatellut Kuujuhlan tienoilla julkaista nämä kiinalaiset arvioni ja sattuipas sopivasti, myös Dreams of Joyssa kuvattiin paikallisia juhlallisuuksia. Ei ollut kauhean vaikeaa päättää, mistä kohdasta tekstinäytteen nappaisin... Ymmärtääkseni, Kuujuhlaa vietetään edelleen pitkälti samaan tapaan, perheen ja ystävien parissa, Kuukakkusia syöden.
"Tao's family has invited Kumei, Ta-ming and me to join them to celebrate family togetherness, the harvest, and the moon. The canteen has made moon cakes filled with sugary paste of dates, nuts, and  candied apricots. The tops are embossed with images of a three-legged toad and a rabbit. I take a box of cakes to Joy's house. Tuanyan, the word for reunion, literally means a perfect circle, and that is what the moon, the moon cakes, and our family are on this night. Jie Jie and some of the children stretch out on the ground or sit on their haunches, staring up at the moon. I hand out the cakes. The children aren't old enough to have bittersweet memories, but the adults are. We see the cakes and we remember the past - people now gone, happy holidays."

Sivuja: 349

lauantai 10. syyskuuta 2011

Shanghai girls / Lisa See

Lisa Seen kirja Shanghai girls alkaa vauhdikkaasti. Sisarukset May ja Pearl asuvat 1930-luvun Shanghaissa ja viettävät yllättävänkin modernia elämää. Isä on varakas, joten elämä on mukavaa huoletonta. Tytöt työskentelevät komean taiteilijan malleina ja käyvät iltaisin juhlimassa. Mutta elämä muuttuu kun Baba eräänä päivänä kertoo järjestäneensä tyttöjen avioliitot amerikankiinalaisen liikemiehen poikien kanssa. Tytöt avioituvat mutta kieltäytyvät lähtemästä USAan, heidän mielensä kuitenkin muuttuu pian Japanin hyökätessä Kiinaan. Seuraa pitkä ja vaarallinen matka, joka päättyy Angel Islandin vastaanottokeskukseen, jossa syntyy Joy, amerikkalainen tytär...

Minä ahmaisin tämän kirjan, se meni muutamana haukkapalana. Innostuin kovasti kirjan kuvaamasta ajanjaksosta, 1930-1950 lukujen tapahtumista Kiinassa ja Amerikassa. Kiinnostavaa aikaa, toinen maailmansota, Mao, Hollywoodin kulta-ajat, mustat listat, joiden avulla etsittiin kommunisteja..

Olen lukenut Lisaa Seeltä aiemmin kirjat Lumikukka ja salainen viuhka sekä Pionin rakkaus. Kauniita kirjoja kumpainen. Shanghai girls sijoittuu näitä modernimpaan aikaan mutta kuvaa mielenkiintoisesti paitsi historiaa, myös maahanmuuttoa. Tytöt reagoivat siirtolaiselämään eri tavoin, May sopeutuu ja alkaa etsiä keinoja parantaa elämäänsä, kovia kokenut Pearl taas etsii pitkään keinoa pelastua.

Shanghai girls on myös kasvutarina ja - rakkaustarina, monellakin tapaa. Ennenkaikkea se on sisarustarina, kertomus rakkaudesta, joka kestää monen moiset koettelemukset, kateuden ja katkeruudenkin. Niinkuin May sanoo: "When our hair is white, we still have our sister love".

Kiinnostuneille kerrottakoon vielä, että vaikka kirja päättyykin melkoisen äkillisesti ja erikoiseen tilanteeseen, tarina jatkuu seuraavassa kirjassa Dreams of Joy. Sen kimppuun siis!
"That day, I buy a camera and take my first photograph. I still keep my photographs of Mama and Baba hidden for when the immigration inspectors make their periodic checks, but seeing Uncle Edfred go to war is different. He'll be fighting for America... and for China. The next time the inspectors come, I'll proudly show my snapshot of Uncle Edfred, forever China-skinny, dressed in his uniform, beaming at the camera, his cap tilted at a jaunty angle, and having just told us,  "From now on, just call me Fred. No more Edfred. Got it?"
Sivuja: 309
Maahanmuuttotarinat : + 1 piste (Haaste suoritettu!)

perjantai 9. syyskuuta 2011

Onnellisen avioliiton reseptejä / Kate Kerrigan

Tämän kirjan olen lukenut jo pari viikkoa sitten mutta halusin säästää sen tälle päivälle - hääpäivällemme. Täytyy ihan ensimmäiseksi sanoa, että tämä oli ihana kirja. Sellainen, jonka kanssa käperrytään sohvannurkkaan ja nautitaan ehkä pikkuisen suklaata ja muutama kyynelkin. (Mikähän siinäkin on, että joskus on ihanaa itkeä?)

Kirja oli siis mainio paketti, kepeä mutta kuitenkin riittävän syvällinen, elämänmakuinen ja liikuttava, mutta kuitenkin hetkittäin hauska. Tietysti romanttinenkin, mutta ilman niitä helppoja ja itsestäänselviä ratkaisuja. Lisäplussaa tulee vielä Irlannista, jonne haluaisin joskus matkustaa ja mielenkiintoisen oloisista ruokaresepteistä.

Kerrigan kertoo kirjassaan kahta rinnakkaista tarinaa; nykyajassa elävän New Yorkilaisen ruokatoimittaja Tressan ja Tressan isoäidin, Irlannissa pienessä kylässä eläneen Bernadinen tarinoita. Menestynyt Tressa on kirjan alussa juuri mennyt naimisiin - voi kauhistusta - talonmiehen kanssa, joka haluaa muuttaa Yonkersiin ja syödä sunnuntai-aterioita kammottavan sukunsa kanssa. Häistä on kulunut vain muutama kuukausi ja Tressa haluaa jo avioliitosta ulos. Bernadine puolestaan rakastuu tulisesti Michael Tuffyyn, mutta päätyy lopulta naimisiin tylsän ja turvallisen Jamesin kanssa.

Pidän kovasti näistä useassa eri ajassa liikkuvista tarinoista ja kontrasti yksinkertaisesti Irlannissa elävän Bernadinen ja Manhattanilla kiitävän Tressan välillä oli mielenkiintoinen. Niin paljon ehtii elämä muuttua muutamassa sukupolvessa. Varsinkin Tressan kiukunpuuskat ovat välillä hauskaa luettavaa, mutta silti jään välillä miettimään miksi Tressa avioitukaan Danin kanssa jos mies ei ollutkaan mieleinen...
(Tämä kohta sai kyynelet virtaamaan, siksi ajattelin jakaa sen kanssanne...)"Kun huolehtii kuolevasta läheisestä, ei pane merkille asioita, jotka hänen kuoltuaan haluaisi epätoivoisesti muistaa, hänen ääntään, kun hän pyytää jotakin, kättä joka tarttuu omaasi, silmiä, jotka tarkastelevat kasvojasi, rintaa joka kohoilee hengityksen tahdissa. Elämä on loppuun asti sarja pieniä ihmeitä, mutta sen tajuaa vasta sitten kun ihmeidentekijä on poissa. Hetkellä, jolloin ihme päättyy, toivoo että olisi katsonut tarkemmin, vaalinut elämän arvokasta lahjaa, kykyä kommunikoida, nähdä, yksinkertaisesti olla olemassa.
Sitä toivoo, ettei olisi tuhlannut niin paljon aikaa haluamalla jotakin muuta."
Lisää kirjasta: Kirjava kammari, Helmen lukupiiri,
Kirjallinen maailmanvalloitus: Irlanti
Totally British: Éirinn go Brách!
Sivuja: 328

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Orjamarkkinat / Jouko Halmekoski

Tartuin Jouko Halmekosken kirjaan huutolaisista lukemani lehtiartikkelin innoittamana. Olin kyllä kuullut termin aiemminkin, etäisesti ehkä tiesin mitä se tarkoittikin, mutta artikkeli ja Orjamarkkinat avasivat silmäni.  Huutolaisuuden lähtökohta lienee ollut hyvä, on haluttu huolehtia siitä, että jokainen lapsi, köyhä tai orpo, saisi jonkinlaisen paikan jossa olla. Käytännössä tämä kuitenkin toteutui niin, että lapset myytiin huutokaupalla vuodeksi siihen taloon, joka teki hoidosta alimman tarjouksen.

Oli hyviä ja kunnollisia taloja ja niitä, joissa lapsi käytännössä asetettiin orjan asemaan. Oli ryysyissä kulkemista, huonoa ja vähäistä ruokaa, henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä ja häpeän ja alemmuuden tunnetta. Hellyyden puutetta. Ihmisen, lapsen, arvo tuntui olevan mitätön.

Itse huutokauppatilaisuuskin on nykyihmisen silmin järkyttävä, varsinkin kun pienimmät myytävät ovat saattaneet olla pikkulapsia.  
"Myytäviä saattoi olla hyvinkin runsaasti. Oli uusia ja edellisenä vuonna huudettuja. Heidät piti tuoda nähtäväksi, koska hoitosopimus tehtiin vuodeksi kerrallaan. Myytävät koostuivat lapsista, vanhuksista, vammaisista sekä mieli- ja pitkäaikaissairaista.
Huutokauppoja pidettiin kunnantaloilla, kouluissa ja ulkosalla. Meklarina toiminut kunnan edustaja koetti saada huudettavan vuotuisen hoitomaksun mahdollisimman pieneksi.
Myytävistä lapsista pienimmät nostettiin pöydälle tai muulle korokkeelle seisomaan. Meklari piti vasemmalla kädellä tukasta tai olkapäästä kiinni ja heilutti oikealla vasaraa.Sujuvasanaisimma mainostivat myytäväänsä: "Lapsi on perin kiltti, vähään tyytyväinen eikä itke paljon. Mitä vaaditaan? Mitä vaaditaan?"
Jouko Halmekoski on koonnut kirjaansa 25 huutolaislasten tarinaa. Mielenkiintoista on lukea myös lasten aikuisesta elämästä, moni Halmekosken kirjan henkilöistä oli vaikeasta lapsuudesta huolimatta onnistunut aikuisena luomaan hyvän elämän, olkoonkin että monia myös lapsuuden koettelemukset ja häpeän tunne edelleen vaivasivat. Silti, en voi olla miettimättä kuinka moni lapsista kuoli "hoitopaikkoihinsa" tai ajautui kokemustensa takia itsetuhoisille poluille. Kirja olkoon siis jonkinlainen anteeksipyyntö heille.

Voin vain kuvitella millaista kohtelua 10-vuotias Maija oli kestänyt vuosien ajan ennenkuin erään pieksämisen jälkeen uskaltautui sanomaan näin:
"Olin taas saanut selkääni kun huomasin hellan reunalla pienen kirveen. Iskin sen varren Tertun käteen ja sanoin: - Lyö tuolla niin ei enää tartte sen jälkeen hakata."
Orjamarkkinat ei ole mikään kirjallinen helmi, mutta koin sen kiinnostavana ja surullisena osana Suomen historiaa. Se avaa myös uuden näkökulman hyvinvointivaltio-Suomeen ja siihen, kuinka hyvin meillä asiat ovatkaan nykyisin ja mikä on onni, kun on ollutkaan se, jos lapsena on ollut joku joka pitää huolta ja rakastaa.

Kirjasta lisää: Kaiken voi lukea
Sivuja: 223

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Erottaja / Karo Hämäläinen

Erottajaa lukiessani yksi ajatus nousee vahvasti mieleen - Karo Hämäläinen tuntee maailman, josta kirjoittaa, sen verran vikkelästi finanssimaailman termit vilisevät. Pieni selvittely paljastaakin Hämäläisen olevan Arvopaperi-lehden toimituspäällikkönä, lisäksi hän toimii Nordnet-pankissa suomalaisena rahoitusalan experttinä, jonka tehtävänä on ollut mallisalkkujen kokoaminen.

Erottaja sijoittuu lähimenneisyyteen, vuoden 2008 lokakuuhun kun USAn rahoitusvaikeudet iskivät tsunamin lailla.  Pankkeja kaatuu, ensin Amerikassa, sitten vaikutukset ulottuvat jo Islantiinkin ja näistä tunnelmista tarina lähteekin liikkeelle. Lehman Brothers kaatuu ja Suomen legendaarisen sijoitusrahaston, Erottaja Altiuksen, tähtisalkunhoitaja Rainer Olavi Oraspää eli Rotta, alkaa huolestua. Rotta on ottanut riskin, joka ei kannata ja nyt on yritettävä pelastaa se, mitä pelastettavissa on. Kun emoyhtiöstä kantautuu vielä viesti, että Suomen yhtiö laitetaan myyntiin, päättävät Erottajan perustajaosakkaat ostaa yrityksen takaisin itselleen. Mutta matkassa on monta mutkaa.  Joku kidnappaa Aulin, yrityksen kontrollerin. Ja mikä on Filexion?

Karo Hämäläisen kirja on mielenkiintoinen finanssitrilleri joka on ajankohtainen tänäkin päivänä kun Kreikan tukipaketti dominoi lehtien otsikoita. Kirja on remesmäinen sekoitus toimintaa ja finanssialaa, se on mielenkiintoinen kurkistus vähän erilaiseen maailmaan kuin se, mistä usein tulee luettua. Finanssitermit tuntuivat aluksi hiukan hankalilta luettavilta, mutta niiden käyttö ei ole liiallista, joten sanakirja ei ole tarpeen luettaessa. Suurten rahasummien pyörittely tuntuu hetkittäin melkein Monopoli-peliltä, sillä eroituksella että panoksena on muutakin kuin leikkirahaa. Alan ymmärtää jo paremmin sitä, miksi maailmantalous on kriisissä...
"Ei. Epävarmuus on hinta, ja sillä on arvo.
Ilman epävarmuutta työstä puuttuu raivo. Siitä puuttuisi adrenaliinin nostattava kiihko, siitä puuttuisivat karjahtelut, jotka ovat vietelleet hänet. Nauttiihan hän tästä - juuri tästähän hän nauttiikin, toiminnnasta ja päätöksistä, joiden arvon hän pystyy lukemaan hetkessä markkinaruudulta, punaisella tai vihreällä monitorin pikseleihin tykitetyn prosenttilukeman, joka kertoo hänen onnistumisensa asteen kahden desimaalin tarkkuudella. Sadoissatuhansissa euroissa, miljoonissa.
On tehtävä oikeita päätöksiä. Niitä enemmän kuin vääriä."
 Sivuja: 462

Kierrätyskeskuksen aarteet

Teimme lauantaina retken Kierrätyskeskukseen, mainio paikka tehdä löytöjä pikkurahalla! Nappasin mukaani Colleen McCulloughin Okalinnut, Fay Weldonin Maalle unelmien taloon ja Maeve Binchyn Tulikärpästen kesän. Hinnat eivät tosiaan huimanneet päätä; Binchy maksoi euron, Weldonin pokkari irtosi 50 sentillä ja Okalinnuista pyydettiin huikeat 10 senttiä.  Koko kasa alle kahden euron! Suosittelen!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Onnellisuusdieetti / Martha Beck

Aina joskus sorrun lukemaan kirjoja, jotka voisi kenties laittaa luokan self-help alle. Onnellisuusdieetti kuulosti ensimmäisenä sellaiselta, mutta osoittautuikin astetta järkevämmäksi opukseksi. Martha Beck on tohtori, joka loppuunpalamisen jälkeen alkoi miettimään onnellisuutta enemmänkin. Syntyi kymmenen kohdan dieetti, ohjelma onneen.

Beckin ohjelmassa on kymmenen kohtaa, joista jokaiseen kuuluu tehtävä. Ja harjoituksia, joiden avulla tehtävän suorittamiseen voi päästä sisään. Harjoitukset vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta eivätpä vain ole. Esimerkkinä vaikkapa ensimmäinen askel, jossa pitäisi olla 15-20 minuuttia tekemättä tai miettimättä yhtään mitään. Kuulostaa yllättävän vaikealta ja samaan aikaan mukavalta.

Beckin kirjan harjoitukset eivät ole hullumpia, en keksi mitään syytä siihen miksei minun olisi silloin tällöin hyvä vain olla, pysähtyä hetkeksi. Tai kohdata pelkoni. Tai hemmotella itseäni jos olen marssinut pelkoa päin. Tai leikkiä.
  1. Älä tee mitään. Anna itsellesi tauko kaikesta, jopa kauppalistan ajattelemisesta 15 minuutin ajan päivittäin.
  2. Kohtaa totuus. Meillä on taipumus kertoa itsellemme "kipeää tarinaa", mutta tunnista totuus tarinan takana ja muista olla armollinen sisäiselle valehtelijallesi.
  3. Halua jotakin. Pyri tunnistamaan ja pukemaan sanoiksi jokin asia, jonka sydämessäsi haluat.
  4. Ole luova. Kehitä ja kirjoita ylös päivittäin jokin luova ideasi tai ajatuksesi, olipa se kuinka hullu tahansa.
  5. Ota riski. Yritä kohdata pelkosi, asiat, jotka estävät toiveitasi toteutumasta.
  6. Palkitse. Anna itsellesi pieniä palkintoja päivittäin.
  7. Leiki. Tunnista todellinen urasi tai tarkoituksesi ja ne pelit, joita tuon tarkoituksen toteuttamista varten sinua pitää pelata. Ja heittäydy peliin koko sydämestäsi.
  8. Naura. Nautitaan sisäisesti ja ulkoisesti vähintään 30 kertaa päivässä.
  9. Luo yhteys. Pyri olemaan avoimempi elämäsi tärkeitä ihmisiä kohtaan.
  10. Herkuttele. Juhlista elämää kolmasti päivässä, ruoalla tai ilman.
Askelia voi ottaa Beckin kuvaamassa järjestyksessä tai sieltä voi valita itselleen sellaisen harjoituksen, joka juuri nyt tuntuu erityisen tärkeältä. Itseäni houkuttelisivat herkuttelu, nauraminen ja luominen. Herkuttelun ei Beckin mukaan tarvitse olla ruokailua, se voi olla vaikkapa suosikkikappaleen kuuntemista tai kirjan kanssa sohvannurkkaan käpertymistä, kävelylenkki kameran kanssa -mitä tahansa, mikä on herkuttelua sinun aisteillesi tai sielullesi. Nauraminen taas - 30 kertaa päivässä! Ensin määrä tuntuu pieneltä, mutta tuleekohan niin montaa kertaa naurettua joka päivä? Töissä ja ruuhkabusseissa...Ideoinnista pidän ja kovasti pidän myös siitä, että Beck antaa luvan hullutella ideoiden kanssa, huomaan itse monesti sisäisen sensorini iskevän lyttyyn monta ajatusta mahdottomina. Mutta kukapa tietää mitä noista ideoista tulisi jos ne vain saisivat rauhassa mahdollisuuden kypsyä ja kasvaa...
Martha Beckin harjoitukset onneen eivät ole yhtään hullumpia. Ne ovat yksinkertaisen tuntuisia, mutta ehkä juuri sellaisia asioita, jotka arjen kiireissä unohtuvat. Beckin teesit tuntuvat elämäntapaoppaiden perushutulta, mutta harjoituksineen ja selityksineen kirja ja sen opetukset tekevät silti vaikutuksen. Beckin ääni on iloinen ja huumorintajuinen, hän vaikuttaa ihmiseltä joka osaa nauraa itselleen. Luulen, ettei kirjaa, niinkuin elämääkään,  ei pitäisi ottaa ihan hirveän vakavasti vaan rennosti ja leikkien.

Sivuja: 220

torstai 1. syyskuuta 2011

Innocent Traitor / Alison Weir

Vähän alkaa Tudor-ähky jo vaivaamaan, mutta kun Lady Jane Greystä kertova kirja osui vastaan, päätin kuitenkin lukea vielä yhden kirjan aiheesta. Onhan Lady Jane kuitenkin melko mielenkiintoinen hahmo historiassa ja minulle kohtuullisen tuntematon tapaus.

Jane oli Englannin kuningatar yhdeksän päivän ajan. Historiassa häntä kuvaillaan älykkäänä ja oppineena naisena, kenties yhtenä aikakautensa oppineimmista sekä miellyttävänä ja herttaisena. Mutta kuinka älykäs ja herttainen 16-vuotias tyttö onnistuu juonimaan tilanteen, jossa aikaisemmat perilliset, prinsessat Mary ja Elizabeth, ohitetaan ja valta siirretään hänelle? Vai olisikohan sittenkin niin että jälleen kerran tudorin ajan aatelisherrat ovat käyttäneet naisiaan pelinappuloina vaarallisessa valtapelissä? Tässä tapauksessa kohtalokkain seurauksin, sillä prinsessa Mary julistautui Janen yhdeksän päivän valtakauden jälkeen Englannin kuningattareksi ja lady Jane pidätettiin maanpetoksesta ja mestattiin.

Lukiessani en voinut olla miettimättä miten huono aika Tudorien aikakausi olikaan naisena olemiselle, vaarallinen aika. Jos synnytit puolisollesi pojan, olit kenties turvassa, mussa tapauksessa ikäviä asioita saattoi tapahtua. Tai niinkuin Janen tapauksessa, turvallisinta olisi jos olisit poika. En voi olla miettimättä että mikäli Jane olisi ollutkin James, olisiko kansakunta silloin tukenut hänen kuninkuuttaan vankemmin naispuolista ehdokasta vastaan. Mutta uuden ajan airut ovat jo ovella, viimeistään kuningatar Elisabet tuli vaikuttamaan kansan siitä, että nainenkin voi hallita.

Niin ja paasauksesta itse siihen kirjaan....Alison Weir on kirjoittanut teoksen, joka ihan kirjaimellisesti kattaa Janen elämän syntymästä kuolemaan. Kirjan kertojina toimivat vuoroin, Janen äiti Frances, Jane itse, kuningatar Katarina Parr, Janen hoitaja... Ääniä on monia ja mielestäni kuulostavat kaikki pitkälti samanlaisilta, mikä jossain määrin hämää. Jane itsekin kuulostaa kovin aikuismaiselta niinkin nuoreksi, mutta tokihan historia kuvaakin hänet vuosiaan vanhemmaksi. Kirjan kiinnostavin anti on oikeastaan aatelisherrojen valtapelin seuraaminen, kuinka kovaa se onkaan tuolloin ollut. Ihmiset ovat olleet vain pelinappuloita, joiden avulla joku onnekas yrittää voittaa itselleen kruunun.

Jossain määrin Innocent Traitor muistutti minua Joan d´Arcin tarinasta The Maid, jonka luin kesällä. Samankaltaisuutta toki löytyykin, onhan molemmissa kirjoissa pääosissa nuori tyttö, joka joutuu puolustamaan uskoaan ja tavallansa suojelemaan kansaa. Viaton sydän vain ei aina riitä, molemmilla tarinoilla on onneton loppu.

Huh, olipahan taas vuodatus. Nyt taidan pitää pienen Tudor-tauon.
(14-vuotias Jane saa Prinsessa Maryltä kalliin joululahjan. Kaksi vuotta myöhemmin Mary määrää Janen teloitettavaksi.)"But when I gaze at my reflection in the candle-lit mirror, I am startled by the stark image that confronts me, for in the flickering light the red stones look disconcertingly like gouts of blood around my neck.
- What's the matter, Jane? asks Mrs. Ellen. - It looks wonderful.
- Do you see it? I ask, shuddering.
- See what? My dear child, what are you talking about?
- The rubies... They look like blood. My voice is husky, trembling.
- Nonsense! Mrs. Ellen is brisk. -Pull yourself together. It's just a trick of the light - and your vivid imagination!
- Take it off! I say urgently.
- Jane, dont be silly, she replies impatiently.
- Take it off! I repeat, fumbling ineffectively with the clasp. - Help me!
- I dont know what's got into you, Mrs. Ellen mutters, unhooking it. - It's a beautiful necklage. You've got yourself into a state over nothing.
- Let's put it away, I say. I am suprised at myself. I usually scorn superstition as nonsense, but I am filled with a terrible sense of dread, as if what I saw in that mirror portended something awful."
 Sivuja: 406

Minun suomalainen vaimoni / Wolfram Eilenberger

Olin ennakkoon innostunut Minun suomalaisesta vaimostani, jokunen vuosi sitten olin lukenut Roman Schatzin kirjan Suomesta, rakkaudella ja tirskunut sille. Ajattelin, että Minun suomalainen vaimoni uudistaisi kokemukseni. Mutta ei ihan, tosin mukava kirja se silti oli. Punaisena lankana toimii, kuinka ollakaan, Eilenbergerin suomalainen vaimo, kirjassa kun valmistellaan häitä.

Kaupunkilaislikka kun olen, on Eilenbergerin kuvaama Suomi minulle vähän vieras. Olenhan minä toki sahdista kuullut ja kalassakin käynyt, mutta kovin vahvaa tarttumapintaa minulla ei tähän ole. Itikat sentään ovat tuttuja. Marimekosta kertova kappale taisi olla hauskinta mitä kirja tarjoili, Unikko-kuosin ylistyksen ymmärrän vaikkei meillä Unikkoa kotona olekaan missään muodossa. Outoa porukkaa.

Minun suomalaista vaimoani ei kannata lukea jos kaipaa syvällisempiä havaintoja Suomesta ja suomalaisuudesta. Kirja on melko kevyt, sellainen joka on mukava välipala hälinän keskellä. Muutaman mukavan oivalluksen löysin Tolkien lainauksista, järveen menijöiden analysoinnista ja tietysti kieliopista. Ja rakkaustarina suomalaisen vaimon kanssa, se oli aito. Rakkaus on pop.
"Minä sanoisin, että Suomen suhde muuhun maailmaan on samanlainen kuin maan suhde maailmankaikkeuteen.  Me olemme hiukan etäällä keskuksesta, ja jos lennät meidän ohitsemme, ajattelet, että niin no, tuollahan on vain vettä ja pilviä. Siksi vain harva nousee täällä koneesta. Mutta ei se haittaa, olemmehan me tähänkin saakka pärjänneet ihan hyvin omin päin."
Sivuja: 245
Kirjasta on blogattu ainakin täällä: Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi INAhdus