sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Nyt on elokuu ja minä olen viljaa

Heinäkuussa kärviteltiin töissä ja odoteltiin lomaa hartaasti ja nyt se on vihdoinkin täällä, ikioma kesäloma! Minusta kesäloman alku on monesti kaikkein parasta aikaa, kaikki ihana on vielä edessäpäin. Muun kesäpuuhailun ohessa tarkoitus olisi mennä nauttimaan gelatosta ja maisemista Garda-järven suunnille.

Lukemisen suhteen heinäkuu vähän takkuili, ihanien ilmojen takia en oikein malttanut lueskella. Mistä lie johtunut mutta lukukasaankin oli siunaantunut sellaisia kirjoja, etten oikein jaksanut niistä kaikista innostua. Huomaan kuitenkin ehtineeni lukea 16 kirjaa, joista vain kolme oli englanniksi. Heinäkuun kirjojen kanssa vietin paljon aikaa menneessä, peräti 9 kirjoista oli tapahtui menneessä, lähinnä Tudoreiden aikakaudella tai toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Niin paljon kuin historiallisia romaaneja rakastankin, kenties on hyvä olla nauttimatta makeaa mahan täydeltä. Ainakin nyt huomaan etsiväni jotain aivan vastakohtaista pukudraamalle, kenties kunnon poliisitarinoita?

 Parhaita heinäkuun kirjoja olivat Kate Mortonin The Distant Hours sekä Hilary Mantelin Susipalatsi - historiallista draamaa kumpainenkin. Järki ja tunteet ja merihirviöt taas oli pienoinen pettymys, olinhan nauttinut Ylpeyden ja ennakkoluulon samaan tapaan tehdystä versiosta.

Haasteiden tilanteesta sen verran, että heinäkuussa otinkin melkoisin kirin Totally British-haasteessa ja keräsin 9 pistettä kuukaudessa (asiassa toki auttoi paljon se, että luin useampia kirjoja joista sai kerättyä tuplapisteet). Heinäkuun pistesaldo on siis 22/29 eli kohta ollaankin jo haasteen loppusuoralla!

Kirjallinen maailmanvalloitus taas edistyi britti-invaasion takia hiukan hitaammin, mutta kolme maata(Ruanda, Kanada, Egypti) tuli kuitenkin valloitin.

Lisäksi päätin liittyä mukaan Maahanmuuttajatarinoiden -haasteeseen, tällä hetkellä luettuna on neljä maahanmuuttajakirjaa.

Heinäkuun luetut:
Numeropeli/ John Verdon
Smartville/ Jussi Siirilä
Kuudes kohde/ James Patterson, Maxine Paetro
Susipalatsi/ Hilary Mantel
Armollinen kuningatar/ Jan Westcott
The Distant Hours/ Kate Morton
Jumalan jälkeen/ Douglas Coupland
Kuolema Niilillä/Agatha Christie
Tahra / Katarina Wennstam
Vieras kartanossa/ Sarah Waters
Annan jäähyväiset / L.M.Montgomery
Pitkä matka paratiisiin / Leah Chishugi
Vadelmavenepakolainen / Miika Nousiainen
Järki ja tunteet ja merihirviöt / Jane Austen, Ben H. Winters
Meridon / Philippa Gregory
The Favoured Child / Philippa Gregory

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Numeropeli / John Verdon

Lähdin lukemaan Numeropeliä vähän kaksijakoisin tunnelmin. Olen nokkelien dekkarien ystävä, aina valmis uusiin tuttavuuksiin, mutta toisaalta olen usein polttanut siipeni näissä paljon mainostetuissa uutuusdekkareissa. Numeropeli alkoikin vähän epävarmasti mutta kakkos-osassa kirja todella pyörähti käyntiin ja sitten olinkin jo myyty...

Numeropeli Dave Guerneystä, eläkkeelle jääneestä etsivästä, joka aikoinaan on ratkonut joukon visaisia juttuja. Nyt Dave asuu vaimonsa Madelinen kanssa maaseudun rauhassa, mutta rauha häiriytyy kun vanha koulutoveri ottaa yhteyttä saatuaan outoja, uhkaavia runoja. Eikä dekkari olisi dekkari, jos ei meno tästä kiihtyisi ja Dave saisi murhaa selvitettäväkseen.

Trilleri on melko nokkela ja viihdyttävä, sen kanssa kului kesäpäivä rattoisasti.  Tiettyjä kliseitä Numeropelissä oli - monta kertaa on tullut törmättyä eläkkeelle jääneisiin etsiviin, jotka eivät osaa luopua työstään, vaimoihin tai exiin, jotka eivät pidä edellä mainituista seikoista ja nokkeliin rikollisiin, jotka ratkovat traumojaan murhien kautta. Näistäkin huolimatta, kirja oli napakka paketti kesäviihdettä ja kekseliäitä ratkaisuja.

Kirjasta on kirjoitettu P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, jonka arvostelusta löytyy myös lisää linkkejä muihin arvosteluihin.
"Sen annat minkä otit,
kun saat minkä annoit.
Tiedän mitä mietit,
milloin silmää räpäytit.
missä olet ollut,
missä pian olet.
Tiedät minut tapaavasi,
herra kuusi-viisi-kasi."

torstai 28. heinäkuuta 2011

Smartville / Jussi Siirilä

Kaikkien näiden kruunupäiden jälkeen oli ihanaa tarttua Jussi Siirilään ja siirtyä hetkeksi ihan erilaiseen, todellisempaan todellisuuteen. (Ihmismieli on kummallinen, joskus todellisuudenpaoksi riittää se, että pakenee todellisuuteen joka vaikuttaa melkein samalta kuin oikea todellisuus.) Smartville on Juoksijaa ja Historia on minut vapauttava-kirjaa vakavampi, vaikka minusta tuntuu että tätäkin voi lukea pilke silmäkulmassa.

Tarina kertoo web designer Minnasta, jonka mies on usein töiden takia poissa. Minnan kontolle jääkin tarhassa olevan Jennan hoitaminen. Minnan työpaikka on firmassa, jollaisia kaiketi oli IT-kuplan aikaan paljonkin. Odotellaan sitä isoa tilausta komeissa puitteissa, palkataan paljon porukkaa, joille ei oikein riitäkään hommaa. Minna pelkää jo lopun alkua, mutta irtisanoutuminen hyvin palkatusta työstä sotkisi perheen talouden. Jenna puolestaan yrittää kovasti saada itselleen leikkikavereita tarhasta, joten perheen naisilla on kovat suorituspaineet niskassaan.

Kirja oli nopea ja rento luettava ja IT-alan puuhastelukin tuntui tutulta. Minulle kuitenkin jäi tästä hämmentynyt olo, tarina tuntui jäävän ikäänkuin kesken tai viimeistelemättä. Vaikka ComNetin työntekijöissä on sinänsä mielenkiintoisen oloisia henkilöitä, mutta he eivät oikein puhkea kukkaan. Olisin kuvitellut Siirilän saavan IT-kuplan aikaisesta menosta enemmänkin irti. Pikku-Jenna on sinänsä suloinen tarha-stressissään, mutta äidin ja Jennan tarinoiden yhteys jää olemattomaksi, isän jäädessä vain muutamaksi maininnaksi kirjan sivuilla. Kenties tämän on tarkoitus kuvata perhettä kvartaalitaloudessa, ihmisiä, jotka ovat kukin omilla tahoillaan niin kiireisiä että ehtivät olla vain ohimeneviä mainintoja läheistensä elämässä?
(Minna miettii irtisanoutumista.)
"Minna klikkasi auki intranetin, kumartui eteenpäin ja alkoi etsiä työnsuhteen päättymistä kuvaavaa prosessia. Hän löysi vaivatta rekrytointiin liittyvät ohjeet uusista työntekijöistä maksettavine vihjepalkkioineen, työsuhteen solmimista kuvaavat kaaviot, tulospalkkioiden laskukaaviot, luontaisedut ja virkistystoiminnan vastuuhenkilöt, mutta irtisanoutumisesta ei löytynyt mainintaa. Luultavasti kukaan ei ollut aikaisemmin sanoutunut irti ComNetin palveluksesta, eikä kenellekään ollut tullut mieleen laatujärjestelmää kehitettäessä, että tilannetta varten täytyisi piirtää oma prosessikaavionsa." 
 PS. Tämä oli 100. postaukseni, jee!

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Kuudes kohde / James Patterson, Maxine Paetro

Kuudes kohde on  Pattersonin Naisten murhakerho -sarjaa. Nämä ovat minulle sellaisia kirjoja, joita luen koska ... noh, olen aina ennenkin lukenut niitä. Tiedostan, etteivät nämä ole minusta mitään mahtavia elämyksiä, mutta tottumuksesta nappaan uusimman Pattersonin silti mukaani. Pattersonit ovat kuin kevyitä välipaloja, kevyitä ja nopeita, ei paljon turhia kaloreita, mutta ei myöskään suuria herkutteluelämyksiä.

Naisten murhakerho (minusta tämä on oikeastaan vähän ärsyttävä, jollakin lailla pikkusievä nimi sarjalle) on porukka eri aloilla työskenteleviä naisia, jotka yhdessä yrittävät ratkoa San Franciskossa sattuvia murhia. On oikeuslääketieteen tohtori, poliisi, juristi ja toimittaja. Rikosten selvittelyn lomassa puidaan läpi ihmissuhteita. Ihmissuhteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ne vaan ovat näissä kirjoissa aika kepeitä, sellaisia pintaraapaisuja.

Kirjan kertoja on komisario Lindsay Boxer, joka, luonnollisestikin, on loistavin poliisinvaistoin varustettu, kaunis ja hippusen äijämäinen. Tällä kertaa kaikki alkaa hyytävästä ammuskelutapauksesta lautalla, jonka uhreihiin kuuluu myös eräs murhakerhon jäsen. Tämän lisäksi Lindsay ystävineen selvittää outoja lasten kidnappauksia ja omia parisuhdekuvioitaan...

Olen tällä hetkellä jonkinlaisessa lukujumituksessa. Ihana (ja paksu!) kartanoromaani odottelisi, mutta kirjan koon takia sen lukeminen jää iltoihin. Olen viime aikoina lukenut englanniksi niin paljon, että aloin myös oikein kaipaamaan suomen kieltä. Siksi Kuudes kohde tuntuikin ihanan virkistävältä, kontrasti viipyilevän brittiläisen kartanoromaanin ja tämän amerikkalaisen rämistelyn välillä ei juurikaan voisi olla suurempi. Kirjana Kuudes kohde on ... noh, pikaruokaa, mutta kenties kesälukemiseksi tai rantakirjaksi juuri sopiva.
"Olin äkkiä epäuskosta pökerryksissä.
Kuulin Tracchion puhuvan, mutta oli kuin hänen työpöytänsä olisi singahtanut seinän läpi ja hän puhuisi minulle jostain moottoritie toiselta puolen.
- Raportoit edelleen myös minulle. Palkkatasosi pysyy tietysti ennallaan...
Pääni sisällä ulvoin: Alennus? Alennatko sinä minut? Tänään?
Tarrasin kiinni Tracchion työpöydän reunasta, tarvitsin tukea. Näin, että Tracchio vajosi takaisin tuoliinsa, ja hänen ilmeensä kertoi, että hän oli yhtä ällistynyt reaktiostani kuin minä hänen ilmoituksestaan.
- Mitä nyt Boxer? Tätähän sinä halusit? Olet jankuttanut minulle kuukausikaupalla -
- Ei, tarkoitan, kyllä. Niin olen. Mutta en odottanut -
- Älä viitsi, Boxer. Mitä sinä yrität sanoa? Olen käyttänyt koko illan tämän ylhäältä alas -siirron selvittämiseen, koska sitä sinä olet sanonut haluavasi."

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Susipalatsi / Hilary Mantel

Susipalatsin lukemista olen miettinyt jo jonkin aikaa, Tudoreiden aika kun on kovin kiinnostava, vaikkakin jo laajalti kuvattu, vaihe Englannin historiassa. Kirjailijoiden innon kyllä ymmärtää, onhan kyse kiinnostavasta murrosvaiheesta kansan historiassa ja kuningas Henry monine vaimoineen kutittelee kieltämättä uteliaisuutta. Tarina on siis jo entuudestaan minulle tuttu, olen lukenut siitä mm. kuningas Henryn, Boleynin sisarusten kuin Katarina Aragonialaisenkin näkökulmasta. Fiktiona ja faktanakin. Susipalatsi on kuitenkin vähän erilainen, jo siksikin että sen pääosassa on virkamies, Thomas Cromwell.

Mantelin käyttämä kieli tuntuu erilaiselta, se tuntui vievän tehokkaammin toiseen aikaan, aikaan jossa Shakespeare ei ollut edes syntynyt. Silti osa kielikuvista tuntui melkein oudoilta, varsinkin kun tarinan päähenkilö on yksinkertaisista oloista pitkälle ponnistanut mies. Naisten oikeudet ovat nekin kaukaisia, tosin aika jolloin nainen voi nousta valtaistuimelle on lähempänä kuin kirjassa arvataankaan. Kirjan naiset ovat kuitenkin sisukkaita ja voimakastahtoisia, eivät pelkkiä pelinappuloita.

Oikeastaan, olin yllättänyt löytäessäni kirjasta niinkin paljon huumoria, olin ajatellut Susipalatsin toisenlaiseksi. Vakavammaksi. Eikä Susipalatsi mikään huumoriteos olekaan, mutta juuri nuo pienet ja terävät neulanpistot olivat minusta parasta kirjassa. Eniten huomasinkin nauttivani Cromwellin ja Anne Boleynin välisestä sanailusta. Ja vaikkei Mantellin kuvaama Anne kaikkein viehättävin ihminen olekaan, on hänkin tässä kirjassa kovin moniulotteinen ja kiinnostava. Teräväkielinen ja -älyinen nainen, joka myy itsensä pala palalta. Ei kaunotar, mutta nainen jonka läsnäolo on vahva.

Thomasin tarina alkaa poikasesta, joka pakenee seppä-isänsä nyrkkejä maailmalle. Sepän poika kuitenkin pääsee pitkälle elämässä, lähes vallan ytimeen. Samalla saadaan vielä yksi näkemys ajasta ja teoista, jotka johtivat mm. anglikaanisen kirkon syntyyn. Se avaa ikkunan hetkeen, jossa yhden lapsen sukupuoli voi muuttaa maailmaa.

Olen aikaisemmin saanut Cromwellistä kylmän ja virkamiesmäisen kuvan, mutta Susipalatsi toki pehmentää ja tekee Cromwellistä inhimillisemmän. Se tarjoaa myös syitä kylmyyteen. Mantellin Cromwell on elämän kovettama mies, jolla ei taida oikein olla varaa lempeyteen. Silti, lämpöä ja uskollisuuttakin löytyy. Cromwell on analyyttinen mies, taitava arvioimaan ja laskemaan hintoja, hänen huumorinsa on synkkää ja ainakin minä nautin siitä.

Kansitaidekin kiehtoi minua kovasti, se tuntui onnistuneelta ja tehokkaalta., nappasihan se huomioni heti kirjaston hyllyssä. Kannessa on siis kirjaillun oloinen valkoinen Tudor-ruusu, punaisella pohjalla.
"Jollakin karulla, epätoivoisella tavalla hän odottaa halukkaasti pääsiäistä, paaston päättymistä, katumuskauden loppua. Tämän mustan maailman takana on toinen maailma. Mahdollisuuksien maailma. Maailma, jossa Anne voi olla kuningatar, on maailma, jossa Cromwell voi olla Cromwell. Hän näkee sen, ja sitten taas ei enää. Hetki on ohikiitävä. Mutta oivallusta ei voi enää vetää takaisin. Ei voi palata hetkeen ennen sitä."
(Cromwell näkee pienen prinsessa Elizabethin ensi kertaa)
 "- Mutta tuo tukka! hän sanoo.
-Aivan, lady Bryan huokaa syvään. - Kaikella kunnioituksella hänen pikku korkeuttaan ja hänen kuninkaallista majesteettiaan kohtaan, lasta voisi esitellä markkinoilla porsaana. Lady Bryan tarttuu lapsen myssyyn ja yrittää työntää sojottavia hiuksia takaisin sen suojaan."

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Armollinen kuningatar / Jan Westcott

Luin Armollisesta kuningattaresta Vinttikamarissa-blogista ja innostuin, varsinkin koska kirja tuntui sopivan Totally British-haasteen Royal Fiction-osioon kuin kruunu kunkun päähän. Kirja on melko vanha, minun kappaleeni on painettu 1959, luvassa olikin siis vanhan kirjan tuoksua ja - yllätyksekseni- tyttökirjafiilistä!

Aloitin Armollisen kuningattaren lukemisen The Distant Hoursin jälkeen ja voi millainen kontrasti näiden kahden kirjan välillä olikaan! Siinä missä The Distant Hours eteni hiljakseen, pienin askelin, laukkasi Armollinen kuningatar eteenpäin kuin pelästynyt hirvi. Koko ajan sattui ja tapahtui. Ensimmäisen sadan sivun aikana, päähenkilö, Katrin Parr, ehti salakihlautua yhden miehen kanssa, avioitua toisen, äitinsä ikäisen miehen kanssa, muuttaa toiselle puolelle Englantia, tulla raskaaksi, tulla leskeksi, saada keskenmenon, olla hetkisen vankina...

Tarina siis kertoo Katrin (tai Catherine) Parrista, josta on tuleva Henrik VIII:n kuudes ja viimeinen vaimo. Katrinin elämä vaikuttaa Wikipediankin mukaan olleen melko myrskyisää. Hän eli vain 35-vuotiaaksi eli kuoli nuorena, ainakin meidän aikamme mittapuun mukaan. Elämänsä aikana hän ehti avioutua neljäs, Henrik oli hänen kolmas aviomiehensä. Lapsia hänellä oli vain yksi, tytär, jonka synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen hänen oletettavasti kuoli.

Kovin suurta tunteiden kirjoa on tästä kirjasta turha odottaa, kirjoitustyylissä näkyy kenties myös kirjan ikä. Nykyajan ihmisen silmään Katrin vaikuttaa hiukan tunteettomalta, hän suhtautumisensa avioliittoonkin vaikutti lähes työtä vastaavalta vaikka hetkellisiä hellyyden pilkahduksia olikin luettavissa. Kenties kirjailijan kuvaustapa on kuitenkin ajanjaksoa hyvin vastaava, noihin aikoihin rakkausliitot taisivat kai olla harvojen herkkkua ja vaimona olo todella kävi työstä isoa taloa pyöritettäessä. Katrinin tarina on kuitenkin yllättävänkin mukaansatempaava ja ehkä juuri tuo tyttökirjamaisuus teki kirjasta virkistävän luettavan.
(Katrin tapaa ensimmäisen miehensä, Lordi Boroughin.)
"Katrin vetäisi kiivaasti henkeä. Hän katsoi vierasta suoraan silmiin. Tämän kasvot olivat päivettyneet ja uurteiset, hänen silmänsä terävät kuin haukan, hänen ryhtinsä ylväs. Ja hän lateli mitä hienoimpia kohteliaisuuksia. Kuumeisesti Katrin koetti löytää oikeat sanat. Minun pitäisi sanoa jotakin hieman moittivaa ja hieman nenäkästä, hän mietti epätoivoissaan. Näinkö miehet Lontoossa käyttäytyivät? Tai etelässä? Hän tunsi vielä miehen huulten lämmön ja yritti muistella, kuinka vanha tämä oli ja oliko hän leski. Hän oli kuullut naineiden miesten lähentelevän tyttöjä. Mies näytti hymyilevän hieman.
- Sinun pitäisi vastata kun sinulle puhutaan, hän sanoi.
Katrin loi katseensa maahan. Tällä kertaa hänellä oli vastaus valmiina. - Olen vain maalaistyttö, teidän armonne, en tunne kaupungin tapoja. Hän arveli nyt voivansa katsoa mieheen silmäripsiensä lomitse samalla tavoin kuin hän katseli Bellinghamin poikiin, osoittaakseen että hän vain laski leikkiä."

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

The Distant Hours / Kate Morton

Pyörittelin aikani Kate Mortonin The Distant Hoursia käsissäni ja pohdiskelin sen lainaamista. Kirja on reilusti tiiliskiven kokoinen, enkä ollut ihan varma jaksanko lukea vielä yhtä  paksuhkoa, englanninkielistä kartanoromaania, niitä kun on tullut luettua viime aikoina ihan olan takaa. Pientä pessimismiä aiheutti myös se, että viimeisimmät kartanoromaanini ovat olleet parhaimmillaan pieniä pettymyksiä ja pahimillaan luokkaa läpi rämmittävät... Mutta kun luin kirjan ensimmäisen kappaleen, olin myyty...
"It started with a letter. For it is said that a letter will always seek its reader. That sooner or later, like it or not, the words have a way of findind the light of making their secrets known."
Kaikki alkaa kirjeestä. Kirjan kertojana toimii 1990-luvulla elävä Edie, jonka äiti saa kirjeen menneisyydestä. Meredith on ollut sodan aikana evakkona Middlehurstin linnassa asuvan Blythen perheen luona, mutta hän ei ole koskaan puhunut näistä kokemuksistaan, ei vaikka isä-Blythe on Edie lempikirjailija. Kun Edie ajaa työmatkallaan kartanon ohi, hän päättää piipahtaa katsomaan paikkaa... Ränsistyvässä kartanossa asuvat edelleen Blythen neidit; Percy, joka rakastaa kotiaan ja perhettään yli kaiken, kodinhengetär-Saffy sekä mieleltään järkkynyt Juniper. Juniper odottaa edelleen Thomasia, rakastaan, jonka oli määrä saapua Milderhurst Castleen ilmoittamaan heidän kihlauksestaan vuonna 1941. Ja miten isä-Blythen menestyskirja, The Mud Man, liittyy kaikkeen tähän?

The Distant Hours on viipyilevä kirja. Luin sitä pitkään ja hartaasti, ison kokonsa takia se ei soveltunut työmatkakirjaksi ja monesti iltaisin olin niin väsynyt etten jaksanut sen parissa kuin yhden luvun verran. Mutta luulen että se oli oikein hyvä tahti lukea The Distant Hoursia, pikkuhiljaa. Morton rakensi kirjan jännitettä taitavasti, melkeinpä huomaamatta. Ensimmäisten parinsadan sivun aikana vain vienosti vihjaillaan tulevista, tai no, oikeastaan menneistä murheista ja sieltä täältä löytää pienen tiedonmurun tapahtumista. Mutta tylsää tämän kirjan parissa ei minulla ollut, tarina kulki silti koko ajan eteenpäin ja henkilöt tuntuivat elävän kirjan sivuilla.

Morton on luonut kirjan henkilöt huolellisesti ja kiinnostavasti. Vaikka kirjan tempo onkin hidas, antaa se ikäänkuin aikaa tutustua Blythen neiteihin, Meredithiin ja Edieen. Hitaudesta huolimatta kirjassa kyllä edetään koko ajan, pienin askelin. Lukijalla on kyllä käsitys siitä, mitä on saattanut tapahtua, minulla oli kaksi vaihtoehtoista ajatusta lopuksi - loppujen lopuksi kumpikin niistä oli väärä... Ja mikäs sen parempaa kuin yllätyksellinen loppuratkaisu!

Vaikka Juniperin tragedia onkin kirjan elämänlanka, on siinä myös monta muuta kiinnostavaa tasoa. Ajallisesti liikutaan sotavuosien ja nykyajan välillä, teemoissa keskitytään ihmissuhteisiin ja ihmisten haaveisiin.Oikeastaan tämä on tarina erilaisista rakkauksista ja esteistä, joita maailma niiden tielle heittelee. Pettymyksistä, uhrauksista ja luopumisesta. Ja perheistä.
(Edith ja Juniper kohtaavat ensi kertaa.)
"And then it was my turn for curiosity,  for Juniper must have been seventy years old and yet her face was miraculously unlined. Impossible, of course; ladies of seventy do not have unlined faces, and she was no exception - in our later meetings I would see for myself - but in that light, in that dress, through some trick of circumstance, some strange charm, it was how she appeared. Pale and smooth, irisdescent like the inside of a pearl shell, as if the same passing years that had so busily engraved deep imprints on her sisters has somehow preserved her. And yet she wasn't timeless; there was something unmistakably olden days about her, an aspect that was utterly fixed in the past, like an old photograph viewed through protective tissue in one of those albums with the sepia-clouded pages. The image came to me again of the spring flowers pressed by the Victorian ladies in their scrapbooks. Beautiful things, killed in the kindest ways, carried forward into a time and a place, a season, no longer their own."

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Jumalan jälkeen / Douglas Coupland

En oikein muista miksi poimin Douglas Couplandin Jumalan jälkeen kirjaston hyllystä tai miksi päädyin raahaamaan sen hikisenä iltapäivänä kotiin saakka. Muistan jopa miettineeni sitä kotonakin. Kenties kirjastossa tapahtui jokin äkillinen kirkastuminen (kirjastuminen?), sillä tämä oli ihana löytö. Ihana siksikin, koska se oli niin yllättävä, en lainkaan odottanut pitäväni Couplandista näin paljon. Osuuko teidän lukemisiinne ikinä sattumia?

Jumalan jälkeen on oikeastaan minusta novellikokoelma, jokainen luku on oma kokonaisuutensa, joka koostuu nipusta pieniä kappaleita. Kappaleet on koristeltu yksinkertaisin kuvin, jotka ovat Couplandin itsensä tekemiä. Vaikutelma on jotenkin ilmava ja teksti kutittelee mieltä ja mielikuvitusta, mutta ei paina liikaa. Mainiota lukemista kesäaamuiselle työmatkalle. Nautin kovasti Couplandin asettamista ajatusleikeistä, kuten siitä millainen maailma olisi jos jotkin muut olennot kuin ihmiset olisivat luoneet keksinnöt. Olisivatko koirat lähettäneet luun muotoisia satelliitteja avaruuteen tai kissat tehneet pilvenpiirtäjien sijaan jättikokoisia raapimispuita? Yksinkertaisia asioita, mutta sellaisia jotka vähän naurattavat ja kutsuvat mukaan kuvitteluleikkiin.

Läheskään kaikki aiheet eivät toki ole kevyitä. Kuten kirjan nimestäkin käy ilmi, käsitellään tässä maailmaa jossa ei ole Jumalaa. Käydään läpi sydänsuruja, laitapuolta kulkevien elämää, ja tietysti, kuolemaa. Päähenkilö on mies, jonka vaimo on jättänyt hänet ja hän tuntuu olevan liikenteessä jatkuvasti. Ehkä siksi että asiat eivät ole hyvin ja tien päällä on helpompaa olla. Kirjassa hän on ajomatkalla tyttärensä kanssa, tai etsii yksin sisartaan. Tai muistelee.
(Päähenkilö miettii tyttärensä kanssa eläimiä.)
"Ajoimme eteenpäin hiljaisina, ja pohdimme näiden eläinten ilmestymistä elämäämme ja sen tarkoitusta. Mikä on peura? Mikä on paksusarvilammas? Miksi jotkin eläimet viehättävät joitakin meistä ja toiset eivät? Mitä ovat eläimet?
Ajattelin omia suosikkejani. Pidän koirista, koska ne rakastavat aina samaa henkilöä. Äitisi pitää kissoista, koska ne tietävät, mitä haluavat. Luulen että jos kissat olisivat kaksi kertaa nykyistä isompia, niiden pitäminen olisi laitonta. Mutta vaikka koirat olisivat kolme kertaa nykyistä isompia, ne olisivat silti hyviä ystäviä. Mene ja tiedä."
Totally British-haasteen Commonwealth-osioon Jumalan jälkeen putoaa vähän vahingossakin, Coupland kun osoittautuikin kanadalaiseksi kirjalijaksi.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Kuolema Niilillä / Agatha Christie

Kuolema Niilillä on osa Totally British -haasteen lukemisia (Detective Stories), mutta näin kesäisin on kyllä muutenkin mukava palata Agathan pariin. Täytyy sanoa että Christie on osannut kyllä luoda kertomuksensa mainiosti, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen kirjat tuntuvat korkeintaan vain sopivalla, viehättävällä tavalla vanhentuneilta, mutta itse mysteerit säilyvät.

Kuolema Niilellä on Hercule Poirot -mysteeri - tuo pieni, tukevoituva etsivä onkin suosikkini. Minun kuvitelmissani hän on tietysti brittinäyttelijä David Suchetin näköinen - ainoa oikea Poirotin esittäjä. Monien muiden Christien kirjojen tapaan Kuolema Niilillä on suljetun paikan mysteeri, joukko matkalaisia lipuu laivassa pitkin Niiliä ja tapahtuu murha. Jälleen Poirotin pienet harmaat aivosolut joutuvat työskentelemään, kun nuori ja kaunis häämatkallaan ollut perijätär löytyy hytistään ammuttuna.

Olen muistaakseni lukenut Kuoleman Niilillä aiemminkin ja telkustakin on tainnut tulla nähtyä filmatisointi samasta aiheesta, tämä tietysti laimensi juonen yllätyksellisyyttä. Silti mielestäni tämä on oikein kelvollinen whodunit-dekkari. Henkilöhahmoissa oli herkullisia tyyppejä ja Poirot on vain - mainio.
(Allertonit käyvät läpi risteilyn osallistujia.)
" - Herra Ferguson, rouva Allerton luki. Minusta tuntuu että hän on meidän antikapitalistinen ystävämme. Rouva Otterbourne, neiti Otterbourne. Heidät me tunnemme hyvin. Herra Pennington? Alias Andrew-setä. Hän on minusta hyvin komea mies...
- Mutta äiti, Tim sanoi.
- Minusta hän on erittäin komea kuivalla tavallaan, rouva Allerton sanoi. - Melko säälimätön leuka. Luultavasti sellainen mies josta saa lukea lehdistä, sellainen joka puuhailee Wall Streetillä. Olen varma että hän on suunnattoman rikas. Seuraava - monsieur Hercule Poirot - jonka kykyjä todella haaskataan. Etkö sinä voisi kehittää Poirotille rikosta, Tim?"
 Totally British: Detective Novels
Kirjallinen maailmanvalloitus: Egypti

torstai 14. heinäkuuta 2011

Tahra / Katarina Wennstam

Minusta tuntuu että viime aikoina on ilmestynyt paljon Tahran -tyyppisiä ruotsalaisia dekkareita. Tahra oli jollain tapaa hyvin samanlainen kuin viime kuussa lukemani Tyttöystävä. Kumpikaan ei ole, minun mielestäni, varsinainen dekkari, vaan enemmänkin jotain muuta, kenties yhteiskuntapolitiikka olisi lähempänä oikeaa kateogoriaa. Tietty jännitys on toki molemmissa kirjoissa ja rikollisuuden kanssa ollaan tekemisissä, mutta silti rikoksen selvittäminen ja ns. salapoliisityö, joka perinteisemmissä dekkareissa on usein pääosassa, saa tässä sivuroolin. Mukavaa elämäntyyliä ja materiaa arvostetaan paljon, maailma on niiden, joilla on rahaa ostaa.

Tahra on tarina seksistä ja seksikaupasta sekä kulissien ylläpitämisestä. Johan on menestyvä juristi, jolla on salainen pahe - hän ostaa seksiä. Hänellä on täydellinen perhe, kaunis ja menestyvä vaimo Rebecca, mukavat lapset Emma ja Oliver ja upea koti. Johan on addiktoitunut seksin ostamiseen, hän riskeeraa kaiken, perheen ja uransa sen takia. Rebecca taasen aavistaa miehensä pettävän, mutta ei halua lähteä oman paheensa takia, hän rakastaa heidän täydelllistä taloaan ja sitä komeaa kulissia jonka he ovat luoneet.

Tahra on kirja vakavasta aiheesta. Muistan lukeneeni taannoin Suomessa tapahtuvasta ihmiskaupasta, joten kirjan skenaariot ovat arkipäivää joillekin täällä meilläkin. Tämä ei ollut mikään mukava kirja, Johanista ja Rebeccastakin on vaikea pitää. Kirjoitustyyli on kyllä vetävä ja kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta olo lukemisen jälkeen ei ollut hyvä.
(Rebecca odottaa Johania illalla kotiin)
"Hän avasi pullon Chablisita; hän uskoi että Johan tahtoisi lasillisen kotiin tultuaan. Juhliakseen ja rentouakseen. Rebecca ja lapset olivat ylpeinä katsoneet häntä tv-studiossa pari tuntia sitten. Hän oli tietysti ollut valtavan hyvä ja sanonut juuri oikeat asiat. Harjoitellusti ja rutinoidusti, hymyillen mutta kuitenkin vakavana. Hän ansaitsi kyllä lasillisen hyvää viiniä.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Jonas oli soittanut.
- Yksi olut vain. Käykö?
- Okei.
Siinä kaikki mitä Rebecca sanoi. Ei sanaakaan leppoisasta perjantai-illasta yhdessä, valkoviinistä tai kaipuusta. Ei sanaakaan siitä ettei Jonaksen pitäisi olla myöhään. Ei edes nyt kun kello lähenee puoltayötä eikä hän ole vieläkään tullut kotiin.
Rebecca ei halua rikkoa heidän sanatonta sopimustaan. Ei esittää vaatimuksia, ei roikkua toisen perässä. Jonas ei häiritse häntä kun hän on töissä, ja siitä hän on iloinen. Joten hänenkään ei pidä soitella perään ja kysellä missä Jonas on. Kenen kanssa hän on."
Lisää kirjasta: Oota, mä luen tän eka loppuun ja Rakkaudesta kirjoihin

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Bestseller-hyllyn sietämätön viehätys

Taas minulle kävi näin. Ihan viattomasti menin kirjastoon hakemaan paria (köh, viittä) varaamaani kirjaa. Päätin kuitenkin kiusata itseäni Bestseller-hyllyllä ja kas, sieltähän löytyi muutama, paksuhko, ihanuus. Järki-kulta varoitteli, että noiden kanssa voi tulla kiire, Bestsellereissähän on laina-aikaa vain viikko. Mutta onhan se viikko kuitenkin pitkä aika, eikös vaan?

Sitten piti, ihan vaan muodon vuoksi, pyörähtää kurkkaamassa pari muutakin hyllyä. Tietysti silloin kun olisi jo syli täynnä kaikenlaista ihanaa, löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Huomasin hypisteleväni seuraavia - 1421 Kun Kiina löysi maailman, Donald Sassoonin Mona Lisaa ja Leonardo da Vincin työkirjoja. Sitten todellisuus iski, kaikki kirjat eivät millään mahtuisi kirjasto-pussukkaani. Sinne jäivät Kiina, Mona Lisa ja ... Leonardo.

Kävellessäni lainauspisteelle ajattelin vain kuinka kauniilta Leonardon työkirjojen kansi näytti... Tiukka käännös takaisin ja Leonardo takaisin syliin.

Leonardon työpäiväkirjat taisivat olla kassin kiehtovin kirja, se oli pakko purkaa heti kotiin tultua esiin ja alkaa selailemaan. Ihanaa oli myös huomata etten ollut yksin tämän päähänpistoni kanssa, mies kun ilmaantui pian selkäni taakse lukemaan ja kommentoimaan. Oli kirjatoukan unelmailta, ihanaa seuraa, ihana kirja ja ... mustikkapiirakkaa.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Vieras kartanossa / Sarah Waters

Lähdin lukemaan Vierasta kartanossa osana Totally British -haastetta (luokat Maybe British, Never English ja Stiff Upper Lip). Kartanoelämä kiehtoo minua, joten odotin tätä innolla. Jossain sivun 200 kieppeillä huomasin olevani pettynyt, eikä tehnyt mieli tarttua kirjaan vai lukea jotakin muuta. Tarina tuntui lähtevän todella hitaasti liikkeelle ja kummituselementti ei sekään varsinaisesti innostanut. En tiedä miksi, mutta jostain syystä kaikista mielikuvituksellisista otuksista juuri kummitukset ovat olleet minulle ne vähiten kiinnostavat.

Niille, jotka eivät kirjaa ole vielä lukeneet, kerrottakoon että Vieras kartanossa kertoo maalaisaateliin kuuluvasta Ayresin perheestä, joka sinnittelee sodan jälkeisten muutosten kourissa. Hundreds Hallin ennen niin komea kartano  rapistuu rahan puutteessa. Sitä asuvat enää Roderick, sodassa haavoittunut nuori kartanonherra, Caroline, hänen vanhapiikasisarensa, rouva Ayres, edellämainittujen äiti, sekä pieni piikatyttönen Betty. Tarina alkaa siitä kun kertoja, tohtori Faraday, tutustuu perheeseeen. Alkuun elämä kartanossa sujuu entiseen malliin, mutta sitten alkaa tapahtua ikäviä asioita. Ikäviä, selittämättömiä asioita...

Kuten sanottua, minä olin tuskastua tämän kirjan kanssa, tuntui että tarina liikkui hyvin, hyvin verkkaisesti eteenpäin ja kerronta oli melkein liiankin perinpohjaista. Tuntuu pahalta sanoa näin toisen ihmisen luomuksesta, mutta ehkä vähempikin sivumäärä olisi riittänyt. Vauhti kyllä kiihtyi kiitettävästi loppua kohden, mutta kirja tuntui silti kärsivän tietynlaisesta ennalta-arvattavuudesta.

Oli Vieraassa hyvääkin, uskoisin että kummitustarinoiden ystävälle se on oiva lukukokemus. Ja tällainen pelkurikin löysi sieltä itseään kiinnostavaa kuvausta yhteiskuntaluokkien murroksesta sodan jälkeisessä Englannissa. (Voi kuinka kuivalta tuo kuulostaakaan!) Tunnelma, joka kirjassa luodaan, on vahva ja vaikuttava ja tietysti synkkä. Pystyin melkein näkemään Hundreds Hallin rappeutuneet käytävät ja villiintyneen puutarhan edessäni...
(Tohtori Faraday palaa ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa Hundreds Halliin.)
"Mielialani alkoi laskea melkein samalla hetkellä, kun pääsin puistonportista sisään. Muistin pitkän ajotien, jota reunustivat kauniit alppiruusut ja laakerit, mutta nyt puisto oli niin hoitamaton ja villiintynyt, että pieni autoni mahtui vain vaivoin etenemään tiellä. Kun lopulta pääsin pois pensaikosta ja huomasin tulleeni paakkuiselle sorakentälle aivan Hundreds Hallin eteen, painoin jarrun pohjaan ja tuijotin näkyä kauhistuneena. Talo oli tietysti pienempi kuin muistin - ei suinkaan sellainen valtava herraskartano kuin muistoissani - mutta siihen olin osannut varautua. Minua kauhistuttivat rappion merkit. Kauniista, rapautuneista koristelistoista näytti pudonneen kokonaisia osia, ja rakennuksen ikään kuin epämääräinen Yrjöjen aikainen arkkitehtuuri oli muuttunut entistä sumeammaksi. Muratti oli levinnyt ja lakastunut sitten sieltä täältä ja roikkui nyt seiniltä kuin ohut takkuinen tukka. Leveälle ulko-ovelle johtavat portaat olivat halkeilleet, ja raoista versoi elinvoimaisia rikkaruohoja."
Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Vinttikamarissa, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Lainatäti ja monta, monta muuta blogia...

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Annan jäähyväiset / L.M. Montgomery

Lapsuudessani rakastin Anna-sarjaa tulisesti. Leikimme ystävieni kanssa Annaa ja Dianaa ja loimme kotimetsiköihin ja ojien varrelle kaikenlaisia satulinnoja ja mystisiä poukamia. Sitten Anna unohtui pitkäksi aikaa, kunnes törmäsin eräänä päivänä kirjastossa Annan jäähyväisiin. Uteliaisuus syttyi ja  halusin tietää mitä tuolle lapsuudenystävälle oli vuosien aikana tapahtunut. Lisähuomautuksena täytyy sanoa että Annan jäähyväisien kansi kiinnitti huomioni kirjahyllyssä - kaunis!

Yllätyin iloisesti lukiessani. Annan jäähyväiset tarjoilee oikeastaan liudan pieniä, kiehtovia tarinoita paikkakuntalaisten elämästä, joissa  Blythen perhe seikkailee vain sivuosassa, pieninä mainintoina. Tarinat ovat oikeastaan sellaisia, jotka olisin voinut kuvitella Annan itsensä kirjoittamiksi. Maailma on rikas ja mielikuvituksekas, tarinoissa vilahtelee taianomaisia puutarhoja, mutta myös arjen mysteereitä sivutaan, kostonhaluisia sukulaisia, vankilassa olleita isiä, menetetyksi luultuja rakkauksia - hyvin annamaista siis! Pienten tarinoiden teemat ovat oikeastaan yllättävän epätyttökirjamaisia (onkohan tuo edes sana?), kuolemaa ja kostonhalua käsiteltiin paljon.

Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen - tarinoiden välissä Anna lukee iltasella runojaan perheelleeni, joka kommentoi jokaista luomusta. Näistä pienistä välisoitoista välittyy hyvin Annan ja hänen perheensä elämä, se on lämmin, rakkautta ja naurua täynnä. Kirja jakautuu myös kahteen osaan, ensimmäinen osa on ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, toinen sen jälkeiseltä ajalta, joilloin Annan perheen elämää värittävät aikaisempaa tummemmat sävyt. Kenties niiden kautta näkyvät kirjailijan oman elämän vaikeudet, kuten aviomiehen masennus, rahahuolet ja oma heikkenevä terveys. Ehkä kirjailija halusi viimeisenä työnään nostaa hiukan oman elämänsä verhoa ja kertoa syvimmistä tunteistaan ja pahasta olostaan?

Mielenkiintoinen oli myös kirjaan itseensä liittyvä tarina, käsikirjoitus nimittäin toimitettiin kustantamolle L.M Montgomeryn kuolinpäivänä. Siitä, kuka käsikirjoituksen toimitti ei ole tietoa, mutta muistiinpanojen käsiala kuitenkin kuuluu kirjailijalle itselleen. Vuosia Montgomeryn luultiin kuolleen sydänsairauteen, vasta vuonna 2008 pojantytär paljasti hänen tehneen itsemurhan lääkkeiden avustuksella. Murheellista, että joku joka on luonut niin kauniin kirjallisen maailma niin monelle, on elänyt noin synkkää elämää. Enkä voi olla kuin ihailematta ja ihmettelemättä sitä, kuinka joku omien murheidensa läpi, on tehnyt jotakin näin hienoa!

Tämän tekstinäytteen, Annan Walther-pojan kirjoittaman runon, valitsin sen kesäisyyden takia. Juuri tältä tuntuu kun kesäloma on vain hetkien päässä...
Tahdon / Walther Blythe 
"Olen väsynyt kaupungin melskeeseen,
tahdon häipyä pois sieltä
niitylle kuutamon haaveiluun
pitkin eilisten purojen pieltä,
missä huojuvan männikön lomasta
loistaa valo talosta somasta.
          Tahdon tuntea tuulen pyyhkivän
          mäiltä vapailta, kaukaisilta
          yli kasteisten apilaniittyjen
          meren iloisen rantamilta.
          Tahdon kuulla jälleen tyrskyjä
          kun ne huuhtovat rantaa kivistä.
Olen uupunut räikeään meluun ja valoon
tahdon suloisen hämärän ehtoon
vanhassa villissä puutarhassa..
astun valkeiden liljojen lehtoon.
On siellä pimeys tuoksuva
ystävä minulle suopea.
          Tahdon hilpeän sateen puhuvan
          samoin kuin keväällä aina
          ja kertovan jostain jo unohtuneesta
          jota ei turha murhe paina.
         Tahdon kirsikankukkien lunta
         tutuille poluille joista näin unta.
Tahdon hieman aikaa uneksia
pois kiireen ja hälinän maisen
tahdon vaihtaa torvien tuuttaukset
kutsuun rastaan laulavaisen.
Tahdon hieman leikkiin aikaa...
tänään junalla kotiin, siinä on taikaa!"
Päädyin lukemaan Annan jäähyväiset osana Totally British-sarjaa, tällä kertaa oli tarjolla tuplapisteet, Children's Britain ja Commonwealth-osioista. Ja kirjallinen maailmanvalloituskin jatkui, pääsinhän nyt käymään Kanadassa!

Lisää Annan jäähyväisistä täällä: Leena Lumi, K-Blogi kokolailla kirjallisesti, Juuri tällaista

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Pitkä matka paratiisiin / Leah Chishugi

Myönnetään heti alkuun, että tässä on jälleen kerran yksi "selviytymiskirja". Ne ovat minun mielessäni vähän erilaisia kuin monet muut lukemani, juonen peruskaari on aina enemmän tai vähemmän sama, päähenkilölle tapahtuu jotakin kamalaa, Leah Chishugin tapauksessa Ruandan verilöyly. Muistan Ruandan tapahtumien uutisoinnin hyvin etäisesti, olin tuolloin lukiolainen, jota kiinnostivat vanhojen tanssit enemmän kuin kaukaisen Afrikan maan tapahtumat. Vasta nähtyäni Hotelli Ruandan (loistava elokuva muuten) oikeastaan ymmärsin minkälaisesta tuhosta olikaan ollut kyse.

Pitkä matka paratiisiin järkyttää, se on varmasti tarkoituskin. Raakuus ja viha tuntuvat olevan käsittämättömissä mittakaavoissa ja jäinkin miettimään, ihmettelemään sitä, mistä kaikki tämä oikein kumpuaa. Mikä saa ihmisen vihaamaan toisia, ihan tuiki tuntemattomiakin, noin paljon? Sinänsä Ruandan tapahtumissa ei ole mitään uutta, samanlaista vihaa on valitettavasti todistettu kautta ihmiskunnan historian. Siksi on myös hyvä että asiasta kirjoitetaan kirjoja, uhritkin saavat äänen.

Leah oli väkivaltaisuuksien sattuessa nuori äiti, joka oli elänyt suojattua ja onnellista elämää. Hän oli  keskittynyt perheeseensä ja mallin töihin, elänyt onnellisessa kuplassa huomaamatta sitä kuinka hutujen vihaa tutseja vastaan lietsottiin. Leah onnistuu piileskelemään tappajilta ja yrittää paeta lapsineen Ruandasta. Vastaan tulee käsittämättömiä kauhuja ja väkivaltaa, mutta moni myös auttaa. Mikään paikka ei tunnu enää turvalliselta, missään ei enää ole kotia. Pakomatkan aikana syntyy uusi Leah, sitkeä selviytyjä.
"Koitti 6. huhtikuuta 1994 eikä päivässä ollut mitään erikoista. Se alkoi kuten kaikki muutkin päivät. Se oli kakunguzi - eräänlaiset jäähyväiset Ruandalle - mutta sitähän me emme auringon noustessa taivaalle. Sää oli kaunis ja ihmiset liikkuivat vapaasti. He nauroivat ja juttelivat keskenään. Sinä päivänä ei edes ollut yhtä paljon tiesulkuja kuin tavallisesti. Olin onnellinen, huoleton seitsemäntoistavuotias, jonka pää oli täynnä joutavia ajatuksia."
"Meitä oli kuusitoista. Ryömimme hitaasti kohti päätietä ja sitten piilouduimme helluntaiseurakunnan kirkkoon, joka oli täynnä ruumiita. Se oli sietämätöntä, mutta maalaisjärjellä ajateltuna paikka, jossa oli juuri tapettu ihmisiä, oli meille kaikkein turvallisin. Interahamwe ei todennäköisesti heti palaisi sinne. Tavallaan kuolleet suojelivat eläviä.
Ja tällä tavalla me vietimme pakomme ensimmäiset päivät: piileskellen keskellä mätäneviä ruumiita, joiden kasvot olivat yhä tuskan vääristämät. Yrittäessämme nukkua olin varma, että kuulin korvissani heidän tuskaisten sielujensa valituksen."
Asiasta lisää: Leah Chishugin haastattelu Me Naiset -lehdessäYlioppilaslehdessä ja Helmen lukupiirissä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda

torstai 7. heinäkuuta 2011

Top10

Luettua-blogin Sanna heitti minulle Top10-haasteen, jossa minun pitäisi listata 10 suosikkikirjaani ja kosmetiikkatuotettani. Kivaa!

En ole aiemmin tehnytkään suosikkikirjoistani minkäänlaista Top10-listaa. Päädyin lopulta tekemään aika fiilispohjaisen listan. Listan kirjat näyttäisivät olevat jonkinlaisessa aikajärjestyksessä, lopusta siis löytyvät ne viimeisimmät suosikit. Minusta tuntuu että olen sekalainen lukija, tai kenties jonkinlainen mielentila-lukija. Kun löydän sen oikean kirjan mielentilaani, saatan ihastua kovastikin vaikkei kyse ehkä sinänsä mistään mestariteoksesta. Saatan vain rakastaa kirjan henkilöä, paikkaa tai tunnelmaa.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä
- Ensimmäinen kirja, jota rakastin tulisesti. Isäni luki minulle tätä (omaan) kyllästymiseensä saakka.

L.M Montgomery: Annan nuoruusvuodet

- Lapsuuteni suuri rakkaus. Montgomeryn maalaamaa maailma oli ihanan mielikuvitusrikas, vielä tänäkin päivänä Prinssi Edwardin saari tuntuu taianomaiselta paikalta.

Louisa May Alcott: Pikku naisia
- Toinen lapsuuden rakkaus... Yritin kovasti kyllä painottaa listaani uudempaan päin ja löytää niitä tärkeitä aikuisuuden kirjoja, mutta nämä lapsuuden kirjat vain puolustivat paikkaansa. Ja miksikäs ei, täältähän se rakkaus kirjoihin on alkanut, joten tietyllä tavalla nämä kirjat ovatkin ne tärkeimmät.

John Irving: Garpin maailma
- Garpin maailma on lukioaikojeni rakkaus, muistaakseni serkkuni tutustutti minut Irvingiin. Rakastuin Irvingissä mielikuvitukseen ja huumoriin.

Amy Tan: Ilon ja Onnen tarinat
- Aasialainen kulttuuri on kiehtonut minua aina ja yllättäen, näin aikuisena huomaan päässeeni osaksi kiinalaista maailmaa. Ilon ja Onnen tarinat on minulle merkityksellinen kirja, jokin siinä vain koskettaa syvästi.

Helen Fielding: Bridget Jones ja elämäni sinkkuna
- Bridget Jones ei kenties oli kovin hieno tai älyllinen kirja, mutta me olemme Bridgetin kanssa nauraneet yhdessä monet naurut. Rakastan Bridgetiä ja me molemmat rakastamme herra Darcya.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
- Eliza Bennett ja herra Darcy...

Sun Tsu: Sodankäynnin taito
- Sodankäynnin taito vedonnee filosofiseen puoleeni. En muista kuinka päädyin tätä lukemaan, enkä osaa oikein eritellä miksi tästä pidän niin, mutta tämä on kirja jonka pariin palaan aina silloin tällöin.

Haruki Murakami: What I talk about when I talk about running
- Tuoreempi rakkaus, jossa yhdistyvät pohdinta ja rakkauteni juoksuun.

Jodi Picoult: Fragile
- Tämä oli ensimmäinen ja ainoa kirja, joka on saanut minut itkemään ruuhkabussissa.

    Ja kosmetiikkaakin piti listailla, nämäkään eivät ole tärkeysjärjestyksessä...

    10 kosmetiikkatuotettani
    1. Lancomen Hypnose ripsari
    2. Elizabeth Ardenin Green Tea & Honey kosteusvoide
    3. Mavalan pienet kynsilakat
    4. Bare Mineralsin mineraalimeikkipohja
    5. Lumenen heleyttävä kasvovoide
    6. Tigin Dumb Blonde shampoo ja hoitoaine
    7. Blistexin huulirasva
    8. Elizabeth Ardenin Green Tea -tuoksu
    9. Lumenen Sentive touch -kajal
    10. Guerlainin KissKiss Maxi Shine-huulipuna
    Kuvituksena sekalaisia kesäkuvia...

    EDIT: Ja voi apua, unohdin tämän...
     Haaste lähtee eteenpäin seuraaville mainioille blogeille:  Susan kirjasto, K-blogi ja Kirjainten virrassa

      keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

      Vadelmavenepakolainen / Miika Nousiainen

      Vadelmavenepakolaisen Mikko taitaa olla Jussi Siirilän Juoksija-kirjan Oulan henkinen sukulainen, niin läheisiltä nämä kaksi miestä minusta tuntuvat. Jo takakannen kuvauksen perusteella ennakoin hersyvän hauskaa lukutuokiota.

      Kirjan Mikko on henkinen ruotsalainen, joka epäonnekseen on syntynyt Suomeen. Mikko on jo lapsena yrittänyt vaihtaa äidinkielekseen ruotsin ja vanhemmallakin iällä tulee katseltua videolta Olof Palmea tai vaikkapa Ruotsin kuninkaallisten häitä. Ja järjestettyä kalaaseja. Jostakin kumman syystä vain Ruotsin kansalaisuus ei vielä näillä eväin irtoa. Lopulta Mikon päässä kehkeytyy pirullinen suunnitelma, jonka avulla hän pääsisi ruotsalaiseksi ruotsalaisen paikalle. Elämään ehtaa keskiluokkaisen ruotsalaisisän elämää kansankodissa...

      Mikon havainnot ruotsalaisten ja suomalaisten välisistä eroista ovat nokkelia ja ne kutkuttelivat nauruhermoa. Onhan tuossa totuuden jyvääkin, läntinen naapuri vaikuttaa ainakin iloisemmalta verrattuna meihin vakaviin suomalaisiin. Ei meillä järjestetä paraateja tai ilotulituksia itsenäisyyden kunniaksi, me juhlimme vakavasti ja arvokkaasti. Syystäkin. Hetken mietin Mikon parjaamaa suomalaisten alemmuudentuntoa ja negatiivisuutta, mutta sitten päätin heittää moiset pohdinnat romukoppaan - suomalaiset ovat sellaisia kuin ovat ja olemme ihan hyviä sellaisia kuin olemme! Hyvä me!
      "Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin.  Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä."
      Lisää kirjasta ainakin täällä: Alexander Stubbin blogi , Lumiomena, Helsingin Sanomat ja Kirjainten virrassa

      maanantai 4. heinäkuuta 2011

      Järki ja tunteet ja merihirviöt / Jane Austen, Ben H. Winters

      Luin viime syksynä Ylpeys ja Ennakkoluulo, mukana myös Zombit -kirjan ja tykästyin siihen vähän niinkuin vahingossa. Zombit eivät erityisesti kiinnostaneet, mutta halusin nähdä  mistä oli kyse. Ja sitten huomasin kikattelevani zombeille. Jotenkin tuntui siltä kuin vanha, rakas klasikko olisi saanut uudet vaatteet. Siispä kun kirjaston uutuus-listalta löytyi Järki ja tunteet ja merihirviöt, nappasin sen tietysti mukaani.

      En tiedä onko vika minussa, mutta mielestäni zombit olivat merihirviöitä nautittavampia. En tiedä onko syy siinä että Ylpeys ja ennakkoluulo on suosikkikirjani vai vaikuttiko kirjailijan ääni asiaan. Merihirviö-teema tuntui kuitenkin monimutkaisemmalta, monine hirviöineen uppoasemineen, muista meri-asioista puhumattakaan. Tästä bloggaaminen tuntuu hiukan vaikealta, koska alkuperäisteoshan on mainio, sen sijaan tämä uudempi versio on hämmentävä. Tuntui siltä että kirjassa oli mukana niin paljon kaikenlaisia elementtejä, että ne veivät voimaa alkuperäiseltä tarinalta, mikä taas mielestäni on sääli. Mutta jos on erityisen innostunut merihirviöistä, voi tämä olla täysosuma!

      Järjen ja tunteen tarina on vanha tuttu. Dashwoodin naiset joutuvat herra Dashwoodin kuoltua vasarahain hampaissa. Perhe muuttaa pienelle luodolle, Rutonsyömän saarelle, aloittaakseen uuden, säästeliään elämän. Järkevä Elinor, joka harrastaa ajopuiden vuoleskelua, ihastuu Edward Ferrarsiin, hopeisten hummeripihtien valmistajaan. Intohimoisempaa Mariannea taas piirittävät herra Willoughby, aarteenetsijä ja majuri Brandon, jonka kasvot ovat merinoidan kirouksesta johtuvien, mustekalamaisten lonkeroiden peittämät. Kummiakin sattuu, Elinorin mielessä välähtelee outo merkki, Margaret toistelee outoa lausetta.
      "Rouva Jennings astui heidän huoneeseensa ilme iloisena ja ojennetussa kädessä kirje. - Kas tässä, ystäväiseni, hän sanoi, tällainen tuominen tekee sinulle varmasti hyvää.
      Enempää ei tarvittu, Marianne luki jo mielikuvituksessaan kirjettä Willoughbyltä, hellää ja katuvaista kirjettä, joka selittäisi kaiken tapahtuneen ja jonka perässä saapuisi Willoughby itse, syöksyisi huoneeseen kiihkeänä komeassa sukelluspuvussaan, räpylät jalassa, merivettä valuen niin kuin heidän ensimmäisen tapaamisensa päivänä. Yhdessä hetkessä rakentunut kuvitelma sortui seuraavassa. Äidin käsiala, nyt ensimmäistä kertaa pettymys, loisti kirjeen päällä. Kirjeen sisältö - sitten kun Marianne tyyntyi sen verran, että kykeni sen lukemaan - ei ollut sen lohdullisempi. Heti kirjeen alussa äiti kirjoitti epätavallisen vapisevin käsin Margaretin herättämästä huolesta."

      sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

      Meridon / Philippa Gregory

      Meridon on Philippa Gregoryn Wideacre-sarjan viimeinen osa. Ensimmäisen osan (Wideacre), joka kertoi villistä maanomistajattaresta, Beatrice Laceystä, olin lukenut jo jokunen vuosi sitten, mutta toisen osan (The Favoured Child) luin kesäkuun aikana. The Favoured Child esitteli seuraavan sukupolven Laceyt, Richardin ja Julian ja ei ollut kovinkaan vaikeaa arvata että viimeisen osan, Meridonin, pääosassa lienee Julian tytär.

      Vaikka yleensä pidänkin Philippa Gregoryn kirjoista kovasti, tämän sarjan lukeminen oli jostakin syystä kuin tervan juontia. Teksti on kyllä sujuvaa ja käänteitäkin piisaa kohtuullisesti, mutta se jokin puuttui, tai kenties en vain ollut oikeassa mielentilassa ja siksi lukeminen tuntui pakonomaiselta. Tämän sanottuani, minulle Meridon oli ilman muuta Wideacre-sarjan paras kirja. Se sisälsi yllättävämpiä käänteitä, eikä Meridon/Sarah toistanut samalla tavalla aiempien sukupolvien polkuja vaan teki ihan omat ratkaisunsa.

      Meridon-kirjan pääosassa on nuori mustalaistyttö Meridon, joka matkustaa pitkin maita ja mantuja häijynoloisen huijari-isänsä ja Dandy-siskonsa kanssa. Kiertolaisen elämä on rankkaa, mutta Meridonin onni kääntyy kun sirkuksen johtaja näkee hänen käsittelevän hevosia ja haluaa tyttöjen liittyvän joukkoonsa. Vaikka sirkuselämä vaikuttaakin hyvältä, Meridon silti haaveilee paikasta jonka näkee unissaan, Widestä... Sirkuselämä on kuitenkin sekin kovaa ja Dandyn kunnianhimo johtaa traagiseen lopputulokseen. Lopulta Meridon löytää takaisin kotiin ja selviää että köyhä tyttönen onkin suuren omaisuuden ainoa perijä - todellinen Tuhkimo-tarina siis.

      Minusta tuntui oikeastaan siltä että kirja lähti kunnolla käyntiin vasta puolen välin tienoilla, Meridonin löydettyä Wideacreen. Ajattelin sen johtuvan siitä, että tuohon pisteese nen saakka kirjan juoni oli pitkälti itsestään selvä.  Rikastuneen Meridonin tapa katsella ylempää yhteiskuntaluokkaa on mielenkiintoinen ja oikeastaan rehellisyydessään virkistävä. Gregoryn sankaritar ei tässäkään kirjassa ole mikään unelmien prinsessa, Meridon on poikamainen, kipakka ja vakava nuori nainen, joka on oppinut suojaamaan itsensä kovan kuoren alle. Minun makuuni tosin Meridon, joka kirjassa on n.16-vuotias, on ehkä hiukan liiankin aikuismainen ja kovapintainen ollakseen uskottava.
      "-In all my life I have only ever shared with one person, I said, my voice very low. - I only ever gave to one person. And now she is gone. I shall never share nor give to anyone else. I thought for a moment. - And except for her, I said consideringly, no one ever gave me a damned thing. Every penny I saw I worked for. Every crust I ate I earned. I don' think I'm the squire you hoped for, Will Tyacke. I don't think I'm capable of gentry charity. I've been poor myself, and I hate being poor, and I don't care for poor dirty people. If I'm rich now, I'll stay that way. I don't ever want to be poor again."

      perjantai 1. heinäkuuta 2011

      The Favoured Child / Philippa Gregory

      The Favoured Child on toinen osa Philippa Gregoryn Wideacre-sarjaa. Ensimmäisen osan, Wideacren, olen lukenut jokunen vuosi sitten, mutta ykkösosa palaili kyllä kivasti mieleen kakkosta lukiessa.

      Ensimmäinen kirja, Wideacre, oli pohjimmiltaan tarina ahneudesta. Päähenkilö, kaunis maanomistajatar Beatrice Lacey rakastaa perintötilaansa Wideacrea niin että päätyy sortamaan Acren kylän väkeä, huijaamaan rakkaitaan ja jopa murhaamaan. Lopuksi paha saa kuitenkin palkkansa eräänä traagisena yönä. The Favoured Child jatkaa tilanteesta, jossa Beatrice veljineen on kuollut ja Wideacren tila on enää vain muisto suuruuden ajoista. Acren kylän ja tilallisten välillä kytee epäluulo, köyhyyden ja kurjuuden vaivatessa kyläläisiä. Beatricen käly, Celia, kasvattaa Beatricen poikaa Richardia oman tyttärensä Julia Laceyn ohella. Serkuksia yhdistää Laceyden rakkaus Wideacreen ja - toisiinsa.

      Kylällä liikkuu uskomus siitä, että jompikumpi lapsista on The Favoured Child, se, joka palauttaa Wideacren loistoonsa ja saa pellot taas kukoistamaan. Ajan kuluessa alkaa käydä selvemmäksi että Julia on perinyt Laceyn perheen lahjat ja se riivaa Richardia, joka kovasti haluaa olla se oikea perillinen. Richardin rakkauteen Juliaa kohtaan alkaa sekoittua alistamista, ahneutta, väkivaltaa ja vihaa - alkaa näyttää siltä että historia toistaa taas itseään.

      Muistelin, että en oikein pitänyt Wideacresta, koska päähenkilö Beatrice muuttui ihmisenä epämiellyttäväksi. Tuntui vaikealta samaistua häneen. The Favoured Childin kohdalla olin toiveikkaampi, Julia Lacey vaikutti huomattavasti normaalimmalta kuin vauhdikas tätinsä. Mutta silti tämän lukeminen oli jollakn tavalla vaikeaa, Julia oli melkein liiankin kiltti ja sinisilmäinen, Richardin luonne taas selvisi lukijalle hyvinkin pian, eikä monia käänteistä ollutkaan sen jälkeen vaikea arvata. Kun soppaan heitetään mukaan ennustuksia, kummituksia ja selvänäkemistä, alkoi jo melkein pikkuisen ärsyttää. (Jos Julialla oli selvänäkemisen lahja, miksei hän tajunnut jo aiemmin millainen Richard oli?) Yliluonnolliset elementit tuntuivat jokseenkin ylimääräisiltä, tarina olisi varmasti toiminut ilmankin niitä, kertomuksena inhimillisestä pahasta ja ahneudesta.

      The Favoured Child ei ole yhtä vetävä kuin Gregoryn Tudors- tai Cousins War -sarjan kirjat. Minua alkoi jossain määrin häiritä juonen tietynlainen toistuvuus sarjan ensimmäisen osan kanssa, vaikka luulenkin sen olevan tarkoituksellista. Tämän vuodatuksen jälkeenkin on kuitenkin pakko sanoa, että The Favoured Child oli silti mukava, sujuvasti kirjoitettu ja nopea lukuinen teos vaikkei se ihan suosikkilistalleni pääsekään. Kirjailijan kotisivuilta luin Wideacren olleen hänen esikoisteoksensa, kenties se selittää miksi tämä sarja ei ole yhtä vahva kuin myöhemmät.
      "And I could not help but feel glad.
      I had seen the hall in its prime. I had seen the beauty of the garden and the warmth of the walls. I had seen the terrace whole, I had seen the chimneys smoking as fires were lit in the morningrooms and the kitchen fire was lit ready for cooking.
      And I had lain with Ralph as I knew Beatrice had done. And I had been beloved. And he called me - in a little loving parody of respect - Miss Lacey. That was her name.
      And it was also mine.
      That was her lover, and her land and her home.
      And also mine."
      Philippa Gregoryn kotisivut - Wideacre-sarjan historiallinen tausta