lauantai 30. huhtikuuta 2011

Juoksija / Jussi Siirilä

Törmäsin kirjastossa Juoksijaan ja jo pelkästään takakannen neuroottisen oloinen lainaus askeltiheyden parantamisesta sai minut nappaamaan kirjan mukaani. Lenkki Juoksijan mukana oli mukava, mentiin lujaa, maisemat vaihtuivat välillä suorastaan hurjaakin vauhtia. Vaikka vauhti olikin kova, väsymyksen tunnetta ei tule, pikemmin nälkä ja halu saada lisää. (Pitänee laittaa kirjastoon Siirilä-tilaus...)
"Oloni on loistava. Kontrollin  tunne on väkevä, ohjailen elämääni kevyellä kosketuksella. Minua ei pysäytä mikään kunhan pysyn liikkeellä ja pidän tahdin kiivaana."
Juoksijan tarinassa tapaamme pohjoisesta kotoisin olevan Oulan, joka on helsinkiläistyessään muuttunut Matiksi. Matti häpeää pohjoisia juuriaan ja pyrkii kovasti rakentamaan itselleen uutta trendikästä, vaurasta identiteettiä, johon kuuluu kaikkein vaikeimpien palapelien rakentaminen, tyylikäs asunto oikealla alueella ja nousujohteinen ura. Matti työskentelee asiakassegmentoinnin parissa ja on jollakin tapaa omaksunut työnsä periaatteet liiankin tehokkaasti. Hän on valinnut asuntonsa segmentointiperiaatteiden mukaisesti ja muutenkin tarkastelee maailmaa kovin musta-valkoisesti.
"Yritän päästä takaisin flow-tilaan, mutta se ei onnistu. Alakerrasta kuuluu töminää ja eri-ikäisten lasten naurua. Astiat kilisevät, joku jollottaa oudolla kielellä lauluntapaista, ja jos oikein keskityn, olen kuulevinani vesipiipun kurinaa. Talon hiljainen arvokkuus on tiessään. Täällä ei pitänyt olla perhe-asuntoja vaan laadukkaita kaksioita iäkkäille pariskunnille ja tilaa arvostaville yksinasujille. Ja nyt alapuolelleni on ahtautunut kokonainen heimo muukalaisia. Tuntuu kuin asuisin vastaanottokeskuksessa."
Jollakin tapaa varsinkin kirjan alku muistuttaa minua Amerikan psykosta ja Patrick Batemanista. Kumpikin miehistä elää jonkinlaista juppihuumaa ja uskoo kontrolloivansa elämää. Mutta sitten elämä sotkeekin kuviot ja heittää miesten eteen jotakin sellaista joka sotkee järjestyksen. Matin tapauksessa kyseessä ovat naapuriin muuttava Ahmedin perhe. Järjestyksen rikkoutuminen suistaa miehen pois tasapainostaan ja ajaudutaan ajattelemaan ja tekemään ikäviä asioita. Ahmedeista on päästävä eroon, maksoi mitä maksoi. Ja tietysti jotakin menee pieleen - yksi Ahmedeista jääkin jäljelle, pieni 6-vuotias Osman poika. Yht'äkkiä Matti löytääkin itsensä epätoivoiselta automatkalta kohti Somaliaa, jossa Osmanin mummo ehkä asuu jollakin vuorella kahden vuohen kanssa... Ja vauhtihan vain kiihtyy kun on alamäki alla...
"Näen jo kaukaa, että Ahmedien ovi on väännetty auki sorkkaraudalla. Ovi on säpäleinä lukon tienoilta,  ja eteisessä näkyy kumoon kaadettu hylly. Küllon tiimi on päättänyt toimia kolme viikkoa myöhässä ja ilman tilanteen vaatimaa hienovaraisuutta. Ja mikä pahinta, toimituksesta puuttuu yksi perheenjäsen.
Juoksija eroaa Amerikan psykosta ainakin siinä että se ei ole läheskään yhtä raaka ja se myös naurattaa. Loppujen lopuksi tarina on oikeastaan aika lämminhenkinen kertomus siitä, kuinka Matti oppii ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen ja luopumaan turhasta. Että omat juuret voivatkin olla vahvuus, eikä erilaisuutta kannata hävetä. 
"Tajuan olevani aseeton äidin suhteen, en kestä vanhan naisen kyyneliä. Viskaan hiostuneen hauen takaisin koriin. Äiti pyyhkii silmiänsä ja kurkottaa taputtamaan poskeani - hän on juuri ja juuri satakuusikymmentä senttiä pitkä. -Jokaisella pitää olla joku, hän sanoo. En malta olla kysymättä, kuka hänellä on. Hänhän on asunut roudan kallistamassa mökissään yksin pian kaksi vuosikymmentä.
- Sie, äiti vastaa. Sie olet minun."
Ehkä liikuttavinta kirjassa oli Matin/Oulan äiti, voin melkein nähdä silmissäni palleroisen äidin Kittilässä, ihmettelemässä poikansa fiiniä mutta tyhjää elämää. Ja kuinka poikaa harmittaakaan. Sellaista se joskus on, rakkaus.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Matkalaukullinen aurinkoa / Heli Roiha, Fatbardhe Hetemaj

Matkalaukullinen aurinkoa oli oikeastaan sellainen hetken mielijohde -kirja, joka sattui silmään kirjastossa vaalien jälkeisenä päivänä. Aihe tuntui ajankohtaiselta siksi että Farbardhe oli juuri pyrkinyt eduskuntaan mutta myös siksi, että vaaleissa maahanmuuttopolitiikka oli noussut niin keskeiselle sijalle. Ajattelin siis että kenties olisi hyvä lukea Suomeen maahanmuuttaneen tarina ja saada erilainen näkökulma asioihin.

Oikestaan tätä kirjaa on tainnut olla kirjoittamassa koko Fatbardhen perhe; äiti Emine, isosisko Fatlume sekä pikkuveljet Perparim ja Mehmet. Kirjassa on paljon perheen jäsenten välistä dialogia ja kiusoittelua, se on melko rento ja välitön kokonaisuus, melkein kuin istuisi perheen keittiössä kuuntelemassa keskustelua. Kirja on teoksena melko kevyt, melkein mieleen nousee ajatus vaalikirjasta. Siitäkin huolimatta, painavaa asiaakin oli. Kosovon sodasta, maahanmuutosta ja isän kuolemasta. Viimeksi mainittu kyllä liikutti kovasti, se toi omat läheiset mieleen.

Tarinamme alkaa siitä kun perheen vanhemmat tapaavat toisensa 70-luvun loppupuolella yliopiston käytävillä. Perhe kasvaa ja kukoistaa kunnes poliittiset muutokset alkavat. Albaanien vaino johtaa siihen että perhe pakenee vuonna 1992 Suomeen. Suomessa Hetemajt asettuvat ensiksi Oulun, sitten on edessä muutto Helsinkiin. Lapset varttuvat, opiskelevat, elämä kulkee eteenpäin. Myös Martti Ahtisaarella on suuri osa kirjassa.

Hetemajn perheen polku ei ole ollut helppo, mutta hienosti he ovat selvinneet. Kaikilla maahanmuuttajilla ei ole yhtä hyvä onni, mutta kuinka suuri merkitys onkaan omalla asenteella ja sillä että on perhe, joka tukee? En voi olla miettimättä kuinka itse pärjäisin vastaavassa tilanteessa, ehkä se onkin kirjan tarkoitus?
"Perhe siirrettiin Ouluun pakolaisille tarkoitettuun asuntolaan, jossa he odottaisivat päätöstä oleskeluluvasta. Tarkka paikka oli Heikinharjun entinen mielisairaala.
- Se kerrottiin siellä jo heti esittelyssä, Fade sanoo, että kyseessä oli vanha mielisairaala. Ja kaikki todellakin oli juuri niin kökön näköistä kuin voi kuvitella vanhan mielisairaala-alueen olevan.
- Olin ihan, että hemmetti - vaikka tuskin kirosin lapsena - eihän tämäkään ole mikään prinsessalinna! Itkin monta päivää sitä, että minulle oli valehdeltu. Olin muutenkin sellainen, että jos vanhempani olivat luvanneet minulle jotakin, niin siitä todellakin piti pitää kiinni.
- Meidän vanhemmathan, Fati sanoo, lupasivat meille kaikkia hienouksia vain, koska emme mitenkään olisi halunneet jättää tätiä ja muita. Mutta kyllä mäkin vähän luulin, että Suomi ei olisi vain eri maa vaan ihan eri maailma. Se vain menikin vähän toisin päin. Yht'äkkiä meillä oli ankeat huonekalut ja käytetyt vaatteet.
Kosovossa perheellä oli ollut, loppuajan ongelmista huolimatt, hyvä elintaso. Nyt lapsille ei enää ostettu vaatteita ihan oikeasta kaupasta, tai kaivettu vanhaa lempimekkoa oman komeron kätköistä. Vaatteet tulivat lahjoituksina Punaiselta ristiltä."

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Ilon ja onnen tarinat / Amy Tan

Ilon ja Onnen tarinat oli yksi lukioaikaisista suosikkielokuvistani. Olen muistini mukaan nähnyt tämän ainakin kolme kertaa, ehkä enemmänkin. Ja nyt, kirjan lukemisen jälkeen, tuntuu siltä että voisin katsoa tämän taas. Olen lukenut melko paljon Amy Tanin tuotantoa, mutta jostakin syystä tähän en ole koskaan tarttunut, kenties siksi koska elokuva oli minulle niin rakas. Arastelin kirjastossa tämän kirjan lainaamista ja  aloitettuani lukemisen, tunsin syvää helpotusta tajutessani kirjan olevan samanlainen kuin elokuvankin, yhtä ihana.
"Nainen oli jo kauan halunnut antaa tyttärelleen tuon joutsenensulan ja sanoa: 'Tämä sulka ehkä näyttää arvottomalta, mutta se tulee kaukaa ja kantaa mukanaan hyviä tarkoituksiani'. Ja hän odotti vuodesta toiseen päivää jona hän pystyisi kertomaan sen tyttärelleen moitteettomalla amerikanenglannilla."
Ilon ja onnen tarinat on amerikkalais-kiinalainen tarina. Niinkuin useimmat lukemani Amy Tanin kirjat, sekin kertoo äideistä ja tyttäristä ja kiinalaisen ja amerikkalaisen sukupolven eroista. Tarina alkaa Kiinasta USAan muuttaneiden naisten perustamista Ilo-Onnen kerhosta. Kerhon tapaamisissa syödään, pelataan mahjongia ja yritetään karkoittaa surut. Kirjaa kerrotaan ikäänkuin kahdesta näkökulmasta, äitien sekä amerikkalaistuneiden tyttärien.

"Tyttäreni  on pannut minut uuden talonsa kaikkein pienimpään huoneeseen.
- Tämä on vierashuone, hän sanoi ylpeään amerikkalaiseen tapaansa.
Minä hymyilin. Mutta kiinalaisen ajattelun mukaan vierashuone on paras huone, se missä hän ja hänen miehensä nukkuvat. Minä en sano sitä hänelle."
Äitien tarinat alkavat Kiinasta ja vaikka osa tarinoista onkin dramaattisempia, monissa on silti yleismaailmallisen tuttu kertomus pohjalla - huonoja avioliittoja, menetettyjä lapsia, vaikeita elämänvaiheita ja selviytymistä. Asioita, jotka ovat koetelleet äitejä ja virheitä, jotka he toivovat korjaavansa tyttäriensä kohdalla. Mutta kulttuuriero tekeekin asiat vaikeiksi ja tyttäret eivät aina ymmärrä äitejään ja hyvät tarkoitukset valuvat hiekkaan. Kertojan ääni tuntuu uskottavalta siksikin että kertoessa tarinaa amerikassa äitien 'englanti' on huonoa, niinkuin maahanmuuttajalla voisi olettaakin olevan.
"En minä niinkään pelännyt äitiä, minä pelkäsin Richin puolesta. Tiesin jo mitä äiti tekisi, miten hän hyökkäisi, miten hän arvostelisi. Ensin hän olisi ihan hiljaa. Sitten hän huomauttaisi jostakin pikkuasiasta, jostain mitä oli huomannut, ja sitten jostain muusta, ja taas jostain, heittäisi jokaisen huomautuksen kuin pienen hiekanjyvän, yhden sivulta, toisen takaa, aina vain lisää ja lisää, kunnes Richin ulkomuoto, hänen luonteensa, hänen sielunsa kuluisivat pois. Ja vaikka ehkä tunnistaisinkin äidin strategian, hänen kavalan hyökkäyksensä, pelkäisin että jokin huomaamaton totuudenjyvänen lentäisi silmääni, hämärtäisi sen mitä näin ja muuttaisi Richin siitä jumalaisesta miehestä jona minä häntä pidin aivan tavalliseksi, rasittavien tapojen ja ärsyttävien heikkouksien kuolettavasti haavoittamaksi olennoksi."
Tyttärien tarinoissa on vähemmän suurta draamaa ja enemmän meille kaikille tuttua arkipäivää. Silti sieltäkin löytyy teemoja, jotka koskettavat. Alemmuuden tuntoa, jälleen onnettomia suhteita, vaikeita äitisuhteita. Ilon ja onnen tarinoiden keskiössä on June, jonka äiti, Suyuan, on kuollut muutamia kuukausia sitten. Junen odotetaan ottavan äitinsä paikka kerhon mahjong-pöydässä ja vievän samalla loppuun äitinsä haaveen.
"Äiti katsoi minuun ja hymyili. - Vain sinä valitsi ravun. Kukaan muu ei ota. Minä tiesi sen. Kaikki muu tahtoo paras laatu. Sinä ajattelee toisella tavalla."
Kiinalainen kulttuuri on aina kiehtonut minua ja pidän monesti sen kauniista, vähäeleisestä kerronnasta. Niinkuin nytkin. Ainoa (pieni!) miinus siitä, että Ilo-Onnen äidit ja tyttäret kertovat tarinoitaan vaihtelevassa järjestyksessä ja jouduin hiukan palailemaan sisällysluetteloon lunttaamaan kuka olikaan kenen äiti. Oma suosikkini on aina ollut lempeä ja nöyrä June, se ainoa joka oli valmis ottamaan huonoimman palan aterialla, mutta myös Waverlyn ja hänen äitinsä kamppailu shakkilaudalla ja sen ulkopuolella oli mieleenpainuva. Mukavan pienen lisän lukukokemukseen sain tajutessani että kirjan Kweilinin täytyy olla Guilin, josta on sittemmin tullut tuttu paikka minulle. Outoa ajatella, että ihan sattumalta - ja asiaa tajuamatta - olen ajautunut suosikkielokuvani maisemiin. Mukavaa.

Talo moskeijan vieressä / Kader Abdoler

Talo moskeijan vieressä kertoo, nimensä mukaisesti, talosta moskeijan vieressä ja elämästä siellä. Talo sijaitsee Senedzanin kaupungissa, Iranissa, ja aika on 60-luvulla. Talo moskeijoineen on kuulunut samalle suvulle jo ikuisuuksia ja saman katon alla asuu useampi perhe. Talon arkinen johtaja on arvostettu mattokauppias Agha Dzan, hengellinen johtaja on taas moskeijan imaami, joka useimmiten on sukulainen hänkin.

Kirjailija kertoo takaliepeessä kirjoittaneensa kirjan Euroopalle tarkoituksenaan poistaa mystiikka islamista ja näyttää islamin olevan elämäntapa. En ole perehtynyt kovin syvällisesti islamiin, joten siinäkin mielessä tämä oli mielenkiintonen lukukokemus. Osa yksityiskohdista jäi kysymysmerkiksi, mutta jollain lailla kuva selkiytyi. Olennaisimmaksi minulle nousi se, että islam ei ole vain hunnutettuja naisia ja eristyneisyyttä sekä vallan väärinkäyttöä, vaan myös rauhallisempia ja positiivisempiakin asioita.

Kirja kuvaa Iranin historiaa sen eräässä murrosvaiheessa. Välillä huomaan vertaavani tätä Kirjavarkaaseen, joka toki tapahtuu natsi-Saksassa, mutta jollain tavalla Khomeinin vallankumous kuitenkin muistuttaa noita tilanteita. Tavallisten ihmisten elämä häiriintyy, ensin muutokset ovat pienempiä, vaarattoman oloisia, mutta sitten valta sokaisee ja väkivaltaisuus kasvaa. Koetaan menetyksiä, syntyy vastarintaliikkeitä. Näin Iranissakin. Olisi oikeastaan kiinnostavaa lukea aiheesta lisääkin, muistan ainakin nähneeni shaahitar Farah Diban muistelmat kirjastossa, kenties pitäisikin napata se seuraavaksi mukaan?

Kirjassa henkilöt jäävät hiukan kaukaisiksi, tämä on minulle pieni pettymys. Moni henkilöistä olisi kiinnostanut syvemminkin, mutta ehkä kirjan ajatuksena on näyttää ihmiset pieninä lastuina ajan laineilla, ohimenevinä tuttavuuksina.

Vielä sananen kannen kuvasta... Mitä pidempään kuvaa katselen, sen enemmän siitä pidän. Värit ovat ihanan pehmeät, ilmapiiri jollakin tavalla raukea.

Tämän lainauksen juhla, nowruz, kuulostaa muuten vähän meikäläisten pääsiäiseltä...
"Kevään myötä tulee nowruz, persialainen uusivuosi. Nowruzia, alunperin kuninkaallista juhlaa, vietettiin suureellisesti aina kevään tullen jo Persian ensimmäisten kuninkaiden palatseissa.
Kodeissa aloitetaan suursiivous jo kaksi viikkoa ennen juhlapäivää. Kevät toivotetaan tervetulleeksi idättämällä lautasella sabze-ruohoa vehnänjyvistä. Lapsille ostetaan uusia vaatteita ja kenkiä sukulaisvierailuille varsinkin isovanhempien luokse. Kaikesta huolehtivat naiset, ja vasta kun he ovat saaneet kaiken muun valmiiksi, he ottavat aikaa itselleen." 

perjantai 22. huhtikuuta 2011

The Marriage Proposal / Célestine Hitiura Vaite

Minulle käy aina joskus niin että alan vahingossa lukea trilogiaa väärässä järjestyksessä. Niin kävi Vaiten Tahiti-sarjankin kanssa, aloitin (sattumalta) sarjan toisesta osasta, jatkoin kolmanteen ja lopettelen ensimmäisellä. Joskus väärässä järjestyksessä lukeminen harmittaa, mutta tällä kertaa luulen että se oli hyvä asia. Sarjan keskimmäinen osa on nimittäin ehdottomasti suosikkini, kun taas tästä ensimmäisestä en pitänyt läheskään yhtä paljon. Jos olisin aloittanut siitä, en tiedä olisinko jatkanut sarjan lukemista ja saanut mainioita lukuelämyksiä.

Tästä huolimatta, haluan sanoa ettei The Marriage Proposal oli huono. Eniten minua ehkä häiritsee se, että se muistuttaa kovasti novellikokoelmaa ja olen huono lukemaan niitä. Se on kuin helminauha, Materenan tarina on nauha, joka sitoo nipun kertomuksia yhteen. Ajallisesti The Marriage Proposal osuu hiukan päällekkäin Tahitin tyttärien kanssa, mutta koska jokainen teos on itsenäinen kokonaisuus, tämä ei haittaa.

Tarinan keskiössä reipas tahitilaisnainen, Materena Mahi. Materena on ollut yhdessä Piton kanssa jo pitkään, lapsiakin on siunaantunut kolme. Tähän saakka Materena ei ole kaivannut häitä, hehän jakavat jo kodin ja lapset, mutta kun Pito humalassa kosii, kaikki muuttuu. Materana huomaa haaveilevansa hääkakuista ja juhlista vaikka tietääkin ettei Pito ollut vakavissaan kosinnan kanssa. Tämän lisäksi Materenan ystävät ja sukulaiset kertovat monta tarinaa elämästään...

Pidin kovin näiden kirjojen hengestä, se on lämmin ja leppoisa, sellainen kuin ehkä kuvittelisin elämän Tahitilla olevan. Se hymyilyttää, varsinkin parisuhteeseen liittyvät tarinat. Suosikkini taisikin olla tarina, jossa Pito ja Materena etsivät lahjaa Piton äidille, Mama Rotille. Se kun ei yllättäen suju ihan ongelmitta...
"Pito wants to give his Mama something useful, something practical. He doesn't know what useful and practical something is yet but he trusts his insticts.
His instinct will tell him. This is for Mama.
Pito heads to the cleaning department, and Materena follows him. She's dragging her feet because in her opinion, you don't get someone a present from the cleaning department, especially when that someone is a woman.
And especially when that someone is Mama Roti!
Mama Roti hates cleaning. Her house is always a mess, and Mama Roti likes to say, 'Ah hia, if only I had a magic wand to clean the house for me'."

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Putous / Joyce Carol Oates

Olen kauhean iloinen siitä, että tulin lukeneeksi Haudankaivajan tyttären ja löysin Joyce Carol Oatesin, koska nautin todella hänen kirjoistaan. Itseasiassa, Putous muistuttaa jollakin tavalla minua juuri Haudankaivajan tyttärestä. Ehkä tunnelmaltaan, tai ehkä Ariahissa on jotakin samaa kuin Rebeccassa. Se tietty synkkä salaisuus, joka varjostaa kummankin naisen mieltä, silloinkin kun elämä näyttää näennäisesti hyvinkin onnelliselta. Ja pianonsoitto.

Putouksen tarina alkaa Ariahin hääyöstä, tai oikeammin sen aamusta, jolloin Ariahin tuore aviomies päättää tappaa itsensä heittäytymällä Niagaran putouksiin. Ariahista tulee leskimorsian, joka myöhemminkin kummittelee urbaaneissa legendoissa etsien sulhoaan. Niagara kuitenkin ottaa ja antaa, ruumiin etsintöjen pyörteissä Ariah tapaa Dirkin, jonka kanssa hän avioituu lähes skandaalimaisen pian. Avioliitto Dirkin kanssa on onnellista aikaa vaikka pelot vaivaavatkin Ariahia. Perhe kasvaa kolmella lapsella - Chandlerilla, Royallilla ja Julietilla. Sitten Niagara vaatii taas veronsa...

Mietin pitkään mikä Putouksen kantava tarina oli, kenties se on tarina perheestä ja menettämisen pelosta sekä rakkaudesta. Niagara on kuin kohtalo, joka jakaa iskuja ja onnea vuoronperään. Oatesin kerronta on herkkää mutta vahvaa, se pitää otteessaan tiukasti ja melkeinpä pakottaa kääntämään seuraavankin sivun. Vitkastelin jonkun verran Putouksen aloittamista koska tiesin tarinan alkavan surullisesti ja nyt muutaman Oatesin jälkeen arvasin ettei kyse ole mistään onnellisesta sadusta, vaan ennemminkin tarina vaikeista asioista ja ajoista. Jotenkin tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa heti alkumetreiltä ja loppu oli vain lukemisen iloa.  
"Heikkoina hetkinään Ariah muisti, miten isän sanat olivat kirvelleet.
 Sinä et ole tervetullut tänne enää. Et sinä etkä se mies. Tekosi on kerta kaikkiaan hirvittävä. Mennä nyt naimisiin niin kiireesti, miehen kanssa jota et edes tunne. Eikä Gilbert-rukka ole ollut poissa vielä kuukauttakaan. Häpeä, Ariah.
Ariah olisi halunnut huutaa, ettei hän ollut tuntenut Gilbert Erskineäkään ja silti äiti ja isä olivat hoputtaneet heitä naimisiin.
Ei. Ei puolusteluita, ei anteeksipyyntöjä. Viisainta vain kävellä ulos pappilasta pystypäin. Heittää hyvästit tottelevaisen tyttären elämälle."

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kirjavaras / Markus Zusak

Joistain kirjoista melkein tietää jo etukäteen että ne ovat surullisia. Silti ne haluaa lukea. Niinkuin nyt Kirjavaras - Natsi-Saksa toisen maailmansodan aikaan, pieni tyttö lukemassa tarinoita kellariin piiloutuneelle juutalaiselle, eihän näistä aineksista voi mitään kovin iloista syntyä? Eikä synnykään, mutta jollakin tapaa Kirjavaras on kuitenkin toiveikas kirja, loppujen se oikeastaan ylistää elämää ja rakkautta.

Kirjavarkaan kertojana on Kuolema, mielestäni tämä aika mielenkiintoinen veto. Kuolema on kaiken näkevä ja oikeastaan aika lempeäkin hahmo, joka sylissään kuljettaa menehtyneiden sielut pois. Kaunis mielikuva. Toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa Kuolemalla on kiireitä, mutta hän ehtii silti seurata Lieseliä, tarinamme päähenkilöä, jonka elämää kuolema sivuaa kolmasti tarinamme aikana. Tarinan alussa Liesel on 9-vuotias tyttönen, jonka veljen Kuolema vie matkalla ottovanhempien luokse. Veljensä hautapaikalta lukutaidoton tyttönen löytää elämänsä ensimmäisen kirjan, Haudankaivajan käsikirjan ja rakkaus kirjoihin alkaa. Elämä uusien vanhempien luona ei ole helppoa, mutta hopeasilmäinen ottoisä Hans tekee kaiken helpommaksi. Liesel oppii lukemaan, varastaa lisää kirjoja, saa ystäviä... Erityisen hyvän ystävän Liesel saa kellariin piilotetusta juutalaismiehestä, Maxista. Kaikkea kuitenkin varjostavat Hitler ja sota.

Minut Kirjavaras tempaisi mukaansa, viimeiset sata sivua ahmin vaikka ulkona olikin kaunis päivä. Halusin vain tietää kuinka Lieselille ja hänen läheisilleen käy. Samaistuin Lieselin rakkauteen kirjoja, sanoja kohtaan. Jostain kumman syystä huomasin myös kiintyneeni kertojaan, Kuolemaan, jonka sivukommentit tarinan seassa hymyilyttivät ja toivat lämpöä synkkyyteen.

Kirjavaras oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Odotin jotakin raskaampaa, mutta yllätyin kirjassa olevasta toiveikkuudesta ja lempeydestä. Luin kirjailijan kotisivuilta, että Kirjavaras pohjautuu hänen omien vanhempiensa kokemuksiin lapsuudesta sota-ajan Saksassa ja pienistä inhimillisyyden teoista, joita ihmiset tuohon synkkään aikaan tekivät. Niinkuin leivänpalan antamisesta keskitysleiriin marssitettavalle juutalaiselle...
"Hän sanoi sen ääneen, ja sanat hajaantuivat huoneeseen, joka oli täynnä kylmää ilmaa ja kirjoja. Kirjoja kaikkialla! Jokainen seinä oli varustettu täpötäysillä mutta silti moitteettoman siisteillä hyllyillä. Maalipintaa tuskin näkyi. Mustien, punaisten, harmaiden, kaikenväristen kirjojen selkämyksessä oli kaikentyylisiä ja -kokoisia kirjaimia. Se oli melkein kauneinta mitä Liesel Meminger oli koskaan nähnyt.
Hän hymyili ihmeissään.
Että tälläinen huone oli olemassa!"

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Kahden kaupungin tarina / Qiu Xiaolong

Kun luin ensimmäisen Qiu Xiaolongini, Punaisen sankarittaren kuoleman, olin lähdössä matkalle Kiinaan ja halusin saada jonkinlaista tuntumaa matkakohteeseen. Pidin kovasti lukemastani ja olenkin jatkanut innokkaasti Chen Cao -sarjan lukemista. Kirjoissa on jotain kovin kiinalaista ja ne palauttavat minut mielessäni takaisin matkalle...
"Yksinään parvekkeella hän nojaa kaiteeseen
ja tähyää joella lipuvia pursia,
mutta mikään niistä ei ole
se jota hän odottaa.
Aurinko painuu hitaasti mailleen,
virta jatkaa hiljaista kulkuaan."

Kahden kaupungin tarinan pääosassa seikkailee jälleen runoileva ylikomisario Chen Cao, sivuosissa toki edellisistä osista tutut Valkoinen Pilvi, Vanha Metsästäjä, Yu ja Peiqin. Tällä kertaa ylikomisario saa tutkittavakseen korkean tason korruptioepäilyn. Kesken tutkimusten Chen kuitenkin tempaistaan kiinalaisen kirjailijadelegaation matkanjohtajaksi aina USAan saakka. Tällä välin kotijoukot jatkavat korruptiotapauksen selvittelyä. 

"Eron ahdistus on kuin keväinen ruoho; / mitä kauemmas sinä menet, sitä pidemmäksi se kasvaa."
Kahden kaupungin tarina on hyvin erilainen dekkari kuin esim. vähän aikaa sitten lukemani Kuoleman vuodenaika. Kyseessä on tavallaan melko perinteinen, vanhan ajan salapoliisitarina, ilman suurta actionia tai eriskummallisia käänteitä. Pidän siitä. Pitkin kirjaa on siroteltu kauniita kiinalaisia runoja, joita on pakko jäädä hetkeksi maistelemaan ja miettimään. Muutenkin kirjan kieli on paikoin runollinen, jopa elämän vähemmän kauniista asioista puhuttaessa. 
"Päivät vierivät, missä sinä viivyt -
kuin vaeltava pilvi
joka unohtaa palata,
tietämättä että kevät on ohi pian..."
Qiu Xiaolongin kirja oli miellyttävän monitasoinen, poliisitarinan ohella, myös kiinalaisen järjestelmän ongelmia ja korruptiota kuvataan rehellisen oloisesti ja kiinnostavasti. USAan matkan aikan kuvataan myös kulttuurieroja osuvasti, muutamaan kirjassa mainittuun olen törmännyt itsekin. Mukaan mahtuu myös vieno rakkaustarinakin. Ja niitä ihania runoja. (Siksi tekstinäytteitä onkin tällä kertaa monta, rakastan noita runoja!)
"Vanhukset söivät ja rupattelivat keskenään, kiinnittämättä Peiqiniin sen enempää huomiota. Hänellä ei ollut mitään heidän äänekästä läsnäoloaan vastaan.
Hän mietti, olivatko he mahtaneet elää koko elämänsä tällä rähjäisellä kujalla. Mikä heidän elämäntarinansa sitten olikin, sen ehtoopuolella heidän ainoa ylellisyytensä tuntui nyt olevan muutama kuppi teetä ja kova, kylmä, kotona leivottu kakkunen tässä nuhjuisessa puodissa. Mutta silti Peiqin katsoi heitä ennen kaikkea ihaillen. Vaikka maailma heidän ympärillään muuttui vauhdilla, he tuntuivat elävän omassa maailmassaan jossa näkivät vain toisensa."

torstai 14. huhtikuuta 2011

Päivää, isä / Michael Nyqvist

Michael Nyqvist on minulle valkokankaalta tuttu, hän esitti Millennium-trilogiassa neuvokasta Mikael Blomkvistia ja se saikin minut ensimmäiseksi tarttumaan tähän kirjaan. Päivää, isä kertoo Nyqvistin omista kokemuksista, hän sai lapsena kuulla olevansa adoptoitu ja saatuaan omia lapsia hän päätti etsiä biologiset vanhempansa.

Kirja painottuu, nimensä mukaisesti, isän etsimiseen. Kenties Michaelin suhde adoptioäitiin on ollut läheisempi kuin isään, kenties adoptiovanhempien avioero on aiheuttanut sen. Tai ehkä pojalla on isäksi tultuaan suurempi tarve löytää yhteys isään.

Nyqvistin kirja on aiheestaan huolimatta kevyt, se kulkee nopeasti eteenpäin. Silti se on jollakin tapaa vahva, elävän elämän oloinen.  Pidin kovasti jostakin syystä siitä, että tarina jää tavallaan kesken. Kaikkiin asioihin ei löydy täydellisiä ratkaisuja, mutta sellaistahan elämä on.
"Minulla on taskussani isäni nimi, tiedän miten päädyin lastenkotiin ja olen nähnyt äitini. En kadehdi hänen elämäänsä. Kun saavun kotiin, tyttäreni juoksee minua vastaan ja kertoo taputtaneensa isoa koiraa, joka nuolaisi hänen kättään."

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Julian rakkaus / Anne Fortier

Anne Fortierin kirja vaikutti ensi alkuun ihan meikäläiselle tehdyltä. Historiaa, aikahyppyjä nykyisen ja menneen välillä, Italia... Tarina alkaa hiukan surullisesti kun sankaritar Julian kasvattanut isotäti kuolee. Testamentin luku paljastaa yllätyksen, täti jätti koko omaisuutensa Julian kaksoissisarelle, Janicelle, jättäen Julialle vain kirjeen ja avaimen. Kirje paljastaa Julian ristimänimen olevan Giulietta Tolomei ja se vie hänet sukunsa alkulähteille Sienaan etsimään äitinsä jättämää aarretta.
"Tässä lepää Julia, jonka elämässä ei ollut paljonkaan kehumista, mutta joka sentään kerran melkein matkusti Italiaan."
 Sienasta Julia löytää juurensa, sekä 1300-luvulla eläneen Giulietta Tolomein päiväkirjan. Tämä Giulietta rakastui Romeo Marescottiin, mutta sukujen välisen politikoinnin takia nuoret eivät saa toisiaan ja satu päättyy surullisesti. Vuosia myöhemmin William Shakespeare lainaa tarinaa ja tekee siitä klassikon, Romeon ja Julian. Jossakin vaiheessa Julia huomaa historian alkavan toistaa itseään...

Tarinassa riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, minun makuuni ehkä vähän liikaakin. Varsinkin lopun mafia-paljastukset tuntuivat jotenkin turhilta detaljeilta, joilla haluttiin kuroa kaikki langanpätkät samaan kasaan. Parasta kirjassa oli ehkä 1300-luvun Giuliettan tarina, siitä olisin halunnut lukea enemmänkin. Kirjassa pilkahteli kuivaa huumoria, josta hetkittäin pidin mutta loppua kohden aloin kyllästyä, paikoin käytetty kieli ei tuntunut ihan oikealta.
"- Giulietta, hän kosketti poskeani, -voit luottaa kun sanon, että kaikki tapahtui juuri täällä Sienassa jo kauan ennen Shakespearea. Romeo ja Julia on kuvattu tälle seinälle. Romeo on lähdössä maanpakoon, ja Julia valmistautuu naimaan miehen, jota ei voi rakastaa. Hän hymyili nähdessään ilmeeni ja irrotti viimein otteensa.
 - Älä huoli. Kun tulet käymään luonani, voimme jutella lisää näistä surullisista tapahtumista. Mitä sinä teet illalla?
 Astuin kauemmaksi Eva Mariasta ja yritin peittää parhaani mukaan järkytykseni sen johdosta, miten perinpohjaisesti hän tunsi sukuhistoriani. - Siivoan parvekettani.
Eva Maria tajusi kyllä, mistä puhun. - Kun olet saanut kaiken valmiiksi, haluan, että tulet kanssani erääseen hienoon konserttiin. - Konsertissa on kerrassaan loistava ohjelma. Valitsin sen itse, ja pidät siitä takuulla. Konsertti alkaa seitsemältä. Sen jälkeen syömme illallista, ja kerron sinulle lisää esi-isistämme."

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Pitkän päivän ilta / Kazuo Ishiguro

Olen aikoinani nähnyt Pitkän päivän illasta tehdyn elokuvan. En tainnut silloin oikein ymmärtää juonen päälle, koska mieleeni on jäänyt tietynlainen hitaus ja pitkäveteisyys. Emma Thompsonin ja Anthony Hopkinsin roolisuorituksista kuitenkin nautin, molemmat olivat suosikkinäyttelijöitäni jo tuolloin.

Lukiessani Pitkän päivän iltaa ymmärsin edelleen teini-ikäistä itseäni. Tämä on hidas tarina ja varmaan jonkun mielestä pitkäveteinenkin, koska siinä ei näennäisesti tapahdu paljoa. Tapahtumat ovat ikäänkuin pinnan alla, hiuksen hienoja muutoksia jotka melkein pitää lukea rivien välistä.

Tarinamme päähenkilö on herra Stevens, brittiläisen hovimestarin perikuva. Herra Stevens elää arvokkuuden jäykässä maailmassa, jossa ihmisiä ei puhutella etunimillä ja jossa hopeiden kiillottaminen on ensi arvoisen tärkeää. Hän uskoo että hänen tehtävänsä palvella herraansa ja täten auttaa tätä tekemään suuria asioita. Työnantajansa suhteen hän on nöyrä, melkein lojaali kuten koira, opetellen jopa vitsailemaan koska uskoo työnantajan odottavan häneltä sitä.

Herra Stevens uhraa monia asioita työnsä eteen, hän ei näytä tunteitaan edes suuren surunkaan hetkellä. Ainoastaan neiti Kenton, taloudenhoitaja, hämmentää hiukan herra Stevensin maailmaa. Jollakin tapaa näkisin että tämä on rakkaustarina, mutta hyvin hento sellainen. Paljon jätetään sanomatta, tunteet verhotaan koska niille ei saada vastakaikua tai koska niitä ei ymmärretä. 

Tarinan alussa herra Stevens saa työnantajaltaan lainaksi auton sekä muutaman vapaapäivän. Hän päättää lähteä tapaamaan neiti Kentonia (joka nykyisin on rouva Benn), koska tämä on kirjeessään kertonut eronneensa miehestään. Herra Stevensin ajatuksena on, luonnollisesti, taivutella neiti Kenton palaamaan takaisin taloudenhoitajan tehtäviinsä, ei sen kummempaa. Ajellessaan pitkin maaseutua herra Stevens muistelee menneitä aikoja, aikoja ennen toista maailmansotaa. Vähitellen selviää että herra Stevens häpeää menneisyyttään aikaisemmin suuresti ihailemansa lordi Darlington palvelijana. Miltä mahtaa tuntua kun tajuaa että on tehnyt kaikkensa auttaakseen ihmistä, joka edistääkin vääriä päämääriä? Kun tajuaa omien mahdollisuuksiensa onneen menneen?

Kirja oli hiukan raskas luettava, teksti on tiivistä ja herra Stevens saattaa tarinoida pitkäänkin esimerkiksi hovimestarin ominaisuuksista. Luin tätä itse sairaana ollessani ja on pakko myöntää, että ehkä joku kevyempi teos olisi ollut enemmän paikallaan. Sairaana kun ei oikein aina jaksa keskittyä nyansseihin, pidin siltikin tästä kirjasta kovasti. Se tavallaan pakotti hiljentymään ja etenemään rauhallisesti ja ... arvokkaasti.

"Sallikaa minun sanoa: 'arvokkuus' kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisemmän minän tieltä vähäisimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiimirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niinkuin säädyllinen herrasmies pukuaan; he eivät anna huligaanien tai olosuhteiden repiä sitä yltään muiden nähden; he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kun itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä. Kuten jo sanoin, sitä on arvokkuus."

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kevät!

Onnistuin lahjakkaasti venäyttämään niskani. Ei uskoisi kuinka hankalaksi elämä voi muuttua kun ei voi liikutella päätä ilman kipua...  Aika kuluu todella hitaasti silloin kun jotain ei saa tehdä, outo juttu. Onneksi kuitenkin on ihana keväinen viikonloppu, pokkareita, joita on helppo lukea kipeälläkin niskalla, kamera, jolla leikkiä.

Valokuvaus on lukemisen ohella rakas harrastukseni. Olen harrastellut vasta reilun vuoden, kuvien laatu on ... vaihtelevaa, mutta hauskaa ainakin on ollut. Kameran linssin takaa tulee tarkasteltua maisemaa eri tavalla, jollakin tapaa yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin. Ja vähän kallistun sillekin kannalle että rumissakin asioissa on kauneutta tai ainakin jotakin kiinnostavaa, kun kylliksi niitä katselee. Kuvituksena tällä kertaa keittiön pöydällämme olevat kukat, nämä ovat kaiketi perunanarsisseja?

Ihanaa kevättä!

perjantai 8. huhtikuuta 2011

What I talk about when I talk about running / Haruki Murakami

Ihastuin tähän Murakamiin jo pelkästään nimen perusteella. Hurahdin itse pari vuotta sitten juoksuun ja ajatus juoksemisesta kertovasta romaanista tuntuu ihanalta. Varsinkin kun parhaillani odottelen hartaasti teiden kuivumista ja lenkkipolkujen korkkaamista tältä vuodelta. Luinkin Murakamia hartaasti, kerrankin oikein hidastellen ja nautiskellen, samalla tavalla kuin söisin oikein hienoa ja herkullista konvehtia. Venytin lukunautintoa, Murakamia ei luettu bussissa silloin kun oltiin väsyneitä, koska silloinhan jotain saattaisi jäädä ymmärtämättä. Pidin niin paljon, että saatanpa ostaa tämän omaksikin. Niin että saan nautiskella juoksusta talvisinkin.

Pidin kovasti Murakamin kirjoitustyylistä, se oli yksinkertaista ja konstailematonta, mutta tehokasta, niinkuin juoksu. Oli ihanaa löytää ajatuksia ja kokemuksia, jotka tuntuivat tutuilta. Ehkä juokseminen on siinä määrin lohdullinen laji, että ihanaa löytää joku joka kokee asioita samoin.

Kyseessä on oikeastaan muistelmateos, jossa puhutaan toki paljon muustakin kuin juoksemisesta. Kuten kirjoittamisesta. Murakamin maailmassa tosin nämä kaksi tuntuvat kulkevan käsi kädessä, omien sanojensa mukaan useimmat asiat jotka hän tietää kirjoittamisesta, on hän oppinut juoksemalla päivittäin. Se kertoo sinnikkyydestä, mutta myös vanhenemisesta. Siitä kun nivelet alkavat pettää tai juoksuajat eivät parane kovasta harjoittelusta huolimatta. Ja siitä kuinka hyväksytään se, että vanhenee.

Kansitaiteesta pidin myöskin. Sain käsiini kirjastosta englanninkielisen version, jossa on mukavan 60-lukulainen tunnelma. Vahva ja yksinkertainen värimaailma tuntuu sopivalta.

"I just run. I run in a void. Or maybe I should put it the other way: I run in order to acquire a void."

"I've carried this character around like an old suitcase, down a long, dusty path. I'm not carrying it because I like it. The contents are too heavy, and it looks crummy, fraying in the spots. I've carried it with me because there was nothing else I was supposed to carry. Still, I guess I have grown attached to it. As you might expect."

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Jotain lainattua / Nora Roberts

Olen monesti pitänyt Nora Robertsin kirjoista, koska ne ovat, useimmiten, oikein mukavaa viihdettä. No joo, juoni pitkälti ennalta-arvattavissa, mutta Robertseissa yllätys ei olekaan se juttu. Vaan se, että tietää että se kaunis ja sisukas sankaritar lopulta saa sen julmetun ihanan miehensä. Parhaimmillaan pakollisen romanssin ympärille on kyllä saatu kudottua monesti ihan kiinnostava jännärikin, vähän mitä milloinkin, noidista sarjamurhaajiin, kummituksiin, kirouksiin - vähän kaikenlaista löytyy. Mutta mutta... Tämä tuorein, Hääkvartetti-sarja, on pieni pettymys, koska tässä onkin panostettu pelkkään romantiikkaan ja se, ainakin allekirjoittaneen mielestä mainio osa, eli jännitys puuttuu täysin. Myönnetään että Hääkvartetissa hiukan soppaa hämmentää erään sankarittaren ilkeä äiti, mutta hänen panoksensa jää lähinnä muutaman ilkeän sanan tasolle. Joten hiukan tuntuu siltä kuin jotain puuttuisi. Niinkuin söisi munkkia eikä sisällä olisikaan hilloa.

Toinen asia, joka minua on pohdituttanut tätä sarjaa - ja muitakin - lukiessani, ovat nämä trilogiat ja kvartetit. Tuntuu ettei Roberts enää kirjoita lainkaaan yksittäisiä teoksia, jotka olivat herkullisia ja ihanan paksuja. Kirjailijan näkökulmasta ymmärrän tämän, on varmaankin tyydyttävämpää kun saa rauhassa antaa hahmojen kasvaa omissa kirjoissaan ja kaiketi kirja-sarja takaa myös paremman myynnin? Mutta lukijana en voi tähän yhtyä. On tietysti mukava palata kiinnostavien henkilöiden vaiheisiin uudemmankin kerran, mutta usein kyllä tuntuu siltäkin että sarjan ensimmäisen kirjan luettuani tiedän mitä seuraavissakin tulee tapahtumaan, niin paljon ne noudattavat samaa kaavaa. Ja jos tarina on hyvä ja mielenkiintoinen, en oikein malttaisi odottaa vuotta että pääsen seuraavan osan kimppuun.

Mutta siis itse teokseen. Jotain lainattua on kolmas osa Hääkvartetti-sarjasta, joka kertoo neljästä ystävyksestä, jotka pitävät häihin erikoistunutta juhlapalvelua. Jokainen osa esittelee yhden naisista ja tietysti kuvassa on mukana romanssi. Tapahtumia on pääosin maustettu hääihanuuksien kuvailulla. Kolmas osa esittelee meille Laurelin, joka toimii yrityksessä leipurina. Tapahtumista kerrotakoon sen verran että mukana on ainakin romanssi sekä hääkakkujen leipomista, olisittekos arvanneet? Periaatteessa kirja oli ihan kiva ja viihteellinen, helppoa ja nopea lukemista, mutta olisin kyllä kaivannut sitä hilloa...

"-Kärsivällisyyttä sinulla ei ole. Rouva Grady sipaisi Laurelin selkää.
- On minulla joskus, ainakin vähän. En tarvitse hössötystä, yksityiskohtia, kommervenkkejä. Periaatteessa kaikkea sitä, mitä me teemme. Emma tarvitsee, Parker tarvitsee aikanaan, ja myös Mac on tempaantunut mukaan."

- Niin on. Luulen, että se on ollut yllätys hänelle itselleen.
-Minä en kuitenkaan tarvitse sellaista. En sormusta enkä vihkitodistusta enkä upeaa valkoista hääpukua. Naimisiinmeno ei merkitse minulle kovin paljon, tai oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on lupaus. Tieto siitä, että joku tahtoo minut osaksi elämäänsä. Joku rakastaa minua, olen hänelle se oikea. Se ei pelkästään riitä, se on kaikki."

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Strindbergin tähti / Jan Wallentin

Olen mainonnan uhri. Kun näihin kirjastossa Strindbergin tähden, muistin näkemäni isot mainokset ja uteliaisuus heräsi. Pieni epäilys kaihersi mieltä, olenhan kärsinyt da Vinci-ähkystä viime aikoina, mutta jos kerran kirjaa mainostetaan noin kovin, ei voi olla huono, eihän? Niinpä niin. Kyseessä on ruotsalaisen Jan Walleniuksen esikoisteos, joka on komeasti myyty 16 maahan. Ei Wallenius sinänsä huonosti kirjoita ja on tarinassa muutama ihan kiinnostavakin kohta, mutta kokonaisuutena tuntui että tämä on jo nähty. Tai siis luettu.

Kuvittelisin että jos da Vinci -koodi on Strindbergin tähden kirjallinen isä, niin Indiana Jones -leffojen täytyy olla vähintäänkin setä ellei jopa isäpuoli. Aika paljon tuttuja elementtejä nimittäin löysin lapsena rakastamistani Indy-leffoista, kovalla ryminällä seikkaillaan pitkin poikin maita ja mantuja, on mystisiä elementtejä ja voimia, joita ei tavallisen ihmisen pitäisi käyttöönsä valjastaa ja tietenkin ne natsit. Pienenä positiivisena yllätyksenä on Wallentinin sankari Don Titelman, joka ei ole ihan niin kaikkivoipa kuin useimmat muut actiontähdet, Don nappailee suurimman osan ajasta lääkkeitä eikä muutenkaan ole mies, jota ei edes käsikranaatti pysäyttäisi.

Kirja alkaa lupaavasti, sukellusseikkailulla kaivokseen. Pystyin hyvinkin eläytymään vedenalaisiin syövereihin ja tyytyväisenä jännitin tuolissani sitä mitä tuleman pitää. Vaikka olenkin mielikuvituksen ystävä, niin esimerkiksi juuri tässä kirjassa en oikein jaksa uskoa Ankh-ristin salaperäisiin voimiin tai vanhenemattomiin ruumiisiin.

Pienenä ärsytyksenaiheena olivat myös sinänsä kiinnostavat yksityiskohdat, jotka jäivät mysteereiksi, kuten Donin mystinen underground-koodari-sisar Hex (muistuttaa tyyppinä huikan Larssonin Lisbeth Salanderia). Hex vain vilahtaa nopeasti auttamassa Donia ja lainaa junanvaunun ja katoaa lukijan tutkasta taas. Melkein kuin Hexiä säästeltäisiin jotain tulevaa varten, kenties jatko-osa on jo suunnitteilla? Mielenkiintoinen on myös Donin isoäiti Buba kärsimyksineen, mutta hänkin jää vain sivuhenkilöksi, jonka tehtävä ilmeisesti luoda lisää särmää Donin hahmoon.

"-Varastit junanvaunun?
Eva ei voinut salata epäuskoaan.
- Olisi varmaan parempi sanoa että lainasi, sanoi Don.
Okei, lainasin sitten, Hex sanoi. - Hankkiuduin sisään Green Gargon uskomattoman huonosti suojattuun järjestelmään ja tein pienen muutoksen. Sitä voisi ehkä nimittää luovaksi kirjanpidoksi.
- Luovaksi kirjanpidoksi? toisti Eva.
- Sinun tosiaan täytyy tehdä tuolle jotain, Hex sanoi. 
Hän napsautti Green Gargon alkusivun kiinni ja avasi näytölle jonkinlaisen vuokaavion. Hex jatkoi:
- Oikeastaan se oli eräänlainen testi, halusin nähdä pystyisikö järjestelmää manipuloimaan. Mutta hienointa jutussa oli se, ettei Green Gargo tajunnut, eikä ole tajunnut vieläkään, että minä pihis... lainasin heiltä vaunun."

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Leijat Helsingin yllä / Kjell Westö

Isän nimeen oli sen verran mukava lukukokemus, että päätin jatkaa samantien tutustumista, tällä kertaa vuorossa Leijat Helsingin yllä. Hiukan mietin että oliko sittenkään hyvä ajatus lukea toinen Westö melkein heti perään, sen verran samanlaisilta ne ensi alkuun tuntuivat. Leijat Helsingin yllä on sukutarina sekin, mutta tällä kertaa pääosassa on nuori polvi, 70-luvulla nuoruuttaan eläneet, 80-luvun hulluina vuosina aikuistuneet.

Ajankuva on tässä kirjassa iso juttu, tuntuu melkein kuin Helsinki eri aikoinaan olisi yksi kirjan päähenkilöistä Cederin perheen lasten ohella. Esikoinen, Dani, on herkkä poika, joka särkyy nuoruudessaan ja jää ikuiseksi kulkuriksi rakkaidensa elämissä. Marina on perheen tarkkailija, jollakin lailla ulkopuolinen, joka tarkkailee tapahtumia veljiensä ja poikaystävä/aviomies Rufuksen kautta. Ja nuorin, Riku kai hakee itseään, hyväksyntää, voittoa isästä.  Jokainen etsii jotakin, yrittää tyydyttää nälkää, osa kohtalokkain seurauksin.

Leijoista kirjoittaminen oli yllättävän vaikeaa. Pidin siitä kovasti, mutta kertominen on työlästä. Tunnelmaa luotiin paljon musiikin apukeinoin, eivätkä ne aina auenneet kovin tehokkaasti nuoremmalle lukijalle. Kaunis kieli oli tuttua jo Isän nimeen-kirjasta, taas riitti paljon mitä jäädä miettimään ja maistelemaan.Tämä(kin) on sellainen teos josta tekisi mieleen kirjoittaa liuta sitaatteja muistiin.

"Hän tuntee olevansa sinut kaupungin kanssa, yhteiset kymmenen vuotta ovat tehneet tehtävänsä: hän tuntee Helsingin ja kaupunki tuntee hänet. He ymmärtävät toisiaan. Juuri siitä kuoro laulaa hänelle: vapaus on siellä missä hän päättää sen olevan. Ja hän on tehnyt päätöksensä. Vapaus on yhtä kuin Helsinki. Vapaus on elää pientä elämää keskerllä suurta kaupunkia. Elämää joka tuntuu hyvältä. Ei koskaan enää Skrottomsia."

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Kirjastoreissulla

Tänään oli taas kirjastoreissun vuoro. Poistuin, jälleen kerran, onnellisena ison kassillisen kanssa. Jo pienenä tyttönä tapani oli koulun jälkeen käydä kirjastossa ja poistua melkein puoliksi itseni kokoisen säkin kanssa. Silloin kavereina olivat Neiti Etsivät, Viisikot, Vihervaaran Anna, Narnian hahmot, Tiinat, jotka sittemmin vaihtuivat uusiin kirjaystäviin.

Kirjastossa parasta kirjojen jälkeen oli itse paikka, se oli jotenkin jännittävä, hiljainen ja ... aikuisten paikka. Muistan joskus livahtaneeni lasten puolelta aikuisten osastolle ja katsoneeni silmät pyöreinä jonkun Angelica-kirjan kantta. Hih...

... Ja takaisin tähän päivään. Kirjastosta löytyi ihana kasa, jonka kanssa huhtikuu hurahtaa varmaankin mukavasti. Tässä kuussa meikäläinen siis ainakin käväisee Tahitilla (taas!), suunnittelee häitä, juoksee, herkuttelee ja ties mitä muuta!

Pongasin muutamastakin blogista Matka maailman ympäri -haasteen ja sehän houkuttaisi! (Ja tuosta kasasta saisi haasteelle mukavan alun...)